​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"UTUTÄHTI JA HIIRITURKKI! MISSÄ HE OVAT?" Varjoturkin raivoisa karjunta sai Lumisydämen säpsähtämään taaemmas ja katsomaan juuri väliaikaiseen leiriin saapuneeseen soturittareen huolestuneena. Mitä ihmettä tuo oikein raivosi? Kolli käänsi katseensa vierellään olevaan Liekkisateeseen, joka nyökkäsi hyväksyvästi kumppanilleen. Kuningatarkin halusi selvittää mistä oli kyse, joten harmaalaikukas soturi lähti ripein askelin suuntaamaan Varjoturkin suuntaan, kuka oli jo ehtinyt keräämään ympärille aikamoisen määrän kissoja. Kaikki halusivat selvittää mikä oli saanut naaraan niin pois tolaltaan.
"Minun tarvitsee päästä Ututähden puheille heti, missä hän on?" Mustaturkkinen kissa kähähti ja katseli villisti ympärilleen, etsien Puroklaanin päällikköä katseellaan.
"Hän on yhä Neljän virran tammella Yöturkin kanssa. Varjoturkki, mikä sinulla on hätänä?" Paikalle saapunut varapäällikkö Hiiriturkki vaati saada tietää ja työnsi tiensä muiden kissojen ohitse soturittaren eteen. Lumisydän änki itsekin lähemmäs, hän halusi kuulla mistä oikein oli kyse.
"Olimme metsätyspartiossa, kun törmäsimme sattumalta Nummiklaanin rajapartioon. He kertoivat, että Kuutamoklaani oli yrittänyt rajan ja selkeästi metsästänyt nummilla, mikä tietenkin suututti nummiklaanilaiset. He kertoivat menevänsä suoraa päätä päällikkönsä puheille ja pyytävät lupaa hyökätä", Varjoturkki vastasi ja laski katseensa maahan. Puroklaanilaisten joukosta kuului kauhistuneita henkäisyjä, aikoiko Nummiklaani todella hyökätä tälläisenä aikana Kuutamoklaaniin? Lumisydän pudisteli päätään ja katseli klaanitovereidensa laihoja hahmoja ja muisteli, että Nummiklaanin jäsenet näyttivät yhtä huonoilta. Yhtäkään Kuutamoklaanin kissaa hän ei ollut nähnyt moneen kuuhun, joten kuka tiesi, ehkä he olivat yhä elämänsä kunnossa? Luulisi että metsässä riistaa riittäisi.
"Eiväthän he todella aio hyökätä? Kakki klaanit ovat riutuneet nälkäkuolemassa monen kuun ajan, ei nummiklaanilaisilla ole mitään mahdollisuuksia kuutamoklaanilaisia vastaan! Ja mitä sitten tapahtuu, kun Kuutamoklaani voittaa taistelun? He eivät lopeta siihen vaan hyökkäävät myös tänne!" Puronlaulu vastasi kauhuissaan, mikä tuntui lietsovan vielä enemmän paniikkia puroklaanilaisiin. Varjoturkkin kuitenkin piti yhä katsettaan maassa, ikään kuin yhtäkkiä häpeillen jotakin. Hiiriturkki huomasi tämän ja asteli lähemmäs, hiljentäen ympärillään meluavat kissat hännän heilautuksella.
"Onko jotakin mitä sinä et kerro minulle, Varjoturkki?" varapäällikkö kysyi soturittarelta ja nosti etukäpälällään tuon leukaa niin, että pystyi katsomaan naarasta suoraan silmiin. Mustaturkkinen kissa ei vastannut katseeseen vaan vetäisi päänsä pois klaanitoverinsa otteesta.
"Vein partion rajalle varmistamaan tilanteen ja... Ymmärrän miksi Kuutamoklaani teki niin. Kolmen klaanin hajut ovat sekoittuneet nummilla asuessamme, eivätkä kuutamoklaanilaiset välttämättä tunnista niitä enää niin hyvin. Minä kuitenkin pystyn yhä erottamaan klaanitovereideni hajut muiden klaanien jäsenistä ja löysin todisteita siitä, että Vuoristoklaanin ja... Ja Puroklaanin jäsenet ovat ensimmäisenä tunkeutuneet Kuutamoklaanin reviirille ja varastaneet riistaa sieltä."

//Yritän sytyttää liekkejä hih

​

Rottapentu - Luuklaani

Maria:)

Pidän katseeni tiukasti saaliissani. Se on enää hännänmitan päässä. Hiivin varovasti lähemmäs ja sitten isken.
“Hei, anna se tänne”, Muurahaispentu kivahtaa ja yrittää saada sammalpallon käpälistäni.
“Etsi omasi, tämä on minun!” kivahdan takaisin.
Muurahaispentu murisee ja hyökkää kimppuuni. Tunnen töytäisyn kyljessäni ja tömähdän vasten pentutarhan seinää. Menee hetki, ennen kuin pään jomotus lakkaa ja hyökkään takaisin. Minulla on kynnet sisällä, kuten myös Muurahaispennulla, joten ei tämä mitään oikeaa tappelua ole.

Kun hetkisen päästä myöhemmin lopetamme leikkitappelumme, sammalpallo on kadonnut tai tallautunut allemme.
“Senkin hiirenaivo, nyt meillä kummallakaan ei ole sammalpalloa!” tokaisen, ilmeisesti liian kovaa, koska Myyräkynsi herää päiväuniltaan, katsoo minua vihaisesti ja näpäyttää tassullaan korvalle.
“Hiljempaa, pentu. Minä yritän nukkua.”

Myyräkynsi ei tykkää minusta. Hänelle olen vain riesa. Ottoemoni suosii aina omaa pentuaan, eikä puutu Muurahaispennun tekemiseen juurikaan, ellei se vaivaa häntä. Muurahaispentu saa aina syödä ensin, kun joku soturi tuo meille saalista ja hän syö aina enemmän kuin puolet. Eikä se haittaa Myyräkynttä. Yritän olla olematta kateellinen tai vihainen Muurahaispennulle, mutta välillä se on vaikeaa.

Olen ehdottamassa, että hakisimme parantajalta sammalta, mistä saisimme uuden pallon. Silloin kuitenkin kuuluu klaanipäällikön Kuolontähden naukaisu:
“Saapukoon jokainen tappamiseen kykenevä tämän kiven juurelle klaanikokoukseen!
Myyräkynsi nousee huokaisten ja huomaan myös Mustakynnen tulevan hakemaan kolmea pentuaan. Yleensä me pennut emme pääse aukiolle klaanikokouksiin, joten mietin, miksi Punapennun, Luupennun ja Aavepennun kohdalla tehdään poikkeus.
Pentutarhaan jää siis vain Muurahaispentu, minä ja outo arkajalka Kalmapentu. Hän on liian ujo liittyäkseen leikkeihimme ja on melkein aina yksin. Minusta tuntuu pahalta hänen puolestaan ja yritän pyytää häntä leikkimään aina välillä. Melko huonolla menestyksellä.

Käymme taas pienen hiljaisen tappelun, kumpi pääsee paremmalle istumapaikalle. Muurahaispentu voittaa kokonsa takia tai oikeastaan minä häviän oman pienuuteni takia, kuten yleensäkin. Tyydyn kuikuilemaan Tulikammion aukiolle hänen takaansa.
“Tänään nimitämme kolme uutta oppilasta riveihimme. Aavepentu, Luupentu ja Punapentu, astukaa esiin”, Kuolontähti kajauttaa.
Aivan epäreilua! Heistä tulee oppilaita!
Muurahaispennulla tuntuu olevan sama ajatus mielessään, koska hän koukistelee kynsiään. Näen loistavan tilaisuuden härnätä ja mau’un hiljaa:
“Ai, minä kuulin, kun sinä sanoit, että sinusta tulee varmasti oppilas ennen heitä.”
Muurahaispentu, joka tajuaa ettei voisi mäjäyttää minua kuonoon, koska se häiritsisi menoja ja kiinnittäisi huomiota, katsoo minua hetken ilkeästi ja sanoo sitten:
“Minusta tulee oppilas ihan kohta. Emo sanoo niin. Mutta sinustapa ei. Te jäätte Kalmapennun kanssa kahdestaan, koska emoni ei aio jäädä pentutarhaan vain sinun takiasi.”

Tunnen vihan kiehahtavan sisälläni, kun Muurahaispentu muistuttaa siitä. Voi miksi olin niin tyhmä?! Pari kuuta takaperin sain loistoidean karata leiristä, kun olin kuullut soturien puhuvan muista klaaneista. Kuulemma Vuoristoklaani oli sellainen nössöjoukko, joka uskoi Tähtiklaanin kisuhin. Voi, he ovat niin ystävällisiä, sinisilmäisiä ja kaikki olivat tervetulleita! He olivat puhuneet halveksivaan sävyyn, mutta minusta se oli kuulostanut mukavalta. Päätin siis lähteä, mutta en päässyt kauas. Voimani loppuivat. Mustakynsi oli kantanut minut leiriin ja Kuolontähti oli melkein häätänyt minut pois. Aiheutin liikaa vaivaa. Mustakipinä oli kuitenkin saanut päällikön pään käännettyä, koska klaani tarvitsi pentuja. En tietenkään ollut silloin kovin hyvässä kunnossa, en tosiaan olisi yrittänyt lähteä uudelleen, mutta Myyräkynsi piti minut silti kokonaisen kuun sisällä pentutarhassa. En päässyt edes aukiolle! Kuolontähti päätti, että oppilaaksi nimittämiseni siirtyisi yhdellä kuulla. Ne olivat rangaistukseni siitä, että halusin paremman elämän. Inhoan Kuolontähteä ja Myyräkynttä ja inhoan myös suurinta osaa sotureista, oppilaista ja pennuista. He kaikki kohtelevat minua kuin olisin variksenruokaa. Ainoat ystävälliset kissat täällä ovat Mustakipinä, joka on hoitanut minut kuntoon ja Kalmapentu, joka on liian ujo ollakseen ilkeä.
Olen päättänyt lähteä vasta soturina. Haluan jotenkin kostaa sitä ennen.

//Erittäin pitkästä aikaa Rotalla! Ajattelin hänen luonnekuvaustaan päivittää vähän, laitan sen vieraskirjaan, kun ehdin:)

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Kuolontähti tallusti väliaikaisessa leiriluolassa olevalle suurelle kivelle ja kajautti ilmoille tutun klaanikutsun:
- Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä tämän kiven juureen klaanikokoukseen!
Luuklaanilaiset kerääntyivät eri suunnista luolaa päällikkönsä ympärille, Mustakynsi kolmea pentuaan johdattaen eturiviä kohti. Tänään oli se päivä, kun hänen jälkikasvunsa täytti kuusi kuuta. Aika oli tuntunut menevän todella paljon hitaammin, hänestä ei todellakaan tuntunut siltä, että hän olisi vain viime viherlehden lopulla lähtenyt Kuutamoklaanista. Nyt hiirenkorva oli puhkeamassa kukkaan, vaikka vuorilla siitä ei vielä selviä merkkejä ollutkaan, muu kuin raikas tuoksu ilmassa. Kuningatar istahti eturiviin ja mulkaisi katrastaan varoittavasti, kun kolmikko yritti änkeä kukin toisensa ohitse, lähemmäs kiveä missä Kuolontähti oli.
- Tänään nimitän kolme uutta oppilasta riveihimme! Aavepentu, Punapentu ja Luupentu, astukaa klaanin eteen.
Mustakynsi veti syvään henkeä ja antoi hännällään merkin pojilleen, että heillä oli lupa liikkua. He astelivat yllättävän kunniallisesti päällikkönsä katseen alle, vaikka into puhkui jokaisesta. Luupennun häntä heilui villisti puolelta toiselle ja Punapennun turkki oli jännityksestä pörhöllä. Aavepennun viikset värisivät, hän näytti siltä kuin meinaisi aivastaa minä hetkenä hyvänsä. Kuningatar katseli kolmikkoaan ja tunsi ristiriitaisten tunteiden vellovan sisällään. Nyt alkaisi heidän vuoronsa koetuksesta, mitä hän oli saanut suorittaa viimeisen kolmen kuun ajan. Pentujen pitäisi todistaa olevansa uskollisia Luuklaanille ja palvella sitä täysin voimin, vain se antaisi Kuolontähdelle syyn antaa heidän jäädä klaaniin. Mutta toisaalta, nämä olivat hänen pentunsa, jotka kaikki astuisivat tänään uudelle polulle.
- Olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja on tiedän aikanne ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä lähtien teitä kutsutaan Aavetassuksi, Punatassuksi ja Luutassuksi. Aavetassu, olen valinnut mestariksesi Kultakyyhkyn. Kultakyyhky, olet osoittanut olevasi valmis kouluttamaan oppilaan ja toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi Aavetassulle, jotta hänestä voisi tulla kaltaisesi rohkea ja itsevarma soturi.
Mustakynnen katse siirtyi siniharmaaseen naaraaseen, joka asteli muiden sotureiden joukosta ylväänä tuoreiden oppilaiden viereen. Kultakyyhky kuului Kuolontähden luottosoturijoukkoon ja oli yksi armottomimmista ja mielipuolisimmista luuklaanilaisista. Hän tulisi kouluttamaan Aavetassusta tottelevaisen tappokoneen, jos oppilas vain selviäisi rankasta koulutuksesta. Kuningatar väräytti toista korvaansa ja katseli vanhinta pentuaan, Aavetassu oli aina osoittanut olevansa selvä johtaja veljiensä kesken, joten itsevarmuutta tuolta ainakin löytyi. Hän kyllä puskisi esikoistaan oikeaan suuntaan koulutuksessa, vaikka väkisin jos sille tarvetta tulisi.
- Luutassu, sinun mestariksesi olen valinnut Liekkisydämen. Liekkisydän, olet myös rohkea ja itsevarma taistelija, ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi Luutassulle, jotta hänestäkin voisi tulla kaltaisesi soturi.
Mustakynsi siristi silmiään, kaksi kappaletta Kuolontähden luottosotureista hänen pentujensa mestareiksi? Eikö päällikkö luottanut siihen, että nuoremmat soturit pystyisivät iskostamaan oppilaiden päähän niin hyvin Luuklaanin tapoja, vai kokiko johtaja, että hänen pentujaan pitäisi pitää erityisen tarkasti silmällä? Että pienimmätkin oppilaiden tekemät virheet ilmoitettaisiin heti mustaturkkiselle naaraalle, jotta tuo saisi kerättyä tarpeeksi syitä miksi voisi heittää heidät ulos klaanistaan? Kuningattaren mieli alkoi ärtymäåän, mutta hän ei sitä vielä kasvoillaan näyttänyt.
- Punatassu, sinun mestariksesi olen valinnut-
- Kuolontähti, anteeksi että keskeytän sinut. En haluaisi soturioppilaaksi.
Mustakynsi tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun hänen keskimmäinen pentunsa avasi suunsa kesken Kuolontähden selostuksen. Oliko kollilla kuolemantoive, kun hän noin vain puhui päällikkönsä päälle? Ja mitä tuo olikaan sanonut, ettei hän haluaisi soturioppilaaksi?! Kuningatar työnsi kyntensä ulos ja muisteli muutaman kuun takaista keskustelua Kuolontähden kanssa, päällikkö oli tullut esittämään huolensa klaanin parantajalinjan päättymisestä ja oli toivonut yhdestä mustavalkean naaraan pennuista seuraavaa parantajaoppilasta. Tämä oli tapahtunut ennen Taistotassun saapumista klaaniin, eikä parantajaoppilaalle ollut siis enää tarvetta. Ei kai Punatassu ollut saanut sellaista päähänpinttymää, että hän väkisin haluaisi parantajaksi?
- Valitettavasti Mustakipinällä on jo oppilas-
Kuolontähden ääni oli kylmä, eikä hän ollut selkeästikään ottanut kollin keskeytystä hyvällä.
- Oikeastaan Kuolontähti, jos Punatassulla on todellista kiinnostusta parantajan polulle, ottaisin hänet mielelläni toiseksi oppilaakseni.
Koko klaanin katseet tuntuivat kääntyvän Luuklaanin parantajaan, kun tuo avasi suunsa. Mustakipinä istui Taistotassun vierellä ja katseli arvioivasti Punatassua. Kollioppilas vastasi katseeseen meripihkaiset silmät leiskuen itsevarmuutta, Mustakynsi oli miltei yllättynyt siitä palavasta tunteesta, minkä pystyi näkemään poikansa kasvoilla.
- No tehkää mitä haluatte, kokous on päättynyt.

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Seuraavat kolme päivää ovat Kettutassun elämän pisimmät. Tai ainakin siltä se tuon hieman kärsimättömän oppilaan mielestä tuntuu. Hän haluaisi jo tietää, mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi, ketkä olisivat muut ennustuskissat, ja ennen kaikkea, olisiko siellä joku, jonka hän tuntisi, sillä kaikki olisi paljon hankalempaa jos ei.

Kolmannen päivän iltana Kettutassu esittää, että menee nukkumaan samalla lailla kuin kaikki muutkin. Kun muut olisivat nukahtaneet, hän lähtisi Neljän Virran tammelle. Hän menee makaamaan pedilleen ja päättää, että torkkuisi hetken, mutta vain pienen hetken, muuten hänellä jäisi väliin koko kokoontuminen.

Kettutassu havahtuu siihen, että joku astuu hänen häntänsä päälle.
“Auts!” hän sihahtaa. Se joku on Joutsentassu. *Mitäköhän hän tekee näin myöhään hereillä?* Kettutassu ajattelee. Siinä samassa hän muistaa kokoontumisen ja pomppaa ylös. Hän tassuttaa Joutsentassun perässä ulos. *Voi ei, miten minä nyt pääsen ilman että kukaan huomaa ulos?* Kettutassu miettii epätoivoissaan. Hän päättää kysyä, miksi Joutsentassu on hereillä. “Joutsentassu, miksi olet näin myöhään hereillä? Eikö pitäisi olla jo nukkumassa?”
“Samaa voisin kysyä sinulta,” Joutsentassu näpäyttää takaisin.
“Ööm…no…minulla…minun pitää…tavata…yksi…taisiis monta tyyppiä…siis pitää mennä yhteen kokoontumiseen. No--nyt on pakko mennä, h-heippa!” Kettutassu yrittää selittää ja kääntyy ja melkein lähtee kohti leirin uloskäyntiä, mutta Joutsentassu huutaa hänen peräänsä: “Hei, odota! Onko se se kokoontuminen… joku niin sanottujen valittujen kokoontuminen?”
Kettutassu hämmästyy. Mistä toinen oppilas tietää kokoontumisesta? Oliko hän valittu?
“J-joo?! Mistä tiesit?” Kettutassu ihmettelee.
“No…olen valittu siihen hommaan…myös,” Joutsentassu vastaa.
“Mennään sitten yhdessä,” Kettutassu ehdottaa.

He lähtevät nummille, ja kävelevät niiden läpi hiljaisuudessa. Kettutassu on liian jännittynyt puhuakseen, ja hän päättelee, että Joutsentassu taitaa olla myös. Kun he lähestyvät kokoontumispaikkaa, Joutsentassu alkaa panikoida: “Mitä jos… käsitin sen enteen väärin? Ehkä minun ei kuuluisi olla täällä ollenkaan!”
“Hei, rauhoitu. Minuakin jännittää, mutta pakko meidän on mennä, kun olemme näin lähellä.” Kettutassu yrittää rauhoitella ystäväänsä.
He ovat jo melkein kokoontumispaikalla, kun Joutsentassu jähmettyy taas. Kettutassu pysähtyy, koska ei halua jättää ystäväänsä perään.
“Päälliköt ovat tuolla,” Joutsentassu hätääntyy.
Kettutassu oli huomannut saman. “No sitten ovat,” hän sanoo. “Tule jo, ei se ole niin kamalaa, kyllä sinä pystyt päälliköt tapaamaan,” hän yrittää vakuuttaa vieressään olevaa harmaata naarasta.
“Niin mutta-,” Joutsentassu yrittää selittää, mutta Kettutassu lähtee aukiota kohti, eikä huomaa, että Joutsentassu jää jälkeen.

Aukion reunalle päästyään, hän huomaa, että paikalla on jo paljon kissoja. Paikalla on kaikkien klaanien, paitsi Kuutamoklaanin päällikkö sekä parantaja, ja Kettutassu tunnistaa sotureiden joukosta Vuoristoklaanin Paarmahehkun ja Kuutamoklaanin Tihkutäplän. Lisäksi hän näkee, että Puroklaanin Kanijalka saapuu muita kissoja kohti. Paikalla on myös jostain syystä litimärkä kissa, jota Kettutassu ei tunnista minkään klaanin kissaksi, ja luopio Kostokynsi. Märän kissan ympärillä pyörii miettiväisen näköisiä kissoja. Kettutassua ei ole vielä huomattu, sillä kaikki vaikuttavat kyselevän märältä kissalta asioita tulvista ja Tähtiklaanista. Mutta miksi joku erakko tietäisi Tähtiklaanista. Siinä samassa hän huomaa kivet. Niitä on neljä toisella puolella ja kolme toisella. Ne ovat samanlaisia kuin paikalla olevien kissojen värit, Kettutassu tajuaa. “Toivoa löytyy kissasta neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan, ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Kaikki seitsemän ennustuksen kissaa eivät kuitenkaan ole paikalla, kuten varmaankin huomaatte. Missä ovat loput kolme?” joku naukaisee.
Kettutassu päättää vihdoin sanoa jotakin. “Minä olen täällä.”
“Hei, Kettutassu,” Liekkitähti tervehtii.
“Olen täällä myös. Tulin juuri,” Kanijalka sanoo.
“Missä on kolmas vielä puuttuva kissa?” Tähtituli kysyy.
“Öö…Tulin tänne Joutsentassun kanssa, mutta häntä ei näy,” Kettutassu kertoo. “En tiedä mihin hän jäi.”

​

Haukka - Erakko

Maria:)

Haukka tunsi putoavansa kuin hidastettuna alas puusta. Hän näki maan - eipäs, vaan veden - lähestyvän allaan. Kolli oli liian shokissa edes huutaakseen, kun tunsi kylmän veden kastelevan turkkinsa. Suu ja nenä täyttyivät vedestä ja hän räpiköi villisti päästäkseen taas pinnalle. Mutta missä päin OLI pinta?
Haukka sai kuitenkin päänsä veden pinnalle, mutta tajusi kauhukseen, ettei päässyt enää rantaan; tulviva joki vei häntä mukanaan.
"Apua! Auttakaa!" hän alkoi rääkyä, kun tajusi, ettei omin voimin pääsisi ylös. Haukka nimittäin tiesi, että ajelehti parhaillaan kohti klaanikissojen reviirejä. Hän oli nähnyt muutamia kauempaa ja kuullut toisilta erakoilta, että klaanikissat olivat erittäin suojeluhaluisia omia reviireitään kohtaan. Ehkä he kuitenkin nostaisivat hänet vedestä pois ennen teloittamista? Pääsisikö kolli silloin karkuun?
*Mitä kaikkea joudun kestämään? Ensin kettu, sitten tipun jokeen ja lopulta klaanikissat tappavat minut, kun tunkeudun heidän reviireilleen!* hän ajatteli pakokauhuisena. Keuhkoja poltti ja lihaksia särki, kun hän sinnitteli pysyäkseen pinnalla.
Voimat alkoivat loppua ja lähestyessään suurta tammea Haukka kuuli kaukaista kissojen nau'untaa.
*Tämä on viimeinen mahdollisuuteni!* hän ajatteli, veti pihisten henkeä keuhkoihinsa ja huusi:
"Apua! Täällä! Auttakaa!"
Haukka tunsi vajoavansa pinnan alle.
*Nyt minä kuolen*, hän ajatteli, mutta tunsi samalla hetkellä hampaat niskanahassaan. Ne vetivät häntä ja kohta Haukka tunsi maan jalkojensa alla. Hän romahti huohottamaan uupuneena ja mutisi pelastajalleen:
"Ki-Kiitos."
Kolli ei ollut vielä kunnolla hahmottanut ympäristöään, mutta säpsähti hieman, kun tunsi kolmen kielen alkavan sukia häntä kuivaksi.
"Loukkasitko itseäsi?" naaras kysyi ystävällisesti.
Haukka tunnusteli raajojaan, mutta ei tuntenut muuta kuin väsymystä ja heikotusta.
"En kai", hän raakkui hiljaa.
"Miksi ihmeessä yritit uida joessa, vaikka se virtasi niin voimakkaasti?" ihmetteli joku toinen naaras.
"Tipuin jokeen, kun pakenin puuhun kettua", Haukka selitti.
Sama naaras päästi hymähdyksen, joka oli puolittain huvittunut, puolittain ivallinen.
Toettuaan shokista Haukka tajusi erään asian: nämä olivat nyt varmasti niitä klaanikissoja. Kolme hänen kimpussaan pyörivää kissaa, mustaraitainen harmaa kolli, pikimusta naaras ja vaaleanharmaa laikullinen naaras olivat avuliaita lämmittäessään häntä, mutta isoa tammea ympäröivällä aukiolla oli kuusi muutakin kissaa. Kaksi kollia, pikimusta ja tummanpunainen, katselivat Haukkaa keskustellen jostakin, luultavasti hänestä. Haukan pelastanut kissa, suurikokoinen valkoinen naaras suki turkkiaan kuivaksi heidän vieressään. Hiilenmusta kolli seisoskeli yksin vähän kauempana. Harmaakuvioinen naaras ja musta kolli istuivat vierekkäin ja näyttivät huolestuneilta. Kaikki kissat olivat vahvoja ja hurjia, seikka mikä sai Haukan tulemaan järkiinsä. Hän nousi ylös huterin jaloin ja mutisi kissoille:
"Kuulkaa, kiitos että pelastitte minut, mutta taidan nyt lähteä."
Kolli otti muutaman askeleen taaksepäin varautuneena ja alkoi kääntyä poispäin rynnätäkseen, kun henkäys pysäytti hänet paikoilleen:
"Tähtiklaani sentään, onko se merkki?"
Haukka jäätyi paikoilleen silkasta hämmennyksestä. Merkkikö? Mikä merkki? Mikä oli tähtiklaani?
Se hymähtänyt naaras seisoi kohdassa, jossa hän oli maannut. Kolli kurtisti kulmiaan ja tajusi itsekin, että jokin oli oudosti. Maa oli yhdestä kohdasta kuiva, vaikka hän olikin ollut läpimärkä. Siinä näytti olevan kaksi kivikasaa, toisessa kolme kiveä, toisessa neljä. Kaikki kissat olivat hiipineet lähemmäksi katsomaan.
"Ne ovat niin erikoisen värisiä", pikimusta naaras mutisi.
"Näetkö saman kuin minäkin?" pelastajakissa kysyi tummanpunaiselta kollilta.
Kaikki kissat tuntuivat tajuavan jotain, mitä Haukka ei tajunnut. Hän oli jo avaamassa suutaan kysyäkseen asiasta, kun aiemmin yksin seisoskellut kissa kysyi:
"No kiviähän on tässä vain seitsemän, mutta toisessa enteessä puhuttiin kahdeksasta kissasta. Missä se kahdeksas on?"
"Paikalla on kahdeksan kissaa. Jokainen kivi osoittaa yhtä valittua ja kahdeksas kissa on tietenkin merkin tuoja. Erakko, mikä on nimesi?" kysyi pikimusta kolli kääntyen Haukan puoleen.
Kaikki kissat tuijottivat häntä, eikä kolli tajunnut mistään mitään. Hänkö oli enteentuoja?
"Minä olen Haukka. Mutta mitä...", hän aloitti, mutta pikimusta kolli keskeytti:
"Haukka, onko tähtiklaani lähettänyt sinulle merkkejä aiemminkin? Tiedätkö jotain tulvista? Lähetettiinkö sinut tänne?"
Kissojen tuijotukset tuntuivat painostavilta Haukan turkissa.
"Tipahdin jokeen puusta, kun kettu jahtasi minua. Sitten ajauduin tänne. En tiedä mistään tähtiklaanista, mutta kyllä minä tulvista tiedän. Olen joutunut siirtämään pesääni monesti...", hän aloitti, mutta keskeytti sitten lauseensa. "Kuulkaa, minä en tiedä keitä te olette, mutta lähden kyllä heti, kun haluatte. En aio varastaa riistaa, älkää tehkö minulle mitään!"
Sama kolli sanoi turhautuneena:
"Kuule erakko, nyt ei puhuta riistan varastamisesta. Tähtiklaani on lähettänyt klaaneille ennustuksen ja on selvää, että sinä liityt siihen jotenkin. Parantajat, mitä mieltä te olette?"
Kaikki kääntyivät katsomaan kolmea parantajaa, jotka seisoivat lähimpinä kivikekoja.
"Olen samaa mieltä, kuin Kostokynnestäkin. Tämä tulva koskee myös kissoja klaanien ulkopuolella. Uskon, että Haukka liittyy tähän jotenkin", pikimusta naaras totesi. Musta kolli, ilmeisesti Kostokynsi, nyökkäsi.
"Yöturkki, oletko varma? Haukalla ei ole minkäänlaista yhteyttä klaaneihin", yksi parantajista epäili.
"Tähtituli, olen varma. Mutta minusta on nyt oleellisempaa selvittää, ketkä nämä seitsemän muuta kissaa ovat", Yöturkki totesi.
Hetkeksi laskeutui hiljaisuus, kun kissat katselivat kiviä. Haukkakin tajusi, että ne muistuttivat paikalla olevien kissojen turkkien värejä. Lopulta kuului naukaisu:
"Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Kaikki seitsemän ennustuksen kissaa eivät kuitenkaan ole paikalla, kuten varmaankin huomaatte. Missä ovat loput kolme?"
//Jospa tää oli hyvää jatkoa. Kuka vaan tammella oleva kissa voi jatkaa!

​

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

Herään siihen, että Kirkaspentu potkaisee minua kylkeen.
“Hei! Älä potki,” huudahdan, ja käännyn siihen suuntaan mistä potku tuli. Tajuan, että Kirkaspentu taisi vaan nähdä jotain unta. Huokaan itsekseni, koska olen ihan hereillä, ja kukaan muu ei ole vielä. *Mitä minä nyt teen?* ajattelen. *En kuitenkaan saa enään unta.* Päätän kuitenkin yrittää. Pyörin pedillä hetken ajan, ja totean, että ei nukkumisesta tule enää mitään. *Voisin harjoitella vähäsen.* Revin pienen sammalpallon irti pedistä, vaikka sitä ei saisi tehdä. Asetan sen vähän matkan päähän, ja asetun vaanimisasentoon, tai sellaiseen asentoon, minkä luulen olevan hyvä vaanimisasento. Loikkaan kohti sammalpallon, mutta loikka menee ihan pieleen. Kaadun kyljelleni, mutta se ei onneksi satu paljon. “Auts,” ähkäisen kuitenkin. Kun nousen takaisin pystyyn, kuulen pentutarhan nurkasta hihitystä. *Kuka nauraa minulle?* mietin vihaisena. Käännyn katsomaan, ja kellertävänoranssi pieni pentu tuijottaa minua pää hieman kallellaan. Hän taitaa olla se uusi pentu, josta kuulin eilen. “Kuka olet, ja miksi sinä nauroit minulle?”
“Kaatumisesi näytti hupsulta,” kellertävänoranssi pentu vastaa. “Nimeni on Liekkipentu.”
“Ai, okei..” mutisen. Tästä lähtien varmistan, etten kaadu Liekkipennun nähden. “No, Liekkipentu, kun olet ainut hereillä minun lisäksi, haluatko leikkiä jotain?” jatkan. Luulen, että Liekkipentu voisi olla ihan kivaa leikkiseuraa.
“Joo!” sanoo Liekkipentu ja näyttää heti iloisemmalta.
Olemme aloittamassa leikkejä, kun ääni takaani sanoo: “Ai, tapasitkin jo Liekkipennun.” Puhuja on emo, Kirkaspentu vierellään.
“Niin tapasinkin. Tuleeko Kirkaspentu mukaan leikkimään?” kysyn Kirkaspennulta.
“Ääh, menen takaisin lepäämään. Tulen ehkä kohta,” Kirkaspentu vastaa. “Kiva tavata, Liekkipentu.”
Siinä samassa saan omasta mielestäni mahtavan idean. “Voidaanko me mennä ulos? Sanoit jo eilen, että olemme valmiita menemään ulos,” kysyn emolta.
“Niin, sinä olet. Mutta Liekkipentu on vähän pienempi kuin sinä,” emo vastaa. “Leikkikää täällä. Olen varma, että pääsette ihan lähiaikoina ulos.”
“Höh. Hyvä on,” sanon, ja minä ja Liekkipentu menemme pesän nurkkaan keksimään leikkejä.

//Esconparasss, tässä tää. Jatkatko? :)

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Minusta on täysin selvää kuinka sinä meitä tulet auttamaan, Kostokynsi. Tähtiklaani on valinnut sinulle tietyn polun kuljettavaksi tämän kaiken keskellä. Miksi muutenkaan se lähettäisi enneunen sinulle, erakolle joka ei edes kanjonissa asunut? Sinä olit ensimmäinen joka alkoi keräämään enneunia näkeviä kissoja yhteen ja yksi ensimmäisistä joka yhdisti vuoristossa olevan tukkeuman tulvien aiheuttajaksi. Ja sinä olet myös ainoa, joka on vapaaehtoisesti ilmoittanut itsensä menemään tutkimaan kyseistä tukkeumaa. Jos jonkin kissan tehtävä on selvä tämän kaiken keskellä, niin juuri sinun, Kostokynsi", Yöturkki lopetti puheensa enkä voinut olla nyökkäämättä hyväksyvästi. Minäkin olin sitä mieltä, että Kostokynnellä olisi isompi tarkoitus tämän kaiken keskellä. Hän vaikutti olevan aidosti kiinnostunut tulvien pysäyttämisestä ja klaanien auttamisesta, vaikka hän ei klaaneille ollut mitään velkaa. Ellei... Katseeni siirtyi automaattisesti vieressäni istuvaan Tähtituleen, joka katsoi silmät siristettyinä erakkoa.
*Ei hänellä taida olla pienintäkään hajua siitä, että Kostokynsi on hänen isänsä.* Ajattelin ja siirsin katseeni klaanimme parantajasta erakkoon. Olin ollut mukana kyseisessä partiossa monia vuodenaikoja sitten, kun olimme löytäneet mustavalkean kollin Nummiklaanin rajalta heiveröinen, nälkiintymisen partaalla oleva pentu mukanaan. Erakko oli anellut meitä pelastamaan pentunsa ja luvannut ettei tulisi vaatimaan häntä takaisin sitten kun pentu olisi tarpeeksi vahva selviämään ilman emon maitoa. Hän oli halunnut pentunsa elämään turvallista klaanielämää ja sanonut ettei pystyisi pitämään tuosta huolta yksinään. Ja erakko aikoi selkeästi pitää lupauksensa, sillä hän ei ollut vieläkään paljastanut henkilöllisyyttään Tähtitulelle.
"No mitäs me muut sitten teemme täällä?" mustaturkkinen Vuoristoklaanin soturi sähähti ja kääntyi ympäri kävelläkseen hieman kauemmas Neljän virran tammen juurakkoon kerääntyneestä ryhmästämme. Katselin ympärilleni ja annoin katseeni jäädä tuijottamaan yötaivaalle nousevaa kuuta ja tähtiä. Yötaivas oli hieman pilvinen, mutta yksikään taivashahtuvista ei peittänyt kuuta. Miksi Tähtiklaani ei ollut vielä lähettänyt meille mitään merkkiä, mistä saisimme selville mitä meidän pitäisi oikein tehdä? Tammella oli paljon kissoja, kaikki olivat kuulleet ennustuksen, mutta eivät olleet varmoja olivatko juuri he valittuja vai eivät. Itse olin yksi niistä kissoista joka oli epävarma kohtalostaan. Olinhan klaanipäällikkö, Tähtiklaani olisi voinut lähettää unen minulle, Ketunkynnelle ja Yötuulelle vain saadakseen meidätkin ajan tasalle enteestä. Ei se tarkoittanut että olisimme kuitenkaan osa sitä.
"Hei, kuulitteko tuon?" harmaakuvioinen kuutamoklaanilaisnaaras kysyi, äänessään käyden pilkahdus hätääntymistä. Kurtistin kulmiani ja höristin korviani. Oli miltei mahotonta kuulla muita metsän ääniä Neljän virran tammen aukiolta, sillä ympärillä olevat joet pauhasivat niin kovaäänisesti vesien tulviessa... Hetkinen. Eivät ne vielä äsken olleet pauhanneet noin kovaan ääneen ja niin nopeasti. Nousin tassuilleni jännittyneenä ja etsin katseellani pakoreittiä. Minähän en olisi jäämässä tammelle ansaan jos rajajoet päättäisivät tulvia juurille asti. Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt olevan ihan niin vakava, joet tulvivat, mutta juurakolle oli yhä ketunmittojen matka.
"Hei, minäkin kuulin sen! Joku huusi apua!" Aaltotähti huudahti ja sai muutkin paikalla olevat kissat hypähtämään tassuilleen ja katselemaan ympärilleen. Nyt minäkin pystyin sen kuulemaan, heiveröisiä avunhuutoja, jotka keskeytyivät välillä äkillisesti. Katselin ympäristöä, mutta en nähnyt ketään muuta niiden kissojen lisäksi, jotka olivat aukiolla kanssani.
"Tuolla!" Vuoristoklaanin parantaja Taivaslilja huudahti ja juoksi Puroklaanin ja Vuoristoklaanin rajajoen suuntaan. Olin itsekin pistänyt käpäliini vauhtia ja pystyin näkemään nyt valkoisen ja ruskean kirjavan pään putkahtelevan esiin aaltoilevan vesimassan joukosta. Joku oli pudonnut jokeen ja oli hukkumaisillaan! Samassa valkea hahmo kiisi ohitseni ja hypähti jokeen valtavalla loikalla. Ututähti oli tietenkin klaaninsa parhain uimari, eikä häntä pelottanut lähteä pelastamaan hengen hädässä olevaa kissaa tulvivasta joesta. Pysähdyin joen varteen ja heilautin häntääni turhautuneena, itse en pystynyt edes kuvittelemaankaan, että olisin hypännyt tuohon surmanloukkuun. Puroklaanin päällikkö oli muutamalla vahvalla vedolla päässyt vaarassa olevaa kissaa vastaan ja tarrasi tuon niskanahkaan tiukasti.
"Tuo hänet tänne!" nau'uin joen penkereeltä ja uskaltauduin sen verran edemmäs, että vesi ulottui vatsakarvoihini saakka, ja aallot iskeytyivät rintaturkkiini. Kylmät väreet iskivät iholleni, vesi oli todella viileää. Ututähti polki vahvoilla vedoilla itseään ja toista kissaa lähemmäs rantaa, samalla kun muutkin aukiolla olevat upottivat tassujaan veteen ja naukuivat motivoivia sanoja klaanipäällikölle. Kun kaksikko pääsi tarpeeksi lähelle, kurottauduin ottamaan hädässä olleen kissan vastaan ja raahasin hänet kuivalle maalle. Tuo hengitti pinnallisesti ja sylki vettä suustaan. Rintaani kouraisi sääli, tämä kyseinen kissa tuskin oli oppilasta vanhempi, niin pieneltä ja nuorelta hän näytti. Jos emme olisi kokoontuneet tänä yönä tammelle, olisiko hän omin avuin selvinnyt pois joesta?
"Ki-kiitos", kissa sopersi ja hytisi aloillaan joen rannassa. Parantajat kerääntyivät hänen ympärilleen ja alkoivat sukia kissan turkkia kuivaksi, samalla kysellen hänen voinnistaan. Ututähti nousi joesta ja ravisteli turkkiaan, näyttäen itse siltä, että pelasti uimataidottomia kissoja joesta päivittäin. Hyvä jos naaras näytti edes hengästyneeltä.
"Ei taida olla yhdenkään klaanin jäsen?" Aaltotähti saapui vierelleni ja katseli ilmeettömänä parantajien hääräämistä tämän tuntemattoman kissan ympärillä. Olin itsekin olettanut kissaa heti erakoksi, kukaan paikalla olevista kissoista ei ollut tunnistanut häntä klaanitoverikseen ja hän oli tullut sellaisen joen suunnasta, minkä ympärillä ei yksikään klaani tällä hetkellä asunut. Nyökkäsin Vuoristoklaanin päällikölle, mutta siirsin katseeni takaisin erakkoon, kun tuo nousi jaloilleen. Hän perääntyi parantajien luota ja näytti selkeästi hyvin epäileväiseltä niin monen kissan seurassa. Parantajat eivät kuitenkaan astuneet lähemmäs erakkoa, vaan jäivät tuijottamaan kohtaa missä tuo oli hetki sitten maannut.
"Tähtiklaani sentään, onko se merkki?" Tähtituli henkäisi ja sai samassa kaikkien muiden huomion kääntymään joen penkareelle. Tassuni kuljettivat minut parantajien ohitse tuijottamaan märkää kohtaa maassa, mitä pitkin olin erakkoa pois joesta raahannut. Maa oli alunperin ollut hiekkaista, mutta veden ja kissan raahaamisen jäljiltä se oli epätasaista, tummaa ja paljon kiinteämpää, miltei mutaista. Kuitenkin keskellä raahausjälkiä oli kaksi kivikekoa, jotka näyttivät olevan täysin kuivat, vaikka kaiken järjen mukaan niidenkin pitäisi olla märkiä kastumisen johdosta.
"Ne ovat niin erikoisen värisiä...", Yöturkki mutisi ja sai minutkin tarkastelemaan kekoja paremmin. Toisessa kiviä oli neljä ja toisessa vain kolme, heti sen tajuttuani tunsin sydämeni alkavan sykkiä kovempaa. Aivan kuten ennustuksessakin oltiin sanottu. Kaksi eri kissaryhmää, joista toisessa oli neljä jäsentä ja toisessa kolme. Neljän kiven keossa päällimmäisinä olivat yksi täysin musta kivi ja sen vierellä mustavalkoinen kivi. Niiden alla olivat harmaavalkoinen kivi ja oranssinvalkoinen kivi. Kolme kiven keossa olivat taas tummanpunaisen ja ruskean sävyinen kivi, harmaakuvioinen kivi ja valkoharmaa kivi. Katselin niitä kulmat kurtussa ja nostin katseeni kysyäkseni mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta sanat jäivät kurkkuuni kiinni.
Kostokynsi ja Vuoristoklaanin soturi seisoivat vierekkäin neljän kiven keon ympärillä ja heidän turkkiensa sävyt olivat lähes identtiset kivien kanssa.
"Näet saman kuin minäkin?" Ututähti kysyi viereltäni, enkä voinut olla nyökkäämättä. Niin hullulta kuin se tuntuikin, tämä vaikutti aivan liian hyvältä ollakseen sattumaa. Oliko Tähtiklaani lähettänyt nämä kivet osoittamaan, kuka kissa kuuluisi mihinkäkin ryhmään? Katseeni osui takaisin kolmen kiven kekoon ja tajuntaani tuntui jysähtävän vielä kovemmin se, että yhden kiven väritys kuvasti aivan omaa turkkiani.
*Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit... Olenko minä yksi liekkien tukahduttaja?* Aivoni tuntuivat käyvän ylikierroksilla ja saman aikaisesti pääni tuntui lyövän tyhjää. Olin klaanipäällikkö, joten tietenkin minun kuuluikin toimia rauhansovittelijana klaanini kesken, sekä myös muiden päälliköiden kanssa. Mutta mitään kamalaa ei ollut vielä tapahtunut, "liekkejä" ei oltu minun tietääkseni vielä sytytetty. Vai oliko ongelmia vasta tulossa?
"No kiviähän on tässä vain seitsemän, mutta toisessa enteessä puhuttiin kahdeksasta kissasta. Missä se kahdeksas on?" Vuoristoklaanin soturi kysyi ääneen saman kysymyksen, mikä minunkin oli ollut tarkoitus kysyä.
"Paikalla on kahdeksan kissaa. Jokainen kivi osoittaa yhtä valittua ja kahdeksas kissa on tietenkin merkin tuoja. Erakko, mikä on nimesi?" Aaltotähti naukui ja kääntyi kohtaamaan erakon, joka näytti täysin pöllämystyneeltä.

//Siitä vaan joku halukas jatkamaan!

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Suru ja kaipaus velloivat sisimmässäni, en tiennyt mitä ajatella. Istuin Neljän virran tammen juurakon vieressä kolmen päällikön kanssa, samalla kun ympärillämme kolme parantajaa tutkivat ympäristöään tarkasti, etsien Tähtiklaanin lähettämiä merkkejä. Katseeni vaelteli koko ajan yhteen heistä, enkä voinut olla värähtämättä kun jokaisella kerralla sydämeni tuntui rutistuvan kasaan vielä pahemmin.
En olisi ikinä uskonut, että kaikkien pentujeni näkemiseen oltaisiin vaadittu koko kanjonia rääkkäävä tulva. Ensiksi Kuutamoklaanissa olin joutunut miltei taistelemaan esikoistani Kuutassua vastaan, kun hänet oltiin lähetetty jahtaamaan minut ja Tihkutäplä ulos reviiriltä tulva-uutisten takia. Sitten olin nähnyt kaksi keskimmäistä pentuani, Hopeatassun ja Yötassun, kun Vuoristoklaani oli joutunut evakuoimaan leirinsä ja muuttamaan Nummiklaanin reviirille Puroklaanin kanssa, sillä tulva oli tuhonnut heidän molempien leirit. Elo Nummiklaanin reviirillä oli ollut yhtä tuskaa, olin nähnyt kaksikkoa miltei päivittäin, mutta en päässyt puhumaan heille. Miten edes olisin voinut? Kuka uskoisi klaaninsa keskelle tupsahtanutta erakkoa isäkseen, jos tuon niin kertoisi kissalle jolla ei olisi muita muistikuvia elämästään kuin omassa klaanissaan? Lisäksi Uskosielu oli lähes kironnut minut pysymään poissa Yötassun elämästä, tuon olisi kuulemma täysin turha tietää isänsä olemassaolosta, joka oli hänet vain päivän ikäisenä klaaniin luovuttanut eikä enää sen jälkeen palannut pentuaan tapaamaan. Ja minä ymmärsin soturittaren pointin ja pidin hyvän välimatkan kaksikkoon, vaikka se raastoikin sisintäni joka päivä.
Ja nyt, Tähtituli. Olin tunnistanut kuopukseni heti, sillä en olisi uskonut pienokaisen selviävän elämänsä ensimmäisistä päivistä. Niin laiha ja heiveröinen hän oli ollut. Mutta nyt edessäni seisoi aikuinen kissa, joka oli vielä kaiken kukkuraksi klaaninsa parantaja. Hän oli tietämättään seurannut isänsä tassunjälkiä klaanin rakenteessa ja se oli miltei murtanut minut. Sielutaivas, näethän sinä heidät yhtä hyvin kuin minä? Kuinka pitkälle he kaikki ovat päässeet omissa elämissään? Varjelethan sinä heitä Tähtiklaanista?
- Hei, tuolta tulee lisää kissoja!
Ilmeeni muuttui yllätyyneeksi havahtuessani ajatuksistani ja nähdessäni tammen juurakkoa kohti jolkottavan naaraan, Tihkutäplän. Harmaakuvioinen soturitar käveli luokseni ja hipaisin hännälläni tuon kylkeä tervehdyksenä. Hän näytti aivan maansa myyneeltä. Pystyin arvaamaan ettei Kuutamoklaani ollut suostunut uskomaan tulvien aiheuttamien tuhojen ja Tähtiklaanilta saadun enteen yhtäläisyyksiä vieläkään. Naaraan turkki oli kiilloton ja sotkuinen, ja tuo vaikutti paljon laihemmalta siitä kun olin viimeksi häntä nähnyt.
- Hei, sinä. Luulin jo ettet ehtisi paikalle. Onko kaikki hyvin?
Tihkutäplä vilkaisi suuntaani ja laski sitten katseensa takaisin maahan, pudistaen päätään. En utelisi enempää, soturitar ei vaikuttanut haluavan puhua siitä, mitä ikinä Kuutamoklaanissa olikaan tapahtunut. Sen sijaan vilkaisin taaemmas toiseen kissaan, joka oli ilmestynyt kuutamoklaanilaisen perässä aukiolle. Mustatutkkinen kolli vaikutti etäisesti tutulta, kunnes tajusin että hän oli yksi Vuoristoklaanin sotureista. Käänsin katseeni Vuoristoklaanin päällikköön, joka tarkasteli soturiaan arvioivasti, lopulta nyökäten hyväksyvästi tuolle.
- No, alammekohan olla kaikki jo paikalla?
Puroklaanin päällikkö Ututähti kysyi ja katseli ympärilleen, viitoten klaanien parantajiakin luoksemme juurakon läheisyyteen. Katseeni kiersi paikalla olevissa kissoissa. Klaanien päälliköiden ja parantajien lisäksi paikalla olivat minä, Tihkutäplä ja tämä Vuoristoklaanin soturi. Paikalla oli ainakin tarpeeksi kissoja täyttämään ennustuksessa vaaditut paikat, mutta ketkä meistä hoitaisivat mitäkin tehtäviä? Ja mistä edes saisimme tietää miten meidän kuuluisi tulva ongelmaa lähteä ratkaisemaan?
- Uskoisin niin. Ei se varmasti ketään haittaa jos alamme keskustelemaan tulvien pysäyttämisestä nyt. Jos paikalle kuuluu saapua vielä lisää kissoja, he voivat kuulla päättämistämme asioista sitten myöhemmin.
Aaltotähti vastasi ja sai hyväksyviä nyökkäyksiä paikalla olevilta kissoilta. Välillemme laskeutui taas hiljaisuus, kun kissat pohtivat mistä koko keskustelu pitäisi edes aloittaa. Neljän virran tammen oksistoa ravisutti viileä tuuli, mikä sai oman karvapeitteeni pörhistymään, enkä voinut olla huomaamatta kuinka Tähtituli näytti tärisevän kylmästä. Olisin halunnut hivuttautua lähemmäs nummiklaanilaista ja lämmittää tuon kehoa omallani, mutta en voinut tehdä niin. Hän ei edes tuntenut minua.
- Pitäisikö meidän kerrata mitä kaikkea tiedämme enteestä ja tulvista?
Nummiklaanin päällikkö Liekkitähti kysyi ja samassa kaikkien katseet olivat minussa. Räpäyttelin silmiäni hämmentyneenä yhtäkkisestä huomiosta ja polttavista katseista, mitkä yrittivät pureutua pääni sisään. Mistä lähtien minä olin ollut se, joka muka oli tulvatilanteesta parhaiten ajan tasalla? Minä en edes ollut alunperinkään asunut sellaisella alueella mihin tulvat ylttivät, olin vain saanut enteen Tähtiklaanilta, viestin että minun pitäisi mennä kanjoniin ja sen jälkeen minut oltiin syösty keskelle tätä katastrofia. Tunsin kevyen töytäisyn kyljessäni ja näin Tihkutäplän ystävälliset kasvot.
- Selitä vain, ihan samalla tavalla kuin teimme Vuoristoklaanissakin.
Nyökkäsin hitaasti ja käänsin kasvoni takaisin muita kissoja kohti. Yskäisin kerran selvittääkseni kurkkuani ja vaihdoin pianopistettäni tassulta toiselle.
- Tosiaan, kun minä ja Tihkutäplä saavuimme ensimmäisen kerran Vuoristoklaaniin kyselemään tulvista, saimme kuulla vuoristossa olevasta tukkeumasta. Oli järkeenkäyvää, että tulvat saivat alkunsa vuoristosta, sillä Vuoristoklaani oli ensimmäinen klaaneista joka joutui evakuoimaan leirinsä ja on menettänyt eniten kissoja tulville. Mielestäni olisi järkevää käydä tarkistamassa tämä tukkeuma ja katsoa jos pystyisimme tekemään sille jotakin. Enteestä taas... En ole varma kuinka Tähtiklaani haluaa kenenkin tekevän ja mitä. Minä itse sain sellaisen viestin, että minun pitäisi tulla kanjoniin auttamaan klaaneja tulvien kanssa, mutta en ole siitäkään ihan varma, että MITEN minun kuuluisi olla avuksi. Enhän edes asu täällä...
Jaarittueluni hiljeni sitä mukaan mitä pidemmälle pääsin selityksessäni. Minusta tuntui todella turhalta yrittää selitellä että minun kuuluisi olla ja haluaisin olla avuksi, vaikka en edes itsekään tiennyt että miten. Yksi parantajista yskäisi myös ja sai paikalla olevien kissojen katseiden kääntymään minusta häneen. Hän oli harmaaturkkinen, mustaraitainen kolli ja aika vanha sellainen. Hän istui Ututähden vieressä, joten oletin kyseessä olevan Puroklaanin parantaja. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli vanhuudesta käheä ja miltei raakkuvan oloinen.
- Minusta on täysin selvää kuinka sinä meitä tulet auttamaan, Kostokynsi. Tähtiklaani on valinnut sinulle tietyn polun kuljettavaksi tämän kaiken keskellä. Miksi muutenkaan se lähettäisi enneunen sinulle, erakolle joka ei edes kanjonissa asunut? Sinä olit ensimmäinen joka alkoi keräämään enneunia näkeviä kissoja yhteen ja yksi ensimmäisistä joka yhdisti vuoristossa olevan tukkeuman tulvien aiheuttajaksi. Ja sinä olet myös ainoa, joka on vapaaehtoisesti ilmoittanut itsensä menemään tutkimaan kyseistä tukkeumaa. Jos jonkin kissan tehtävä on selvä tämän kaiken keskellä, niin juuri sinun, Kostokynsi.

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

"Mikä on kulta?" Liekkisade kysyi ja laski maaten pentunsa viereen.
"Miksi minä en ole vielä soturioppilas ja he ovat... En ole heitä edes kamalasti nuorempi ja olen silti vielä täällä!" Kaikupentu tuhahti ja kyyneleet alkoivat valua pennun silmistä, kun hän katseli nuorempien oppilaiden leikkitappelua väliaikaisen leirin aukiolla.
"Kyllä sinä kohta pääset oppilaaksi. Lupaan sen! Itse asiassa olenkin miettinyt sitä jo hitusen...", Liekkisade aloitti, mutta raidallisen naaraspennun hihkaisu keskeytti hänet.
"Oikeasti?" Kaikupentu kysyi silmät säteillen. Äskeisestä surun murtamasta pallerosta muuttui hetkessä onneen ja intoon pakahtuva pienokainen. Emon kasvoilta paistoi silkka onnellisuus.
"Oikeasti", kuningatar vastasi lempeästi ja nuolaisi nuorta naarasta kuonosta. Pentu alkoi kehrätä innoissaan ja juoksi ulos pentutarhasta, hyppien kuin kauriin vasa. Yllättäen kauhistunut ulvaisu kajahti leiriaukiolla, mikä säikäytti raidallisen naaraan pahanpäiväisesti. Hän kompuroi vatsalleen ja jäi kyyhöttämään keskelle aukiota, kun kissat hänen ympäriltään alkoivat virrata väliaikaisen leirin suuaukolle. Hahmo oli hetkessä ilmestynyt Kaikupennun yläpuolelle suojaksi, ettei pienokainen jäisi vanhempien kissojen tassuihin. Pähkinänruskea kissa kohotti katseensa Liekkisateeseen kysyvänä, mutta emon katse oli vakava ja hän tuijotti suuntaan mihin kissat olivat kerääntyneet.
"Ei! Minun pentuni!" Leiriaukiolla kaikui uudestaan sydäntä särkevä ujellus ja pentu tunnisti äänen yhdeksi Puroklaanin kuningattarista. Se oli Hunajavirran ääni ja hän näki kuinka valkoturkkinen naaras romahti maahan ja alkoi itkemään hysteerisesti. Kaikupentu katsoi ahdistuneena kuinka Punalehti kiiruhti ystävänsä rinnalle lohduttamaan tuota, katse yhtä lailla surua täynnä. Naaraspentu ei aluksi huomannut isäänsä, joka oli astellut häntä maata laahaten Liekkisateen vierelle, kunnes kuuli tuon supattavan emon korvaan; "Seurasimme Viiksipennun hajua Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalle asti. Pentu oli ilmeisesti ajatellut opettavan itselleen kalastamista, mutta harjoitteluhetki oli jäänyt lyhyeksi. Paikalla oli myös ketun hajua, mikä jatkui aina omalle reviirillemme asti. Kissanpentu on varmasti ollut tarpeeksi hyvä saalis tulvivan joen ylittämiselle, jopa ketulle."

​

Haukka - Erakko

Maria:)

Haukka ulvahti ja työnsi kyntensä esiin. Luiseva, likaisenoranssi kettu lähestyi hänen pesäkiveään huolestuttavaa vauhtia kiilto silmissään. Kolli olisi sille sopiva iltapala.
Mitä hän tiesi kettuja vastaan taistelemista? Haukka yritti muistella, mitä oli kuullut. Ketut olivat ovelia ja terävähampaisia. Yhdelle kokemattomalle kissalle kettu oli lähes mahdoton vastus, turha siis yrittää uhkarohkeita temppuja. Ne eivät kuitenkaan välttämättä pysyneet pienen kissan perässä tiheässä metsässä. Ja Haukkahan tunsi metsän hyvin. Hän voisi vaikka kiivetä puuhun, koska sinne kettu ei voisi seurata. Kivelle kolli ei voisi kuitenkaan jäädä, koska se oli aivan liian matala.
*Pakko vain tehdä jotain*, Haukka ajatteli ja vilkaisi vielä kerran alas, ennen kuin hyppäsi maahan ja lähti pinkomaan niin lujaa vauhtia kuin vain pääsi.
Vesi oli kuitenkin noussut taas ylemmäs ja eteneminen märässä maassa oli huomattavasti hitaampaa kuin kuivassa. Kettu hyötyi pitkistä koivistaan ja se saavutti Haukkaa koko ajan. Kolli haistoi sen löyhkän takanaan, mutta ei kääntynyt katsomaan.
*Täytyy päästä puuhun!* oli ainoa ajatus hänen mielessään. Hän vilkuili villisti ympärilleen ja etsi tarpeeksi korkeaa. Lähin oli joen pientareella, lähes nousseen veden rajassa. Haukka pakotti koipensa nopeampaan vauhtiin.
*Ehkä päädyn tuoresaaliiksi*, Haukka ajatteli kauhuissaan. Hän haistoi oman pelkotuoksunsa ja saattoi nähdä ketun silmäkulmastaan.
Enää muutama hännänmitta. Haukka loikkasi pitkälle ja tarttui kynsillään kaarnaan. Kipu viilsi tassua, mutta Haukka ei välittänyt siitä. Kolli kuuli ketun murisevan allaan. Hän oli jo kuitenkin turvassa.
Haukka kiipesi varmuuden vuoksi korkeammalle kuin olisi tarvinnut. Hän pysähtyi oksanhaaraan ja tarrasi siitä kaikilla kynsillään. Kettu alhaalla maassa kiersi kehää puun ympärillä.
"Hahaa, joudut etsimään jonkun muun saaliiksesi!" Haukka naukui helpottuneena ketulle. Se lähti lopulta jolkottamaan poispäin.
*Turvassa!* kolli ajatteli helpottuneena, mutta liian aikaisin. Hän oli huomaamattaan noussut liian kapealle oksalle ja se rasahti hänen allaan.
Haukka ulvahti ääneen, kun oksa katkesi ja hän tippui kohti maata.
//Ei mun paras tarina, mutta jatkoa kuitenkin:)

​

Punapentu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punapentu räväytti silmänsä auki kuullessaan kiihkeää keskustelua aivan väliaikaisen pentutarhan viereltä. Hän hiljaa hiipi veljiensä vierestä pois ja kurkisti varovasti kulman taakse, mistä pystyi näkemään kahden täysikasvuisen soturin hahmot. Luolassa oli liian pimeää, että pentu olisi pystynyt erottamaan hahmot ja muiden klaanitovereiden hajut olivat niin pinttyneitä kallioseinämiin, ettei hän erottanut niitäkään muiden joukosta.
"Ääh, tulin, koska Kuolontähti lähetti minut. Hänellä oli näet muita kiireitä. Ei hän aikaansa sinuun tuhlaisi", kollin ääni sanoi ja kilpikonnakuvioinen kolli näki kuinka juuri puhuneen hahmon silmät kimmelsivät arvioivasti, kun hän katseli toveriaan. Toinen kissa vastasi jotakin, mutta hänen murinansa oli niin matalaa, ettei Punapentu kuullut mitä oikein lauottiin ilmoille. Tämä kuitenkin aiheutti sen, että molemmat kissat lähtivät rivakkaa vauhtia ulos luolasta, ilmoittamatta kellekkään että olivat niin tehneet. Pennun valtasi äkkinäinen tiedonjano ja tarkistaessaan ettei kukaan ollut näkemässä, lähti hänkin ulos leiristä nähdäkseen mihin kaksikko oli mennyt. Ulkona vuoristossa hajut olivat selkeämpiä ja kolli pystyi tarkemmin haistamaan juuri paikalta juosseiden kissojen tuoksut. Arpikynsi ja Kultakyyhky. Tarkemmin alas vuoristopoluille katsoessaan hän pystyi näkemään kaksikon juoksemassa niitä pitkin alemmas.
*Mitä he oikein tekevät?* Punapentu ihmetteli ja lähti varovasti kulkemaan alemmas, ettei kadottaisi kaksikkoa näkyvistään. Ilmassa tuoksui hermostuneisuus, mikä vain lisäsi pennun tiedonjanoa. Sitten, täysin odottamatta, Kultakyyhky näytti käyvän Arpikynnen kurkun kimppuun. Kilpikonnakuvioinen kolli pysähtyi niille sijoilleen ja katseli silmät suurina taistelua, mitä alempana vuoristopolulla käytiin. Kaksi kissaa vaikuttivat olevan yhtä voimakkaita, mutta sitten Kultakyyhky siirtyi johtoon. Pitkän taistelun päätteeksi Arpikynsi jäi makaamaan loukkaantuneena maahan, ja vuoristoseinämiä pitkin kumpusivat sanat, mitkä kolli murisi: "Häivy Kultakyyhky. Voitit tämän kamppailun, mutta seuraavalla kerralla minä päihitän sinut. Tämä ei loppunut tähän."
Kultakyyhky asteli ylväänä pois päin, leuka pystyssä. Punapentu oli tohkeissaan seurannut kahden aikuisen kissan kamppailua, mutta nyt kun tappelu oli ohi, siirtyivät hänen ajatuksensa siihen todellisuuteen, että yksi hänen klaanitovereistaan makasi haavoittuneena vuoristopolulla.
*Pitäisiköhän mennä kertomaan Kuolontähdelle, että Arpikynsi on loukkaantunut? Ei, kyllä joku sen jossain välissä itsekin huomaa, viimeistään silloin kun Arpikynsi palaa leiriin.*
Yhtäkkiä alempaa alkoi uudestaan kuulua riitelyn ääniä ja Punapentu kurottautui uudestaan kallioreunan yli tutkimaan tapahtumia. Arpikynsi oli saanut itsensä jaloilleen ja Kultakyyhky oli palannut vielä hurjistuneemman näköisenä. Siitä alkoi toistamiseen kiivas kamppailu, joka kesti pitkään, kunnes molemmat kissat ajautuivat rotkon reunalle. Kollisoturi näytti kompastuvan kiveen ja lensi reunan yli, jääden roikkumaan siihen vain yhdestä tassustaan. Kissa oli putoamaisillaan rotkoon! Pentu siristi silmiään tajutessaan ettei Kultakyyhkyllä ollut mitään ajatustakaan auttaan klaanitoveriaan. Sen sijaan kallioseinämät toivat naaraan äänen pennun korviin, kun tuo sanoi: "Tämä oli viimeinen kerta."
Punapentu näki selvästi kuinka Kultakyyhky astui Arpikynnen tassun päälle ja kollisoturi putosi kuolemaansa.

//Tämmönen pikkutarina, haluan vain saada Punalle loput 4 kokemuspistettä, että siitä ja kumppaneista sais viimeinkin oppilaita x)

​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

“Luuletko, että olen itse pyytänyt nähdä nämä enneunet ja tulla valituksi? En tietenkään!”
Kiukku harmaaturkkista klaanitoveria kohtaan sai Paarmahehkun niskavillat pörhölle. Luuliko Tuhkakajo tosissaan, että hän teki tämän omasta tahdostaan? Juuri sillä hetkellä hän olisi ollut mieluusti kotiluolassa omaan, pehmeään sammalpetiinsä käpertyneenä, tiedottomana Tähtiklaanin lähettämistä enteistä ja tulvivista vesimassoista, jotka todellisuudessa tälläkin hetkellä täyttivät heidän leiriluolaansa.
“Mene sinä takaisin, minä lähden tammelle”, musta kolli sylkäisi sanat suustaan sihisten ja käänsi naaraalle selkänsä, ennen kuin lähti juoksemaan alas kumpua, jonka harjulla he olivat korkeiden heinien katveessa törmänneet toisiinsa. Aluksi hän juoksi niin lujaa, että keuhkoja poltteli ja pitkät heinänkorret pistelivät vatsaan kipeästi, kunnes hän hidasti tahtiaan muistaessaan, että oli oikeastaan liikkeellä luvatta ja olisi noloa, jos Aaltotähti ja Taivaslilja huomaisivatkin hänen seuranneen salaa.
#Miksi Tuhkakajon piti tunkea itsensä tähänkin!?# hän mietti hengittäen raskaasti. Muisto hennosta tuulenvireestä ja nummen hiljaisuudesta, kahdesta kissasta istumassa kaksin tähtien alla puristi hänen rintaansa. Kiukkua pihisten musta kolli työnsi kuvan muistinsa taka-alalle.
#Minulla on isompiakin ongelmia nyt.#
Spurttinsa ansiosta hän oli päätynyt jo lähelle määränpäätään. Kasvillisuuden raoista Paarmahehku näki, kuinka hänen klaanitoverinsa astelivat parhaillaan Neljän virran tammelle. Aaltotähti, Taivaslilja ja Kostokynsi olivat ensimmäiset paikalle saapuneet kissat eikä kolli ainakaan varjoisesta piilopaikastaan erottanut muiden kissojen hahmoja aukiolla. Hän painautui korkeiden heinien taakse ja jäi tarkkailemaan kiiluvin silmin, kuinka kolmikko asettui odottamaan muita tapaamiseen kutsun saaneita kissoja. Hetkeen ei saapunut ketään ja hermostuneisuus sai Paarmahehkun viikset värisemään. Pitäisikö hänen paljastaa itsensä nyt, kun paikalla ei vielä ollut muita?
#Jos Tuhkakajo ei usko, että minä voisin olla yksi valituista, miten nuokaan voisivat?# kolli ajatteli synkästi ja päätti pysytellä piilossa toistaiseksi. Ehkä hän seuraisi hetken, kuinka tapaaminen etenisi, ja tekisi sitten päätöksensä. Voisihan olla, että häntä ei tarvittaisikaan mukaan. Sitten hän voisi poistua kaikessa hiljaisuudessa niin, että kukaan ei koskaan edes saisi tietää, että hän oli ollut yksi “valituista” - Tuhkakajoa lukuunottamatta.
Odottelua ei kestänyt kauaa, kun Paarmahehku näki neljän kissan tassuttelevan paikalle. Kahden heistä hän tunnisti puroklaanilaisiksi, klaanin päällikön Ututähden ja parantajan Yöturkin. Kaksi muuta olivat nummiklaanin Liekkitähti ja laihahko, viiruturkkinen naaras, jonka Paarmahehku hämmennykseen muisteli olevan klaanin parantajaoppilas Tähtitassu. Oliko tuo nimitetty jo täydeksi parantajaksi, vai miksi ihmeessä oppilas oli valittu mukaan pätevämmän vaihtoehdon sijaan? Olipa asia miten vain, pienen hetken kolli tunsi olonsa hieman paremmaksi siitä, ettei ollut ehkä ainoa kokematon tässä joukkiossa.
Kissojen tavatessa ilmaan puhkesi puheensorina. Paarmahehku kirosi mielessään tajutessaan, ettei piilopaikaltaan kuullut kunnolla, mistä tammen juurella keskusteltiin. Hän pinnisteli kuullakseen enemmän kuin katkonaisia lauseita, kun joku kuiskasi hänen nimensä hänen korvanjuureensa ja sai kollin hypähtämään säikähdyksestä. Meni vain silmänräpäys, kun vuoristoklaanilainen oli loikannut taaemmas ja liu’uttanut hopeiset kyntensä esiin hyökätäkseen. Kollin sydän pamppaili niin, että veri kohisi korvissa. Oliko hän paljastunut?
“Hei, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, naaraskissa pahoitteli ja naurahti heikosti. Paarmahehku räpytteli silmiään ja tunnisti hetken kuluttua edessään seisovan kissan Tihkutäpläksi. Hän ei ollut ollut tunnistaa kuutamoklaanilaista tuon kiillottomasta turkista ja oudon ilmeettömistä kasvoista.
“Mitä sinä täällä teet?” Paarmahehku tivasi ja luimisti korviaan.
“Voisin kysyä sinulta samaa”, naaras kääntyi hitaasti, “vaikka arvasin jo, että olet varmaan yksi valituista.”
Paarmahehkun kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Hän oli kysynyt typerän kysymyksen, olihan Tihkutäplä saattanut Kostokynnen heidän leiriinsä ja oli ilmeisesti itsekin vastaanottanut unia Tähtiklaanilta. Kolli korjasi asentoaan ja huokaisi.
“Olet oikeassa. En silti kutsuisi itseäni sillä nimellä.”
Tihkutäplä katseli häntä utelias kiilto silmissään.
“Mutta olet saanut enteitä Tähtiklaanilta. Miksi piilottelet täällä?”
Paarmahehku epäröi vastaustaan ja luimisti korviaan.
“Se on minun asiani”, hän mutisi ja toivoi, että kuutamoklaanilainen jättäisi hänet rauhaan.
“Missä muut klaanitoverisi ovat?” kolli tuhahti kysymyksen vaihtaakseen nopeasti puheenaihetta. Tihkutäplä katsahti taakseen ja sirkkojen öinen soitto kaikui Paarmahehkun korvissa.
“Heitä ei ole tulossa”, naaras totesi. Paarmahehku ei tajunnut, mitä tuo tarkoitti, muttei kehdannut kysellä asiasta enempää. Soturin oudon jäykkä olemus ja tuon turkissa lemuava löyhkä saivat hänen olonsa epämukavaksi.
“No, kaikki muut ovat varmaan jo paikalla. Mennään”, Tihkutäplä tokaisi.
“Ei”, Paarmahehku kiirehti naukumaan ja pudisti samalla päätään.
“Minä en ole tulossa.”
Tihkutäplä kohotti kulmiaan. Tuuli sai tammen oksat narisemaan ja häpeä kuumotteli Paarmahehkun turkkia. Mitä kaikki sanoisivat, kun hän yhtäkkiä pölähtäisi paikalle ja kaikista kissoista Tihkutäplän kanssa?
“Hyvä on”, Tihkutäplä maukui lopulta ja näytti siltä, että yritti hillitä itseään sanomasta hänelle mitään muuta.
“Voit jäädä tänne heinikkoon makaamaan auringonnousuun asti, mutta jos kanjonin pelastuminen on siitä kiinni, että raahaan sinut niskanahastasi mihin ikinä Tähtiklaani haluaakaan, en epäröi tehdä niin. Olen menettänyt liikaa perääntyäkseni nyt.”
Naaras käänsi hänelle selkänsä ja lähti jolkottelemaan tammea päin jättäen jälkeensä hiljaisuuden. Paarmahehku veti viileää yöilmaa sisäänsä, odotti kunnes tähtien välke Tihkutäplän turkilla oli kadonnut näkyvistä ja lähti hiipimään kuutamoklaanilaisen perään ammottava tyhjyys vatsanpohjassaan.

//kuka vaan tuolla valittujen kokoontumisessa voi jatkaa! kirjotan myös vielä tihkun näkökulmasta kun kerkeen :’)