​

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

Salamatassu otti uhkaavan näköisenä askeleen eteenpäin ja Sinitassu valmistautui tuntemaan oppilaan koko ruhon iskeytyvän kehoaan vasten minä hetkenä hyvänsä. Kollin siristetyt silmät kuitenkin kapenivat ennestään ja hän raotti suutaan enemmän auki. Matala murina kumpusi tuon kurkusta ja tuon raidallinen häntä piiskasi ilmaa turhautuneena. Naarasoppilas kohotti kulmiaan yllättyneenä, kun hänen pesätoverinsa kääntyikin kannoillaan ja lähti ravaamaan ripakkaa vauhtia syvemmälle Kuutamoklaanin reviirille. Tai tarkemmin sanottune sen eteläpuolelle. Ruskeamerkkinen kissa seisoi hetken hölmistyneenä aloillaan, kunnes tajusi että hänen nenäänsä oli leijailut kahden kissan hajut, jotka eivät kuuluneet Salamatassulle tai Sinitassulle kummallekaan. Toisen hän tunnisti, mutta toinen oli tuiki tuntematon.
*Silotassu! Mitä ihmettä hän täällä tekee, hänenhän pitäisi olla leirissä! Hän on liian nuori taistelemaan, ei kai hän vain ole karannut leiristä ja on joutunut jonkun vastustajamme kynsiin?* Naarasoppilas mietti ja hyppäsi itsekin liikkeelle. Silotassu oli häntä nuorempi oppilas, jonka koulutus oli jäänyt kesken, sillä tuon mestari Syreenikukka oli yhä pentutarhassa hoitamassa Hilleripentua. Vaikka yksisilmäinen kolli kävikin yhtä aktiivisesti partioissa muiden kissojen kanssa, kahdenkeskeiset opetustuokiot oman mestarin kanssa olivat jääneet vähäisiksi. Siksi Sinitassua pelottikin jos harmaaturkkinen kissa olisi joutunut vihollisen kynsiin. Tuolla tuskin oli juurikaan kokemusta taistelukoulutuksessa ja tarvitsisi varmasti apua vastustajansa päihittämiseksi. Mutta ruskeamerkkinen kissa ei tunnistanut tämän tuntemattoman kissan hajua minkään klaanikissan hajuksi.
*Onko Silotassu erakon kanssa?* naarasoppilas ajatteli puoliksi tyytyväisenä ja puoliksi vihaisena. Jos Silotassu olikin törmännyt vain ohikulkumatkalla olevaan erakkoon, voisi tuolla olla mahdollisuuskin ajaa erakko ulos Kuutamoklaanin alueelta, jos erakko ei omistaisi minkäänlaisia taistelutaitoja. Kuten ne eivät yleensä kuulemma omistaneetkaan. Mutta vieras kissa Kuutamoklaanin reviirin sisäpuolella sai Sinitassun puolustusvaistot käyntiin, olisi hänen velvollisuutensa Kuutamoklaanin soturioppilaana karkoittaa tunkeiljat heidän reviiriltään. Hän seurasi Salamatassun askelissa ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun vielä kolmannen kissan tuoksu tulvahti hänen nenäänsä. Tämäkin tuntematon, luultavimmin erakko. Ruskeamerkkinen kissa pisti kovemman juoksuvauhdin päälle, vaikka hänen pesätoverinsa voisivatkin mahdollisesti voittaa kahden tunkeilijan taistossa, ei lisävoima heille olisi yhtään pahitteeksi.
"Silotassu! Mitä tämä oikein on olevinaan?" Salamatassun huuto sai Sinitassun hiljentämään vauhtiaan, kunnes hän ilmestyi aluskasvillisuuden seasta oranssiturkkisen oppilaan vierelle. Vain muutaman ketunmitan päässä heidän edessään seisoivat Silotassu ja joku erakkonaaras. Kolmatta kissaa ei näkynyt missään, mutta naarasoppilas piti silmällään heitä ympäröivää aluskasvillisuutta. Kuka tiesi, jos toinen erakko olisikin jossakin juurakoiden takana väijymässä, odottamassa oikeaa hetkeä hyökätä. Yksisilmäinen oppilas näytti säikähtäneeltä, kun hän tuijotti vanhempia oppilastovereitaan ja astui vaistomaisesti kauemmas ruskeankirjavasta kissasta. Erakon pistävän oranssit silmät poukkoilivat kaikkien kolmen kuutamoklaanilaisen välillä ja hän alkoi ottamaan varovaisia peruutusaskelia. Oranssiturkkinen oppilas otti uhkaavan askeleen eteen ja paljasti hampaansa irvistyksessä.
"Ja kuka pelkuri sinä oikein olet? Ensin tunkeudut reviirillemme ja ahdistat toverimme nurkkaan, mutta heti kun minä saavuin paikalle, olit ottamassa tassuja allesi. Puolustaudu, senkin hiiri!" Salamatassu ivaili ja käänsi vihasta leiskuvat silmänsä Silotassusta erakkonaaraaseen. Sinitassu hivuttautui pois oranssiturkkisen oppilaan viereltä ja askelsi yksisilmäisen oppilaan luo. Hän tarkasteli kollin kehoa päällipuolin, mitään haavoja tai ruhjeita ei ollut näkyvissä, tuo oli siis selvinnyt ilman taistelua erakoiden kohtaamisesta. Sitten naarasoppilas käänsi katseensa ruskeankirjavaan kissaan ja jäi odottavaa mitä sanottavaa tuolla oikein olisi.

//Silo tai Pikku jatkamaan? Tai ehkäpä jopa Käpy?

​

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Liekkitähti pudottautui alas Seinämäkiveltä ja alkoi kävellä kohti Tihkutäplää ja Tähtitulta. Nuori parantaja oli kuunnellut klaantiovereidensa selitykset siitä mikä oli klaanien välisen taistelun aiheuttanut sillä välin, kun valitut, päälliköt ja parantajat olivat tavanneet Neljän virran tammella. Hän koitti kovasti pitää mielessään parantajien valat - ettei hänellä olisi mitään asiaa osallistua klaanien välisiin riitatilanteisiin - mutta kuullessaan kuinka röyhkeästi Kuutamoklaani oli käyttäytynyt tämän nälänhädän aikana sai naaraan niskakarvoituksen pörhistymään. Kuinka he kehtasivat metsästää Nummiklaanin mailla, vaikka he tiesivät että nummien pitäisi ruokkia nyt kolme klaania yhden sijaan! Heillä oli kyllä metsässään vielä tarpeeksi riistaa klaanilleen, joten kuinka he oikein julkesivat tehdä jotakin tällaista? Punaviirullinen naaras havahtui ajatuksistaan, kun hänen vieressään istunut soturi nousi seisomaan, Nummiklaanin päällikön astellessa heidän kohdalleen.
"Meidän on mentävä taistelukentälle heti paikalla. Jos me todella olemme valittuja, voimme lopettaa turhan taistelun ennen kuin pahin verenvuodatus alkaa", Liekkitähti naukaisi kahdelle naaraalle. Tihkutäplä nyökkäsi tomerasti vastauksen, mutta Tähtituli tyytyi vain huiskauttamaan häntäänsä. Hän osasi jo odottaa pahimman tapahtuneeksi. Kaikki neljä klaania olivat eläneet nälässä viimeisten kuiden aikana ja vain hyvin harva osaisi ajatella selkeästi huutavan nälän yli. Kissat olivat luultavasti iskeytyneet heti toistensa kurkkuihin ja taistelisivat viimeisillä voimanrippeillään kuin kokonainen Leijonaklaani. Moni varmasti myös olettaisi voiton tuovan lisää metsästysmaita ja nälkäinen kissa tekisi varmasti mitä tahansa sen saamiseksi. Kuitenkin, päällikön luja ja määrätietoisuutta täynnä oleva katse sai punaviirullisen naaraan pitämään suunsa supussa. Raidallinen kolli kysyi kuutamoklaanilaiselta pystyisikö tuo hoitamaan klaanitoveriensa suostuttelun taistelun lopettamiseksi.
“Varistähti ei kuuntele minua. Ei ainakaan ennen kuin tulvat ovat loppuneet. Osa klaanitovereistani luottaa kyllä minuun yhä, mutta en tiedä paljonko vaikutusta sillä on, kun suurin osa heistä näkee minut pelkkänä petturina", Tihkutäplä naukaisi. Tähtitulen katse kääntyi kuutamoklaanilaisnaaraaseen ja hetken hänen sielunsa koki kipua tuota kohtaan. Hän ei alkaisi utelemaan mitä harmaaturkin ja hänen klaanitovereidensa välillä oli oikein tapahtunut, hän ei ollut oikeutettu utelemaan naapuriklaanin kissan yksityisasioita vaikka parantaja olikin, mutta tiesi ettei ikinä haluaisi vaikuttaa omien klaanitovereidensa silmissä petturilta. Tihkutäplä oli selvästi itsekin asiasta näreissään, sillä hänen äänensävynsä oli tihkunut ivallisuutta ja katkeruutta. Liekkitähden katse synkkeni, kun hän kuunteli täplikkään naaraan sanoja ja vaikka nuori parantaja tiesikin ettei toivoa taistelukentältä löytyisi, hän koki pakottavaa tarvetta kääntää keskustelun suunta toiveikkaammaksi.
"Ehkä Tähtiklaani valaisee oikean polun, kun pääsette taistelukentälle", Tähtituli naukaisi ja katsahti vieressään seisovaa Tihkutäplää. Hän pystyi näkemään oman huolensa varjon soturittaren keltaisista sielunpeileistä, mutta päätti että hänen olisi uskottava omiin sanoihinsa. Tähtiklaanin olisi pakko auttaa heitä, jos enemmiltä hirveyksiltä haluttiin välttyä. Kuitenkin, tilanne ei ratkeaisi ennen kuin valitut pääsisivät taistelukentälle ja Liekkitähtikin vaikutti olevan samaa mieltä. Päällikkö ilmoitti ettei aikaa ollut enää hukattavaksi ja alkoi valitsemaan yksittäisiä kissoja mukaansa lisävahvistukseksi taisteluun. Nuori parantaja kuunteli selostusta toisella korvalla ja huomasi tajuavansa, että päällikkö jätti leiriin useamman taistelukykyisen soturin. Uskoiko kolli, että taistelu voisi levitä rajalta heidän leiriinsä asti? Hän kääntyi katsomaan kuutamoklaanilaista, joka kysyi lähtisikö hänkin mukaan taisteluun. Punaviirullinen naaras tunsi selkäkarvoituksensa nousevan pystyyn jännityksestä.
"Tähtitulen on parasta jäädä leiriin, molempien parantajien ei ole turvallista lähteä taistelukentälle", naukaisu heidän takaansa sai molempien naaraiden päät kääntymään parantajien pesän suuntaan. Valkotäplikäs Yötuuli oli kävellyt pesän varjoista esiin, tuon katse oli synkkä, mutta äänensävy oli terävä. Tähtituli ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan hänen parantajatoverinsa sanoille. Kuka tuo oli päättämään lähtisikö hän mukaan taisteluun vai ei? Heti sen ajateltuaan nuori parantaja muisti, että Yötuuli oli häntä vanhempi ja oli myös toiminut hetken hänen mestarinaan Ketunkynnen kuoleman jälkeen. Vaikka he olivat virallisesti molemmat täysivaltaisia parantajia, olisi mustaturkkinen naaras yhä arvostetumpi ja arvovaltaisempi Tähtituleen verrattuna Nummiklaanin keskuudessa. Joten jos tuo haluaisi lähteä taistelukentälle, olisi punaviirullisen naaraan jäätävä leiriin hoitamaan muita parantajan velvollisuuksiaan.
"Oletko varma? Sinä olet juuri joutunut valmistelemaan Saarnihännän valvojaisia varten, haluatko lähteä kestämään lisää kuolemaa rajalle?" Tähtituli naukaisi ja astahti lähemmäs Yötuulta, pitäen äänensävynsä tarpeeksi matalalla etteivät ulkopuoliset sitä kuulisi. Tihkutäplä, joka seisoi heidän vierellään käänsi katseensa poispäin, suunnaten sen Liekkitähteen, joka juuri lausui ohjeita sotureilleen. Kuutamoklaanilainen ei selkeästi halunnut vaikuttaa siltä että kuunteli heidän keskusteluaan, vaikka selkeästi kuuloetäisyydellä olikin. Nuori parantaja ei kuitenkaan välittänyt siitä nyt, hän oli oikeasti huolissaan entisen mestarinsa henkisestä hyvinvoinnista. Tuo oli menettänyt isänsä vain muutama päivä sitten, eikä varmasti ollut ehtinyt käsittelemään kaikkia niitä voimakkaita tunteita mitä vanhemman menettäessä joutuu kestämään. Valkopilkullinen naaras kuitenkin nyökkäsi päätään ja heilautti häntäänsä parantajien pesän suuntaan.
"Kyllä. Olen joutunut olemaan liian pitkään neljän seinän ympäröimänä. Minun pitää päästä kunnon toiminna keskelle, parantajasta ei ole hyötyä klaanilleen jos hän ei osaa tehdä työtään henkilökohtaisen kriisin keskellä."
Tähtituli ymmärsi mitä hänen parantajakollegansa tarkoitti ja nyökkäsi hyväksyvästi. Vaikka fyysiset eleet eivät olleet hänen suosituimpia tapoja osoittaa tukea, hän kosketti kuonollaan Yötuulen lapaa. Nuori parantaja tunsi valkotäplikkään naaraan kuonon päälaellaan ja seurasi sitten kuinka tuo tassutteli kohti Liekkitähteä. Parantaja oli kietonut hännänpäähänsä tukon hämähäkinseittiä ja samassa punaviirullinen naaras tunsi taas rajalla käyvän taistelun painavan rinnassaan, tilanteen vakavuus oli kadonnut hetkeksi, mutta palannut yhtä nopeasti takaisin. Hän käänsi katseensa, kun tunsi hännänpään hipaisevan kylkeään. Tihkutäplä oli kääntynyt hänen puoleensa ja nyökkäsi kohti leirin sisäänkäyntiä.
"Olemme lähdössä."
Tähtituli nyökkäsi ja laski häntänsä kuutamoklaanilaisen lavalle. Hän katsoi soturia tuon keltaisiin silmiin ja lausui mielessään äänettömän rukouksen tuon hengissä selviämiselle.
"Onnea, toivottavasti saatte klaanit lopettamaan tämän turhan taistelemisen. Olkoon Tähtiklaani kanssanne."

​

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

#Enpä olisi uskonut käyväni täällä koskaan#, Tihkutäplä ajatteli vilkuillessaan hieman hämillään ahdasta ja ummehtuneen tuoksuista Nummiklaanin leiriä, kun Tähtituli johdatti hänet vanhan mäyränkolon suuaukon läpi. Korkeaan oksakattoon tottuneena hämärä onkalo sai Tihkutäplän muistamaan vankilansa, johon Varistähti oli hänet määrännyt ennen hänen karkoitustaan. Muisto sai epämukavat väreet kulkemaan hänen turkillaan, mutta naaras työnsi vastenmieliset tuntemuksenta taka-alalle seuratessaan Tähtitulta tämän pesän edustalle.
He istuutuivat vierekkäin kuuntelemaan, kun Liekkitähti loikkasi suurelle kivelle heidän lähellään ja kokosi klaaninsa aukiolle terävällä kutsuhuudolla. Matka valittujen kokoontumisesta Nummiklaanin maille oli taittunut nopeasti, vaikka Tihkutäplä olikin joutunut pinnistelemään pysyäkseen nummiklaanilaisten perässä. Hänen väsyneitä jalkojaan oli kannustanut huoli sekä vaarallista vuoristoa kohti suuntaavasta nelikosta ja että taistelusta, jota neljä klaania kävivät parhaillaan - liekeistä, jotka ehkä polttaisivat kanjonin maan tasalle, jos he eivät keksisi tilanteeseen rauhanomaista ratkaisua.
“Koita olla välittämättä heistä”, Tähtitulen lattea kuiskaus kuului hänen korvassaan, kun leiriaukiolle kerääntyneet nummiklaanilaiset huomasivat pikkuhiljaa kuutamoklaanilaisen läsnäolon keskuudessaan. Tihkutäplä nyökkäsi nuorelle parantajalle ja piti katseensa Nummiklaanin päällikössä kiinnittämättä sen enempää huomiota tuon mouruaviin klaanitovereihin. Hän ymmärsi hyvin, miksi nummiklaanilaiset reagoivat niin voimakkaasti muukalaiseen leiriinsä, varsinkin nyt kun heidän klaaninsa oli taistelussa Kuutamoklaanin kanssa. Hänen pihkainen ominaistuoksunsa paljasti hänet varmasti heti. Vaikka naaraan niskavillat olivat pörhistyä murinasta ja kymmenistä vihaisista silmäpareista kaikkialla ympärillään, hän piti karvansa sileänä ja olemuksensa mahdollisimman rauhallisena. Liekkitähti ja Tähtituli olivat tuoneet hänet leiriinsä ja Tihkutäplä luotti kaksikon suojelukseen jykevästi.
Sivusilmällään kuutamoklaanilainen näki, kuinka häntä lähestyi valkea, harmaajuovainen kolli häntä pörheänä ja uhkaava ilme kasvoillaan, jäätävä katse häneen tiukasti lukittuneena.
“Miksi vihollinen on leirissämme?” soturi kysyi matalalla äänellä. Tihkutäplä kohotti kulmiaan ja piteli sanojen sekamelskaa kielensä päällä, kun nummiklaanilaisten sähinä alkoi soida hänen korvissaan. Vaistomaisesti hänen teki mieli selittää läsnäolonsa. Samaan aikaan hän tiesi, että hänen sanansa aiheuttaisivat sisällöstään huolimatta vain entistä enemmän tuohtumusta nummiklaanilaissa.
Tähtituli asetti itsensä hanakasti heitä lähestyneen klaanitoverinsa ja Tihkutäplän väliin, mikä sai harmaan naaraan räpäyttämään tuolle silmiään kiitollisena. Muuten soturi piti ilmeensä neutraalina, siirsi vain katseensa rauhallisesti kissasta toiseen mutta varoi haastamasta riitaa eleellääkään. Hänet oli erotettu klaanistaan, vaikka nummiklaanilaiset eivät sitä tienneetkään. Pahin oli jo tapahtunut, eikä edes leiriään puolustavien kissojen uhittelu pystynyt sillä hetkellä lävistämään hänen nahkaansa.
“Kuurasäde, uskaltaisitko sinä todella käydä Tähtiklaanin valitun kimppuun?” Liekkitähti lausui ja sai klaaninsa sihinän hiljenemään yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Tihkutäplä siirteli ensi kertaa leiriin saapumisensa jälkeen vaivaantuneena tassujaan. Tähtiklaanin valittu - sanoilla oli outo kaiku, kun Tihkutäplä kuuli Liekkitähden nimittävän häntä niillä.
“Voisiko joku selittää mitä kummaa täällä on tapahtunut sillä välin, kun olin Neljän virran tammella?”
Tihkutäplä katseli Nummiklaanin päällikköä, kun tuo tivasi vastauksia klaaniltaan. Naaras kuunteli tarkasti, kun eräs nummiklaanilaisista selitti päällikölleen yön tapahtumista. Väite kuutamoklaanilaisista riistavarkaina, jota Leijonakynsi oli levittänyt, sai Tihkutäplän luimistamaan korviaan. Olisiko Varistähti todella mennyt niin pitkälle, nyt kun klaanien välit olivat jo valmiiksi tulehtumisen partaalla tulvakriisin vuoksi? Toisaalta päällikkö oli ollut myös valmis teloittamaan hänet. Silti jokin nummiklaanilaisnaaraan kertomuksessa herätti Tihkutäplän epäilykset.
Uutiset kuultuaan Liekkitähti näytti vakavalta laskeutuessaan suurelta kiveltä klaaninsa keskuuteen. Tummanpunainen kolli marssi kohti Tihkutäplää ja Tähtitulta.
“Meidän on mentävä taistelukentälle heti paikalla. Jos me todella olemme valittuja, voimme lopettaa turhan taistelun ennen kuin pahin verenvuodatus alkaa.”
Tihkutäplä nousi ylös päällikön lähestyessä ja nyökkäsi tälle.
“Tihkutäplä, sinä voit hoitaa Kuutamoklaanin, eikö niin?”
Harmaa naaras nielaisi.
“Varistähti ei kuuntele minua. Ei ainakaan ennen kuin tulvat ovat loppuneet. Osa klaanitovereistani luottaa kyllä minuun yhä”, Tihkutäplä naukui ja päätti uskoa sanoihinsa epäilyksistään huolimatta, “mutta en tiedä paljonko vaikutusta sillä on, kun suurin osa heistä näkee minut pelkkänä petturina.”
Tihkutäplä lausui tahmealta tuntuvat sanat vastahakoisesti ja säikähti katkeruutta, joka tihkui hänen kieleltään. Koskaan aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan puhuvansa klaanitovereistaan siihen sävyyn.
“Ehkä Tähtiklaani valaisee oikean polun, kun pääsette taistelukentälle”, Tähtituli ehdotti ja vilkaisi Tihkutäplään. Naaras näki synkän varjon parantajan silmissä ja nyökkäsi, vaikka mietti samalla kuumeisesti mielessään, mitä Tähtiklaani oikein halusi hänen tekevän. Vai oliko hän jo epäonnistunut tehtävässään, kun ei ollut saanut Varistähteä vakuuttumaan tulvakriisin vakavuudesta aiemmin? Ehkä taistelulta oltaisiin voitu välttyä, jos klaanit olisivat tehneet yhteystyötä jo aiemmin.
“Voimme pohtia asiaa enemmän matkalla”, Liekkitähti totesi eikä Tihkutäplä osannut lukea kiiltoa tuon silmissä, aivan kuin päällikön ajatukset olisivat jo ravanneet edellä pitkin laakeita nummimaisemia. Samassa kolli alkoi luetella kuuluvaan ääneen leiriin jääneistä nummiklaanilaisista niitä sotureita, joita halusi tuekseen taistelutantereelle. Tähtituli kääntyi hänen puoleensa.
“Aiotko sinäkin tulla mukaan?” Tihkutäplä kysyi tuolta, vaikka tunsi vastauksen turkillaan kohdatessaan harmahtavan parantajan terävän, haaleasti vihertävän katseen.

//Tähti jatkaa?

​

Käpy, erakko

Usva

Olin oleskellut nyt jo muutamia päiviä metsän reunassa. Siellä oli aika märkää ja tulvivaa, joten en ajatellut viipyä kauan. Tiesin, että olin lähellä klaanikissoja ja niiden reviiriä, mutta se ei ollut niin vaarallista, kyllä minä ne päihittäisin, jos sattuisin tapaamaan. Eräänä päivänä, päätin kuitenkin lähteä syvemmälle metsään, sillä märkyys alkoi ällöttämään ihan liikaa. Ei metsässä varmaan sen kuivempaa olisi, mutta siellä olisi turvallisempi olo, kun ei olisi niin avaraa. Lähdin kulkemaan syvemmälle metsään sen jälkeen kun olin rikkonut väliaikaisen pesäni. En halunnut, että joku löytäisi sen. Metsän siimekseen kunnolla päästyäni, oloni oli heti mukavampi. Ehkä minä jäisin tänne. Mutta kun olen kulkenut eteenpäin hieman ja tutkinut metsää pidempään, sen haju muuttuu. *Onko tämä klaanikissojen hajua?* mietin. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa, olen ehkä hieman uhkarohkeakin, mutta kaipaan seikkailua. Kuljen tiheässä metsässä, kunnes näen polkuja. Nyt olen ainakin klaanikissojen alueella, ja siksi olen melkein lähtemässä takaisinpäin, mutta kuulen kaukaa ääniä. Niitä on kaksi. En tiedä mikä minuun tulee, mutta menen lähemmäksi. Kävelen niin hiljaa kuin osaan, mutta keppi allani rasahtaa rikki. *Hiirenpapanat!* kiroan mielessäni. Kuulen kun joku sihahtaa jotakin. He kuiskivat, mutta kuulen kaiken selvästi. Lähestyn ääniä vieläkin. “Kuka siellä on?” joku kysyy pelokkaalla äänellä.
Päätän tulla puskien läpi ja näen edessäni kaksi nuorta kissaa. Toinen on yksisilmäinen harmaa kolli, joka näyttää siltä että on ihan juuri lähtemässä karkuun, niin pelokkaalta hän näyttää. Toinen kissa on pienikokoinen ja pitkäkarvainen naaras, joka näyttää enemmän uteliaalta kuin pelästyneeltä. Kolli haisee klaanilta, mutta naaras taitaa olla erakko, niin kuin minä.
“Kuka sinä olet?” kolli toistaa. Hän näyttää tutkivan minua, ja sitten sanoo: “Et taida olla mistään klaanista, joten häivy Kuutamoklaanin reviiriltä!”
Näen hänestä, että hän yrittää koota itsensä, mutta se ei onnistu. Minä tuhahdan, ja sanon: “Olen täällä jos haluan. Ja muutenkin, onko tuo ystäväsikään klaanikissa?”
“En ole, mutta se ei kuulu sinulle!” ruskean ja harmaankirjava naaras toteaa kipakasti.
*Hänellä on luonnetta,* ajattelen. *Toisin kuin kollilla.* “Miksi sitten tämä naaras saa olla täällä, mutta minä en?” tokaisen, esittäen kysymykseni nuorelle kollille.
Kolli tuijottaa minua yhdellä silmällä. “Niin kuin Pikku sanoi, se ei kuulu sinulle,” hän sanoo.
*Tämä on turhaa,* ajattelen ja huokaisen. “No ihan sama, mutta saatatte nähdä minua vielä,” sanon ja käännyn. Lähden kävelemään takaisin metsän siimekseen, sillä olin kuullut taistelun ääniä lähempänä nummia. Jätän nuoret kissat tuijottamaan perääni.

​

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo havahtui makaamasta kostealta nurmelta. Hänen hapen saantinsa oli niin ja näin, mutta ainakin hän oli elossa. Hämärät muistikuvat siitä, kunka soturitar oli viilettänyt läpi nummien, karkuun taistelun kauheuksilta ja kaikelta siltä vereltä ja tuholta mitä klaanit olivat keskuudessaan saaneet aikaan. Juoksumatka oli kuitenkin äkillisestä loppunut, kun tumma hahmo oli iskeytynyt kovaa vauhtia hänen kylkeään kohti, heittäen naaraan jaloiltaan, ja lennättänyt hänet päistikkaa nummimaalle. Tummanharmaan kissan oli pitänyt menettää hetkellisesti tajuntansa, sillä hän oli muistelevinaan mustaturkkisen hahmon istumassa vierellään ja rauhallisten kieltenvetojen silittävän hänen päätään. Kukaan ei kuitenkaan ollut hänen vierellään, kun kissa viimein sai siniset silmänsä auki. Hän kompuroi jaloilleen ja huomasi yksittäisten kissaparien taistelevan puunmittojen päässä. Taistelu oli pikkuhiljaa hajaantumassa ja levittäytymässä syvemmälle nummille, lähemmäs Nummiklaanin, Puroklaanin ja Vuoristoklaanin leirejä.
"En edes yrittänyt tappaa sinua! Ja sinä oikeasti menetit tajuntasi iskusta", yhtäkkinen huuto kantautui jostakin paljon lähempää Tuhkakajon korviin ja hän kääntyi säikähtäneenä ympäri. Liekkiturkkinen naaras ontui vuoristoklaanilaista kohti ja tuo näytti kihisevän kiukusta. Tummanharmaalla soturittarella ei kestänyt kauaa älytä, että tämä kissa oli syy hänen aikaisempaan ilmalentoonsa. Sinisilmäinen naaras luimi korviaan ja pörhisti karvoitustaan, tuntien koko kehossaan jomottavan kivun. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa alkaa tarkastelemaan kuinka pahasti oli maahan mätkähtäessään vahingoittunut, ensin pitäisi saada tämä vihollissoturi luikkimaan tiehensä. Tuhkakajo huomasi yllätyksekseen, että hänen oli nyt paljon helpompi keskittyä alkavaan taistelutilanteeseen. Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin rajalla hän oli ollut paniikista pyörällä, eikä ollut saanut ajatuksistaan kiinni tarpeeksi lujaa pystyäkseen taistelemaan sujuvasti kenenkään kanssa. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen.
"Ota askelkin lähemmäs tai saan sinut ontumaan vielä pahemmin", vuoristoklaanilainen murisi. Liekkiturkkinen soturi ei ottanut soturittaren uhkausta kuuleviin korviinsa ja jatkoi lähestymistään, koittaen nyt piilotella ontumistaan. Tummanharmaa naaras oli kuitenkin jo nähnyt lavan, mikä oli vahingoittunut ja aiheuttanut toispuoleisen askelluksen. Hän ei antanut naaraalle aikaa valmistautua, vaan syöksähti tuota kohti ja tähtäsi iskunsa suoraan toisen vahingoittuneeseen lapaan.

​

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu vastasi veljensä huutoon nostamalla pöyhkeän häntänsä tervehdykseen.
“Me emme voi jäädä leiriin enää hetkeksikään. Meidän vastuunamme on taistella klaanimme puolesta, eikö?”
Seittitassun jäänsiniset näyttivät leiskuvan pitkittyvän illan hämärässä. Katajatassu vilkaisi Tummatassua epäileväisenä. Juurihan hän oli estänyt nuorempaa kollia karkaamasta leiristä, Seittitassu ei tiennytkään, miten ristiriitaista esimerkkiä näytti nuoremmalle oppilaalle.
“Mutta meille annettiin käsky jäädä leiriin. Vastuullamme on sen suojeleminen”, Katajatassu maukui yrittäen pitää äänensä vakaana. Seittitassu vastasi hänelle terävällä sihahduksella, joka sai naaraan luimistamaan korviaan.
“Mutta tämä on ainoa mahdollisuutemme osoittaa uskollisuutemme ja taistelutaitomme klaanille! Me emme ole enää Vuoristoklaanin reviirillä, missä pystyisimme osoittamaan samoja kykyjä ajaessamme ulos erakkoja tai petoeläimiä. Me olemme tällä hetkellä täällä niitä tunkeilijoita, ja vain Tähtiklaani tietää kuinka pitkään joudumme nummilla vielä olemaan.”
Veljen kiihtynyt äänensävy sai Katajatassun sydämen läpättämään, kun mielikuvat klaanin puolesta vertaan vuodattavista sotureista soljuivat hänen mieleensä. Hän halusi olla heidän joukossaan, Tähtiklaanin tähden, hänhän kuului sinne. Mitä muutakaan varten hän olisi harjoitellut viimeiset kuunkierrot, kestänyt hengenvaaralliset tulvat ja vatsassa hurjana huutavan nälän?
#Mutta silti, Myrskytuuli antoi selkeän käskyn#, naaras ajatteli suu tiukkana viivana.
“Seittitassu on oikeassa! Meidän on mentävä mukaan taisteluun!” Tummatassu huudahti keskeyttäen hänen pohdiskelunsa. Seittitassu mulkaisi tätä niin kuin kolli olisi juuri ahminut pulskan hiiren hänen nenänsä edestä.
“Ja kukaan ei kysynyt sinulta mitään! Mitä sinä edes enää seisoskelet siinä, eikö sinulla ole klaaninvanhimpien makuualusten vaihtaminen kesken tai jotain?”
Katajatassu näki kiukun kipinöiden säkenöivän veljensä jäänsinisistä silmistä ja päätti lopettaa tappelun ennen kuin se kerkesi kunnolla alkaa:
“Hyvä on.”
Seittitassu käänsi katseensa takaisin häneen samalla kun Tummatassun suu loksahti ällistyneenä auki.
“Olet oikeassa, Seittitassu. Lähdetään taistelemaan. Klaanitoverimme tarvitsevat meitä enemmän kuin leiri. Täällä on paljon kelpo sotureita”, Katajatassu selitti sanojaan ja röyhisti rintaansa, jossa innostus sykki räpyttäen siipiään kuin pikkulintu. Seittitassu hymähti tyytyväisenä ja Katajatassu hymyili itsevarmasti raitaturkkiselle veljelleen, josta taistelunnälkä oli tarttunut häneen jälleen pelottavan nopeasti. Sivusilmästään hän näki Tummatassun turkin pörhistyvän. Siinä missä Katajatassu imi voimaa Seittitassusta, kaksikon innostus siirtyi yhtä sähköisenä nuorempaan kolliin.
“Tummatassu”, Katajatassu kääntyi tämän puoleen vakavana, “kuten jo selitin, sinä et voi tulla mukaan.”
“Häh?” Tummatassu päästi hämmästyneen äänen ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Ette te voi jättää minua tänne!”
Seittitassu nosti huultaan näyttäen entistäkin tyytyväisemmältä.
“Voimme ja niin me myös teemme. Luuletko, että ottaisimme mukaan tuollaisen pikkupennun?”
Tummatassu luimisti korviaan.
“Miten voitte olla noin tekopyhiä? Olen oppilas siinä missä tekin, ja jos..”
“Shh!” Katajatassu sihahti keskeyttäen kollin, kun tuo alkoi korottamaan ääntään, ja vilkuili sitten ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan ollut edelleenkään kiinnittänyt heihin huomiota.
“Saatamme olla vielä oppilaita, mutta emomme ei sukinut turkkiamme puhtaaksi vielä neljänneskuu sitten”, Katajatassu näpäytti.
“Juuri niin”, Seittitassu totesi kuivasti ja silmäili Tummatassua niin kuin tuo olisi ollut variksenruokaa.
“Jos ette ota minua mukaan, vannon että kerron Myrskytuulelle ja Aaltotähdelle kaiken, eikä teistä tehdä sotureita koskaan”, Tummatassu naukui hyytävällä äänellä. Ensiksi ajatus kylmäsi Katajatassun sydäntä. Sitten naaras näki veljensä naureskelevan. Hän pyöräytti silmiään ja työnsi kasvonsa lähelle Tummatassua niin, että heidän viiksensä värisivät toisiaan vasten.
“Voit tulla mukaan, jos lupaat, ettet astu taistelukentälle käpälälläkään”, Katajatassu naukui ja tuijotti kollin erivärisiin silmiin tiiviisti.
“Piiloudu puskaan tai aluskasvillisuuteen ja seuraa menoa vierestä. Sitten saat ainakin jonkinlaisen maistiaisen taistelusta, mutta et joudu vaaraan, eikä meidän tarvitse olla pelastamassa sinua joka sekunti.”
Tummatassu luimisti korviaan.
“Ai että piiloutuisin niin kuin joku pelkuri?”
“Ota tai jätä. Olen edelleen kyllä sitä mieltä, että sinun pitäisi jäädä”, Katajatassu painosti perääntyessään ja vilkaisi veljeään. Hän ei tiennyt pitikö veli ideaa kauheana vai kelpoisena. Tilanne ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin sisarukset pääsisivät hoitamaan velvollisuutensa ja viimeinkin kokeilemaan käpäliään oikeassa taistelussa. Tummatassu mutisi hetken itsekseen ja möyhensi multaa kynsillään turhautuneena.
“Hyvä on, lupaan etten osallistu taisteluun. Tämä ei silti ole reilua..” Tummatassu tokaisi äkäisenä.
“Hiirenpapanat sille, mikä on sinusta reilua”, Seittitassu ärisi matalasti nakellen niskojaan. Katajatassu nyökkäsi lyhyesti.
“Tärkeintä on, että Vuoristoklaani voittaa tämän taistelun.”

//Seitti jatkaa? ^^

​

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä heräsi, kun Mustakipinä raivosi parantajanpesässä. Soturitar räpäytteli silmiään hämmentyneenä ja kampesi itsensä jaloilleen, kaartaen selkänsä kunnon venytykseen. Oli harvinaista kuulla parantajan raivo leiriaukion toiselle puolelle, mutta kallioseinämät olivat hyviä kannattamaan ääniä pitkin sen pituutta. Asian ajatteleminen sai naaraan mielenkiinnon heräämään ja hän kurkisti sotureiden nukkumapaikalta parantajanpesän syvennystä kohti. Ketään ei näkynyt sen lähistöllä, mutta sen sijaan Kuolontähti näytti nauttivan aamupalaansa oman nukkumasijansa edustalla, luoden jokaisen huudon kohdalla viileän katseen pesän suuntaan. Punaoranssi kissa nielaisi, mutta päätti että hänen tiedonjanonsa oli nyt vahvempi kuin päällikön läsnäolon luoma pelko. Niinpä Jääsilmä käveli Kuolontähden ohi parantajan pesään, tuo ei saisi nähdä häntä.
"Hei Mustakipinä!" soturitar naukaisi, kun hän näki parantajan ja pesää tarkemmin tarkastellessaan yllättyi nähdessään vielä Kultakyyhkynkin siellä. Jääsilmä siirsi yksisilmäistä katsettaan kissasta toiseen, ja yhtäkkiä tilanteen oikea laita valkeni hänelle. Mustakipinä oli huutanut Kultakyyhkylle, eikä oppilailleen, kuten hän oli ensiksi luullut.
*Mitä on tapahtunut?* punaoranssi naaras mietti. Siniharmaa naaras mulkaisi ensiksi Jääsilmää ja sitten Mustakipinää, kävellen sitten pois pesästä. Sinisilmä katseli pesätoverinsa menoa hämmentyneenä ja siirsi sitten katseensa takaisin kolliin, jonka niskaturkki oli yhä huutamisen johdosta pystyssä.
"Mustakipinä, mitä tämä oikein tarkoittaa? Huutosi herätti puolet leiristä äsken", Jääsilmä kysyi, nyökäten kohti suuntaa mihin Kultakyyhky oli mennyt. Parantaja katsoi viiruuntuneet silmät sirrissä siniharmaan soturittaren perään ja murahti sitten, heilauttaen häntäänsä ylimielisesti.
"Kultakyyhky odottaa pentuja", kolli vastasi. Punaoranssin soturittaren suu loksahti auki, hän ei voinut uskoa korviaan! Kultakyyhkykö, Luuklaanin yksi pelottavimmista ja hurjimmista sotureista tiineenä? Ei voinut olla todellista. Kuka ihme haluaisi hänen kanssaan perustaa perhettä? Pimeydenmetsän henget sentään, halusiko naaras edes itse perustaa sellaista? Jääsilmä sai vain hajamielisesti nyökättyä ennen kuin kääntyi ympäri ja käveli ulos pesästä, suoraan tuoresaaliskasalle. Tämä infromaatio tarvitsisi syvempää prosessointia, minkä sotuitar tekisi mielellään aamiaisen yhteydessä. Hän otti sieltä hiiren ja heitti sen nukkumapaikkaansa kohden. Sivusilmällään naaras näki kuinka pennut vain muutaman ketunmitan päässä olivat ahnaasti päästäisen kimpussa, tapellen siitä kuka saisi syödä isoimman palan. Kalmapentu oli niin heikko, että hänet potkaistiin nurkkaan, ilman päästäisen palaa.
*Hänen pitäisi olla vahvempi!* Jääsilmä mietti.

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän havahtui hereille parantajan tökkiessä jonkinlaista yrttihaudetta hänen lapaansa. Yöturkin saadessa taputtelun loppuun ja kääntyessä jonkun soturittaren vierellä makaavan puoleen, alkoi hän hahmottaa mitä oli tapahtunut ennen kuin hän oli palautunut tajuihinsa ja päätynyt taistelusta sivuun, parantajan huomaan. Puroklaanilainen oli hävinnyt kamppailun vastapuolen kanssa ja se nolotti. Joku häntä paljon nuorempi soturi oli päihittänyt hänet! Ja saanut naaraan vielä menettämään tajuntansa! Tammisydän ihan irvisti muistikuvalle ja nosti päätään tarkastellakseen kehoaan ja mahdollisia vammoja mitä oli taistelussa saanut. Hänen lavassaan oli kasa yrttihaudetta ja hän pystyi tuntemaan kuinka hauteen nesteet valuivat sen alla olevaan haavaan ja kirvelivät ikävästi. Sen lisäksi toisesta takajalasta oli revitty tukottain karvaa, ja naaras tunsi kuinka hän oli saamassa takaraivoonsa kunnon kuhmua. Muuten mustaoranssi kissa tuntui olevan kunnossa ja jokaista raajaansa yksitellen liikuteltuaan totesi hän ettei mikään paikka ollut murtunut tai edes venähtänyt. Kauempana kuuluvat kissojen rääkäisyt kertoivat ettei taistelu ollut hellittänyt hetkeksikään. Tammisydän nousi pystyyn ja Yöturkki tuli hänen luokseen.
"Pysy hoidossani pari päivää Tammisydän. Et lähde mihinkään. Etkä tappele vähään aikaan", parantaja naukaisi. Soturittaren siniset silmät kapenivat, kun hän kohtasi vanhan kollin määrätietoisen katseen. Hänhän oli vielä ihan kyvykäs taistelemaan ja niin kauan kuin joku Puroklaanista olisi taistelukentällä, naaras halusi olla siellä klaanitoveriaan auttamassa. Kun hänet oli viimein hyväksytty Puroklaanin täydeksi soturiksi, oli hän lupautunut suojelemaan klaaniaan, vaikka henkensä uhalla. Ja sen lupauksen hän pitäisi, sanoisi parantaja mitä tahansa muuta. Oli suorastaan loukkaavaa ehdottaa lepäämistä tässä tilanteessa. Raidallinen kissa kuuli myös varmasti kauempana kuuluvat kissojen rääkäisyt, miten hän edes kehtasi ehdottaa omien klaanitovereidensa pulaan jättämistä?
"Älä yritä. Minä en tänne jää. Ja tappelen jos täytyy", Tammisydän murisi. Yöturkin korvat luimistuivat ja hän otti askeleen lähemmäs klaanitoveriaan.
"Arvon soturi! Olen parantajasi ja käsken sinun jäämään tänne!" parantaja huusi. Soturitar käänsi katseensa taistelutantereesta takaisin raidalliseen kolliin, kun tuo korotti ääntänsä niin nopeasti. Naaraan katse vain synkkeni entisestään ja hän paljasti hetkeksi hampaansa klaanitoverilleen. Kipu mitä hän oli kehossaan aiemmin tuntenut, oli nyt tiessään.
"Ja minä olen Puroklaanin soturi ja sanon että EI!" mustaoranssi kissa sähisi ja ennen kuin kolli ehti häntä estää, lähti hän juoksujalkaa kohti taistelumyräkkää.

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

*Nyt sinä olet pulassa!* Leijonakynsi mietti suutuspäissään ja paljasti kyntensä, antaen niiden uppoutua multasoseeseen, minkä taistelevien kissojen kaapivat tassut olivat nostaneet pintaan ruohikkoa repiessään. Soturia vastassa oleva kissa näytti epäröivän, harkiten vakavasti uskaltaisiko hyökätä niin suuren ja voimakkaan näköisen nummiklaanilaisen kimppuun ja vetäytyi vaistomaisesti kauemmas hänestä. Kolli alkoi ottaa uhkaavia askelia kohti tätä pelkurikissaa, antaen kynsiensä lennättää multaa jokaisella askeleella hänen sivuilleen. Kermanvaaleaa kissaa ei kiinnostanut se, että häntä vastassa oleva vastustaja oli luultavasti taas pelkkä oppilas, jolla ei varmasti olisi mahdollisuuttakaan voittaa häntä taistelussa. Mutta vihersilmä oli tappanut jo yhden oppilaan tämän taistelun aikana, eikä hän lopettaisi toisen kohdalla. Mitä vähemmän vastustajia olisi taistelukentällä, iästä ja taistelutaidoista piittaamatta, sitä suuremmat mahdollisuudet olisi Nummiklaanilla voittaa tämä sota ja vaatia lisää metsästysmaita häviäviltä kissoilta. Se olisi heidän oikeutensa ja palkinto voittajalle. Sillä vain voittaja ansaitsisi ruokkia klaaniaan tämän tulvakatastrofin aikana, sekä vahvistaa omia kissojaan tulevaa lehtisadetta varten. Leijonakynsi oli kyyristynyt loikkaamaan kohti vastustajaansa, kun tiikeriraitainen hahmo ilmestui heidän väliinsä, kasvot kohti nummiklaanilaista, asettuen ikään kuin suojaksi toisen kissan eteen. Kermanvaalea kolli olisi varmasti jatkanut hyökkäystään, jos kyseessä olisi ollut jonkun muun klaanin jäsen, mutta joutui pysähtymään tunnistaessaan tämän kissan hänen omaksi klaanitoverikseen, Tiikerililjaksi!
"Alahan laputtaa siitä, painu takaisin siihen koloon mistä olet ryöminyt ulos!" soturitar naukaisi terävästi hänen takanaan olevalle oppilaalle, joka pinkoi matkoihinsa heti järkytyksestä selvittyään. Vihersilmän vihasta valmiiksi pörhistynyt karvapeite tuntui pörhistyvän vain entisestään. Mitä kumaa tuo naaras oikein kuvitteli tekevänsä? Tätä sotaa ei voitettu näyttämällä armoa vastustajaa kohtaan! Tulevaisuudessa taisteltaisiin varmasti uudestaan, milloin tämä oppilas joka nyt pääsi selviämään hengissä voisi olla jo soturi, milloin hän olisi paljon haastavampi vastus. Tällaisissa tilanteissa pitäisi ennakoida, kitkeä tulevat haasteet juuriltaan niin nopeasti kuin vain voisi. Joten sen sijaan, että Leijonakynsi olisi oman klaanitoverinsa edessä rauhoittunut, hän tuntui vain ärtyvän entisestään. Tiikeriraitainen kissa huomasi myös saman ja aamuauringon luodessa aina vain enemmän valoa taistelutantereelle, paloivat tuon silmät sen paisteessa kuin liekit. Ruskeaturkkinen kissa ei osoittanut samaa pelkoa klaanitoveriaan kohtaan kuten aikaisempi oppilas oli tehnyt.
"Kävisitkö sinä todella oman klaanitoverisi kimppuun, Leijonakynsi? Vielä sellaisen, joka on tiineenä?" Tiikerililjan naukaisu oli rauhallinen, mutta hän ei rentouttanut taisteluvalmiina olevaa asentoaan, eikä siirtänyt katsettaan soturista, vaikka aivan heidän vierellään taisteltiin. Kolli kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja tarkasteli klaanitoveriaan paremmin. Oliko tuo oikeasti tiineenä, vai oliko tämä jonkinlainen harhautuskeino? Soturitarta tarkemmin tarkasteltuaan hän pystyi näkemään pientä pyöreyttä tuon vatsassa, mikä ei varmasti johtunut juuri syödystä tuoresaaliista. Nummiklaani oli nähnyt nälkää niin monen kuun aijan ettei kermanvaalea kissa edes muistanut koska olisi saanut itsekin kunnolla syödäkseen.
"Olet saamassa pentuja, vai?" vihersilmä naukaisi. Naaras nyökkäsi ja uskaltautui viimeinkin katsomaan ympärilleen, tarkistaakseen ettei kukaan olisi keksinyt hyökätä hänen selustaansa keskustelun aikana. Leijonakynsi kurtisti kulmiaan vielä enemmän. Mitä ihmettä tuo oikein teki sitten taistelussa? Pentutarha oli ainoa sopiva paikka odottaville kuningattarille, ei taistelu. Ellei väkisin halunnut synnyttää valmiiksi kuollutta jälkikasvua. Soturin mielessä kävi, että ehkä pentujen isä olisi myös taistelemassa ja Tiikerililja halusi varmistaa tulevan perheenisän pysyvän hengissä pentujen syntymään asti.
"Kuka on heidän isänsä?" kolli naukaisi, mikä sai tiikeriraitaisen kissan kohottamaan toista kulmaansa kysyvänä. Kermanvaalea kissa pystyi miltei kuulemaan toisen haluavan sanovan ääneen 'Ja mitäköhän se sinulle kuuluu?', mutta ruskeaturkki pysyi hiljaa. Nyt oli vihersilmän vuoro kohottaa kulmiaan, tarkoittiko Tiikerililjan haluamattomuus paljastaa pentujen isää sitä, että tuon henkilöllisyys pistäisi tulevan kuningattaren huonoon valoon? Eikö isä ollutkaan mukana taistelussa ja naaras oli uhkaamassa oman henkensä lisäksi vielä syntymättömien pentujensa tulevaisuutta vain päästäkseen tappelemaan, tai vielä pahempaa, oliko isä toisen klaanin jäsen? Ajatuskin sai kollin karvoituksen pörhistymään uudelleen ja sapen kiehumaan. Leijonakynsi pystyi näkemään, kuinka Tiikerililja päätteli klaanitoverinsa ajatuksia ja kuinka tuon niskaturkki pörhistyi, kun hän tuntui tajuavan minkälaiseen lopputulokseen Leijonakynsi päätyi päättelyssään soturittaren hiljaisuudesta.
"Ääh... Kuurasäde", naaras naukaisi ja käänsi soturille selkänsä, kadoten taistelevien kissojen sekaan.

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän sai kovan potkun kylkeensä, mutta onnistui pysymään pystyssä. Hänen vastustajansa kaarsi juosten uudestaan puroklaanilaista kohti, nyt edeltävääkin vauhtia nopeammin, eikä soturi ehtinyt väistää tätäkään iskua, joka osui täysin samaan paikkaan kuin edeltäjäkin. Kun harmaalaikkuinen kolli viimein tömähti maahan iskun hänet taaemmas heittäneestä voimasta, lähti häneltä ilmat pihalle. Kermanvaalea kissa makasi maassa pitkään, eikä edes yrittänyt liikkua. Vastustajakin oli ilmeisesti elänyt siinä uskossa, ettei Lumisydän siitä enää nousisi, sillä kukaan ei käyttänyt tilaisuutta hyväksi käydä puolustuskyvyttömän kissan kimppuun. Puroklaanilainen makasi aloillaan kauan ja taisi käydä tiedottomuuden puolellakin, verenhukka ja kuiden ajan kestänyt nääntyminen veivät soturin missä tahansa taistelussa nopeasti voimavarojen käyttämisen yli. Hän ei jakanut nousta, eikä enää edes halunnut yrittää. Kunpa tämä sotiminen tulisi pian päätökseen, kolli halusi palata leiriin, nähdä emonsa, tätinsä ja kaikki muut hänelle tärkeät kissat. Tarkistaa ettei kukaan ollut menettänyt henkeään taistelussa, kokea Liekkisateen lämpö kylkeään vasten ja upottaa kuononsa tyttärensä pehmeään pentukarvaan. Viimein hän kuuli jotakin.
"Oletko sinä hengissä?" joku kuiskasi hänen korvaansa ja haisteli soturin kasvoja, kaulaa, päätyen lopulta kyljen kohdalle tarkistamaan nousisiko se hengityksen tahdissa. Lumisydän mutisi jotakin vastaukseksi, hän ei edes itse tiennyt mitä yritti sanoa ja mitä sanoja oli suustaan päästänyt. Kuiskija laski häntänsä varovasti puroklaanilaisen lavalle ja yritti saada hänet nousemaan kyljeltään vatsalleen, tuloksetta. Harmaalaikkuinen kolli ei halunnut liikkua, hän oli maassa maatessaan päässyt viimeinkin lepäämään, uupumus oli iskenyt häntä vähintään yhtä lujaa kuin aikaisempi vastustajakin. Jokin ääni kuitenkin kermanvaalean kissan mielen perukoilla huusi häntä nousemaan, kielsi jäämästä nummelle vain makaamaan. Hänelllä olisi klaani, jonka puolesta pitäisi taistella, klaanitovereita, ketkä tarvitsivat taistelutaantereella kaiken mahdollisen avun selvitäkseen hengissä. Joten hetken kuluttua Lumisydän yritti nousta, kuiskijan kannustuksien avulla. Hänen kylkiluihinsa sattui niin paljon ettei hän meinannut saada henkeä. Soturin tassuihinkin sattui, mutta hän pääsi ylös toisen kissan avustuksella. Hengityksen tasaamisessa ja hapen saamisessa meni aikaa, sillä jokainen sisään- ja ulosveto sai kollin kyljen pistelemään ja sattumaan tuhottomasti, kuin lukuisat terävät kynnet iskeytyisivät hänen kylkeensä sisältä päin. Kun hän viimein kohotti katseensa oli hän yllättynyt nähdessään sisarensa Aamutäplän. Soturitar näytti vihaiselta ja kysyi häneltä: "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi täällä, makoilemassa vain? Sinun pitäisi olla Yöturkin luona, et ole todellakaan enää taistelukunnossa."
Harmaalaikkuinen kissa irvisti, kun sisar asettu hänen kylkeään vasten ja alkoi taluttamaan häntä kohti sitä paikkaa, mihin Lumisydän oli aikaisemmin jättänyt haavoittuneet klaanitoverinsa ja Liljatuulen. Ja voi kuinka helpottavaa oli nähdä Aamutäplä yhä hengissä, vaikkakin naaraan ulkomuoto ei ollut kaikista edustavin. Tuon toinen korva oli saanut syvän viillon ja oranssilaikkuinen turkki oli sekaisin verestä ja mullasta. Mutta hän oli sentään hengissä, ja se oli ainoa asia mikä oli tällä hetkellä tärkeää.

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Siitä oli kulunut puolitoista kuuta, kun Mustakynsi oli viimeinkin päässyt palaamaan Luuklaanissa normaaliin soturin arkeen, kun hänen pentunsa oltiin nimitetty oppilaiksi. Oli myös kulunut miltei puolitoista kuuta siitä, kun salaperäinen erakko Irene oli yllättäen saapunut Luuklaanin väliaikaisen leirin suuaukolle ja pyytänyt Kuolontähteä ottamaan hänet jäseneksi klaaniin. Irenen koeaika klaanissa oli vielä käynnissä, kuten oli Mustakynnenkin. Vaikka kaksi naarasta eivät omistaneet mitään muuta samaa keskenään, oli soturitar huomannut tämän viimeisen kuun aikana joutuneensa Irenen kanssa lähes aina samoihin metsätyspartioihin, missä he olivat päässeet vaihtamaan muutaman sanasen ja tutustumaan toisiinsa. Nytkin mustavalkea soturitar oli kävelemässä kohti pusikkoa, jossa häntä odotti Irene. Tummanharmaa naaras nousi tervehtimään saapujaa nuolaisemalla tuon korvaa ja kehräten hiljaa. Keltasilmäinen naaras painoi päänsä toivottavasti tulevan klaanitoverinsa päätä vasten.
- Miksi joudumme tapaamaan näin salaa aina?
Irenen hymähdys sai Mustakynnen korvat luimistumaan ja hän kumartui varovasti nuolaisemaan tuon päälakea. Ei hänkään ihan mielellään joutunut keksimään päivittäisiä tekosyitä sille miksi halusi viettää aikaansa enemmän leirin ulkopuolella kuin sisäpuolella, vielä metsästyspartiodenkin lisäksi. Olisi kuitenkin liian riskialtista ja uskaliasta alkaa esittelemään heidän kahden uutta ystävyyttä muiden luuklaanilaisten ja varsinkin Kuolontähden silmien alla. Eihän siihen tarvittaisi kuin yksi tekosyy siihen miksi Luuklaanin päällikkö ei heitä kahta haluaisi enää leirissä nähdä, niin he molemmat ja mustavalkean soturittaren pennutkin lentäisivät ulos Luuklaanista saman tien. Jos he siis selviäisivät ensiksi leiristä paosta hengissä. Keltasilmä joutui vaihtamaan asentoa, sillä ahtaan pensaikon piikikkäät oksanpäät pistelivät hänen selkäänsä. Hän asettui enemmän vierekkäin kuin vastakkain Irenen kanssa ja sanoi:
- Koska Pimeydenmetsän henget ovat näyttäneet meille sen polun. Jos haluamme pitää yhtä, meidän on oltava vahvoja. Minä en ainakaan halua antaa Kuolontähdelle yhtäkään syytä potkia minua ja pentujani ulos klaanista.
Mustakynsi näki yhden kyyneleen vierivän tummanharmaan naaraan poskea pitkin, mutta kumpikaan heistä ei antanut sen haitata. Mustavalkea soturitar hymyili ja nuolaisi tuon poskea lohduttavasti. Eiväthän he ikuisesti joutuisi näin salaa tapaamaan. Silloin, kun he molemmat olisivat suorittaneet koeaikansa loppuun ja heistä tulisi Luuklaanin täysivaltaisia jäseniä, he voisivat tehdä mitä haluaisivat. Kuolontähti ei silloin enää voisi karkoittaa heitä, koska hän ei kestänyt katsella kahden naaraan yhdessäoloa. Siihen tarvittaisiin silloin isompia rikkeitä. Keltasilmä kyllä tiesi, että jos hän haluaisi Karhutassun koulutuksen jälkeen tavoitella parempaa asemaa klaanissa, täytyisi hänen, hänen jälkikasvunsa ja mahdollisten ystävien elää täysin esimerkillistä luuklaanilaisen elämää ja olla astumatta edes hiirenviiksen vertaa päällikön ärsytysalueille. Mutta hän pitäisi kyllä huolen siitä, ettei kukaan pääsisi sabotoimaan sitä mahdollisuutta.

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Juoksin Tähtitulen ja Tihkutäplän kanssa Nummiklaanin leiriin, enkä suostunut naukumaan tervehdyksiä kenellekkään, vaan hyppäsin suoraa päätä Seinämäkivelle. Purotassu oli lähtenyt kotimatkallamme taisteluun ja nyt minä halusin saada kunnon selonteon klaaniltani siitä mitä Tähtiklaanin nimeen oli oikein tapahtunut. En suostunut uskomaan Sadeläikästä, omasta varapäälliköstäni, että hän olisi sokeana lähtenyt taistelemaan Kuutamoklaania vastaan rajarikkomuksen takia. Tässä suunnitelmassa olisi luu haudattuna ja minä kyllä saisin selville koko totuuden. Kääntyessäni puhumispaikallani, katseeni osui leirin sisäänkäynnillä paljon hitaammin liikkuviin Tähtituleen ja Tihkutäplään. Olin neuvonut kuutamoklaanilaisnaarasta pysymään leiriin päästyämme minun tai Tähtitulen vierellä, että pystyisimme välttymään mahdollisilta väärinymmärysten johdosta kumpuavilta selkkauksilta.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!"
Klaanitoverini kokoontuivat éteeni nopeasti, moni heistä oli varmasti ollut jo ennestään aukiolla, odottamassa kotiin palaajia niin Neljän virran tammelta kuin taistelustakin. Kissat tuntuivat vasta nyt myös huomaavan tuntemattoman kissan leirissä ja aukio täyttyi nopeasti sähähdyksistä ja mourunnan äänestä. Näin Tähtitulen sanovan jotakin Tihkutäplälle, kun he istuivat alas, lähelle parantajien pesän edustaa. Kuutamoklaanilainen nyökkäsi, eikä siirtänyt katsettaan minusta hänelle sättiviin kissoihin, vaan piti ryhtinsä ja olemuksensa korkealla. Minä en pahakseni pistänyt soturin käyttäytymistä, kun mietittiin millaiseen tilanteeseen tässä oltiin päädytty. Jos omat klaanitoverini olivat lähteneet täysin turhaan taisteluun Kuutamoklaanin kanssa kiitos oman ajattelemattomuutensa, ei kuutamoklaanilaisten tarvitsisi minun leirissäni nöyristellä kenenkään edessä. Olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni mitä kummaa oli oikein tapahtunut, kun silmäkulmaani osui Kuurasäteen uhkaava askellus kohti parantajan pesää. Veljeni ei siirtänyt katsettaan kuutamoklaanilaisesta, kun hän sanoi viileästi: "Miksi vihollinen on leirissämme?"
Jotenkin soturin kysymys sai aikaan kovaäänisen sihinäkuoron, kun kissat uhkasivat käydä Tihkutäplän kimppuun ellei tuo lähtisi leiristä heti. Katsahdin kuutamoklaanilaiseen, joka oli siirtänyt katseensa harmaajuovaiseen kissaan, joka uhkaavasti häntä lähestyi. Mutta soturittaren olemus oli täysin neutraali, eikä tuo näyttänyt minkäänlaisia pelon merkkejä klaanitovereideni edessä. Hän todellakin oli kovakuoriseksi koulutettu Kuutamoklaanin jäsen. Tähtituli oli siirtänyt itsensä naaraan ja Kuurasäteen väliin, soturi ei varmasti yrittäisi hyökätä oman klaaninsa parantajan kimppuun päästäkseen kynsimään vihollisklaanin jäsentä. Olin yllättynyt nuoren parantajan rohkeudesta ja tarkastellessani häntä paremmin, pystyin näkemään piikikkään katseen millä hän tuijotti klaanitoveriaan. Näytti jopa siltä, että punaviirullinen naaras olisi valmis käymään Kuurasäteen kimppuun jos tarve sitä vaatisi.
"Kuurasäde, uskaltaisitko sinä todella käydä Tähtiklaanin valitun kimppuun?" kysymykseni veljelleni oli sävyltään yhtä viileä, kuten hänenkin oli ollut. Soturi pysähtyi ja vilkaisi minua, heilautellen häntäänsä puolelta toiselle. Muutkin kissat olivat hiljentyneet ja nyt tarkastelivat Tihkutäplää toisenlaisin katsein. Uteliain, ja jopa ihailevin katsein. Kuurasäde tuhahti ja istahti aloilleen, irvistäen vielä viimeisen kerran kuutamoklaanilaisen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta ja koitin taas keskittyä tärkeämpään asiaan. Välillä kyllä ihmettelin kuinka erilaisia minä ja Kuurasäde olimme keskenämme, vaikka olimmekin samasta pentueesta. Hän tuntui olevan paljon kapeakatseisempi ja hyökkäävämpi Nummiklaanin ulkopuolisia kohtaan, verrattaessa minuun, joka oli paritunut erakon kanssa ja hankkinut hänen kanssaan vielä pentueenkin. Ja jotenkin se olin minä joka nyt johti klaania ja Kuurasäde joutui tottelemaan käskyjäni. Minun täytyisi myöhemmin puhua tästä hänen kanssaan, hänhän saattaisi jopa inhota minua sisimmässään!
"Voisiko joku selittää mitä kummaa täällä on tapahtunut sillä välin, kun olin Neljän virran tammella?"
Nummiklaanilaiset alkoivat supisemaan keskenään. Katseeni kävi läpi klaanitoverieni meren, kunnes katseeni pysähtyi kahteen paikalla olevaan luottosoturiini, Varjokukkaan ja Kirkasaamuun. Naaraat istuivat päät lähekkäin, kun he keskustelivat keskenään, hännäh hermostuksesta heiluen. Varjokukka oli ensimmäinen joka huomasi kummaksuvan katseeni, joten hän alkoi selittämään asiaa koko klaanin kuullen: "Leijonakynnen aamuyön partio saapui leiriin aikaisemmin kuin oletettiin ja he ilmoittivat löytäneensä merkkejä siitä, että Kuutamoklaani olisi metsästänyt reviirillämme. Hän piti sellaista meteliä, että koko klaani oli hetkessä hereillä ja kuuntelemassa hänen kertomustaan. Vaikka Sadeläikkä yritti rauhoitella tilannetta, Leijonakynsi sai paljon kannatusta idealleen hyökätä Kuutamoklaaniin. Tilanne äityi niin pahaksi, että Sadeläikän oli pakko lähteä mukaan, sillä Timaliviiksi ja Leijonakynsi olisivat muuten lähteneet johtamaan hyökkäyspartiota itse."
Kynteni raapivat Seinämäkiven viileää kivipintaa, kun kuuntelin Varjokukan selostusta. Minua suututti, kuinka omat klaanitoverini pystyivät olemaan niin hiirenaivoisia? Kuinka Sadeläikkä, kissa jonka kuuluisi olla isoin auktoriteettihahmo minun jälkeeni ei saanut kissoja rauhoittumaan? Ja miksi soturit eivät kuunnelleet varapäällikkönsä käskyjä tai asettautuneet hänen tuekseen? Niin paljon niskurointia ja varpaille astumista oli tapahtunut, minun pitäisi todellakin takoa järkeä klaanitovereilleni heti taistelun jälkeen. Jos he edes selviävät sieltä kotiin asti.

//Tihkulla jatkoa?