​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu tuijottaa veden vallassa olevaa Vuoristoklaanin reviiriä. Kaukana siintävät vuoret kuitenkin kiinnittävät hänen huomionsa. *Tuonneko meidän pitää mennä?* hän ajattelee ja hänen mielensä täyttyy pelosta. Ei ollut mahdollista, että he kaikki selviäisivät ehjin nahoin tukkeumalle josta Paarmahehku kertoi. *Noniin. Keskity ensin siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi, sitten vasta vuoristoon,* Kettutassu muistuttaa itseään, sillä edessä oli ensimmäiseksi tulvivan metsäreviirin läpi kävely. Hän kääntyy katsomaan tulvivaa maata. Kokonaisia puskia oli veden peitossa, ja puut näyttivät kasvavan vedestä. Hän värähtää inhosta. Tuonko läpi heidän pitäisi kävellä? Hän nostaa katseensa, kun Kostokynsi puhuu: “Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?”
Paarmahehku kääntyy katsomaan Kostokynttä. “Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo,” hän kertoo.
Kostokynsi nyökkää ja sanoo, että sitten Paarmahehkun olisi parasta johdattaa nelikko reviirin läpi. Paarmahehku nyökkää vastaukseksi. Hän lähtee kohti tulvivaa aluetta. Kettutassu tuijottaa mustan soturin menoa silmät suurina. Sitten hän hengittää syvään. Hän pystyisi siihen kyllä. Joutsentassu kuitenkin näyttää niin vastahakoiselta, että Kettutassu pukkaa lavallaan oppilasystäväänsä. Hän lähtee Joutsentassun perään, kun hän on vihdoin lähtenyt liikkeelle. Vesi upottaa hänen pienikokoisen kehonsa lähes kokonaan, ja hän irvistää. Oppilas tuntee kun tämän turkkiin tarttuu risuja, lehtiä ja ties mitä. Hänen pitkä turkki hankaloittaa kulkemista vielä enemmän. Kettutassu yrittää olla kiroamatta. Hän taistelee veden läpi, kun näkee, että Paarmahehku näyttää nousevan vedestä hieman. Naaras kuitenkin tietää, että matka on vielä pitkä, ja todennäköisesti he joutuisivat vielä uimaankin.

Kettutassu on yllättynyt, ettei vuoristossa tasapainottelu olekaan niin vaikeaa kuin mitä hän luuli. Tai, ei se kivaa ollut, mutta ei kauhean vaikeaa. Oli kuitenkin mukavaa, kun aurinko kuivatti turkin ja ei tarvinnut enää olla ahdistavassa metsässä. Mutta edessä näkyi jyrkkä polku ylöspäin. *Hui, toivottavasti en liukastu tuolla,* Kettutassu ajattelee. Siinä samassa hän kuulee kun Joutsentassu huutaa. Oranssi oppilas käännähtää ja näkee kun polku murtuu Joutsentassun käpälien alta. “Joutsentassu!” Kettutassu huutaa, ja joutuu kauhun valtaan. *Ei! EI, Joutsentassu ei saa pudota!* Hän jähmettyy mutta sitten tajuaa, että hänen täytyy tehdä asialle jotain! Hän ei mieti ollenkaan sitä, mitä hänelle sanottiin vanhempien sotureiden kuuntelemisesta, vaan ryntää kohti polun reunaa. Kostokynsi kuitenkin nappaa hänen niskanahasta kiinni. “Sinä et pysty kiipeämään tuota seinämää turvallisesti alas!” Kostokynsi murisee.
“Päästä irti, Joutsentassu on pulassa!” Kettutassu sähisee erittäin vihaisena. Aikovatko he jättää hänen klaanitoverinsa ja ystävänsä pulaan?! Ei tule kuuloonkaan! Kettutassu yrittää rimpuilla Kostokynnen otteesta irti, mutta vanhemman kissan ote on luja. Kettutassu ei kuule sitä, kun Paarmahehku huutaa pulassa olevalle Joutsentassulle, että hän tulee pelastamaan. Hän on liian keskittynyt pääsemään Kostokynnen otteesta irti. Ja hän onnistuukin siinä, kun Kostokynnen ote herpaantuu, kun tuo katselee Paarmahehkun laskeutumista alas. Kettutassu ei kuitenkaan huomaa tätä, ja pinkaisee suoraan reunan yli ja hapuilee otetta jyrkästä kalliosta. Hän ohittaa Paarmahehkun, joka puolestaan ottaa oppilasta niskanahasta kiinni, mutta Kettutassu luisuu koko ajan alaspäin. *Voi ei voi ei voi ei!* Kettutassu ajattelee. *Tämä oli niin huono idea!* Kettutassu ja Paarmahehku vyöryvät jyrkkää seinämää alaspäin. He vetävät Joutsentassun mukanaan, kun he putoavat väistämättömästi kohti alla olevaa tulvivaa puroa. Vasta kun Kettutassun keho osuu veteen, tuo joutuu kauhun valtaan. Vesi ympäröi häntä kaikkialta, ja hän saa sitä suuhunsa. Tänne hän kuolee! Hän yrittää uida kohti pintaa, mutta virta on kova. Hän saa kuin saakin päänsä pintaan ja koittaa uida. Hän vetää henkeä hätäisenä, juuri kun vesi imaisee hänet taas syvyyksiinsä. Hän on näkevinään harmaanvalkean turkin joka menee virrassa ohitse. Oranssi oppilas pulpahtaa taas pintaan ja huutaa: “Joutsentassu!” Mutta puro haarautuu ja menee luolan sisään, joten hän kadottaa näkyvyytensä ystävästään. Kettutassu saa raahattua itsensä puron penkalle kun on vähän aikaa yrittänyt. Nyt hän on jossakin vuoren syvyyksissä, ja hänellä ei ole mitään tietoa missä hänen toverinsa ovat. Hän yrittää saada hengityksensä tasaiseksi ja tarkastaa itsensä haavoilta. Hänen toinen kylkensä on ihan naarmuilla, mutta hän ei löydä itsestään pahempia vammoja. Kun hän lähtee liikkeelle, kulkien puron viertä pitkin, hän toteaa että hänen tassunsa on varmasti osunut johonkin kiveen, sillä se on todella kipeä. Mutta Kettutassu jatkaa sinnikkäästi matkaa kunnes tulee isompaan luolaan. Sieltä haarautuu kolme eri polkua. Hän valitsee niistä keskimmäisen, sillä siellä vaikuttaa olevan vähiten vettä. Hän päättää aina välillä huudella muiden valittujen nimiä. Ehkä he olisivat lähistöllä. “Joutsentassu! Paarmahehku! Kostokynsi! Missä olette? Kuuleeko kukaan?”
Hänelle ei kuitenkaan vastannut kukaan tai mikään muu kuin kaiku. Hän jatkaa matkaa sekä aina välillä huutelemista. Se ei ehkä ole turvallisinta, mutta hän haluaa löytää muut valitut. Kukaan ei vieläkään vastaa mitään. Mutta sitten: "Kettutassu?" joku huudahtaa.
Se on Paarmahehku! Hän on lähellä. Kettutassu kulkee edemmäs ja löytää mustan kollin istumassa luolan reunassa. Hänellä on verinen haava lavassaan. *Tuo varmasti sattuu.* Kettutassu menee hänen luokse. Hän ei ole koskaan ollut niin iloinen nähdessään toisen klaanin kissan.
“Hyvä, olet elossa,” Paarmahehku sanoo, äänessään hieman huojennusta.
“Sinäkin olet. Mutta sinulla on haava,” Kettutassu nyökkää kohti kollin lapaa.
“Älä sinä siitä huolehdi. Oletko sinä kunnossa?” Paarmahehku kysyy.
“No, minulla on naarmuja kyljessä ja tassu on kipeä, mutta muuten olen okei,” Kettutassu vastaa. Ja nyt kun hän pysähtyi, hän huomaa olevansa todella uupunut, mutta sitä tuo hieman itsepäinenkin kissa ei koskaan sanoisi ääneen.
Paarmahehku nyökkää. Sitten hän näyttää miettivän jotakin. “Minä näin joutsenen sulan lähellä tätä paikkaa. Voisiko se olla joku merkki?” hän kysyy mietteliäästi, ja kuulostaa siltä että puhuu lähinnä itsekseen, sillä Kettutassu on aika varma, ettei tuo kysyisi oppilaalta asiasta. Mutta voisi se hyvinkin olla merkki. Ehkä se liittyy Joutsentassuun, olihan kyseessä joutsenen sulka. *Toivottavasti se myös tarkoittaa sitä että Joutsentassu on elossa,* ajattelee Kettutassu. Hän istuu Paarmahehkun viereen, varoen kipeää tassuaan. “Mitä me teemme nyt?” hän kysyy. Sitten hän haukottelee. *Miten minä voin haukotella?! En saa, en voi levätä!* Kettutassu kiukustuu itselleen, vaikka hän on todella uupunut ja voisi vaikka nukahtaa siihen paikkaan.
“Lähdemme etsimään muita valittuja. Heidän on oltava jossain täällä,” Paarmahehku toteaa. “Ensin meidän kannattaa levätä hieman," hän jatkaa. Hän oli selvästi nähnyt, kuinka uupunut Kettutassu oli.
Kettutassu nyökkää vastahakoisesti. “Jatketaan matkaa kuitenkin kohta, jooko? Haluan löytää muut,” hän sanoo.
Paarmahehku murahtaa vastaukseksi. Hän asettuu makuulle. Kettutassu tekee samoin. Viimeinen asia, jonka hän ajattelee ennen nukahtamistaan on, että toivottavasti muut valitut olisivat turvassa.

//Paarma ehkä jatkamaan?

​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Paarmahehkun yössä mustana kiiltänyt selkä hohti nyt harmahtavana aamuauringon paisteen alla. Kolli siirteli käpäliään toimettomana ja antoi silmiensä lipua päällikkönsä ja parantajansa yli, kun tapaamiseen saapuneet kissat hyvästelivät toisiaan pikaisesti ja kiirehtivät kukin omille teilleen. Kokous oli katkennut nopeaan, kun eräs Puroklaanin oppilas oli rynnännyt paikalle kertomaan taistelusta, joka oli puhjennut Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin rajalla. Tilanne vaikutti vielä epäselvältä, mutta päälliköiden puheista päätellen muutkin klaanit saattoivat olla mukana taistelussa. Paarmahehku nakkeli niskojaan. Vaikutti siltä, että ennustus jota hän oli pitänyt sisällään niin kauan oli viimein toteutumassa.
Paarmahehku nyökkäsi Taivasliljalle, joka heitti hänelle huolestuneen katseen ennen kuin tuo ja Aaltotähti poistuivat aukiolta. Tämän jälkeen soturi käänteli päätään ja näki olevansa ainoa kissa, joka oli jäänyt töröttämään paikoilleen yksin. Kylmä tunne sai hänet kangistumaan paikoilleen aukion laitamille. Hän ei ollut odottanut, että lähtö olisi tullut näin nopeasti. Kaikesta päätellen heitä oli vain neljä kissaa, kaksi kokematonta Nummiklaanin oppilasta ja hän ja erakko, jonka käpäliin hän ei kieltämättä ollut vielä valmis luottamaan henkeään.
Nummiklaanin päällikkö Liekkitähti jututti parhaillaan oppilaitaan ja Kostokynsi näytti syventyneen keskusteluun Tihkutäplän kanssa. Paarmahehku käänsi katseensa pois, sillä muiden valittujen jäähyväisten näkeminen tuntui melkein yksityisyyttä loukkaavalta. Tuhkakajo ilmestyi hänen verkkokalvolleen kuin unihahmo ja soturin vatsaa väänsi ajatus siitä, että viimeöinen kohtaaminen saattaisi jäädä heidän viimeisekseen. Hän ei tiennyt mikä häntä itseään riivasi, kun oli mennyt tiuskimaan tälle, mutta vielä enemmän häntä kaihersivat Tuhkakajon viimeiset sanat hänelle. Ihan kuin naaras ei olisi luottanut häneen tippaakaan. Ja nyt Vuoristoklaani oli mukana suuressa taistelussa ja Paarmahehkun rintaa puristi ajatella, mitä se merkitsi.
Jonkin ajan kuluttua toinen Nummiklaanin oppilaista, oranssiturkkinen Kettutassu, lähestyi häntä ja ilmoitti, että he ovat lähdössä. Paarmahehku näki epävarmuuden paistavan nuoren kissan liikkeistä, kun tuo johdatti hänet kahden muun valitun luokse. Lyhyen juttutuokion jälkeen neljä kissaa lähtivät matkaan kohti Vuoristoklaanin reviiriä. Vaikka Tihkutäplä oli toivottanut joukkiolle Tähtiklaanin varjelusta heidän lähtiessään, tunsi Paarmahehku silti olevansa täysin omien vaistojensa varassa. Oli turhaa kysellä muilta, oliko heillä kokemusta vuorilla liikkumisesta. Nummiklaanin oppilaat olisivat hänen mielestään yhtä hyvin voineet olla lehtiä, niin helposti vuoriston korkeimmilla huipuilla käyvä viima olisi puhaltanut heidät alas. Hän oli siis joukkion kokenein kulkemaan vuoristossa, ja kaiken kukkuraksi hän tiesi myös missä tukkeuma, jota tulvien juurisyyksi epäiltiin, sijaitsi. Häntä ei haluttanut tippaakaan ottaa kontolleen kenenkään muun, kuin itsensä ongelmia, mutta pikkuhiljaa hän alkoi tajuamaan, että koko kanjonin kohtalo saattoi olla hänen vuoristopolkujen kovettamien tassujensa varassa.

“Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?”
Musta kolli kääntyi katsomaan muita valittuja. Veden valtaama Vuoristoklaanin reviiri oli alkamassa heidän edessään. Kuivaan maahan tottuneet puut seisoivat veden piirittäminä ja kokonaisia pensaikkoja oli kadonnut pinnan alle, jota puiden teräväpiirteiset peilikuvat viiruttivat.
“Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo.”
Epämiellyttävä olo värisytti hänen turkkiaan. Tähtiklaanilla täytyi olla mehiläisiä päässään, kun se antoi tällaiselle joukkiolle tällaisen tehtävän. Hän ei ollut varma miten selviäisi itse rankasta vaelluksesta, saati sitten näistä kolmesta, jotka tulisivat väistämättä tukeutumaan hänen opastukseensa.
“Sitten ehdotan, että sinä Paarmahehku johdatat meidät aina tukkeumalle asti. Kuljemme reviirisi läpi, joten sinä tunnet parhaiten reitit mitä voimme kulkea.”
Paarmahehku nyökkäsi Kostokynnelle ilmeettömästi mutta tuhahti samalla mielessään. Ei hänelle tarjottu muitakaan vaihtoehtoja.
Vaikka järki käski vuoristoklaanilaista kääntymään pois päin sen valtavan lätäkön reunalta, joka Vuoristoklaanin reviirin ala-osasta oli muodostunut, hän lähti näyttämään nelikolle tietä sen läpi. Maa petti hänen tassujensa alla ja hän upposi kylmään veteen, joka ympäröi hänet pian joka puolelta. Kolli murahti inhosta tuntiessaan, kuinka vesi tunkeutui nopeasti karvan läpi hänen nahalleen. Risuja, lehtiä ja muita tulvan tuomia kappaleita takertui hänen turkkiinsa ja jalkoihinsa, samalla kun mutainen pohja tuntui vetävän häntä syvemmälle. Henkäys jäi kiinni kollin kurkkuun, eikä hän uskaltanut enää katsoa taakseen. Kuitenkin kuullessaan loisketta ja kiroilua takanaan merkkinä siitä, että muut valitut olivat uskaltautuneet seuraamaan, hän tunsi kiinteää soraa jalkojensa alla. Vaikka ympäristön ulkonäkö oli muuttunut merkittävästi, katsellessaan ympärilleen kolli alkoi hiljalleen hahmottaa, minkä polunkaitaleen kohdalle he olivat osuneet.
“Tulkaa vain, vesi ei ole niin syvää enää täällä päin!” hän huudahti vaivalloisesti, kun tunsi, että vesi laski hänen rintaansa asti. Hän toivoi, että häntä seuraava kolmikko osaisi uida, sillä heillä oli edessään vielä pitkä matka taivallusta tulvavyöhykkeen läpi ennen kuin he saisivat tassujensa alle kuivaa maata.

Kun aurinko oli jo lähes huipussaan ja värjännyt taivaan kirkkaaksi, nelikko oli päässyt aloittamaan taivalluksensa. Edessä siinsi melko jyrkkä polku, jonka Paarmahehku tiesi johtavan heidät tasanteelle, jolta lähti monta polkua korkeammalle vuoristoon ja myös siihen solaan, jonka varrelta kirottu tukkeuma löytyi. Edessä oli vielä rutkasti mutkittelevia reittejä ja kapeitakin laskuja, mutta Paarmahehku päätti huolehtia asiasta myöhemmin. Juuri sillä hetkellä hän oli onnellinen saadessaan tuntea kiinteän ja kuivan, auringon lämmittämän soran käpäliensä alla.
Tarpominen keskeytyi kuitenkin hänestä suhteellisen nopeasti Kettutassun huutoon, joka sai hänet pysähtymään ja käännähtämään ympäri:
“Joutsentassu!”
Säikähdyksen jälkeen synkät ajatukset täyttivät Paarmahehkun pään. Hän näki, että heidän kulkemansa polku oli musertunut siitä kohtaa, jossa valkotäplikäs naaras oli juuri ollut. Paarmahehku loikkasi hallitusti reunalle, jonka takaa kurkatessaan hän näki Joutsentassun vielä roikkuvan yhden tassun voimalla kiinni vuorenseinämässä. Naaras oli hänen ulottumattomissaan.
#Tähtiklaani..# hän huokaisi mielessään samalla kun hänen aivonsa etsivät ratkaisua järkyttävään tilanteeseen. Tietysti jotain tällaista tapahtui kaikista niistä varoituksista huolimatta, joita hän oli nuorille kissoille yrittänyt toistella. Hänen olisi pitänyt aavistaa, että polkujen täytyi olla heikommassa kunnossa kuin vuosiin nyt kun rankkasateet olivat hakanneet niitä monia kuita putkeen. Tai sitten Joutsentassu oli epäonnisin kissa, jonka hän tunsi.
Joutsentassun kauhistuneille kasvoille vääntynyt paniikki kasvoi hetki hetkeltä ja Paarmahehkun silmien edessä välähti muisto päivästä, jona hän karkasi salaa sisarustensa kanssa ulos leiristä ja näki siskonsa Unikkokukan roikkuvan avuttomasti vuorenrinteen reunalla. Vaikka he kaikki olivat olleet silloin typeriä ja kokemattomia, valkea naaras oli selviytynyt seuraavaan päivään ja mielessään kolli päätti vain toivoa, että niin selviäisi Joutsentassukin. Sivusilmällään hän näki, että Kostokynsi nyki lähes yhtä järkyttyneeltä näyttävää Kettutassua kauemmas musertuneelta reunalta.
#Hyvä, pysykääkin kaukana.#
“Joutsentassu, pidä kiinni! Näen reitin luoksesi!” hän karjaisi oppilaan alla kuohuavan vuoristopolun kohinan alta, kun painaumien ja muiden mahdollisten jalansijojen välinen verkosto selkiytyi hänen mielessään ja otti ensimmäisen vaarallisen askeleensa lähemmäs naarasta. Kolo kololta hän pääsi lähemmäs, mutta hän pelkäsi tahtinsa olevan liian hidas mutta silti liian vaarallinen. Samassa oranssi vilahdus kävi hänen silmissään, kun Kettutassu pyyhälsi hänen ohitseen.
“Ei!” hän ärähti epäuskoisena oppilaan uhkarohkeudesta ja kurotteli leuoillaan tuon niskanahkaa. Hän sai kun saikin otteen nuoremmasta kissasta, muttei kerennyt liikkua tuumaakaan, kun hän tunsi oppilaan painon vetävän häntä alas. Kolli kerkesi vain irrottaa otteensa Kettutassusta, kun naaras kiljahti ja he lähtivät vyörymään alas seinämää, Paarmahehku raastaen kynsiään kivuliaasti sitä vasten hidastaakseen tippumisvauhtiaan edes hiukan. Kauhuissaan kolli ymmärsi, että he tippuisivat veteen ja kuolisivat kaikki kolme.
Seuraavat hetket Paarmahehku koki hidastettuna. Ensin hän paiskautui hyytävään veteen. Lamaannuttava kylmyys ja pimeys ympäröivät häntä silmänräpäyksessä. Hosuessaan tassuillaan hän osui puron sileään kivipohjaan ja ponkaisi ylös - voimakas virta kuitenkin vei hänet mukanaan ja pyöritti ympäriinsä niin kuin tahtoi. Hänen lapansa iskeytyi johonkin kovaan ja sai hänen suunsa retkahtamaan hetkeksi auki niin, että vettä tulvi sisään ja hän tunsi hukkuvansa. Hätäpäissään hän takertui siihen, mitä päin virta oli hänet heittänyt ja yritti ponnistella päästäkseen pintaan. Jossain hänen näkökentässään näkyi kirkas valo ja hän kiskaisi itsensä vaivalloisesti sitä kohti. Pian kolli haukkoi henkeään valtavan kivenmurikan päällä.
Paarmahehku kampesi itsensä istuma-asentoon pelastajansa päälle ja yski vettä kouristellen. Vesi kohisi hänen korvissaan äänekkäästi.
“Joutsentassu! Kettutassu! Kostokyn-” kollin epätoivoinen huuto keskeytyi hallitsemattomaan yskään. Ääni jäi kuitenkin kaikumaan kapean vuoristosolan seinämiä pitkin.
#Ehkä kaiku auttaa heitä kuulemaan minut, missä ikinä ovatkaan#, kolli ajatteli, vaikka ei voinutkaan olla ajattelematta että paljon todennäköisempää oli, että oppilaat olivat kadonneet veden kuohuun ikuisiksi ajoiksi. Hän huomasi hytisevänsä kylmästä, ravisteli vettä turkistaan ja loikkasi alas puron viereiselle kapealle rannalle horjahtaen. Hänen päässään pyöri edelleen.
#Outoa, että en tunnista tätä paikkaa#, hän ajatteli kuljettuaan villin puron reunaa hetken ja vilkuiltuaan ympäristöä matkaseuralaistensa varalta. Puron levenevillä reunoilla kasvoi tukottain vahvantuoksuisia kasveja, joita hän ei tunnistanut ennen nähneensä ja maata täplittivät tuhannet auringossa kiiltävät, sileiksi hioutuneet kivet.
Kolli silmäili tarkemmin toiselle puolelleen avautuvaa nousua. Vaikka seinämä oli jyrkkä, hän pystyisi kenties kiipeämään sitä pitkin. Vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta nyt, kun kolli oli loukannut lapansa, jota särki ja jonka hän huomasi tiputtavan kiville kirkkaanpunaisia veripisaroita.
Paarmahehku lähti ontumaan eteen päin puron reunaa seuraten. Missään ei näkynyt ketään tai mitään maisemasta poikkeavaa ja ylös päin päänsä kohottaessaan kolli näki vain pilvettömän taivaan. Eteen päin katsoessa puro näytti katoavan vuoren sisään, eikä hän voinut seurata sitä, sillä luolaan virtaava puro täytti sen kokonaan jättämättä jalansijaa. Kuinka syvälle vuoriston sydämeen hän oli ajautunut? Oliko kukaan vuoristoklaanilaisista käynyt täällä vuodenaikoihin, tai koskaan?
#Loukussa#, Paarmahehku ajatteli karvat pystyssä ja murahti ääneen ärtyneenä. Miten heidän tehtävänsä oli voinut mennä mönkään näin pahasti, näin nopeasti? Äkillisesti suuttuneena itselleen, Joutsentassulle, ystäväänsä pelastamaan rynnänneelle Kettutassulle ja kaikille muillekin kolli kinkkasi itsensä takaisin kohti kiveä, johon kiinni tarraamalla oli pelastunut. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen kaiken tämän?
Mieli mustana kolli lysähti suuren kiven varjoon ja aikoi ummistaa silmänsä kiinni, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Kiven takana sijaitsi lisää kiviä, sekä isompia lohkareita että pienempiä. Niiden välistä pilkisti jotain mustaa. Paarmahehku tajusi, että edessä oli luolan suu.
Pimeys näytti uhkaavalta ja olisi voinut pitää sisällään vaikka mitä vaaroja, mutta väsyneenä päivän tapahtumista Paarmahehku rohkeni tassutella varovasti lähemmäs. Luola oli naamioitunut niin taidokkaasti kivien taakse, ettei hän olisi huomannut sitä millään ellei olisi asettunut makuulle. Paarmahehku asteli jälleen lähemmäs. Näytti siltä, että luola syveni käytäväksi.
Paarmahehku vilkaisi käpäliinsä ja huomasi maassa jotain valkeaa.
#Joutsenen sulka#, hän ajatteli hölmistyneenä. Oliko veden virtaus sekoittanut hänen päänsä lopullisesti, vai oliko tämä merkki?

//Kosto, Kettu tai Joutsen jatkaa? Toivottavasti tämmöinen juonikuvio että nelikko joutuu hetkeksi erilleen sopii kaikille! Ideoin että nelikko vois löytää isomman luolaverkoston ja sieltä vois löytyä jotain, reitti tukkeumalle tms. Mun puolesta vapaat kädet kaikille keksiä seuraavat juonenkäänteet ja miten nuo löytää taas toisensa :’)

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Vuoristo kohosi edessämme valtavana seinämänä, enkä ollut varma näinkö edes niiden huippuja, vai kuvittelinko näkeväni risteämän siinä missä kallio loppui ja taivas alkoi. Olimme jääneet nelistään Neljän virran tammelle, muiden kissojen kadotessa auringonnousuun, pelastamaan klaaneja turhalta taistelulta. Tunsin vieressäni istuvien Nummiklaanin oppilaiden turkkien sähköisyyden, kun he karvat pystyssä jännittivät tulevaa koitosta. Toisella puolellani seisova Paarmahehku oli paljon rauhallisempi, mutta uskoin soturin kylmänviileän katseen alla huolen tekevän tuloaan. Kuinka meidän neljän olisi tarkoitus selvitä matkasta vuoristoon, kun ensimmäinen ongelmamme olisi Vuoristoklaanin metsäreviirin läpi kulkeminen. Metsän, joka tulvi vettä. Siirsin katseeni Vuoristoklaanin soturiin, jonka katse oli lukkiutunut tutkimaan puiden siimestä. Tuo mustaturkkinen kolli olisi ainoa meistä kenellä oli tukkeuman tarkka sijainti tiedossa, joten olisimme aina sinne päästyämme täysin tuon käpälissä. Paarmahehku varmasti tajusi sen myös itse, mutta jostakin syystä hän ei suostunut tekemään aloitetta lähdöllemme.
- Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?
Naukaisuni tuntui havahduttavan vuoristoklaanilaisen mietteistään ja hitaasti tuo käänsi katseensa meihin kolmeen. Hänen meripihkainen katseensa kävi jokaisen kolmen kissan läpi, ennen kuin hän nyökkäsi hitaasti.
- Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo.
Mutta olisiko se turvallisin? En uskonut, mutta olimme muutenkin matkalla tulvivaan vuoristoon. Mikään siellä ei olisi turvallista. Katsahdin oppilaisiin, jotka tarkastelivat nyt meitä uteliain katsein. Toivoin, että Tähtiklaani olisi suojanamme koko matkan aikana. Vaikka kaksi nummiklaanilaista olivatkin jo miltei sotureita, en voinut olla kokematta pientä suojeluviettiä heitä kohtaan, olivathan he miltei saman ikäisiä kuin omatkin pentuni. En tiedä mitä tekisin, jos heille sattuisi matkalla jotakin. Liekkitähti varmasti kynsisi minulta korvat päästä. Pudistelin kauhukuvat mielestäni ja henkäisin syvään. Oli turhaa huolestua vaaroista etukäteen, niistä voisi huolestua sitten kun niiden aika olisi. Katsahdin ympärilläni seisoviin kissoihin, kaikki vaikuttivat olevan valmiina lähtöön.
- Sitten ehdotan, että sinä Paarmahehku johdatat meidät aina tukkeumalle asti. Kuljemme reviirisi läpi, joten sinä tunnet parhaiten reitit mitä voimme kulkea.
Paarmahehku nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti Vuoristoklaanin metsäpuolta. Yksitellen soturi upotti tassunsa tulvivalle metsäpohjalle, ja eteenpäin kulkiessaan veden pinta nousi aina tuon lavoille asti. Irvistin kuvitellessani viileän veden ympäröivän minut ja vilkaisin vieressäni seisovia naaraita. He tuijottivat vurostoklaanilaisen menoa silmät ammollaan, varmasti yhtä kauhuissaan siitä, että joutuisivat pian seuraamaan tuota. Kettutassu joutui pukkaamaan lavallaan Joutsentassun liikkeelle, ja valkeatäplikäs oppilas lähti hyvin vastahakoisesti seuraamaan mustaturkkista kollia veteen.
- Voihan hiirenpapanat.
Joutsentassun mutina kuului selkeästi vedessä loiskuttelun yli. Kettutassu irvisti seuratessaan klaanitoveriaan sakeaan veteen, mutta piti suunsa tiukasti supussa. En tiennyt kokiko naaras vedessä kahlaamisen helpoksi tehtäväksi vai koittiko tuo pidätellä sisällään koko Tähtiklaanin kiroamista.
- Tulkaa vain, vesi ei ole niin syvää enää täällä päin.
Paarmahehkun huikkaus olisi varmasti rauhoittanut mieltäni, jos ei olisi ollut minun vuoroni upottaa tassujani tuohon mutaiseen veteen. Matkan alku ei todellakaan ollut meille helpoimmasta päästä.

Olisin olettanut vedessä kahlaamisen tuottavan enemmän vaikeuksia meille, mutta olin yllättynyt siitä kuinka nopeasti pääsimme nousemaan vuoriston juureen. Paarmahehku oli varoittanut meitä jos kulkemallamme reitillä olisi yllättäviä syvänteitä ja soturi oli muutenkin näyttänyt valitsevan sellaisia polkuja, missä veden pinta olisi mahdollisimman matalalla. Hän varmasti inhosi vedessä kulkemista yhtä paljon kuin me muutkin. Kun pääsimme taas kuivalle maalle, pudistelimme jokainen turkkimme suurimmista vesipisaroista. Naaraat olisivat halunneet jäädä sukimaan likapaakkujakin pois, mutta vuoristoklaanilaisen viileä katse oli samantien ilmoittanut ettemme pysäyttäisi sellaisen takia matkaamme. Olin soturin kanssa samaa mieltä, aikaa lepäämiselle tulisi varmasti myöhemminkin, emmehän mekään pystyisi koko päivää vuoristossa kiipeämään. Katsahdin taivaalle ja ja jouduin siristämään silmiäni keskipäivän auringolle. Olimme kuluttaneet koko aamupäivän vedessä kahlaamiseen, ja siltä minusta tuntuikin. En muistanut koska viimeksi lihaksiani olisi särkenyt näin paljon. Mutta aikaa valittamiselle ei ollut, kun lähdimme kiipeämään kohti vuoriston huippua.
- Joutsentassu!
Kettutassun huuto sai minut heräämään ajatuksistani. Olin uppoutunut oman mieleni sisään enkä ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen kuinka korkealle olimme jo ehtineet kiipeämään. Pitäessäni porukan perää, oli ollut helppoa vain kulkea samoja reittejä mitä edelläni kulkevat oppilaat olivat menneet. Paitsi nyt, kun vuoristopolku oli murentunut Joutsentassun käpälän alta ja tuo oli kaatunut reunan yli. Katsoin silmät kauhusta ammollaan, kuinka nuori kissa roikkui yhden käpälän varassa miltei puunmitan päässä alempana meistä, ensimmäisen ohittamamme tulvivan vuoristopuron pauhaten hänen alapuolellaan. Yritin etsiä reittiä oppilaan luokse, mutta vuoristoseinämä näytti liian jyrkältä turvalliseen kiipeämiseen, putoaisin puroon ennen kuin ehtisin oppilaan luokse. Vieressäni kauhusta kankeana seissyt oranssiturkkinen naaras ei kuitenkaan aikonut jättää klaanitoveriaan pulaan ja olikin äkkiä syöksähtämässä reunamalta alas. Sain juuri ja juuri tarrattua naaraan niskaturkkiin ja vedettyä hänet takaisin polulle itsemurhayritykseltä.
- Sinä et pysty kiipeämään tuota seinämää turvallisesti alas!
Murisin Kettutassun niskaturkki suussani, kun oppilas sähähti minulle kiukkuisena ja yritti rimpuilla otteestani irti. Hänen kyntensä kävivät uhkaavan lähellä silmääni, mutta koitin vain repiä meitä molempia lähemmäs kallioseinämää, kauemmas reunalta ja sen kuolettavalta pudotukselta.
- Joutsentassu, pidä kiinni! Näen reitin luoksesi!
Paarmahehkun huudahdus vuoristopolun toiselta puolelta sai katseeni kääntymään hänen suuntaansa. Soturin musta karvapeite oli säikähdyksestä pystyssä, mutta kollin ilme oli itsevarma, kun hän laskelmoi reittiä Joutsentassun luokse. Ja pian kolli laskeutui polulta hieman alemmas, asetellen tassujaan yksitellen kallioseinämässä oleviin koloihin. Katselin Paarmahehkun laskeutumista niin jännittyneenä, että unohdin pitää Kettutassusta enää kiinni ja samassa naaras sai revittyä itsensä irti otteestani ja pinkaisi samalle kohdalle polulla mistä vuoristoklaanilainen oli juuri laskeutunut. Ja ennen kuin ehdin huutamaan tuota pysähtymään, oli Kettutassukin kadonnut reunan yli.

//Valituilla jatkoa?

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

*Ei Loistetassua! Ei!* Kaikupentu toisteli mielessään maatessaan pentutarhan edustalla. Aurinko oli jo nousemassa ja Puroklaani kohtaisi uuden päivän, toisen taistelun vuorokauden. Pentu oli mennyt nukkumaan aikaisin, mikä oli yksi syy sille miksi hän oli näin varhain valveilla. Toinen oli se ettei hän voinut lakata ajattelemasta Loistetassua. Se häiritsi häntä, eikä naaras voinut tehdä asialle oikein mitään. Kaikki oli alkanut siitä, kun edellisenä päivänä he olivat ruokailleet emon kanssa leiriaukealla ja leïriin jääneet oppilaat olivat tulleet yhdessä varmistamaan, että kaikki olisi kunnossa. Loistetassu oli johtanut porukkaa ja kolli oli käyttäytynyt niin johtajamaisesti ja uljaasti, se oli miltei saanut Kaikupennun pudottamaan puoliksi pureskellun päästäisen palan suustaan. Puhumattakaan siitä, että oppilas oli todella komea piirteiltään.
Pennun ajatukset vietiin kuitenkin väkisin muualle, kun kaksi kissaa pelmahtivat leiriin, turkit pörröllä säikähdyksestä. He huohottivat äänekkäästi ja saivat jarrutettua kovan vauhtinsa pysähdyksiin juuri ennen leiriaukion keskustaa. Hiiriturkki, joka oli palannut taistelusta, kun Ututähti oli päässyt taistelutantereelle, seisoi kahden kissan edessä ja puhui heille: "Varjoturkki! Sädetaivas! Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Kahden soturin äkkinäinen sisääntulo oli havahduttanut myös muita kissoja, ja naaraspentu tunsi emonsa nuuhkaisevan varovasti hönen korvallistaan. Pentu käänsi siniset silmänsä tuohon ja tervehti Liekkisadetta muksauttamalla oman kuononsa kuningattaren omaa vasten.
"Sinähän olet aikaisin jalkeilla. Tiedätkö mitä täällä tapahtuu?" emo naukaisi, mutta Kaikupennun oli pakko kohauttaa lapojaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt kuulemaan mikä oli Varjoturkin ja Sädetaivaan saanut noinkin pois tolaltaan. Hän käänsi siniset silmänsä takaisin kissajoukkoa kohti, joka oli nyt kerääntynyt kahden naaraan ympärille ja höristi korviaan aivan äärimmilleen, että olisi pystynyt kuulemaan mistä oikein keskusteltiin. Se oli kuitenkin hankalaa taitettujen korvien kanssa, joten pentu kuuli vain muutaman hassun sanasen sotureiden selostuksesta. 'Taistelu', 'jatkuu', 'vahingoittuneita', 'paljon', 'kissat', 'levittäytyvät', 'kohti', 'leiriä', 'evakuointi'.
Kaikupennun ei tarvinnut ymmärtää koko kontekstia, sillä klaanitovereiden kauhistuneet naukaisut ja säikähtäneet ilmeet kertoivat tarpeeksi. Taistelulle ei ollut loppua ja jonkinlainen vaara lähestyi Puroklaanin väliaikaista leiriä. Pentu tunsi kuinka emo kiersi häntänsä suojelevasti hänen ympärilleen ja naaraat painautuivat toisiaan vasten. Kaikupentu toivoi sydämensä pohjasta, että hänen isänsä olisi kunnossa.

​

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu katseli kummissaan metsästyspartion saapumista leiriin. He toivat mukanaan kummallisen sarvipäisen otuksen, joka oli kissaa paljon kookkaampi. Sen turkki oli hiekan sävyistä ja pitkien jalkojen päässä olivat oudon näköiset, terävät varpaat. Kuolontähti oli ollut osallisena metsätyspartiossa ja selostikin koko klaanille kuinka he olivat huomanneet tämän yksinäisen otuksen vuoren harjaksella ja jahdanneet sitä monen kissan voimin pitkin vuoristoa. Kultakyyhky naukui väliin kuinka itsepintaisesti oli yli puolet tästä jahdista roikkunut otuksen kaulassa kiinni, eikä ollut luovuttanut ennen kuin eläin oli rojahtanut väsymyksestä ja veren vuodosta maahan. Parantajaoppilas oli pyöräytellyt silmiään kun muut soturit olivat kertoneet hyökkäilleensä otuksen jalkoihin, kampittaen tuota ja vaikeuttaen eläimen pakoa.
Sinä iltana koko Luuklaani söi hyvin. Punatassu totesi, että eläimen liha oli hiukan liian sitkeää helposti pureskeltavaksi, mutta kukaan klaanitovereista ei valittanut, kun kaikki saivat kerrankin syödä vatsansa täyteen. Kolli kuunteli kuinka Mustakipinä ja Taistotassu valittivat siitä etteivät olleet löytäneet yhtään matkayrttejä vuoristosta. Punatassunkin mielestä se oli harmi, sillä kun he joskus pääsisivät tästä väliaikaisesta leiristä pois, he tarvitsisivat koko klaanille matkayrttejä vahvistamaan reissua entisen leirin vanhalle sijainnille. Vaikka parantajaoppilas oli ollut tuskin kuunkaan ikäinen pennunkoltiainen, kun he olivat joutuneet vanhasta leiristä evakkoon, muisti hän pitkän matkan minkä he olivat saaneet vuoristossa kulkea. Hän ei haluaisi kokea sitä uudestaan, ainakaan ilman kehoa ja mieltä vahvistavia yrttejä.
Punatassu alkoi vaihtamaan kieliä muiden klaanitovereidensa kanssa, kun ilta alkoi olemaan pitkällä. Hän viihtyi päivä päivältä paremmin uusien pesätovereidensa seurassa, eivätkä muut klaanin asukkaat vaikuttaneet enää niin vaikeasti lähestyttäviltä kuin aikaisemmin. Kai parantajaoppilaan pestissä oli omanlaiset oikopolkunsa klaanin sisäisessä hierarkiassa.

​

Pikku - erakko

Cherry13

Pikku murahti, kun hän upposi mutaan. Maa oli vetistä joen lähellä, ja siinä oli epämukavaa kävellä. Naaras vetäisi tassunsa pois mudasta, ja siitä kuului omituinen maiskahtava ääni. Pikku nyrpisti nenäänsä ja loikkasi ruohikolle, joka oli aivan yhtä epämukavalta tuntuva.

*Miksi edes lähdin luolastani vuorilla? *, hän ajatteli ärtyneenä. Tai, tiesihän hän miksi. Tulvan takia. Hänen pesänsä oli jäänyt joen alle. Ja hänen liskonsa, jota hän oli pitänyt lemmikkinään ja ystävänään koska kukaan ei halunnut olla hänen ystävänsä- se ei ollut olennaista. Äläkä mieti miten Pikku oli löytänyt liskon. Sekään ei ollut olennaista. Mikä sitten oli olennaista? Se että Pikku kuuli kissojen rääkynää nummilta.



Pikku oli kävellyt ikuisuuksia, ja hänen turkkinsa oli märkä ja painava, sillä yhtäkkiä oli alkanut sataa kaatamalla. Se ei tuntunut mukavalta, mutta ainakin Pikku oli päässyt määränpäähänsä. Ja mitä hän näki? Kissoja taistelemassa toisiansa vastaan. Kissoja kirkumassa kivusta mutta silti taistelemassa. Pikku nyrpisti nenäänsä ja kääntyi ympäri. Tuonne hän ei ollut menossa.

*Ja nyt minun pitäisi kävellä takaisin? * Pikku murahti. Ei ikimaailmassa. Hän hyppäisi tuon joen yli ja menisi metsään, suojaan sateelta. Pikku tuijotteli virtaa ja laski mielessään, pääsisikö yli. Lopulta Pikku tuli siihen tulokseen, että suurella loikalla se saattaisi jopa onnistua. Hänen hyppynsä olivat epätavallisen pitkiä, vaikka hän itse sanoikin.

Ja hän hyppäsi. Hän kyllä pääsi vastarannalle, mutta ainoastaan etutassut. Takatassut olivat vedessä. Pikku irvisti kylmän veden tunteesta, ihan kuin hän ei olisi jo tarpeeksi märkä sateen takia. Naaras yritti kiskoa itseään ylös mutta ruohikko oli limaista, liukasta ja märkää. Kun hän oli keskittynyt epäonnistuneihin kiipeämisyrityksiin, joku oli ottanut hänen niskanahastansa kiinni ja raahannut hänet ylös. Pikku nosti katseensa ja huomasi vaaleanharmaan kollin, luultavasti häntä nuoremman, jonka toinen silmä oli revitty pois jossain vanhassa taistelussa.

“Tuota... t-tiedän ettei minun pitäisi auttaa toisen klaanin kissaa mutta näytit siltä, että tarvitsisit apua...”, kolli maukui hätäisesti. Pikku tuijotti kollia.

“J- ja siis tuota, olen Silotassu Kuutamoklaanista...”, kolli jatkoi pölpötystään. Pikku jatkoi kollin tuijotusta, jonka takia kolli näytti pienenevän turkkinsa alla.

“J-joo... Anteeksi...”, hän mumisi.

“Mikä on klaani?”, Pikku kysyi. Silotassun toimiva silmä levisi.

“A-ai, tuota... Siis, joukko kissoja. Jotka huolehtivat toisistansa. Kuutamoklaanin lisäksi on Nummiklaani, Vuoristoklaani ja Puroklaani. Öhöm... Mikä olet, jos et klaanikissa?”, hän kysyi.

“Noh... Kissa vain?”, Pikku maukui.

“Ai... No, miksi olet yksin ulkona? Näytät kovin nuorelta.”, Silotassu tiedusteli, ehkä vähän rohkaistuneemmalta nyt. Mutta Pikku tiesi, että tuo rohkaistuneisuus katoaisi pian.

“Minä EN ole pentu, kiitos vain! Olen luultavasti vanhempi kuin sinä, itse asiassa yksitoista kuuta! Tiedän toki, ettei se ole kovin vanha ikä, mutta en sentään ole pentu!”, naaras sihisi Silotassulle ja läimäytti tätä poskeen, ei kuitenkaan niin kovaa, että hän saisi siitä haavan. Silotassu älähti ja perääntyi.

“A-anteeksi...”, hän mumisi. Pikku näytti yllättyneeltä. Ei mitään reaktiota muuta kuin ‘anteeksi’? Outoa. Silotassu oli jo luikkimassa pakoon mutta Pikku nappasi tätä hännästä kiinni.

“Ei. Haluan kuulla lisää klaaneista. Mutta mennään puiden suojiin.”, Pikku käski. Silotassu vilkaisi taistelevia kissoja, sitten Pikkua. Hänen silmässänsä välähti syyllinen olo, mutta sitten hän alkoi johdattaa Pikkua puiden suojaan.

*...häntä on helppo käskytellä. *



Silotassu oli kertonut suunnilleen kaikki klaaneista. Pikku oli samalla sukinut turkkiaan, sillä se oli likainen pitkän matkan jäljellä
“Hmm. Kiinnostavaa. Ai niin, olen-” Pikku piti tauon. Hän pystyisi tavallaan vaihtaa nimensä. Eihän Silotassu voisi ikinä tietää hänen oikeata nimeänsä, paitsi ehkä jossain niin sanotussa ‘Tähtiklaanissa’. Toisaalta Pikku oli käskenyt Silotassua tekemään kaikenlaisia asioita. Se tuntui keljulta. “...Pikku. Se on nimeni.”, Pikku totesi lopulta. Silotassu nyökkäsi. Yhtäkkiä jokin rapisi metsässä. Ei uusi asia, tämä oli tapahtunut monta kertaa. Mutta tällä kertaa mukana oli kissan haju. Silotassu jännittyi ja nousi seisomaan. Hän vilkaisi Pikkuun silmät pelosta pyöreinä.

“Pysy hiljaa.”, kolli käski.

​

Seittitassu ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittitassu oli miettinyt päänsä puhki yrittääkseen ymmärtää syitä sille miksi hänet ja Katajatassu oltiin jätetty leiriin taistelupartion sijaan. He olivat molemmat loistavia taistelijoita ja soturikoulutuksiensa loppusuoralla. Myrskytuulen päätöksessä ei siis mitenkään voinut olla järkeä, vaikka kuinka loogisia selityksiä asialle keksisi. Joten kollioppilas ymmärsi nyt ainoan syyn heidän leiriinjättämiselle olleen sen, että varapäällikkö oli menettänyt luottamuksen heihin kahteen. Hän ei tiennyt miksi, molemmat sisaruksista olivat eläneet enemmän tai vähemmän esimerkillisen oppilasajan eikä Seittitassulle tullut mieleen mitään tapausta missä varapäällikkö olisi pettynyt heihin. Siispä hän nousi tassuilleen ja etsi Katajatassua katseellaan. Hän näki sisarensa aivan väliaikaisen leirin laitamilla Tummatassun kanssa ja siristi silmiään häiriintyneenä. Mitä kummaa nuorempi oppilas oikein teki naaraan kanssa? Seittitassun silmissä paloi tuli, kun hän huusi: "Katajatassu!"
Tummaturkkinen sisar nosti katseensa vieressään seisovasta oppilaasta ja nosti häntänsä pystyyn tervehdyksenä nähdessään veljensä marssivan heitä kohti läpi leiriaukean. Raidallinen kolli piti jääkylmän katseensa tiukasti Tummatassussa, vaikka kaksikon luokse päästessään puhuttelikin ainoastaan sisartaan.
"Me emme voi jäädä leiriin enää hetkeksikään. Meidän vastuunamme on taistella klaanimme puolesta, eikö?" hän mutisi hiljaisella äänellä, vaikka tiedosti kyllä, että miltei Katajatassun kyljessä kiinni seisova Tummatassu kuulisi jokaisen ääneen nau'utun sanan. Kahden oppilaan silmät avautuivat suuriksi ja he vaihtovat keskenään vaikeasti luettavia katseita. Seittitassun kulmat kurtistuivat ärtymyksestä ja hän nosti ylähuultaan varoittavasti. Kolli ei pitänyt tästä äänettömästä yhteisymmärryksestä minkä kaksi oppilasta jakoivat. Ja koska Katajatassu edes oli alkanut liikkumaan Tummatassun kaltaisten, nuorten oppilaiden kanssa? Tummaturkkinen kolli oli kuin vasta pentutarhasta päässyt, hölmö oppilaanalku. Miksi sisar tuhlasi aikaansa häneen eikä keskittynyt itsensä ja veljensä oppilaskoulutuksien päättämiseen? Katajatassu siirsi katseensa takaisin Seittitassuun ja astui eteenpäin, puhuen veljensä kanssa vain hiirenmitan etäisyydeltä: "Mutta meille annettiin käsky jäädä leiriin. Vastuullamme on sen suojeleminen."
Seittitassu astahti taaemmas ja sihahti happamana. Eikö sisar todellakaan nähnyt tilanteen kokonaiskuvaa? Taisteluun lähteminen ja klaanitovereiden suojeleminen taistelukentällä osoittaisi niin Myrskytuulelle kuten myös Aaltotähdellekin heidän taistelutaitojaan ja uskollisuuttaan Vuoristoklaania ja sen jäseniä kohtaan. Jos he jäisivät leiriin, he menettäisivät mahdollisuuden ja joutuisivat pahimmassa tapauksessa odottamaan vielä kuiden verran seuraavaa samankaltaista tilaisuutta. Joten kollioppilas vain sähisi, "Mutta tämä on ainoa mahdollisuutemme osoittaa uskollisuutemme ja taistelutaitomme klaanille! Me emme ole enää Vuoristoklaanin reviirillä, missä pystyisimme osoittamaan samoja kykyjä ajaessamme ulos erakkoja tai petoeläimiä. Me olemme tällä hetkellä täällä niitä tunkeilijoita, ja vain Tähtiklaani tietää kuinka pitkään joudumme nummilla vielä olemaan."
Katajatassun katse synkkeni ja Seittitassu pystyi näkemään ymmärryksen, ja tilanteen todellisuuden avautuvan sisarelleen. Tuon puuhkamainen häntä heilui puolelta toiselle kun naaras punnitsi erilaisia ajatuksia ja mietteitä mielessään. Vaikka Seittitassu olikin asiasta tarkasti yhtä mieltä, hän tiesi että sisar tarkastelisi asiaa useammasta eri näkökulmasta ennen kuin päättäisi lopullisesti mielensä. Raidallinen kolli ei painostanut tuota, sillä tiesi että naaras tulisi lopulta olemaan samaa mieltä asiasta hänen kanssaan.
"Seittitassu on oikeassa! Meidän on mentävä mukaan taisteluun."
Seittitassun syvän sininen, jäinen katse oli hetkessä Tummatassussa. Mitä kummaa tuo oikein ajatteli, kun kuvitteli voivansa tunkea itsensä keskusteluun mukaan? Hänhän oli puhutellut ainoastaan sisartaan, eikä Tummatassua! Nuoren oppilaan eriväriset silmät loistivat kirkkaina ja hän oli siirtynyt taas aivan Katajatassun viereen, etutassujen tampaten maata innokkaana. Raidallinen kolli vain sihisi: "Ja kukaan ei kysynyt sinulta mitään! Mitä sinä edes enää seisoskelet siinä, eikö sinulla ole klaaninvanhimpien makuualusten vaihtaminen kesken tai jotain?"
Tummatassun kirkas katse oli hetkessä tiessään ja nyt tuon silmät olivat siristetyt, kun hän mulkoili vanhempaa kollia. Seittitassun omat pupillit kapenivat, kun hän poltti nuorta kissaa katseellaan. Hänhän ei tätä tuijotuskisaa häviäisi!

//Katajalla jatkoa?

​

Joutsentassu - Nummiklaani

Cherry13

Joutsentassu tärisi kävellessään Kettutassun vieressä. Naaras ei tärissyt innosta eikä kylmästä, hän tärisi pelosta. Hän ei ollut valmis olemaan Tähtiklaanin valittu. Hän oli täällä vain, koska hänen emonsa oli käskenyt niin unessa. Niin. Ei klaanien takia.

Joutsentassu huokaisi. Hän oli pelkuri. Olihan hän aina ollut. Ja hänen pitäisi pelastaa klaanit kolmen kissan kanssa, tuntemattomilla mailla? Ei tulisi kuuloonkaan. Paitsi että hänen täytyi.

Joutsentassu tarkkaili kolmea muuta kissaa. He eivät näyttäneet pelon merkkejä, paitsi Kettutassu, jonka selkäkarvat olivat hieman pörhössä. Sitten naaras käänsi katseensa vuoristoihin. Ne näyttivät paljon korkeammilta näin läheltä. Nummilta katsottuna ne näyttivät kivikasoilta oikeaan kokoon verrattuna. Ja hänen pitäisi mennä sinne? Hän luultavasti putoaisi heti johonkin rakoon! Joutsentassu vilkaisi Kettutassua, joka näytti paljon enemmän itsevarmalta kuin Joutsentassu. Miten toinen oppilas teki sen? Kaikkien klaanien kohtalo riippui heissä!

Joutsentassu tajusi, että kun hän oli tuskaillut matkasta, Kostokynsi oli selittänyt jotain. Oppilas yritti tajuta mistä luopio oli puhumassa, mutta ei pystynyt keskittyä sillä pakokauhu matkasta suureni ja suureni. Entä Laventelipentu- Laventelitassu ja Aamutassu? Selviäisivätkö he? Eivät kai he olleet taistelussa? Eivät he selviäisi yksin! Voi, toivottavasti he ovat kunnossa... Entä Lumitassu? Tai Kuutassu? Tähtiklaanin tähden, toivottavasti hekin selviävät!

“Rauhoitu.”, joku maukui. Ääni kuului Paarmahehkulle. Joutsentassulla kesti hetki tajuta, että se oli käsky eikä pyyntö. Joutsentassu huokaisi. Jos hänen oli pakko mennä vuoristoon ja pelastaa klaanit, hän tekisi sen kunnolla.



Joutsentassua huimasi, kun hän käveli kapealla vuoristopolulla. Jos hän astahtaisi hiukkasenkin vasemmalle, putoaisi hän hurjasti kuohuvaan jokeen, joka oli kymmeniä ketunmittoja alempana. Oppilas valitsi askeleensa tarkasti, sillä vanhemmat kissat olivat varoitelleet siitä, miten polku saattaa sortua ja kaikenlaisista muista vaaroista. Joutsentassua oksetti. Hän ei todellakaan halunnut olla täällä. Miten Vuoristoklaani pystyi tähän? Hän ei edes tiennyt mihin he suuntasivat koska ei ollut kuunnellut Kostokynttä aikaisemmin. Oppilas huokaisi, ja oli taas asettelemassa tassuansa varovasti eteensä, kun maa hänen allansa sortui. Joutsentassun silmät levisivät ja hän älähti hätääntyneenä yrittäen tarrata vuoren seinämästä kiinni, mutta siinä olevat kivet irtosivat seinästä, kun naaraan kynnet hapuilivat jotain mistä pitää kiinni. Joutsentassu putosi ja putosi, mutta sai lopulta kiinni seinämästä - yhdellä etutassulla. Kuohuva joki oli vain hännänmitan verran hänen alapuolellaan, ja ylempänä olevat kissat näyttivät kaninpoikasten kokoisilta. He huusivat jotain Joutsentassulle mutta naaras ei kuullut heitä joen kuohun yli. Hän yritti hätäpäissään löytää jalansijaa muillekin tassuillensa, mutta se oli mahdotonta. Joutsentassu tunsi kanervankukan, jota yleensä piti korvansa takana putoavan jokeen. Naaraalla nousi pala kurkkuun. Tässäkö se oli? Hän kuolisi, eikä hänen sisarensa näkisi häntä enää ikinä. Toisaalta hän pääsisi emonsa luokse Tähtiklaaniin. Joutsentassun etutassua särki, hänen olisi pian pakko päästää irti. Hän katsahti vielä kissoihin ylempänä. Toivottavasti he pelastaisivat klaanit ilman häntä.

//Kosto, Paarma tai Kettu jatkamaan?

​

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

Neljä kissaa juoksivat nousevan auringon rinnalla nummien läpi, jokaisen miettien mitä seuraavaksi tapahtuisi. Valitut olivat lähteneet matkaan ja Nummiklaanin rajalla käytiin valtavaa taistelua. Kissat kamppailivat hengistään ja tulevaisuuksistaan eri tasoilla, ja kohta Purotassukin päätyisi osoittamaan omat taistelutaitonsa joutuessaan taistelemaan kotinsa ja klaanitovereidensa puolesta. Hän nielaisi miettiessään sisartaan Solinatassua, joka oli lähtenyt varapäällikkö Sadeläikän johtamassa hyökkäyspartiossa taistelun etulinjoille. Olihan tuo vielä kunnossa, eihän sisarelle olisi voinut sattua mitään? Hän osasi puolustaa itseään ja muut nummiklaanilaiset olisivat varmasti auttamassa pulassa olevaa oppilasta. Niinhän? Paha tunne ei kuitenkaan enää jättänyt kollioppilaan mieltä ja hän käänsi katseensa tassuistaan Liekkitähteen, joka johdatti heitä kohti Nummiklaanin leiriä. He hakisivat kotoa varmasti lisäapuja taisteluun, mutta vaikka he olivatkin kanjonin nopeimpia kissoja, ehtisivätkö he paikalle siltikään ajoissa? Purotassu naukaisi: "Liekkitähti?"
Klaanipäällikkö vilkaisi rinnalleen kirineeseen poikaansa ja kohotti kulmiaan kysyvänä. Harmaaturkkinen kissa mietti hetken sanojaan. Mahdollisuudet sille, että isä antaisi hänelle luvan juosta suoraan taisteluun leirissä käynnin sijaan olivat pienet, suorastaan naurettavan minimaaliset. Vaikka heillä ei ollut läheistä isä-poika- suhdetta, oli tuo joutunut jo tänään päästämään kaksi klaaninsa oppilasta lähtemään keskenään hengenvaaralliselle reissulle. Liekkitähti ei varmasti riskeeraisi kolmannen henkeä vain siksi että hän halusi päästä taistelemaan mahdollisimman nopeasti ja varmistamaan, että Solinatassu olisi yhä hengissä muiden nummiklaanilaisten kanssa. Kollioppilasta ei kuitenkaan oltu valittu Tähtiklaanin ennustuksia ja tehtäviä varten, kuten muut heidän joukostaan, Tähtitulea lukuunottamatta. Hänet oltiin vain lähetetty valittujen perään Neljän virran tammelle kertomaan taistelusta. Ja hän oli nyt suorittanut sen tehtävän onnistuneesti, joten mikä häntä enää pakotti olemaan muiden seurassa? Päällikkö päästi ihmettelevän naukaisun, kun Purotassu oli niin pitkään hiljaa, joten hän joutui viimein kysymään: "Saanko mennä jo taisteluun? En tee leirissä mitään muuta kuin tuhlaan aikaa. Minä... Minä haluan päästä näkemään onko Solinatassu vielä hengissä."
Kollioppilas katseli hammastaan purren kuinka Liekkitähden ilme synkkeni ja tuo käänsi katseensa pojastaan edessäpäin nouseville nummikumpuroille. Tätä hän olikin odottanut, vaikka monien vuodenaikojen ajan häntä olikin epäilyttänyt se välittikö isä hänestä tai Solinatassusta enää, tälläiset hetket todistivat sen, että päällikkö oli yhtä edes jollakin tavalla kiintynyt vanhempiin pentuihinsa. Sitten johtaja henkäisi ja vastasi: "Saat. Mutta sinun on etsittävä heti Solinatassu ja Sadeläikkä käpäliisi. Ilmoita että apujoukkoja on tulossa. Ja Tähtiklaanin tähden, pidä itsesi ja sisaresi hengissä."

​

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

Sinitassu katseli ensimmäistä vastustajaansa, toista kissaa, joka oli ilmeisesti myös oppilas. Hän oli juuri palannut Kuutamoklaanin väliaikaisesta leiristä lisäjoukkojen kanssa, mutta ei pystynyt enää välttymään taistelun pyörteisiin joutumista. Hän murahti ja hyökkäsi kollin kimppuun, joka oli sylkäissyt häntä päin. Naarasoppilas painoi toisen alleen, vastustaja oli häntä vain vähän isompi, mutta eroa ei juuri huomannutkaan. Sinitassu sai revittyä tuota lähemmäs muita kissoja, toivoen että kun he irtaantuisivat, he eksyttäisivät toisensa taistelevien kissojen keskelle. Vaikka Mustalampi olikin kouluttanut hänestä loistavan taistelijan, ei hän silti pitänyt ajatuksesta mittelöidä muiden kanssa nähdäkseen kumpi selväisi kamppailusta hengissä. Sitten läheisestä pusikosta tuli esiin lisää kissoja, kollioppilas sähähti, irtaantui naaraan otteesta ja lähti juoksemaan heitä kohti. Hän kääntyi huutaakseen Sinitassulle: "Haen apujoukkoja ja silloin tapamme sinut!"
Naarasoppilas veti henkeä ja lähti juoksemaan syvemmälle Kuutamoklaanin metsikköön. Hän ei jäisi odottamaan tätä verenhimoista kissajoukkoa, eivätkä muiden klaanien kissat pystyisi liikkumaan yhtä nopeasti Kuutamoklaanin reviirin tiheässä aluskasvillisuudessa kuten hän pystyi. Oppilas ehtisi varmasti takaisin leiriin ennen kuin yksikään kissa saisi häntä kiinni. Yhtäkkiä metsässä kaikui veren seisauttava huuto. Sinitassu huusi niin lujaa kuin lähti, joku oli mätkähtänyt hänen päälleen sellaisella voimalla, että oppilas lensi mahalleen maahan. Naaras rimpuili pystyyn, mutta nähdessään hyökkäääjän, hän ei voinut kuin huudahtaa uudelleen. Se oli Salamatassu.
"Mitä Tähtiklaanin tähden sinä oikein teet?" Sinitassu sähisi. Toinen oppilas oli köyristänyt selkänsä ja katseli naarasta myrkyllisellä katseella. Tuon valkoinen hammasrivistö pilkahteli huulien takaa ja kynnet upposivat pehmeään sammalpeittoon minkä päälle he olivat seisahtuneet.
"Kuutamoklaanissa ei ole sijaa pelkureille. Näin kuinka pakenit taistelukentältä, etkä edes taistellut! Sinut pitäisi viedä Varistähden eteen rangaistavaksi tai sinusta pitäisi kokonaan hankkiutua eroon", Salamatassu kertoi. Naarasoppilaan silmät levisivät suuriksi ja hänen suunsa lokasti auki. Mutta hänhän oli juuri ollut taistelemassa, saanut vielä tappouhkauksenkin peräänsä! Hänen oli pakko paeta metsän suojaan, eikö Salamatassu todellakaan ollut nähnyt tätä kaikkea ja nyt syytti häntä petturuudesta?

​

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Liekkitähti lopetti Joutsentassulle ja Kettutassulle pitämän saarnansa ja oppilat siirtyivät kaksin taas sivummalle. Tähtituli katseli heidän suuntaansa hetken siristetyin silmin, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Kostokynteen ja Tihkutäplään, jotka yhä keskustelivat erillään muista, päät lähekkäin. Hän ei halunnut epäillä Tähtiklaanin suunnitelmia, ei todellakaan, mutta jokin tässä kirjavassa joukkiossa sai hänen mielensä täyttymään huolesta. Pystyisivätkö nämä neljä kissaa pelastamaan klaanit tulvilta? Parantaja huomasi myös Haukan olevan yhä tammella, vaikka erakko näyttikin siltä että ottaisi jalat alleen heti kun jonkun silmä välttäisi. Naaras käänsi katseensa takaisin valittuihin ja huomasi Kostokynnen ja Tihkutäplän lopettaneen juttelunsa. Kuutamoklaanilainen oli matkalla heidän luokseen, kun taas kaksi nummiklaanin oppilasta tassuttivat Kostokynttä kohti. Tähtitulen vieressä seisova Liekkitähti nosti katseensa harmaalaikkuiseen naaraaseen ja sanoi: "Toivottavasti saitte puhuttua asianne läpi, meidän pitäisi lähteä."
Tähtituli oli suorastaan ihaillut päällikkönsä kylmäkiskoista olemusta, kun tuo oli odottanut kissojen olevan valmiita lähtöön Nummiklaanin leiriä kohti. Tieto siitä, että heidän klaanitoverinsa olivat silläkin hetkellä rajalla taistelemassa henkiensä edestä sai nuoren parantajankin selkäpiin väreilemään. Hänen pitäisi olla auttamassa klaanitovereitaan heidän vammojensa kanssa, samalla tavalla kuin Liekkitähti halusi päästä taistelemaan alaistensa rinnalle. Mutta he olivat vielä jumissa tammella, käsittelemässä asiaa mikä olisi isommassa skaalassa paljon tärkeämpi kuin taisteluun ryntääminen.
Tihkutäplä katsoi ensin horisonttiin, näytti sitten päättävän jotakin ja sanoi: "Kyllä. Voimme lähteä."
Liekkitähti nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen johdattamaan kissoja kohti nummia. Sillä välin valitut olivat kerääntyneet pieneen ryhmään, kukin katsellen vuorollaan kaukana nousevaa vuoristoa. Nelikko kuitenkin päätti vielä tassutella hyvästelemään muut tammella olevat kissat. Tähtituli naukui Tähtiklaanin siunauksia oppilaille ja sille mustaturkkiselle Vuoristoklaanin soturille samalla, kun Kostokynsi, Tihkutäplä ja Liekkitähti juttelivat keskenään. Parantaja ei voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan, olivathan he aivan vierekkäin.
"Tihkutäplä, toivoisin sinun katsovan Kuutassun perään parhaan kykysi mukaan. Sinun ei tarvitse seurata häntä kuin varjo, mutta katsoisitko ettei hän ajaudu hankaluuksiin", Kostokynsi pyysi. Tihkutäplän kulmat kurtistuivat hämmennyksestä, kuten myös punaviirullisen naaraankin. Miksi kummassa erakko halusi ettei Kuutamoklaanin oppilas Kuutassu ajautunut hankaluuksiin?
"Hän on tyttäreni, pentueeni esikoinen", Kostokynsi jatkoi, aiheuttaen henkäyksiä niin Tihkutäplän, kuin myös Tähtitulenkin suunnalta. Oliko erakolla klaanissa pentu? Kuutassu, valkoturkkinen ja vihreäsilmäinen Kuutamoklaanin oppilas? Parantaja muisti nähneensä kyseisen kissan monia kuita sitten olleessa kokoontumisessa, jossa oli itsekin ollut vielä parantajaoppilaana. Hän oli kuitenkin kuvitellut kissan olleen täysin klaanisyntyinen, niin itsevarmalta omien klaanitovereidensa kanssa hän oli vaikuttanut. Tähtituli, joka itse oli erakkotaustainen ei vielä sen ikäisenä tuntenut oloaan yhtä turvalliseksi nummiklaanilaisten seurassa, vaikka olikin kasvanut heidän kanssaan koko ikänsä.
Tihkutäplä räpäytteli silmiään yllättyneenä, lopulta nyökäten hitaasti.
"Liekkitähti, toivon sinun tekevän samoin", Kostokynsi jatkoi, kääntäen katsettaan kuutamoklaanilaisesta Nummiklaanin päällikköä kohti. Tähtitulen kulmat kurtistuivat vain entisestään. Miksi kummassa Liekkitähden pitäisi katsoa kuutamoklaanilaisen oppilaan perään, hehän olivat täysin eri klaaneista! Liekkitähti nyökkäsi kuitenkin syvään ja heilautti häntäänsä merkiksi lähteä. Nuori parantaja jäi katsomaan Kostokynttä hämillään, ei vain siksi että kyseenalaisti sen kuinka erakon jälkeläinen pystyi asumaan Kuutamoklaanissa, vaan myös siksi että tuo tuijotti häntä takaisin sillä samalla intensiivisyydellä millä oli katsonut naarasta silloin kun he olivat tammella tavanneet aikaisemmin samana iltana.
"Toivottavasti tämä ei ole viimeinen kerta kun tapaamme Tähtituli. Jos kuitenkin on niin... Vaikutat loistavalta parantajalta. Toivottavasti löydät onnesi klaanitovereidesi auttamisen keskeltä", erakko maukui, tuon äänen kuulostavan nyt paljon hiljaisemmalta, särkyvämmältä. Tähtituli luimi korviaan epävarmana, hän ei ihan tykännyt tästä oudosta tunteellisuudesta mitä Kostokynsi häntä kohtaan osoitti, mutta nyökkäsi sitten, "Toivottavasti te saatte tulvat loppumaan. Kulkekoon Tähtiklaani kanssanne."
Kostokynnen vihreät silmät kimaltelivat auringon säteiden voimistuessa ja tuon kasvoilla oli lempeä hymy. Jokin tuon erakkokollin ilmeessä ja olemuksessa huusi sitä samaa turvaa, minkä Tähtituli koki parantajan pesässä kotileirissään. Hän ei tiennyt miksi. Naaras käänsi selkänsä kollille, hän ei kestänyt katsoa enää tuota ja samalla käsitellä tätä outoa tunnetta sisällään, ja lähti seuraamaan Liekkitähteä, Tihkutäplää ja Purotassua kohti nummia. Hänen päänsä oli pyörällä, ajatukset täynnä mietteitä ja kysymyksiä mihinkä hän halusi vastauksen. Ensiksi pitäisi kuitenkin selvitä taistelusta, sitten hänellä olisi aikaa loputtomiin miettiä päänsä puhki ajatuksista mitä Kostokynsi ja tuon salaperäinen menneisyys hänessä oikein herätti.

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Säikähdyksestään toivuttuaan Kettutassu selventää ajatuksensa. *Niin. Meillä on haaste. Meidän pitää löytää miksi täällä tulvii niin paljon!* hän tajuaa. *Me pystymme siihen kyllä! Meillä on varmasti hyvä tiimi,* Kettutassu ajattelee. Hän saa hieman itsevarmuutta, ja hänelle tulee hieman parempi olo. Hän ei suostuisi luovuttamaan, ei missään vaiheessa. Hän sanoo hiljaa Joutsentassulle: “Me pystymme tähän kyllä.”
Joutsentassu ei vastaa mitään, mutta nyökkää. Mutta sitten Kettutassulle tulee kamala ajatus. Mitä jos heidän klaanin päällikkö ei päästä heitä matkaan? Jos he ovat liian nuoria? Hän yrittää ravistaa nuo ajatukset mielestään, ja keskittyy siihen, mitä aukealla tapahtuu. Hänen katseensa pysähtyy Liekkitähteen. Mitäköhän mieltä päällikkö on siitä, että Tähtiklaani valitsi tähän tehtävään kaksi oppilasta? Kuin klaanipäällikkö olisi kuullut tuon epävarman oppilaan ajatukset, hän kutsuu Joutsentassun ja Kettutassun luokseen. Kettutassu tassuttaa Liekkitähden eteen, ja pysähtyy. Liekkitähti katselee heitä, kuin arvioidakseen. Kettutassu ajattelee kysyä, päästääkö Liekkitähti heidät matkaan, mutta Joutsentassu ehtii ensin. “Kai sinä annat meille luvan lähteä?” hän kysyy.
*Toivottavasti hän vastaa kyllä, anna hänen vastata kyllä,* Kettutassu ajattelee. Hän on valmis puolustamaan itseään ja ystäväänsä ja antaisi vaikka kuinka monta syytä sille, miksi he olisivat hyviä ja valmiita tähän tehtävään.
Liekkitähti vaikuttaa miettivän jotain, mutta nyökkää viimein hitaasti. Sitten hän puhuu. Hän sanoo kahdelle vakavalle oppilaalle, että heidän pitää kuunnella Paarmahehkua ja Kostokynttä koko ajan, ja tehdä, mitä he haluavat, sillä he ovat vanhempia ja kokeneempia. Kettutassu ymmärtää tämän. Hän aikookin kunnioittaa vanhempia sotureita, vaikka heidän käskyt ärsyttäisivät. Liekkitähti jatkaa, että Kettutassun sekä Joutsentassun täytyy olla vastussa omasta itsestään, ja vertaa tehtävää loppuarviointiin. Kettutassu nyökkää itsevarmasti, kun Liekkitähti lopettaa puhumisen. Hän tulisi selviämään ja suorittamaan Tähtiklaanin antaman tehtävän.
“Hyvä. Olkoon Tähtiklaani mukananne tällä tehtävällä,” Liekkitähti nyökkää naaraille viimeisen kerran, ja kävelee Tihkutäplän luokse.

Kettutassu ja Joutsentassu jäävät seisomaan lähekkäin. He päättävät yhdessä mennä Kostokynnen luo. He aikovat kysyä häneltä, onko hän valmis lähtöön, ja minne he oikeastaan lähtevät, koska kumpikaan oppilaista ei koskaan ole ollut minkään muun klaanin reviirillä kuin omansa. Mutta Kostokynsi näyttää hieman pelottavalta olemuksensa takia, ja Kettutassu ei oikein tiedä, miten lähestyä tuota melko isoa kollia.
“Minä ja Joutsentassu olemme kaksi muuta valittua. Oletko sinä valmis lähtemään?” hän päättää kysyä.
Kostokynsi nyökkää, mutta hän näyttää hieman epäilevältä. *Miettiiköhän hänkin pätevyyttämme?* Kettutassu ajattelee hieman ärsyyntyneenä. Hän ja Joutsentassu ovat varmasti aivan hyviä tälle tehtävälle, onhan Tähtiklaani valinnut heidät. Hän on sanomassa sen tuolle mustavalkoiselle kollille, kun hän puhuu: “Olen minä. Lähdemme vuoristoon, koska vaikuttaa siltä, että tulvat ovat lähtöisin sieltä.”
*Vuoristoon? Mutta entä jos en osaa kiipeillä siellä? Ei minun pieniä jalkoja ole tehty kiiipeilyyn,* Kettutassu miettii ja toteaa tämän ääneen: “En osaa kiipeillä vuoristossa, en ole koskaan ollut siellä!”
“Minä ja Paarmahehku opetamme sitten. Missä päin hän muuten on? Voiko jompikumpi teistä hakea hänet?” Kostokynsi kysyy.
Kettutassu nyökkää ja kääntyy. Hän katselee ympärilleen, ja huomaa, että musta kolli on tulvivan aukean reunassa, hieman erillään muista. Hän tassuttaa sinne. “Oletko Paarmahehku?” hän varmistaa kollilta, koska hän ei ole ihan varma asiasta, sillä hän on nähnyt tuon ehkä vain kerran kokoontumisessa. Musta kolli nyökkää.
“Olemme lähtemässä. Tule mukaan,” Kettutassu sanoo ja nyökkää kohti paikkaa, missä Joutsentassu ja Kostokynsi seisovat.
Paarmahehku seuraa Kettutassua sanomatta mitään. Soturi tervehtii Kostokynttä.
Kostokynsi sanoo: “Olemme lähdössä vuoristoon. Oletko samaa mieltä siitä, että vaikuttaa siltä, että tulvat ovat lähtöisin sieltä?”
Paarmahehku nyökkää taas. “Kyllä. Mielestäni olisi myös järkevintä mennä sinne.”
“Selvä. Se on siis päätetty,” Kostokynsi sanoo. Sitten hän jatkaa: “Ja te kaksi,” puhuen kahdelle oppilaalle, “teette mitä me sanomme, onko selvä?”
“Kyllä,” Joutsentassu sanoo ja Kettutassu nyökkää varmasti.
He menevät hyvästelemään muut, jotka hekin tekevät lähtöä.
“Olkoon Tähtiklaani kanssanne,” Tihkutäplä sanoo nelikolle.
“Samoin,” Paarmahehku toteaa.
He kääntyvät lähteäkseen, Liekkitähti, Kanijalka ja Tihkutäplä kohti Nummi- ja Kuutamoklaania, Kettutassu, Kostokynsi, Joutsentassu ja Paarmahehku kohti vuoristoa.

//Tällaisen tarinan sain kirjotettua. Jatkatko Jezke Kostolla, tai Inka Paarmalla?