​

Uskosielu, Vuoristoklaani

Magic

Myrskytuuli oli poissa. Aaltotähden paluu oli suuri huojennus, mutta päällikkökin lähti kohti taistelua pian saapumisensa jälkeen jättäen soturin jälleen huolehtimaan leiristä. Uskosielu oli kokenut soturi. Hän pärjäsi kyllä. Mutta ei hän tätä roolia itse valitsisi, mikäli vaihtoehto oli annettu.
Hän oli lähettänyt pari leiriin jäänyttä soturia ja oppilasta partioimaan leirin välittömässä läheisyydessä ja kiersi nyt itse kehää leirissä yrittäen mielessään valmistautua mahdolliseen hyökkäykseen ja leirin puolustamiseen.
Kulkiessaan oppilaiden pesän ohi osui tajuaminen häneen kuin kivi. Myös Yötassu oli poissa.
Soturi tunsi sykkeensä nousevan ja hän pyörähti ympäri. Yrittäen näyttää rauhalliselta hän alkoi tarkistaa leirialuetta nurkka nurkalta. Eihän se vintiö vain olisi lähtenyt ulos? Oliko hän ehtinyt takaisin ollenkaan - Yötassuhan oli ollut harjoittelemassa aikaisemmin.
Toive oppilaan yhä harjoituksissa olosta kuihtui kokoon, kun Uskosielu huomasi Kieppumyrskyn leirin laidalla täydessä valmiudessa. Vetäen syvään henkeä naaras oli juuri lähtemässä selvittämään mestarin tietoja oppilaansa olinpaikasta, kun vaalea turkki leirin toisella laidalla kiinnitti hänen huomionsa.
Yötassu käveli leiriin pieni myyrä hampaissaan. Kivi putosi Uskosielun sydämeltä ja hän kiirehti oppilaan luokse.
“Missä sinä-”
Naaraan kysymys katkesi kesken hänen havaitessaan tutun tuoksun Yötassun turkissa.
“Tapasitko jonkun?”, hän kysyi aiemman ajatuksensa sijaan, vaikka tiesikin jo vastauksen.
Yötassu kiehnäsi hieman paikallaan vastatessaan.
“Olin metsästämässä.”
Nuorempi ei vastannut kysymykseen, ja kaikki hänen olemuksessaan kieli jonkin piilottelusta. Uskosielu alkoi epäillä, että hänen aiempi epäilyksensä uloshiippailusta saattoi sittenkin pitää paikkansa.
*Sen ehtii käsitellä myöhemmin. Ainakin hän on nyt turvassa.*
“Siellä oli joku. Naaras. Pyysi kertomaan sinulle ja Aaltotähdelle terveisiä?”
Uskosielu hymähti oppilaan hämmentyneelle selitykselle.
“Eikö hän kertonut nimeään?”
“Ei”, oppilas vastasi.
“Eipä tietenkään. “
Yötassu kurtisti kulmiaan selvästi tyytymättömänä. Niin huvittava kuin tilanne soturille olikin, sen tuoma hetkellinen helpotus oli haihtumassa kovaan tahtiin todellisen tilanteen muistuessa mieleen. Leirin kireä tunnelma kietoutui takaisin Uskosielun ympärille ja hän tuuppasi Yötassua eteenpäin.
“Voimme puhua siitä myöhemmin. Vie saaliisi kasaan ja pysy leirissä. Tarvitsemme kaikki oppilaat taisteluvalmiuteen, mikäli leiriä tarvitsisi puolustaa. Oletko valmis?”
Uskosielu toivoi tämän lähestymistavan varmistavan, että oppilas tosiaan pysyisi leirissä. Taktiikka vaikutti toimivan, sillä Yötassun silmät kirkastuivat ja hän nyökkäsi tomerana. Uskosielu katsoi hetken oppilaan perään hänen viedessään saaliinsa tarjolle ja loikkiessa kohti mestariaan.
*Kyllä tämä tästä. Partio tulee varmasti pian takaisin. *

​

Aaltotähti, Vuoristoklaani

Magic

Eivätkö huonot uutiset päättyneet koskaan?
Aaltotähti oli juuri palannut kokoontumisesta leiriin Taivasliljan kanssa, kun osa klaanin kissoista oli häntä jo vauhkona vastassa. Hän haki katseellaan joukosta varapäällikköään, jota ei tuntunut näkyvän missään. Sen sijaan huolestuneen näköinen Uskosielu oli työntynyt muiden ohi ja kertonut Aaltotähdelle juuri ne uutiset, joita hän ei halunnut kuulla. Uusi taistelu oli syttynyt, ja Myrskytuuli oli lähtenyt partion kanssa tueksi.

Kuultuaan uutiset ja pyydettyään paikallaolijoilta kaiken mahdollisen tiedon, kohdisti Aaltotähti sanansa vielä paikalla oleville sotureille.
“Pitäkää klaani turvassa. Myrskytuulen antamat ohjeet pitävät. Tämä konflikti on saatava päättymään. Pian.”
Päällikkö katsoi hetken vakavana häntä takaisin tuijottavia kissoja ja kääntyi sitten ympäri. Hänen olisi oltava varapäällikkönsä rinnalla, sotureidensa tukena. Ehkä muutkin päälliköt olisivat jo saapuneet ja tilanne voitaisiin ratkaista puhumalla. Ja jos ei, niin hänen olisi oltava taistelupartionsa mukana. Kokouksen tapahtumatkin pitäisi käsitellä, mutta hän pitäisi mielellään varapäällikönsä rinnallaan sitä varten, ja sen ehtisi tehdä myöhemmin.
Vetäen syvään henkeä Aaltotähti poistui leiristä ja otti suorimman suunnan kohti raportoitua taistelukenttää. Tämä olisi saatava loppumaan.

//Matkalla taisteluun. Siellä olevat saa käyttää!

​

Taistovaara, luopio

Magic

Tämäkin vielä. Taistelu juuri silloin, kun sille ei olisi ollut tarvetta. Taistovaara oli aikonut käydä vain kävelyllä tutkimassa klaanien alueita, ehkä tervehtimässä Aaltotähteä leirin lähettyvillä ja tonkimassa entisen klaaninsa alueita, ihan noin vain huvin vuoksi. Sotureiden huudot alkaneesta taistelusta olivat olleet sekä siunaus, että kirous. Toisaalta ne turvasivat luopiolle turvallisen poistumisen alueelta, toisaalta taas ne keskeyttivät hänen rauhallisen päiväkävelynsä tunnelman täysin.
*Voisihan sitä toisaalta käydä katsomassa, ettei kukaan tärkeä ole pulassa.*
Taistovaara oli lähtenyt kävelemään siihen suuntaan, johon kiihtyneet äänet olivat tuntuneet menevän. Hän tarkoituksellisesti valitsi reittinsä siten, että se kulkisi läpi sen alueen, jolla vuoristoklaanilaisten hajujälkiä oli viime aikoina ollut enemmän, kuin ennen. Taistovaara ei ollut saanut tilaisuutta selvittää, mitä Vuoristoklaanissa oli meneillään, mutta tilanne ei selvästikään ollut normaali.
Naaras oli juuri aikeissa kääntyä kohti oletetun leirin suuntaa taistelun sijasta, kun hänen huomionsa kiinnittyi naaraan oikealla puolella juoksevaan kissaan. Nuori vaaleaturkki oli selvästi kaukana ja vaikutti suuntaavan kohti taistelua.
*Ilman partiota? Ettei vain olisi pentu paossa.*
Taistovaara lähti hiljaa varjostamaan nuorta kissaa ja päästyään lähemmäs, tajusi hän seuraavansa naaraan olevan Yöpentu.
Pennun tunnistaminen aiheutti naaraassa monimutkaisten tunteiden sekamelskan, mutta niistä päällimmäiseksi jäi paitsi etäinen huoli pennun suunnasta kohti taistelua, mutta myös suuri huvittuneisuus selvästi perityistä luonteenpiirteistä.
*Ei hän taida enää olla edes pentu.*
Uteliaana, naaras hiipi lähemmäs ja kutsui nuorta kissaa.
“Minne matka?”

Koko keskustelu vahvisti Taistovaaran epäilykset. Energiaa ja uhoa täynnä oleva nuori ei todellakaan ollut liikkeellä luvan kanssa. Ja päätellen koosta ja taisteluasennon hakemisesta hänen edessään oleva kissa ei ollutkaan enää pentu, vaan Yötassu. Taistovaara ei ollut varma, oliko Uskosielu tai Aaltotähti kertonut hänestä oppilaalle, joten hän totesi parhaaksi olla tuomatta heidän sukulaissuhdettaan esille.
Luopion leikillisesti uhatessa kantaa nuoremman takaisin leiriin ei hän malttanut olla viittaamatta aikaan, jolloin hän oli tuonut tuon pienen rääpäleen klaanin huomaan. Sen illan suru teki läsnäolonsa selväksi, mutta Taistovaara työnsi sen parhaansa mukaan pois. Sitä ehtisi käsitellä myöhemmin, eikä Yötassun tarvinnut tietää enempää, kuin mitä hänelle oli kerrottu. Oppilaan rimpuilun ja vastaan väittämisen loppumista odottaessaan naaras käänsi ajatuksensa muihin pentueen pikkuisiin. Heitäkin pitäisi käydä tapaamassa. Olisiko joku jo ehtinyt soturiksikin?

Yötassun vastarinta suli lopulta riittävästi, jotta järjenääni alkoi jälleen pelittää. Oppilaan lopulta lähtiessä hänen mukaansa, lähti Taistovaara kulkemaan takaisin suuntaan, josta hän oli tullut.
*Parempi varmistaa, että hän tosiaan palaa takaisin.*
Soturi ei kuitenkaan aikonut saattaa oppilasta leiriin saakka, vaan heidän päästyään riittävän pitkälle hän kääntyi mököttävän oppilaan puoleen.
“Tämän pidemmälle minun ei parane tällä kertaa tulla. Voit sitten kehuskella leirissä ajaneesi luopion pois Vuoristoklaanin alueelta”, Taistovaara sanoi leikillisesti. Hän pukkasi häntä epäilevästi silmäilevää oppilasta eteenpäin ja totesi vielä:
“Kerro Uskosielulle ja Aaltotähdelle terveisiä”, ja jätti sitten hölmistyneen pennun seisomaan aloilleen. Päästyään riittävän kauas entinen soturi vilkaisi vielä taakseen varmistaakseen, että Yötassu oli tosiaan jatkanut matkaansa kohti leiriä. Pieni hymy leikki Taistovaaran kasvoilla. Uskosielulla riittäisi kyllä puuhaa, mutta tästä vintiöstä tulisi vielä hyvä soturi.

​

Yötassu, Vuoristoklaani

Magic

Taistelu. Leiristä oltiin lähdetty taisteluun.
Miljoona ajatusta pyöri nuoren oppilaan päässä. Klaanit olivat pulassa, taistelu oli käynnissä, partio oli lähtenyt matkaan vain hetkiä sitten. Yötassu oli ollut palaamassa hyvin menneistä taisteluharjoituksista mestarinsa kanssa, kun leiri oli yhtäkkiä herännyt henkiin, päätynyt kaaokseen ja lopulta järjestäytynyt kahteen ryhmään.
Adrenaliini tapahtuneesta ja juuri päättyneistä harjoituksista virtasi oppilaan veressä vahvana.
*Tämä olisi mahdollisuuteni todistaa itseni.*

Päätös syntyi hetkessä. Yötassu lähti juoksemaan kohti horisonttia, jonne taistelupartio oli hetki sitten hävinnyt. Taistelu ei voi olla kovin kaukana, mikäli hänen kuulemansa lausunnot pitivät paikkaansa. Naaras kävi päässään läpi uusia taisteluliikkeitään, mahdollisia puolustuksia ja tilanteita, joita häntä saattaisi olla vastassa.
*Mitä jos en pärjääkään?*

Täysin uusi ajatus sai Yötassun hidastamaan juoksuaan. Niin, mitä jos hän ei pärjäisikään? Mitä jos partio joutuisi palaamaan taistelusta hänen ruumiinsa mukanaan? Yötassu jatkoi matkaansa, mutta ei enää keskittynyt ympäristöönsä. Mielikuva Uskosielusta vei oppilaan huomion. Soturi, joka oli jätetty huolehtimaan leiristä saisi ehkä vasta silloin tietää, että oli päästänyt oppilaan karkaamaan katseensa alta. Yötassu ravisti päätään ja kiristi tahtia. Soturi ei ajattelisi näin. Soturi palaisi taistelusta väsyneenä, mutta onnistuneena. Soturi puolustaisi klaaniaan. Uskosielu olisi hänestä vielä ylpeä!
Vaimea kirkaisu tavoitti Yötassun korvat ja sai hänen täyden huomionsa. Taistelu oli yhä meneillään, ja joku oli loukkaantunut-
“Minne matka?”
Uusi ääni sai Yötassun säikähtämään ja oppilas hyppäsi sähisten ympäri kohtaamaan vieraan. Suurikokoinen raidallinen naaras katseli Yötassua muutaman metrin päästä.

*Miten minä en huomannut häntä?* Yötassu ajatteli vihaisena itselleen ja otti taisteluasennon.
“Olet Vuoristoklaanin alueella!”, hän julisti paljon pienemmällä itsevarmuudella, kuin olisi toivonut. Sanojen lähtiessä hänen suustaan, oppilas tajusi, ettei hänellä todellisuudessa ollut hajuakaan, kenen alueella hän tällä hetkellä oli. Adrenaliini oli kuljettanut naarasta suuntaan, jonka hän oletti oikeaksi, mutta nyt sekään ei tuntunut enää varmalta.
“Tietääkö Uskosielu, että olet täällä?”
Tuntemattoman naaraan sanat saivat Yötassun hämmentymään entisestään. Miten hän tiesi, että juuri Uskosielun olisi pitänyt tietää hänen sijaintinsa? Tai ylipäätään kuka Uskosielu oli? Kissa ei todellakaan ollut vuoristoklaanilainen.

“Ei? Niin vähän arvelinkin. Tule, sinun pitäisi olla leirissä.”
Tuntematon naaras käveli kohti pöllämystynyttä Yötassua ja yritti ohjata tätä takaisin tulosuuntaansa. Selvittyään hämmennyksestään oppilas sähähti ja yritti huitaista naarasta, joka torjui osuman helposti ja kaiken lisäksi naurahti päälle.
“Mitäs siinä naurat? Tappele, jos kerran haluat, minua sinä et komentele!”

Yötassu paransi asemiaan ja hyökkäsi. Hän sai ponnistukseensa hyvin ilmaa, ja oli juuri antamassa elämänsä parhaan iskun, kun vieraan naaraan tassu tömähti oppilaan kylkeen. Hetkessä Yötassu löysi itsensä maasta naaraan alta rimpuilemassa itseään irti.
“Ohje numero yksi: älä kerro, kun aiot hyökätä. Ohje numero kaksi: nosta painosi aikaisemmin takajaloillesi. Ohje numero kolme: älä menetä Aaltotähden luottamusta hiipimällä leiristä, mikäli haluat tulla nimitetyksi soturiksi.”

Miten vieras kehtasi kyseenalaistaa hänen taitonsa ja luottamuksellisuutensa? Vain, koska hänen mestarinsa oli marissut painonjaosta koko aamupäivän ja koska hän oli hiipimässä suoraan taisteluun tietäen sen olevan kiellettyä ei vielä mitenkään riittäisi-
Yötassu veti terävästi henkeä ärsyyntyneenä. Naaras oli kieltämättä osunut naulankantaan, eikä oppilas ollut siitä ollenkaan mielissään.

“Taisteluita tulee ja menee, valitettavasti. Ehdit kyllä. Usko pois, se on paljon nautittavampaa, kun et häviä jokaista iskua ja olet siellä luvan kanssa. Uskosielu tuskin haluaisi törmätä sinuun taistelukentällä tänään. Käveletkö itse leiriin, vai pitääkö sinut taas kantaa niin kuin pentuna?”
Naaras päästi Yötassun ylös ja otti pari askelta kohti heidän tulosuuntaansa viitaten oppilasta seuraamaan.
“Uskosielu ei ole taistelussa. Se jäi puolustamaan leiriä...”, Yötassu mutisi harmistuneena haluten olla ainakin jossakin oikeassa.
“Uskosielu jäi puolustamaan leiriä? Ja sinä päätit lähteä taisteluun hyökkäämään, vaikka tärkein soturin tehtävä on oman klaaninsa puolustaminen?”

“Soturin tehtävä on taistella!”, oppilas väitti vastaan, mutta lähti lopulta naaraan mukaan.
“Hyökkääminen ja taisteleminen eivät ole aina sama asia. Leirin puolustaminen on kunniallinen ja tärkeä tehtävä ja Uskosielu olisi varmasti kiitollinen avusta.”
Yötassu mutisi vielä vastalauseita, mutta käveli mukana yhtä kaikki. Kai se oli parempi vaihtoehto, kuin kannettavana oleminen.

​

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo hengitti syvään, hän tunsi korviensa soivan adrenaliinista ja veren maun suussaan. Kaikkialla hänen ympärillään taisteltiin, karvatuppoja lenteli veriroiskeiden mukana ruoholle ja kissojen kivun rääkäisyt olivat ainoa ääni mitä hän kuuli kohinan läpi. Soturitar ei tiennyt kuinka monen kissan kanssa oli jo ehtinyt ottaa yhteen, mutta nytkään hänelle ei annettu aikaa jäädä katselemaan ympärilleen, kun joku loikkasi hänen kimppuunsa takaviistosta. Vastustaja raapi naaraan lapaa, ja tummanharmaalla kissalla oli täysi työ pysyä jaloillaan toisen kissan painon alla.
"Teen sinusta variksenruokaa!" vastustaja huusi.
"Hyvää yritystä!" Tuhkakajo sai sanotuksi, ennen kuin heittäytyi kyljelleen maahan, ravisuttaen kissan pois kimpustaan. Hän jatkoi liikettä, kiepsahti jaloilleen ja syöksähti läimäisemään soturia lujasti päähän ennen kuin tuo oli ehtinyt nousta ylös. Kissa valahti takaisin maahan, jolloin oli vuoristoklaanilaisen vuoro loikata hänen päälleen. Soturitar raapaisi vastustajansa rintaan syvät haavat ja löi uudestaan tuota ohimolle, mikä johti siiten, että kissa makasi tiedottomana naaraan jaloissa. Tummanharmaa kissa hengitti syvään ja tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa, kun hän tuijotti verestä tahriutuneita tassujaan. Hän ei halunnut olla täällä, hän ei pystynyt satuttamaan enää yhtäkään kissaa. Kyyneleet valuivat vuolaana virtana hänen poskiaan pitkin, kirveltäen osuessa leuassa olevaan naarmuun minkä hän oli saanut kamppaillessaan.
"Myrskytuuli?" hän yritti raakkua, mutta ääni ei kantautunut pitkälle. Tuhkakajo katseli vauhkona ympärilleen, yrittäen erottaa entisen mestarinsa turkkia kissojen sekamelskasta, mutta ei siihen kyennyt. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa hyökkäyksen johtajalle perääntymisestään takaisin leiriin, mutta soturittaren koivet olivat kuljettaneet hänet jo taistelun reunamille. Eikä mennyt kauaa, kun hän jo viiletti nummilla, yrittäen paeta kauhunsekaista oloaan.

​

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä katseli sotureiden pesän edustalta Rottapennun ja Harakkapennun painia. Hän ei ollut ainoa sivusta seuraaja, vain muutaman ketunmitan päässä myös Kultakyyhky tarkkaili kahden nuorukaisen leikkitappelua itsensä pesemisen lomasta. Soturin katse kävi kuitenkin pentujen lisäksi aukion toisella puolella pienessä soturiryhmässä, jotka keskustelivat toisilleen ruoan lomasta. Yksi kyseisistä sotureista oli Liekkisydän, kissa johon Kultakyyhky oli selvästi ihastunut. Punaoranssi soturitar väläytti hampaitaan inhosta ja nousi jaloilleen, tassutellen syvemmälle kalliossa olevaan halkeamaan, missä sotureiden pesä sijaitsi. Hän käveli Diamondin viereen, joka oli käpertynyt omalle sammalpedilleen nukkumaan.
"Herätys ketunläjä!" hän huusi kollin korvaan, joka pongahti pystyyn hämillään.
"Asiaa?" soturi naukaisi ihmeissään. Nyt Jääsilmän sappi alkoi kiehua!
"Tule!" hän sähisi ja käveli ulos leiriaukiolle. Soturitar huusi myös Marjakuonon ja Hallaroiskeen paikalle. Kaikki kolme katselivat punaoranssia naarasta ihmeissään.
"Jääsilmä miksi tulimme tänne? Lähdemmekö partioon?" Marjakuono sähähti, selkeästi ärtynyt siitä, että häntä nuorempi soturi pomotteli häntä ja muita kissoja niin. Jääsilmä vilkaisi kollia ja tuhahti.
"Tietenkin menemme, miksi muutenkaan olisin pyytänyt teitä mukaani?"

​

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu katseli hiljaa, kulmat synkistyneenä kurtussa kuinka hänen veljensä, joka oli juuri ilmoittanut turhautumisestaan koko klaanille, marssi kohti oppilaiden makuusijoja. Naaras istui toimettomana paikalleen ja antoi pörheän, mustan häntänsä kiertyä käpäliensä ympärille.
#Istumme täällä aivan turhan pantteina, kun muut riskeeraavaat henkensä taistelukentällä#, naaras mietti pää täynnä ajatuksia kuin äkäisiä herhiläisiä ja antoi hopeisten kynsiensä liukua ulos ja upota kosteaan nummimaahan hitaasti. Paksun turkin alla vuoristoklaanilaisen lihaksia ja raajoja pisteli, hänet oli luotu taistelukentälle suojelemaan klaaniaan, eikä hän voinut ymmärtää Myrskytuulen päätöstä jättää kaksi klaanin pätevimmistä oppilaista odottelemaan toimettomina veristen, kenties kuolleiden klaanitovereiden paluuta. Olihan väliaikaisessa leirissä yhä enemmän kuin riittävästi sotureita suojelemaan Vuoristoklaania tarveen vaatiessa. Sitä paitsi hän epäili vahvasti, että taistelun painopiste tulisi siirtymään heidän leiriinsä.
#Meidän pitäisi olla siellä, estämässä edes se mahdollisuus#, naaras mutisi mielessään ja kääntyi kierähtääkseen makuulle murjottamaan. Tuolloin hän huomasi silmäkulmassaan liikettä, aivan kuin musta hahmo olisi luikkinut läheiseen pensaikkoon ovelasti ohi kireästä tilanteesta keskustelevan soturiporukan. Naaraan järvensiniset silmät liimautuivat pusikkoon, jonka vihertävät lehdet varisivat nyt.
Hän kiersi soturiporukan kaukaa ja lähti itsekin ryömimään hipihiljaa pensaikon ali epäileväinen ilme kasvoillaan. Vaikka pensaan oksat riipivät isohkon naaraan selkää, pääsi hän äänettä toiselle puolelle. Naaras raotti suutaan maistaakseen ilmaa ja haistoi ensin hetki sitten polkua pitkin marssineen taistelupartion hajujäljen. Ilkikurinen ajatus ilmestyi hänen päähänsä. Tämänkö takia mysteerinen hahmo livahti ulos leiristä niin salaperäisesti, löytääkseen tiensä taistelukentälle? Oppilas lähti tassuttelemaan verkkaisesti eteen päin ja erotti pian pimeässä jonkun klaanitoverinsa ääriviivat. Tuntemattoman kissan silmät välähtivät Katajatassun näkökentässä kun tuo kääntyi katsomaan taakseen ja lähti sitten kiristämään vauhtia.
#Hiirenpapanat!# Katajatassu murahti mielessään, otti pari ripeää juoksuaskelta ja hypähti kiinni taka-ajettavaansa. Kolli ulvahti ja tömähti maahan suuremman kissan painon alla.
“Tummatassu!” Katajatassu sihahti ja kampesi itsensä pois nuoremman oppilaan päältä. Tummatassu vääntäytyi itsekin istuma-asentoon ja mulkaisi häntä vihreä ja jäänsininen silmä viiruina.
“Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” naaras esitti jatkokysymyksen ja tutkaili oppilaan kasvonpiirteitä lähes pettyneenä. Miksi kaikista kissoista juuri Tummatassun oli pitänyt lähteä seuraamaan taistelupartiota? Ei ollut kulunut montakaan auringonkiertoa siitä, kun hän oli itse kantanut pentukissaa leuoissaan alas vuorilta, kun Vuoristoklaani oli paennut tulvia pois reviiriltään. Silloin Tummatassu oli ollut niin avuton ja pieni, että Katajatassun oli edelleen vaikea olla tuntematta suojeluviettiä tuota kohti vaikka tuo olikin vähän varttunut.
“Aion lähteä puolustamaan klaaniani”, Tummatassu puuskahti ja käänsi katseensa käpäliinsä. Katajatassu oli huomaamattaan kynsinyt tuon vielä untuvanpehmeää pentukarvaa ja nyt tuon päänlaella keikkui harmahtavanmusta tukko.
“Niin tietenkin”, Katajatassu manaili ja pudisti päätään kauhistuneena ajatuksesta Tummatassusta taistelun tuoksinnassa.
“Sinä olet kuule aivan liian nuori siihen! Minuakin lähdit vain pakoon, et osaa edes-”
Tummatassu keskeytti hänet pyöräyttämällä silmiään ja huudahtamalla:
“Sinullakin oli sama idea, siksi lähdit seuraamaan minua!”
Katajatassu piti kasvoillaan tiukan ilmeen, vaikka ajatus oli kieltämättä tunkeutunut hänen mieleensä.
“Minä sentään noudatan soturilakia ja kuuntelen itseäni vanhempia kissoja”, hän päätyi maukumaan katkerasti.
“Sinä olet niin nuori, että voisit todella satuttaa itsesi siellä. Tajuatko?” naaras jatkoi pehmeämmin ja vilkuili taakseen, joko joku oli jo huomannut nuoren oppilaan poissaolon.
Tummatassu tapitti häntä nyt kukistetun näköisenä. Sirkkojen sirkutus kohisi hänen korvissaan ja oppilaita ympäröivät pusikot alkoivat kahista, kun hento tuuli kävi heidän lävitseen. Tummatassu pöyhisti turkkiaan selvästi kylmissään.
“Mennään nyt vain takaisin leiriin ja sovitaan, etten löytänyt sinua täältä.”
Katajatassu nousi ja tökkäsi kollia lapaan saadakseen tuonkin nousemaan.
“Ihan tiedoksesi, kyllä minäkin haluaisin olla siellä. Mutta meidän täytyy kuunnella korkeampiarvoisten kissojen päätöksiä, vaikka emme ymmärtäisikään niitä aina. Soturilakikin sanoo, että päällikköä on toteltava.”
Tummatassu nyökkäili hänen selostukselleen nolostuneen oloisena ja he pujahtivat vaiti takaisin leiriin.

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän raapi raivokkaasti vastustajaansa. Tuo kuitenkin sai kierrettyä hänen ulottumattomiinsa ja teki syöksyn, läimäisten puroklaanilaista päähän niin että hän lensi kumoon. Kömpiessään pystyyn sai hän huomata, että nyt yhden kissan sijasta soturittaren edessä seisoikin kaksi, molemmat valmiina repimään korvat hänen päästään. Mustaoranssi naaras loikkasi eteenpäin, hän tekisi ensin selvää pahemman näköisestä vastustajasta. Niin hänellä saattaisi vielä riittää energia heikomman selättämiseen. Hän hyökkäsi kissan lapaan kiinni ja puri, naaras puri niin kovaa, että ihoon repeytyi syvä haava. Vastustaja ulvahti ja kaatui maahan verta vuotavana. Tammisydän ei antanut tuolle hetkeäkään armon aikaa, vaan läimäisi soturia päähän voimiensa takaa, ja tuo valahti hervottomaksi maahan.
"Parantaja! Missä täällä on parantaja!"
Tammisydän kääntyi ympäri ja näki sen toisen kissan naukuvan hädissään parantajaa paikalle. Hän luimi hiukan korviaan, parantajat olisivat yhä tammella valittujen kokoontumisessa. Kaikki taistelussa haavoittuvat joutuisivat kärsimään ilman hoitoa aina siihen saakka, kun he palaisivat takaisin. Hän kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kauemmas kahdesta kissasta, yrittäen jättää taakseen tämän surunäytelmän minkä oli aiheuttanut. Sitten silmäkulmastaan hän näki vilauksen tutusta hahmosta ja turkin sävystä, mikä toi mieleen muistoja. Soturitar pudottautui vaistomaisesti alemmas ja yritti kiertää ympärillään taistelevien kissojen taakse, kauemmas tästä hahmosta kenet oli uskonut nähneensä.
*Oliko se todella Villituuli? Eihän hän vain nähnyt minua?* naaras ajatteli ahdistuneena ja yritti nähdä taistelevien kissojen välistä kohtaan missä oli kuvitellut nähneensä emonsa isän. Koko Kuutamoklaani eli yhä siinä uskossa, että hän olisi karannut klaanistaan, kuollut. Kukaan ei ollut vielä kokoontumisissa tunnistanut häntä kadonneeksi klaanitoverikseen, eikä hän aikonut nytkään paljastaa itseään entiselle perheelleen. Varsinkin kun tämä perhe tulisi mitä luultavimmin surmaamaan hänet, jos he tajuaisivat hänen asuvan nyt Puroklaanissa, Kuutamoklaanin sijaan. Villituuli ainakin pitäisi siitä huolen, ettei Tammisydän pääsisi sanomaan sanaakaan emolleen sisarensa Hallatassun todellisesta kuolemansyystä.

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi tunsi alkavan sateen ensimmäisten pisaroiden putoavan turkillee, huuhtoen samalla verta, mikä oli hänen kermanvaaleaan turkkinsa värjäyttänyt punaiseksi. Hän lipaisi huuliaan kerran ja työnsi sitten mielestään kastumisen mukana tulleen epämieluisan olon. Hän oli nyt taistelemassa klaaninsa puolesta, päihittämässä vastustajia ja hakemassa valtaa, ja kunniaa. Sateensuojaa ei olisi sopivaa alkaa nyt etsimään. Maa oli ehtinyt muuttua kosteudesta mutaiseksi ja siksi hänen hyökkäyksensä kuutamoklaanilaista kohti ei mennyt ihan putkeen. Nummiklaanilainen liukastui ja liukui vastustajansa eteen, jolloin kuutamoklaanilainen raapaisi häntä. Leijonakynsi ulvaisi raivosta ja yritti läimäistä toista kaulaan, mutta ei osunut. Vastustaja oli astunut nopeasti taaemmas ja virnuili nyt kuutamoklaanilaisille niin tyypillisellä pilkkaavalla hymyllä. Kermanvaalea kolli oli ihan mudassa, mutta yltyvä sade huuhtoi sitä pois hänen turkiltaan. Kuutamoklaanilainen teki syöksyn häntä kohti, mutta nummiklaanilainen ehti kierähtää pois toisen alta, mutta ei päässyt heti jaloilleen, sillä liukasteli mutaisessa maapohjassa koko ajan. Kun hän viimein pääsi ylös, oli kuutamoklaanilainen ottanut uuden syöksyn ja tavoitteli nyt hampaillaan Leijonakynnen kurkkua. Hampaat osuivat maaliinsa, mutta vastustaja ei ehtinyt lyödä leukojaan yhteen, kun Leijonakynsi oli saanut tarrattua etukäpälillään toista lavoista ja kaikella voimallaan viskaisi kissan tulvivaan rajajokeen. Kuutamoklaanilainen räpiköi pintaan ja ui rannalle, mutta ei päässyt ylös. Sade oli saanut maan niin mutaiseksi, että kissa ei saanut tassuillaan otetta, ne lipuivat joka kerta takaisin jokeen, upottaen kuutamoklaanilaisen hetkellisesti pinnan alle.
"Tämä ei jäänyt tähän!" kissa murahti väsyneenä yrittäessään jälleen kerran kavuta joesta pois. Leijonakynsi katseli toisen yrittämistä halveksuen ja tuhahti sitten: "Niin klassista."
Kermanvaalea kolli ei antaisi toiselle mahdollisuutta kavuta ylös veden varasta, vaan hän tuijotti ilmeettömänä kuinka naaraan voimat loppuivat, eikä tuo enää jaksanut nousta pintaan, kun oli taas kerran uponnut nousemisyrityksen jälkeen.
"Ei!" Leijonakynnen takaa kuului kirkaisu ja hetkeä myöhemmin liekinvärinen naaras juoksi hänen ohitseen ja jarrutti juuri ennen joen pengertä.
"Yötassu!"

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän rämpi lähimmän nummen huipulle Liljatuulen, Sammalsateen, Punaliekin ja Jänötulen kanssa. Taistelu ei ollut ehtinyt rauhoittua hetkeksikään, mutta nämä viisi kissaa olivat saaneet tapeltua itsensä uuvuksiin. He rojahtivat vuoron perään nummen huipulle ja hengittivät pinnallisesti, yrittäen saada ajatuksiaan ja henkeään kulkemaan.
"Onko kellään vakavia vammoja?" Lumisydän maukui, kun sai äänensä kuuluviin läähätyksen välissä.
"Ei minulla ainakaan ole", Liljatuuli huusi ollessaan hieman erillään muista, mutta naaras sai kömmittyä itsensä jaloilleen ja käveli sitten muiden luokse.
"Eikä minullakaan", Sammalsade naukaisi. Lumisydän käänsi katseensa kahteen jäljellä olevaan soturiin ja huomasi kuinka heidän silmänsä olivat puoliummessa ja nurmikko heidän allaan alkoi pikkuhiljaa värjäytyä punertavaksi. Hän nousi jaloilleen ja pyysi kaksikolta apua saadakseen Punaliekin ja Jänötulen raahattua suojaan pieneen luolaan nummikumpuran juurella. Kun he saivat kaksikon turvallisesti suojaan ja varmistivat ettei yksikään haavoista vuotanut vuolaasti, katsoi kollisoturi ylös taivaalle. Hän oli odottanut näkevänsä yötaivaan ja sen synkkyyden, mutta sen sijaan taivas alkoi värjäytymään oranssiksi, kun aamu teki tuloaan.
*Toivottavasti pääsemme pian pois täältä!* hän ajatteli uupuneena ja siirsi katseensa vierellään seisovaan Liljatuuleen, joka oli päästänyt hiljaisen ähkäisyn. Naaraan tila alkoi olla melko selkeä ulkopuolisille tarkkailijoille, tuon vatsa oli pyöristynyt muutamien päivien aikana hieman liian suureksi, että kyseessä olisi ollut vain ylensyönti. Koko Puroklaani näki nälkää, eikä kukaan saanut syötyä vatsaansa täyteen. Lisäksi kermanvaalea kissa oli ajoittain valittanut huonosta olosta, tai muista kivuista vatsansa alueella. Pentujen potkut alkoivat olla vahvoja. Oli ollut hiirenaivoista päästää hänet mukaan taisteluun.
"Jäisitkö sinä Liljatuuli huolehtimaan ettei heille käy mitään? Lähetämme parantajan tänne heti kun sellaisen vain löydämme", Lumisydän naukaisi, kun Liljatuuli ravisteli turkkiaan. Naaras nyökkäsi ja istahti alas, kiertäen häntänsä vaistomaisesti vatsansa suojaksi.
*Voi kun ne syntyisivät vasta kotona eivätkä täällä.* kollisoturi ajatteli, kun kermanvaalea kissa alkoi nuolla taistelun jälkiä turkistaan.

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

- Tämä on helppo liike. Yritä nyt!
Mustakynnen naukaisu ei kuulostanut enää kannustavalta, eikä edes neutraalilta. Hänen kärsivällisyytensä Karhutassun toisena koulutuspäivänä oli palanut loppuun epätavallisen nopeasti. Soturitar ei tiennyt mistä se johtui, siitä että oppilas oli vielä kokematon ja tuntui sanovan vastaan kaikkeen mitä mestari koitti opettaa? Vai vertasiko mustavalkea naaras alitajunnassaan uutta oppilasta Hiljaisuustassuun, hänen aikaisempaan oppilaaseen? Oppilaaseen, joka oli mykkä, eikä ikinä naukunut vastaan mestarinsa käskyille vaan teki kaiken pyydetyn mukisematta. Hän ei tiennyt.
- Mutta kun se sattuu!
Karhutassun naukaisu olisi mennyt jo valittamisesta ja Mustakynsi joutui nakkelemaan niskojaan muutaman kerran, estääkseen itseään räjähtämästä oppilaalle. Hän oli huomannut miten ensimmäisellä yrittämällä - kun liike oli epäonnistunut - oli oppilas näyttänyt nyrjäyttävän jonkun tassuistaan. Mutta nyrjäytykset ja venähdykset olivat osa koulutusta ja niiden tuoma kipu olisi vain kestettävä, harjoittelua ei voisi lopettaa siihen että johonkin hieman sattuu.
- Ajattelitko edes yrittää vai ajattelitko vain valittaa siinä lopun ajastamme?
Mustakynsi kysyi ja heilautti häntäänsä tyytymättömänä.
- Jalkaani sattuu! Katso vaikka!
Karhutassu ulisi samalla, kun yritti varata painoa tassulleen. Soturittaren oli myönnettävä, että oppilas näytti saavan vain juuri ja juuri liikuteltua käpäläänsä, eikä pystynyt varaamaan painoa sille lainkaan. Mustavalkea naaras irvisti.
- No tämä taisi sitten olla tässä, minulla on paljon muutakin tekemistä kuin kuunnella sitä kuinka tassussasi on pieni pipi. Mutta voit olla varma, että Kuolontähti saa kyllä kuulla siitä millaisia ongelmia sinulla on harjoitteluun liittyen.
Mustakynsi sähisi samalla, kun asteli hitaasti lähemmäs toista naarasta. Hän koitti antaa uhkaavaa kuvaa itsestään, viestittäen että tämä saisi olla viimeinen kerta kun heidän harjoitustuokionsa keskeytyy jonkin tällaisen syyn takia. Ruskeatäplikäs kissa vaikutti kyyristyvän mestarinsa luoman varjon alla, mutta jääräpäinen ilme tuon kasvoilta ei kaikonnut minnekään.
- Minulla ei ole mitään ongelmia!
Karhutassu huudahti ja siristi silmiään tympääntyneenä. Kaksi naarasta tuijottivat toisiaan hetken, katseet täynnä liekkien paloa eikä kumpikaan halunnut olla se joka katsoisi muualle ensimmäisenä. Mutta Mustakynsi ei ikinä alkaisi tanssimaan häntä nuoremman kissan pillin mukaan, joten hän laski kasvonsa aivan viiksenmittojen päähän oppilaansa omasta. Hän sai vain vaivoin pidettyä tassunsa kalliopohjassa, halu läpsäistä nuorta kissaa korville oli nimittäin valtava. Ruskeatäplikäs naaras kavahti taaemmas reaktiona, rikkoen heidän intensiivisen tuijotuskilpailunsa samalla. Mustakynsi hymähti ja käveli sitten oppilaansa ohitse, jättäen tuon itsekseen vuoristoaukealle.

//MoonStary, haluatkos jatkaa tästä Karhutassulla?

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Katselin kauempana kaksin juttelevia Kostokynttä ja Tihkutäplää. Jokaista karvaani syyhysi päästä lähtemään takaisin leiriin, saamaan tilannepäivitys taistelutilanteesta ja estämään loppu sotiminen. Mutta tämä kaksikko viivästytti lähtemistämme, ja vaikka minun tekikin mieli huutaa kuutamoklaanilaiselle, että seuraisi vain hajujälkeämme sitten kun saisi keskustelunsa erakon kanssa käytyä, en kehdannut tehdä niin. Soturitar tulisi vieraaksi reviirillemme, reviirille missä asusti kaksi muutakin klaania, jotka olivat nyt rajalla taistelemassa Kuutamoklaania vastaan. Ei olisi turvallista antaa hänen kulkea nummilla yksin. Niinpä käänsin katseeni kahteen oppilaaseen, jotka olivat ilmoittautuneet tulleensa valituiksi.
"Joutsentassu ja Kettutassu, tulkaahan tänne", naukaisin ja kaksi naarasta tottelivat minua, ja astelivat eteeni. Katsoin kumpaakin kissaa vuorotellen, arvioiden heidän olemustaan ja muistellen miten heidän koulutuksensa olikaan mennyt viimeisten vuodenaikojen aikana. Minua miltei pelotti se mitä nämä kaksi nuorta kissanalkua tulisivat tällä matkalla kohtaamaan, kuinka heillä ei tällä tehtävällä olisi mestareita mukana opastamassa siinä mitä kuuluisi tehdä ja miten. Heidän tulisi itse keksiä kuinka toimia ja itsenäistyä näinkin nopeassa hetkessä. Heidän tulisi aikuistua, ja oppia luottamaan omiin päättelykykyihinsä ja taitoihinsa. He eivät tulisi olemaan vastuussa vain itseistään, vaan koko kanjonin kohtalosta.
"Kai sinä annat meille luvan lähteä?" Joutsentassu kysyi. Oppilaan kasvoilla pilkahti huoli, mutta hän koitti näyttää itsevarmalta huolensa läpi. Vilkaisin tuon vieressä seisovaa Kettutassua, jonka kulmien väliin oli ilmestynyt haaleita juonteita. Kuin hän odottaisi minun antavan kieltävän vastauksen, valmiina perustelemaan itsensä ja pesätoverinsa tälle Tähtiklaanin tahtomalle matkalle. Niin, tämähän oli esi-isiemme tahto ja suunnitelma pelastaa klaanit tulvilta. Minä en asettuisi Tähtiklaanin suunnitelmien tielle. Joten tyydyin nyökkäämään hitaasti, enkä antanut kahdelle oppilaalle muutamaa silmänräpäystä pidempää hetkeä huokaista helpotuksesta. Olin yhä heidän klaanipäällikkönsä, ja tunsin olevani vastuussa siitä miten heidät tälle matkalle lähettäisin.
"Tämä tulee olemaan ensimmäinen tehtävänne ilman mestareidenne ohjeistusta tai läsnäoloa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että te voisitte vapaasti tehdä ja mennä miten haluatte. Teidän kahden on kuunneltava Paarmahehkua ja Kostokynttä, sekä tehdä kaikki mitä he haluavat teidän tekevän. He ovat vanhempia ja ovat kokeneet ja nähneet teitä enemmän, he tietävät vuoriston vaarat paremmin. Jos he pyytävät teitä jättäytymään taka-alalle oman turvallisuutenne vuoksi, te teette niin. Jos he pyytävät teitä juoksemaan takaisin tänne ja jättämään heidät oman onnensa nojaan vuoristoon, te teette niin. Mukisematta tai väittämättä vastaan. Heillä ei myöskään ole aikaa katsoa peräänne, vaan joudutte olemaan itse vastuussa itseistänne. Kuvitelkaa tämä yhtenä osana loppuarviointianne. Teidän on suoriuduttava siitä itse, ilman muiden apuja ja osoittaa, että olette oppineet tarpeeksi pystyäksenne toimimaan itsenäisesti", naukaisin. Vaikka olinkin odottanut lisää hätäännyksen tai kauhun pilkkeitä naaraiden kasvoilla, he nyökäyttelivät päitään sanoilleni, pitäen ilmeensä tasaisen itsevarmoina ja mielensä päättäneillä. Se loi minuun hieman toivoa, nämä kaksi oppilasta eivät todellakaan enää olleet nuorimmasta päästä, he olivat viittä vaille valmiita sotureita. He tiesivät mihin olivat ryhtymässä ja jos he eivät olisi uskoneet siitä selviävän, he eivät olisi saapuneet tammelle tänä yönä. Suljin silmäni ja nyökäytin päätäni vielä kerran hitaasti, aamu auringon noustessa taivaanrannassa.
"Hyvä. Olkoon Tähtiklaani kanssanne tällä tehtävällä."