19.1.26 klo 10.47

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

//tarina tapahtuu heti tulvaepisodin päättymisen jälkeen <3

Vasanloikan surumieliset meripihkasilmät tuijottivat Tihkutäplää edelleen, kun naaras tassutteli ympyrää Neljän virran tammen valtavan varjon katveessa. Hän oli yrittänyt tulkita entisen mestarinsa pahaenteistä ilmestymistä jo jonkin aikaa ja miettinyt päänsä puhki, oliko unohtanut jotain tärkeää. Taistelu ja kaikesta päätellen myös klaaneja pitkään vaivannut tulvaongelma olivat ohi, mutta hän ei saanut itseään rauhoittumaan. Kuutamoklaanin luo hän ei ollut vielä palannut – naaras harhaili lähellä Neljän virran tammea, sillä hän halusi varmistaa nelikon pääsevän turvallisesti takaisin klaaneihinsa. Ennen kaikkea hän halusi olla ensimmäinen, joka onnitteli raskaan taivalluksen taakseen taittaneita sankareita, ensimmäinen, joka saisi kuulla yksityiskohdat vaaralliselta matkalta, jonka onnistumiseen hän melkein uskalsi liittää itsensä mielessään. Naaras värähti muistellessaan pakoa Varistähden kynsistä, vierailua Vuoristoklaanin luona ja veristä taistelua, josta muistona hän kantoi ihmeellisen nopeasti ilmestyneitä arpia turkillaan. Vaikka hän oli koko ajan luullut tietävänsä, miten merkittäviä tapahtumia hän oli ollut osana, niin vasta nyt kaiken vakavuus alkoi hiljalleen avautua hänen mielessään.
Aurinko ei ollut vielä kerennyt kohota huippuunsa, kun Tihkutäplä huomasi kolmen kissan lähestyvän tammea. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja siristeli silmiään. Kissat näyttivät nuutuneilta, hännät laahasivat maassa hitaan askelluksen tahdissa. Lähemmäs tullessaan hän tunnisti kaiken mudan ja lian alta Paarmahehkun, Joutsentassun ja Kettutassun.
“Te onnistuitte!” Tihkutäplä kiirehti kolmen kohti kiiruhtavan kissan luo häntä pörröllä. Paarmahehku jolkotti häntä vastaan tummat meripihkasilmät väsyneesti kiiluen. Samassa paha aavistus iski Tihkutäplän rintaan.
“Mutta missä Kostokynsi on?”
Mustajuovainen vuoristoklaanilainen väisti hänen katsettaan. Kollin kiilloton karva oli sekainen ja takkuuntunut ja kuiviksi koppuroiksi kuivuneita mutapaakkuja roikkui soturin kyljistä. Pahannäköisen haava punoitti hänen lavassaan. Vammasta näki, että sitä oli peitelty hämähäkinseitillä ja jonkinlaisella vihreällä hauteella.
#Onneksi heillä oli Kostokynsi mukanaan.# Naaras katsoi kauas kolmen kissan taakse ja tutkaili tyhjänä avautuvaa maisemaa huolestuneena. Miksei kolli ollut jo tullut tervehtimään? Oliko tällä ollut vielä asioita hoidettavanaan vuoristossa? Maa kuutamoklaanilaisen alla tuntui horjahtavan hiukan, kun Paarmahehku huokaisi raskaasti ja avasi suunsa:
“Kostokynsi.. Kostokynsi menehtyi.”
Tihkutäplä astui taaemmas hämmästyneenä.
“Mutta… Eihän tässä näin näin pitänyt käydä!”
“Ei niin. Hän kuoli sen jälkeen kun pelasti minut”, Joutsentassu naukui hiljaa. Tihkutäplä katsoi oppilasta murheellisena, koitti koota itseään ja nyökkäsi.
“Hän pelasti, tai no yritti pelastaa myös minut matkan aikana. Hän oli todella suuri apu matkalla. Ei se reilua ollut, että hän kuoli”, Kettutassu jatkoi. Tihkutäplän sydäntä raastoi. Hän oli tiennyt, että matka oli vaarallinen, mutta että Kostokynsi menehtynyt? Hänen päänsä ei pystynyt käsittämään sitä. Näkökentän täyttämä tumma, mutainen maa värisi hänen edessään ja sumeni pian kyyneleiden täyttäessä hänen silmiään. Hän joutui nostamaan katseensa puhuakseen kolmikolle.
“Teitte hyvän työn. Klaanit ovat nyt turvassa. Kiitos Tähtiklaanille, että te kolme olette turvallisesti takaisin täällä.”
“Kiitos Tähtiklaanille, tosiaan”, Paarmahehku mutisi vastaukseksi ja näytti yllättävän myötätuntoiselta kääntyessään nummiklaanilaisten puoleen.
“Teidän pitäisi lähteä takaisin omaan leiriinne. Siellä varmasti odotetaan teitä. Teitte hyvää työtä tällä retkellä.”
Tihkutäplä nyökkäsi oppilaille ja nielaisi. Kostokynnen kohtalosta huolimatta koko nelikko oli varmasti antanut kaikkensa tehtävälle. Hän loi nopean silmäyksen taivaalle.
#Kostokynsi katselee meitä nyt hopeahännältä.# Samassa ajatus iski hänen tajuntaansa.
#Kuutassu.#
Nuoren naaraan määrätietoiset kasvot ilmestyivät kuutamoklaanilaisen mielen verkkokalvoille.
#Älä huoli. Minä pidän häntä silmällä, kävi mitä kävi, vaikkei Tähtiklaani soisi minun palaavan kotiin#, harmaatäplikäs soturi ajatteli ja käänsi surumielisen katseensa Paarmahehkuun ja kahteen oppilaaseen, jotka seisoskelivat tämän kummallakin puolella.
“Mutta entä te kaksi?” Joutsentassu kysyi.
“Me järjestämme itsemme kyllä kotiimme, älkää siitä huolehtiko”, Paarmahehku naukui. Tihkutäplä nyökkäsi jälleen ja räpäytti oppilaille silmiään hyväntahtoisesti. Hän ei voinut kuvitellakaan, miten raskas kokemus matka oli ollut niin nuorille kissoille. Se ei ollut ollut helppo Paarmahehkullekaan, naaras arveli päätellen pehmeistä piirteistä, joita ennen niin happaman ja sulkeutuneen kollin kasvoilla väreili tämän puhuessa oppilaille.

Tihkutäplä ja Paarmahehku hyvästelivät viimeisen kerran oppilaat. Kuutamoklaanilainen katsoi heidän peräänsä huojentuneena ja toivoi mielessään vielä heille kaikkea hyvää. Nummiklaanilaiset odottivat kotiinpääsyä varmasti yhtä paljon kuin hän itsekin. Tihkutäplä saattoi melkein erottaa helpotuksen heidän kaikkoavista silueteistaan.
“Minäkin kiitän sinua”, Paarmahehku mutisi katse maassa ja räpäytti korvaansa vaivaantuneena. Tihkutäplä hymähti haikeasti.
“Te teitte suurimman työn, vaikkei taistelukaan ollut helppo”, naaras naukui. Hän oli selostanut kolmikolle tärkeimmät tapahtumat suuresta taistelusta, mukaan lukien Tähtiklaanin väliintulon, jossa hänenkin ruumiinsa oli hetkellisesti joutunut jonkun esi-isän hengen valtaamaksi.
“Toivottavasti Vuoristoklaani pääsee pian palaamaan takaisin reviirilleen”, Tihkutäplä jatkoi aistiessaan, ettei Paarmahehkua oikein huvittanut jutustella hänen kanssaan enempää. Varmasti myös tällä oli jo ikävä klaaninsa luo. Vuoristoklaanilainen nyökkäsi ja huokaisi.
“Toivottavasti sinäkin pääset kotiin”, kolli naukui takellellen. Hänen silmänsä kiiluivat, ja katse harhaantui kohti suuntaa, jossa Vuoristoklaanin väliaikainen leiri sijaitsi. Soturit nyökkäsivät vielä toisilleen, ja pian Tihkutäplä katseli mustaa, loittonevaa selkää.
#Minunkin pitäisi lähteä kotiin#, naaras ajatteli tyhjä tunne vatsassaan. Oli auringonhuippu, taivaalla olevat harvaat pilvet olivat harmaita, mutta sateen tuoksu oli enää etäinen muisto.
Kuutamoklaani ei varmastikaan ollut vielä palannut leiriinsä, joten Tihkutäplä kaarsi nummien suuntaan ja seurasi puiden pintaan pinttynyttä, joskin useiden rankkasateiden osittain haihduttamaa hajujälkeä. Hänen tassunsa upposivat pehmeään sammaleeseen ja tuttu, tiheä aluskasvillisuus hipoi hänen kylkiään. Pihkan kirpeä tuoksu tunkeutui hänen nenäänsä.
#Kiitos, Kostokynsi#, Tihkutäplä ajatteli loikkiessaan reviirin läpi. Nyt kun tukkeuma oli purettu, Varistähdellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin päästää hänet takaisin.
Lähellä väliaikaista leiriä Kuutamoklaanin ominaistuoksu voimistui. Tihkutäplä hidasti vauhtiaan ja sujahti kahden pensaikon väliin. Jotain oli tapahtumassa. Kissoja oli kokoontunut keskelle leiriä ja Varistähti oli noussut suuren kannon päälle. Päällikön suu kävi, mutta meni hetki, kunnes Tihkutäplä erotti suuren kollin suusta tulevat sanat.
“Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Laikkutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Laikkusiipenä! Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi Kuutamoklaanille ja hyväksyy sinut sen täydeksi soturiksi.”
#Oppilaastani tuli juuri soturi!# Tihkutäplä ajatteli sydän hypähtäen. Kuutamoklaanilaiset hurrasivat äänekkäästi. Salamatassu oli jo ilmeisesti nimitetty, sillä Varistähti hypähti alas ja kissat kokoontuivat entistä tiiviimmin kahden tuoreen soturin ympärille.
“Laikkusiipi! Salamanisku! Laikkusiipi! Salamanisku!” klaanitoverit onnittelivat kovaäänisesti. Tihkutäplä kietoi häntänsä ympärilleen ja katseli tarkasti, kuinka hänen entinen oppilaansa tassutteli esiin röyhistäen rintaansa itsevarmasti.
#Tämä on sinun päiväsi#, naaras ajatteli tyytyväisenä varjojen katveesta. Hän näyttäytyisi klaanille jonakin sopivampana hetkenä.

//Kuutamoklaanin uudet soturit on Laikkusiipi ja Salamanisku !! Toivottavasti toi taivutus Salaman nimes on ok, en oikein keksiny muuta xdd

27.12.25 klo 16.20

Kettukaiku, Nummiklaani

Usva

Kettutassu istuu ajatuksissaan oppilaiden pesän edessä, ehkä viimeistä kertaa, kun Joutsentassu istuu hänen viereensä. Harmaa kissa on aivan hermona, ja hän suorastaan tärisee. Kettutassu havahtuu ja katsoo ystäväänsä myötätuntoisena. Hänkin stressaa. Mestarit olivat kehuneet heitä hyvästä yhteistyöstä, mutta eivät olleet paljastaneet, milloin soturinimitys olisi, ja olivatko he päässeet läpi arvioinnista. He näemmä tykkäsivät pitää jännitystä yllä.
“Hei… kaikki on hyvin. Meille ei ole käynyt mitään pahaa. Mestarithan sanoivat että meillä meni hyvin!” Kettutassu yrittää rauhoitella ystäväänsä.
Joutsentassu nyökkäilee hermostuneena. “Joo…mutta…” hän mutisee.
“Ei mitään muttia,” Kettutassu sanoo. “Meidän täytyy vain odottaa nyt. Jos haluat jotain tekemistä, jotta saisit mielesi pois tästä asiasta, käy kysymässä vaikka klaaninvanhimmilta voiko heitä auttaa jotenkin.”
“Hm, joo, ehkä teen niin,” Joutsentassu suostuu, ja menee klaaninvanhimpien pesälle.

Joutsentassun mentyä Kettutassu alkaa juttelemaan parin nuoremman oppilaan kanssa. He vaikuttavat olevan jotenkin lumoutuneita Kettutassusta, mutta Kettutassu ei ymmärrä miksi. Hän ei ehdi jutella kauaa, kun Liekkitähti ilmestyy Seinämäkivelle.
“Saapukoot jokainen metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!” hän huutaa.
Kettutassun pää kääntyy heti päällikköä kohti ja hän kävelee lähemmäksi Seinämäkiveä. Nytkö olisi nimitys? Joutsentassu tulee hänen viereensä, ja pian myös Ratamotassun häntä sipaisee hänen selkäänsä.
“Tänään, kolme oppilasta ovat läpäisseet soturiarvioinnin ja suorittaneet täten oppilasaikansa loppuun. He ovat kaikki kolme urheita kissoja, joista kaksi oli mukana pelastamassa klaaneja. Kettutassu, Joutsentassu, ja Ratamotassu, astukaa eteen,” Liekkitähti puhuu juhlallisella äänellä.
Kolmikko astuu Liekkitähden eteen päät pystyssä. Kettutassu tuntee jännityksen, mutta myös ylpeyden kuplivan sisällään. Hänestä on vihdoin tulossa soturi.
"Minä, Liekkitähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu, Joutsentassu ja Ratamotassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?" Liekkitähti kysyy oppilailta.
“Lupaan,” lausuvat Kettutassu, Joutsentassu ja Ratamotassu yhteen ääneen.
“Siinä tapauksessa, annan teille teidän soturinimenne,” Liekkitähti sanoo.
“Kettutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kettukaiku. Tähtiklaani kunnioittaa sinun sinnikkyyttäsi ja metsästystaitojasi, ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi,” Liekkitähti lausuu. Hän koskettaa Kettukaiun päätä kuonollaan, ja Kettukaiku nuolaisee Liekkitähden lapaa. *Kettukaiku! Rakastan uutta nimeäni!* hän ajattelee iloisena, ja astuu taaksepäin jotta Ratamotassu ja Joutsentassu voidaan nimittää.
Joutsentassulle annetaan nimi Joutsensiipi. Tähtiklaani arvostaa erityisesti hänen ahkeruuttaan, ja Kettukaiku on samaa mieltä. Hän on koko oppilasaikansa ollut todella ahkera, ja joskus tehnyt töitä kahdenkin kissan edestä. Hän on pakahtua ylpeydestä, kun katselee kuinka hänen klaaninsa päällikkö koskettaa Joutsensiiven päätä. Sitten viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, nimitetään Ratamotassu. Hän saa nimen Ratamosydän ja Tähtiklaani kunnioittaa hänen rohkeutta ja uskollisuuttaan. Kun Ratamosydän astuu taaksepäin Liekkitähdestä, klaani tulvahtaa täyteen heidän uusien nimiensä huutoa. Nuoremmat oppilaat ja jopa vanhemmat soturit tulevat onnittelemaan Kettukaikua ja hänen ystäviään. Ja onnea hän tosiaan tuntee. Nyt hänen täytyisi vain selvitä yksi yö hereillä, ja hän olisi todella soturi!

25.12.25 klo 13.00

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu ja Joutsentassu selittivät parhaansa mukaan matkastaan. Liekkitähti näytti kauhistuneelta, ja kiitti heitä syvästi. Hän sanoi, että Nummiklaani olisi kiitollinen heille hyvin, hyvin pitkän aikaa. Kettutassu oli häkeltynyt. Hänhän oli vain tehnyt sen, minkä Tähtiklaani oli häneltä pyytänyt. Se oli vienyt häneltä liikaa, mutta hänen oli ollut pakko.

Kettutassu ja Joutsentassu poistuivat Liekkitähden pesästä ylpeinä mutta jopa hieman enemmän uupuneina.
“Syödäänkö jotain?” Joutsentassu ehdottaa. “Minulla on niin kova nälkä!”
“Äh… haluaisin vain mennä nukkumaan,” Kettutassu vastaa, mutta siinä samassa hänen vatsansa kurnii niin äänekkäästi, että Joutsentassu naurahtaa ääneen.
“Noh, kyllä sinullakin taitaa olla nälkä,” hän sanoo nauraen.
“Joo… syödään vaan jotain. On minulla nälkä,” Kettutassu myöntää nolona.
He hakevat tuoresaaliskasasta pienen kanin, ja sitten alkavat syömään melkein ahmien.
“Ihanaa! Vihdoin saan taas kania!” Kettutassu huokaisee iloisena.
“Mhmmm,” Joutsentassu nyökkäilee suu täynnä.
Kun he ovat syöneet, he tallustavat väsyneinä kohti oppilaiden pesää. Heidät kuitenkin pysäyttää Kuiskevirta, joka sanoo: “Ajattelimme pitää teille soturiarvionnit huomenna. Te olette sen ansainneet.”
Kettutassu katsahtaa Joutsentassua innostuneena ja nyökkää. Joutsentassukin nyökkää, mutta hieman hermostuneen näköisenä.
“Nyt, menkääs nukkumaan, niin jaksatte huomenna!” Kuiskevirta toteaa ja huitaisee hännällään kohti oppilaiden pesää.

Kettutassu on juuri nukahtamassa, kun Joutsentassu kuiskaa: “Oletko hereillä? Minua huolestuttaa huomiset arvioinnit.”
“Mmm…” mumisee Kettutassu unenpöpperössä. “Ne menevät hyvin, ihan varmasti,” hän mutisee, ja nukahtaa heti sen jälkeen toivoen että Joutsentassu ei jäisi panikoimaan asiaa.

Aamulla Kettutassu herää kun häntä tökitään kylkeen, mutta hellästi. Hän hetkellisesti unohtaa, että on takaisin leirissä, mutta pian palaa takaisin todellisuuteen, ja muistaa, että tänään olisi hänen ja Joutsentassun soturiarvioinnit! Ei kai hän ole myöhässä? Hän hypähtää äkkiä ylös pediltään ja törmää Ratamotassuun, joka istuu hänen vieressään.
“Anteeksi!” Kettutassu sanoo nolona.
Ratamotassu kehrää ja vastaa: “Ei se mitään. Mutta tulehan nyt, meidän arviointi alkaa ihan pian!”
“Onko sinullakin arviointi?” Kettutassu kysyy.
Ratamotassu nyökkää ja tassuttaa leirin poikki mestarien luo, missä Joutsentassu heitä jo odottaa. Mestarien johdolla kolme oppilasta kävelee ulos nummille, missä heille selitetään, mikä arvioinnin tarkoitus on, ja mitä heidän pitää tehdä.
“Teidän tavoitteena on metsästää ainakin yksi asia klaanille syötäväksi ennen aurinkohuippua. Voitte tehdä sen yksin tai yhdessä, ei ole väliä, mutta meiltä te ette saa apua. Me vain katselemme, ja emme edes näyttäydy!” Ratamotassun mestari Varjokukka selittää sen jälkeen kun Kuiskevirta on kertonut, miksi heillä ylipäätään on arviointi, vaikka oppilaat taisivat sen jo tietää.
“Eli tehtävänne on aika yksinkertainen. Oletteko valmiita?” Kirkasaamu kysyy.
Oppilaskolmikko nyökkää määrätietoisesti. Kettutassu on varma, että he kaikki onnistuisivat. Hän ravistelee turkkiaan viimeisen kerran, ja kun Kuiskevirta lähettää heidät matkaan, Kettutassu lähtee heti kävelemään matalana pitkin nummia. Hän pysyttelee lähellä jokea, jos sieltä löytyisi myyrä. Hän haistelee ilmaa tarkkaan, mutta ei heti löydä mitään. Oranssi oppilas kuitenkin jatkaa sinnikkäästi heinikossa hiipimistä; hän tietää että hän osaa metsästää, kyllä hän jotain löytäisi. Ja niin tapahtuukin, pian hän jo näkee silmäkulmassaan liikettä. Se on pienikokoinen myyrä, joka ei ole huomannut Kettutassua vielä. Viikset väristen hän asettuu vaanimaan tuota pientä otusta. Hän hiipii hieman lähemmäs, jännitys vatsassaan. Metsästäminen tuntuu paljon jännittävämmältä, kun kyseessä on arviointi. Kettutassusta tuntuu siltä, kuin häntä katseltaisiin. Niin myyrästäkin hänen edessään varmaan tuntuu myös, mutta se ei ole vieläkään huomannut häntä. Niinpä Kettutassu loikkaa sen niskaan, ja puraisee sen kuoliaaksi. Onnistumisen tunne valtaa hänet. Hän onnistui! Hän kaivaa kuopan ja hautaa myyrän hetkeksi siihen. Hän katsoo tarkkaan paikan, mihin hän sen jättää, ja lähtee sitten etsimään lisää riistaa, koska aurinkohuippuun on vielä aikaa. Hän päättää lähteä takaisin keskelle nummia, ajatuksenaan etsiä kani.

Kania ei kuitenkaan millään mahda löytyä. *Ehkä Joutsentassu ja Ratamotassu ovat löytäneet tänään tällä alueella liikkuvat kanit…* ajattelee Kettutassu. *Ehkä tyydyn vain myyrääni.* Mutta juuri silloin kun Kettutassu on lähdössä hakemaan sitä, hän kuulee askelten töminää ja heinikon kahinaa takaapäin. *Kani!* Kettutassu innostuu. Heti hän kuitenkin tajuaa että sitä jahtaa myös kissa, jonka hän tunnistaa Joutsentassuksi. Hän lähtee juoksuun juuri oikealla hetkellä, että saisi kanin kiinni. Kani saa kuitenkin epätoivoissaan otettua vielä vähän vauhtia juoksuunsa ja se juoksee melkein Kettutassun ulottumattomiin.
“Jatketaan vielä!” Joutsentassu huutaa, kun he juoksevat ylös kumparetta kani edessään. “Ratamotassu oli tuollapäin!”
*Mutta onko hän enää?* Kettutassu ehtii ajatella, ennen kuin hän näkee kuinka kani juoksee lähestulkoon päin Ratamotassua, ja tuon täytyy vain loikata saadakseen kani kiinni.
“Jes! Saimme sen sittenkin!” hihkuu Kettutassu voitonriemuisena.
“Mahtavaa!” huudahtaa Ratamotassu.
Joutsentassukin näyttää iloiselta, tosin vähemmän kuin kaksi muuta oppilasta, jotka ovat varmoja, että kun he tämän saaliin saivat, he olisivat valmiita arvioinnissaan.
“Noh? Miksi et ole niin iloinen?” Kettutassu ihmettelee.
“No kun… tämä oli ensimmäinen saaliini, ja nyt Ratamotassu periaatteessa sai sen…” Joutsentassu mutisee.
“Haha, niinpä tein..” Ratamotassu naurahtaa.
Kettutassu suuttuu. Miten Ratamotassu kehtaa sanoa tuollaista?
“Vitsi vitsi. Tietysti se on meidän kaikkien saalis! Sitä paitsi sinä teit suurimman homman, Joutsentassu,” Ratamotassu jatkaa.
Nyt Kettutassu huokaa helpotuksesta. Hänen ei tarvitsisikaan huutaa Ratamotassulle.
“Huono vitsi,” Kettutassu sanoo silti.
Hän katsahtaa taivaalle, ja tajuaa että aurinkohuippu on aivan pian.
“Meidän kannattaisi varmaan lähteä kohti leiriä,” hän toteaa.
“Joo, mennään,” Joutsentassu nyökkää.
He lähtevät kulkemaan kohti leiriä, koukaten matkan varrella Kettutassun myyrän luo. Ja niin heillä kaikilla on saalista, Kettutassulla myyrä, Joutsentassulla kani, ja Ratamotassu oli juuri ennen kanin nappausta saanut kiinni päästäisen.

7.12.25 klo 11.38

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Minä, Ututähti, Puroklaanin päällikkö, pyydän Tähtiklaanissa asuvia esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Jokitassu, lupaatko suojella tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Luonnonvalkea kissatar naukui, kuin hunajaa tuo kaikki ja katsoi totisena klaanin edessä seisovaa oppilasta, joka ei itse nähnyt päällikkönsä katsetta.
"Lupaan", Jokitassu naukaisi kuitenkin itsevarman oloisena.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi: Jokitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jokiturkki. Kunnioitamme rohkeuttasi ja itsepintaisuuttasi, ja Puroklaani hyväksyy sinut täydeksi soturiksi!" Ututähti naukaisi sulavasti ja hyppäsi vielä sulavammin alas pesänsä katolta vastanimitetyn soturin eteen, ja nuolaisi tuon päälakea. Puhtaanvalkea naaras nuolaisi päällikkönsä lapaa ja silloin eturivissä oleva punaruskea naaras alkoi huutamaan entisen oppilaansa uutta nimeä.
Lumisydän tuntui heräävän horroksesta, kun hänen klaanitoverinsa alkoivat huutamaan Jokiturkin uutta nimeä. Koko kokoontumisen aikana hän oli vain nähnyt Kaikupennun kivusta vääristyneet kasvot, kuva kummitteli hänen mielessään taukoamatta.
"Kas, päätit herätä tähän hetkeen", Liekkisade naukaisi. Harmaalaikkuinen soturi ähkäisi epätoivoisesti ja kääntyi lähteäkseen kumppanistaan kauemmas. Syyllisyys, mikä hänen rintaansa painoi heidän tyttärensä loukkaantumisen takia oli liikaa. Vaikka kuningatar olikin antanut hänelle jo anteeksi kuullessaan, että kolli oli todellakin vain halunnut opettaa Kaikupennun uimaan, ei hän pystynyt olemaan tuon seurassa. Tai edes keskustelemaan naaraan kanssa. Mikä kurja isä hän oikein oli, kun ei edes saanut pidettyä pentuansa turvassa? Kermanvaalea kissa vilkaisi parantajien pesälle päin, toivoen näkevänsä tyttärensä odottamassa hereillä sen suuaukolla. Kaikupentu oli kuitenkin yhä tajuttomana, eikä Yöturkki osannut sanoa koska hän heräisi.

27.11.25 klo 11.14

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Meitä oli ollut kolme, mutta en saanut päähäni millään mikä kolmannen nimi oli ollut... Jos vanhempamme olivat edes antaneet hänelle nimeä. Kettu oli vienyt hänet niinä ensimmäisinä päivinä, kun vanhempani olivat jättäneet minut ja veljeni yksin huonosti kyhättyyn pesään Kuutamoklaanin rajalla. Lapsuusajan muistot olivat hyvin sumeita, en muistanut kunnolla vanhempieni hahmoja tai sitä kuka oli ketun suuhun kadonnut sisarukseni... Enkä minä tulisi enää näkemään ketään entisestä perheestäni, en tiedä olinko asiasta enemmän helpottunut vai vihainen.
"Karhutassu!" kivahdin, kun jaksoin taas katsoa kahden kamppailevan oppilaan suuntaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Karhutassu oli ensiksi saanut vielä hieman retuutettua allaan olevaa Rastastassua, vastasi hän: "Mitä...?"
"Minä en ole nähnyt lainkaan kehitystä sinun puolustus- tai hyökkäystaidoissasi näiden kahden harjoitustuokion kanssa mitkä olet ollut Rastastassun kanssa. Sinä et suunnittele liikkeitäsi etukäteen lainkaan. vaikka tämä olisi sille loistava tilaisuus Rastastassun ollessa vielä paljon kokemattomampi kuin sinä. Luotat liikaa raakaan voimaan, se tulee todellisessa taistelussa vielä puremaan sinua käpälään", tokaisin oppilaalleni päin naamaa, kun olin astellut kahden naaraan luokse.
"Mutta minä yritän parhaani", Karhutassu kuiskasi epätoivoisesti. Tummanruskealaikullinen kissa kuitenkin tiesi ettei minulle selitelty tekojen syitä takaisin. Napautin tuota terävällä iskulla korvantaustaan, mikä sai hänet hypähtämään pois pesätoverinsa päältä. Tämä opetustuokio sai nyt päättyä tähän.

"Saapukoon jokainen tappamiseen pystyvä Luukummulle klaanikokoukseen!" Musta kissatar naukaisi Luukummun päältä. Astuin esiin halkeamasta vuoriseinämässä, jossa soturit nukkuivat. Ohitseni rientää hiilenharmaa kolli, joka jarruttaa lähellä olevan harmaatabbykuvioisen naaraan eteen.
"Tänäänkö on se päivä?" kollipentu kuiskasi tabbykuvioisen kissan korvan juuressa, mutta olin tarpeeksi lähellä kuullakseni sen. Kuningatar nyökkäsi ja lähti meripihkasilmäisen kissan kanssa kohti Luukumpua, jonka päällä seisova naaras leikkasi keltaoransseilla silmillään ympäristöä. Kaksikko käveli eturiviin ja jäivät odottamaan päällikkönsä asiaa, minä seuraten perässä muutaman askeleen verran taaempana. Toivon mukaan tuo hiilenharmaa kolli pääsisi oppilaiden pesään ja voisi alkaa olemaan hyödyksi klaanilleen, joka oli hänet ottanut huostaansa. Mustaturkkinen kissatar Luukummulla hykerteli itsekseen ja katsahti nopeasti alemmas vierelleen, missä oranssipilkkuinen naaras katseli häntä ilmeettömästi ja nyökkäsi sitten.
"Rottapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Rottatassu. Mestariksesi tulee Pihlajamyrsky", päällikkö aloitti seremoniasanojen lausumisen sulavasti, kuin hänen suustaan olisi tullut hunajaa. Pentu, tai nyt Rottatassu asteli mustaturkkisen naaraan puheen aikana Luukummun eteen.
"Pihlajamyrsky, olet valmis kouluttamaan toisen oppilaasi. Toivon sinun opettavan kaiken tarpeellisen Rottatassulle, sekä opastamaan hänet Luuklaanin tavoille ja arvoille", musta kissatar jatkoi sanojaan imartelevaan sävyyn, kun hän käänsi katseensa varapäällikköönsä. Harmaatabbykuvioinen kuningatar eturivissä heilautti häntäänsä tyytyväisenä, ilmeisesti mielissään uuden oppilaan mestarivalinnasta.
"Rottatassu! Rottatassu!" tabbykuvioinen naaras aloitti hurrauksen ja saikin kohta koko klaanin huutamaan uuden oppilaan nimeä, samalla kun tuo kosketti neniä uuden mestarinsa kanssa. Sitten kuningatar riensi päin oppilasta ja nuolaisi tuota ylpeänä päälaelle, samalla kun Luuklaanin päällikkö saapui ylväin askelin ja turkki kauniisti hulmuten kolmen kissan luokse.
"Myyräkynsi, haluaisitko tulla mukaamme Rottatassun ensimmäiseen metsätyspartioon? Aion itsekin osallistua mukaan", musta kissatar lausui istuessaan alas ja katsoi silmät puoliummessa kuningatarta, pää ylväästi korkealla ja häntä sievästi tassujen ympärillä. Tunsin pienen kateuden pistoksen sisälläni, minä halusin osallistua kaikkiin mahdollisiin partioihin mihin Pihlajamyrsky tai Kuolontähtikin osallistuisivat. Kuinka päällikkö edes jaksoi jonkun kuningattaren seuraa metsällä?
"Tulen mielelläni", harmaatabbykuvioinen kuningatar hihkaisi innoissaan ja matki sitten päällikkönsä istumistapaa. Se sai sekä minun, että mustaturkkisen naaraan silmät sirilleen, mutta päällikkö vain huiskautti häntäänsä ja lähti johdattamaan joukkoa ulos leiristä.

24.11.25 klo 10.39

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Sitten Kostokynsi kuoli, hän jäi tulvan ja kaiken sen roskan alle. Me löysimme hänen ruumiinsa vasta silloin, kun olimme itse päässeet vuoristosta alas. Hautasimme hänet Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajan lähelle, ja tulimme sitten heti takaisin tänne.
Kettutassun selitys heidän uskomattomasta matkastaan ja Joutsentassun välikommentit hengenvaarallisista tapahtumista ja sydäntä raastavasta epätoivosta olivat saaneet silmäni laajenemaan kauhusta. Oli täysin epätodellista kuulla mitä nämä kaksi nuorta kissaa olivat käyneet läpi lähiaikoina. He olivat lähteneet Nummiklaanista kokeneina oppilaina, mutta palasivat kuin kokeneina sotureina. Minä olin suunnattoman ylpeä näistä kahdesta, vaikka sisintäni raastoi se kaikki kauhu ja epätoivo mitä he olivat joutuneet kestämään. Vieressäni istuvat Sadeläikkä ja Yötuuli vaikuttivat olevan yhtä kunnioittavina, ylpeinä, ja empaattisina kuin minäkin.
- Te kaksi olette kokeneet paljon. Ja te pelastitte klaanit. Teidän ei ollut pakko tehdä niin, mutta päättäväisyytenne, urheutenne ja usko itseenne - ja toisiinne - saivat teidät vastaanottamaan tehtävän. Koko Nummiklaani tulee olemaan teille kiitollinen hyvin, hyvin pitkän aikaa. Kuten varmasti muutkin klaanit ovat. Kuten minä olen. Syvimmät kiitokseni teille kahdelle, Kettutassu ja Joutsentassu.
Naukaisin ja nyökkäsin päättäväisesti kummallekin oppilaalle. Sadeläikkä ja Yötuuli naukaisivat omatkin kiitoksensa kaksikolle, minkä jälkeen pesääni laskeutui hetken hiljaisuus. Oppilaat vilkaisivat toisiaan ja siirtelivät painoaan tassulta toiselle. Huokaisin ja nousin omille käpälilleni, oli aika päästää nämä kaksi lepäämään.
- Jos Yötuuleella ei ollut mitkään jatkotarkastuksia teidän varallenne, olette mielestäni ansainneet hakea mitä tahansa haluatte tuoresaaliskasasta. Ja sen jälkeen voitte mennä nukkumaan, Sadeläikkä pitää huolen siitä ettei teitä tarvita mihinkään hommiin ennen huomista.
Jatkoin selitystäni ja annoin pienellä nyökkäyksellä Kettutassulle ja Joutsentassulle luvan poistua pesästäni. Jäimme kolmin vanhempien kissojen kanssa pesäni hämärään.
- Tähtiklaani tiesi että he selviäisivät ja saisivat tehtävän päätökseen. He eivät ole julmureita, vaikka siltä välillä vaikuttaisikin. He tietävät enemmän kuin me.
Yötuulen sihahdus oli vaimea, mutta se sai minut hämmentymään hänen astelessa oppilaiden perässä ulos. Mistä parantaja oli tietänyt, että olin epäillyt Tähtiklaania näiden kahden kissan valitsemisessa?
- Minusta on vain raakaa lähettää nuoria kissanalkuja hengevaaralliselle tehtävälle.
Sadeläikkä sihahti takaisin, kun parantajan hännänpää oli kadonnut pesäni suuaukkoa suojaavan saniaisverhon lävitse. Sen jälkeen varapäällikköni lähti tallustamaan itsekin ulos pesästä, mutta pysähtyi sen suuaukolla ja pyörähti sitten ympäri. Hänen jäljessään tuli kolme soturia, Varjokukka, Kirkasaamu ja Kuiskevirta. Nyökkäsin heille tervehdyksen ja katsahdin sitten valkolaikukasta naarasta kysyvänä. Mitä heillä oli asiana?
- He haluaisivat järjestää huomenna Ratamotassulle, Kettutassulle ja Joutsentassulle soturiarvioinnit,
Sadeläikkä sanoi virnistellen.
- Kuiskevirta varsinkin haluaisi teettää Kettutassulla arvioinnin ennen kuin hän joutuu muuttamaan pentutarhaan.
Varapäällikköni hymy tarttui minuunkin ja käänsin katseeni sotureihin.
- Minä nimitän nämä kolme kissaa mielelläni heti huomenna illalla, jos he arviointinsa läpäisevät. He jos ketkä ovat sen ansainneet.

23.11.25 klo 21.08

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu tepasteli täysin tuhoutuneen pentutarhan luona edestakaisin. Soturit ja oppilaat jotka kiirehtivät ympäri leiriä - tai mitä siitä oli tulvien jälkeen enää jäljellä - eivät kiinnittäneet pentuun sen enempää huomiota kuin kukaan muukaan. Naaraspennulla oli kuitenkin tylsää ja hän kaipasi ajanvietettä. Tietenkin emo oli jo kysynyt haluaisiko hän osallistua kaislapetien tekoon, mutta se ei ollut lainkaan hauskaa! Niinpä ruskearaidallinen kissa livahti ulos leiristä, kaislamuurit kun makasivat litistyneinä maassa ja tekivät niiden päältä kävelemisestä erityisen helppoa, ja pinkaisi juoksuun.
"Kaikupentu!" naukaisi lempeä ääni hänen takaansa. Kaikupentu pysähtyi aloilleen ja kääntyi alistuneena isäänsä päin.
"Mihin sitä ollaan menossa?" Lumisydän naukaisi tyttärelleen ja katsoi häntä nyt hieman ankarammin.
"Ajattelin vain mennä tuohon tuoresaaliskasalle...", naaraspentu naurahti kiusaantuneena ja kävi sitten leikkisästi soturin jalkaan kiinni. Pentumainen söpöily varmasti tehoaisi kolliin ja hän unohtaisi saman tien, että hänen pentunsa oli lähtenyt leiristä ulos luvatta. Kaikupentu koitti kuitenkin varmuuden vuoksi vältellä harmaalaikkuisen kissan katsetta, hän ei saisi pidettyä naamaansa peruslukemilla niin ankaran katseen alla.
"Mielestäni se on juuri toisessa suunnassa", Lumisydän naukaisi moittivasti. Hän kuitenkin kumartui nuolaisemaan tyttärensä päälakea hellästi ja ravisteli hänet sitten irti koivestaan.
"Tule, menään ennen kuin joku huomaa meidät", soturi komensi pentua ja viittoi häntä seuraamaan. Naaras hihkaisi innoissaan ja lähti pompahdellen isänsä perään.

"Mitä haluat tehdä?" Lumisydän kysyi ja nuolaisi Kaikupentua päälaelle.
"Haluan oppia uimaan!" pentu naukaisi tyynesti ja nyökkäsi itsevarmana, katsellen heidän edessään virtaavaa puroa. Se ei varmasti ollut normaalisti noin iso, kun tulvavesien jäänteet paisuttivat sitä yhä. Mutta vesi näytti enemmänkin houkuttelevalta, kuin pelottavalta.
"Oikeasti?" soturi naurahti huvittuneena, mutta kun naaras ei enää vastannut isälleen, tuon ilme valahti. Hetken hiljaisuus jäi siihen, kun ruskearaidallinen kissa pinkaisi äkisti juoksuun ja hyppäsi puroon etutassut edellä. Veden viileys järkytti häntä, mutta muuta Kaikupentu ei ehtinyt rekisteröimään, kun kuului molskahdus ja isä seisoi hänen vierellään.
"Kaikupentu! Mitä sinä oikein ajattelit? Vesi olisi voinut olla vaikka kuinka syvää etkä sinä osaa uida!" Lumisydän henkäisi ja heilutteli häntäänsä puron vedenpinnan päällä.
"Tämä on liian matalaa", pentu vastasi täysin tyynesti, seisoessaan nyt tassut turvalisesti mutapohjalla. Tämä oli naurettavaa, vesi oli häntä juuri ja juuri rinnustalle asti. Naaras loiskutti vettä tassullaan, hän oli ehtinyt tottumaan viileään oloonkin jo.
"Mennään järveen!" Kaikupentu naukaisi ja katsoi isäänsä sitten tuon ruskeisiin silmiin.
"Niin, mutta...", Lumisydän naukaisi mietteliäänä. Pentu kurtisti kulmiaan hieman ja katsoi soturia nyt suurilla sinisillä, anovilla silmillä.
"Ei kun menoksi! Kumpi on ensin rantahiekalla?" kolli huikkasi ja lähti kävelemään pois purosta. Naaras nelisti harmaalaikkuisen kissan perässä pois vedestä, pujahti tuon jalkojen alitse ja kiihdytti sitten vauhtinsa juoksuun. Kermanvaalea kissa oli ottanut suunnakseen puron vartta pitkin kulkemisen, joten Kaikupentu kirmasi aivan veden rajassa ja antoi kevyen tuulen kuivattaa kastunutta turkkiaan. Tassut kiidyttivät häntä hurjaa vauhtia eteenpäin, olihan hän jo aika kookas tapaus.

Kaikupentu rojahti hengästyneenä rantahiekalle ja katsoi kaatseen. Lumisydän laahusti masentuneen näköisenä paikalle.
"MINÄ VOITIN!" pentu naukaisi huvittuneena ja virnisti.
"Niin teit...", isä vastasi pää alhaalla. Kyllä naaras huomasi, koska soturi teeskenteli ja koska ei, muttei vain jaksanut huomauttaa asiasta. Ruskearaidallinen kissa tepasteli vesirajaan, siirsi tassujaan ja asetti ne kollin tassujen viereen, samaan asentoon tuon kanssa.
"Nosta tassusi", Kaikupentu komensi ja katsoi sitten luomutuneena kahta hiekkaan jäänyttä, vierekkäin olevaa tassunjälkeä. Pennun oli puolet pienempi kuin Lumisydämen jälki, mutta muuten ne olivat lähes samankaltaiset. Sitten aalto saapui ulapalta ja kasteli naaraan jalat. Sen vetäytyessä olivat tassunjäljet pyyhkiytyneet pois. Ruskearaidallinen kissa otti tämän merkkinä siitä, ettei jälkiä kannattaisi enää vahdata, joten hän hyppäsi siltä seisomalta veteen. Tassut osuivat vieläkin veden hiekkapohjaan, joten sinisilmä kahlasi kauemmas ja yritti uida. Hänen päänsä kuitenkin upposi pinnan alle, eikä ruskeaturkkinen kissa päässyt enää omin voimin ylös. Sitten hän tunsi käpälän mahansa alla, joka kauhaisi hänet pintaa kohti.
"Kokeileppas nyt", isän ääni kuului aivan Kaikupennun sivulta, kun hänen päänsä pulpahti vesirajan yläpuolelle. Lumisydän liikutti tytärtään hitaasti eteenpäin, samalla kun pentu potki jaloillaan tasaisesti ja vahvasti. Hänen ilmeensä oli keskittynyt, jalkojen liikuttelu uimaliikkeiden mukaan oli yllättävän hankalaa. Lopulta soturi veti tassunsa pois naaraan alta. Hän odotti hukkumisen tunnetta, mutta ei! Sinisilmä pysyi pinnalla, vaikkakin hieman kömpelösti ja vettä aktiivisesti hörppien. Mutta hän osasi uida, ainakin jotenkuten!
"Minä osaan, minä- höyrp- osaan, minä osaan!" Kaikupentu huudahteli, mutta ilo loppuikin sitten siihen. Hän tunsi äkkinäisen piston käpälässään ja vinkaisi vihlaisun vahventuessa. Pentu hypähti pinnalle ja räpiköi nopeasti rantaan, samalla kun isä juoksi hänen viereensä.
"Jokin puri minua...", naaras vinkaisi ja näytti tassuaan Lumisydämelle. Tuon ilme muuttui vakavaksi.
"Meidän täytyy palata leiriin!" isä hymähti, eikä tuota näyttänyt huvittavan tai huolettavan enää mikään. Soturin ilme oli täysin tunteeton, kun tuo nappasi tyttärensä selkäturkista hampaisiinsa. Kolli kiiruhti niin nopeasti kuin pystyi rannalta pois, suoraan kanervikkometsään, kohti kotileiriä. Kaikupennun silmissä alkoi sumeta ja hän tunsi olonsa heikoksi. Kun he olivat viimeinkin päässeet leiriin asti, oli pentua alkanut jo oksettamaan. Harmaalaikkuinen kissa laski hänet hampaistaan vasta parantajanpesän sammalpedillä, tai mitä pesästä ja sen sisällöstä oltiin tähän mennessä saatu rakennettua takaisin vanhaan loistoonsa. Naaraan kuulo oli huono ja olo aivan järkyttävä, hän vain nökötti paikallaan sillä pelkäsi liikkumisen pahentavan oloa. Emon huuto isälle vastuusta kuului kuin kuplan tai vesimuurin takaa. Se oli silkkaa kohinaa. Lopulta huimaus vahvistui ja Kaikupennun silmissä pimeni.

19.11.25 klo 22.34

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti juoksi, kunnes tunsi tutun kihelmöinnin tassuissaan. Hän pysähtyi korkean kallion kielekkeelle tutkimaan maisemaa allaan.
*Maailman huipulla. Katsokaahan tänne!*
Naaras virnisti itsekseen ja nautti hetken yön hiljaisuudesta. Jossain huusi pöllö ja hetken päällikkö harkitsi lähtevänsä sen perään - syövänsä hiljaisuuttaan häiritsevän elikon suihinsa, mutta totesi pian ajatuksen olevan naurettava.
*Ei päällikön tarvitse metsästää itsekseen.*

Paluumatka leiriin oli paljon hitaampi. Kuolontähti kuljeksi mietteissään ja kävi läpi viime aikoijen taisteluita ja haasteita. Hänen mielessään muhivat mahdollisuudet tulevista juonista. Panttivankitilanteet olivat lietsoneet tervetullutta pelkoa, mutta niitä ei oltu viimekerroilla saatu hyödynnettyä oikein.

*Pitäisi vaatia jotakin, jonka klaanit antavat ilman suurta vastahyökkäystä. Vaihtokauppa resursseista ilman suuria ponnistuksia*, Kuolontähti pohti.
Pienistä kaappauksista ei kenties nousisi yhtä suurta meteliä, mutta riittävän usein suoritettuna ne voisivat muistuttaa muita klaaneja olemaan varuillaan.
*Meitä te ette unohda*, päällikkö mietti virnuillen kiivetessään kotileiriinsä. Hän loi omaksi ilokseen murhamaisen katseen häntä vastaan tulleille sotureille ja nautti heidän äkillisestä perääntymisestään. Huomenna olisi aikaa käydä suunnitelmia läpi ja valjastaa joukot, mutta nyt päällikkö käpertyi hyvin ansaituille yöunilleen.

19.11.25 klo 22.27

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Aaltotähti kuunteli tyytyväisenä klaaninsa eloa. Oli vielä aikainen aamu, ja ensimmäiset soturit olivat alkaneet päivän askareensa. Tunnelma oli vielä kuitenkin rauhallinen.
Aaltotähti käänsi vielä kylkeä sammalpedillään. Hän oli lähtenyt yöllä yksinään partioon ja palannut vasta myöhään. Tai näin hän sen selittäisi, jos joku asiaa kysyisi. Tosiasiassa kolli oli hiipinyt ulos leiristä, vannottanut leirin uloskäyntiä vartioineet soturit hiljaisiksi ja käynyt iltakävelyllä.

Kotileiriin palaaminen oli ollut mahtavaa, mutta päällikkö ei ollut vielä päässyt kaikesta levottomuudestaan irti. Jokin tuntui olevan vinossa, vaikka ulkoisesti suurta uhkaa ei juuri nyt vaikuttanut olevan. Hän oli kiertänyt rajoja ja tutkinut reviiriä, etsien vihjettä siitä, mikä mahtaisi olla tunteen takana.

*Todennäköisesti vain stressi viime aikojen tapahtumista. Ja vierailusta Tähtiklaanin luona.*

Nyt ulkoa kuului jo ensimmäiset harjoittelun äänet - joku oli onnistunut raahaamaan oppilaansa unten mailta. Pian olisi päällikönkin aika nousta ja ottaa johto klaanistaan. Aaltotähti hymyili ja nousi venytellen jaloilleen.

*Ainakin olemme kotona.*

19.11.25 klo 22.20

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Tunnelma leirissä oli ollut kireä koko aamun. Varistähti oli ottanut klaanin edessä yhteen Linnunsiiven kanssa, ja sanasotaa seuranneet oppilaat ja soturit olivat vasta hetki sitten kukin kerrallaan vetäytyneet loitommalle paikoiltaan, jossa he olivat olleet tekemässä muka kaikkea muuta, paitsi salakuuntelemassa. Tosin päällikkö ei ollut tuntunut edes yrittävän pitää konfliktia salaisena, joten mikäpä siitä.

Nummipyörre katseli klaanin palautumista normaaliin päiväohjelmaansa paikaltaan, jossa hän oli päällikön takaa seurannut tilannetta. Linnunsiiven perääntyessä pentunsa kanssa hän kallisti päätään ja kiinnitti katseensa toiseen naaraaseen. Nummipyörteen kuva hänestä oli ollut tähän asti neutraali, joskaan hän ei ollut vakuuttunut Linnunsiiven taistelutaidoista. Nyt naaraan mielessä pyöri, oliko kyse osaamisen puutteesta tai pelkuruudesta, kuten hän oli alunperin ajatellut, vai eikö toinen ollut uskollinen klaanilleen?

Varistähti oli vetäytynyt pesäänsä mutisten eri rangaistusvaihtoehtoja ja hetken Nummipyörre harkitsi seuraavansa häntä nähdäkseen, voisiko olla avuksi. Päällikön olemus ei ollut kuitenkaan antanut ymmärtää, että naaraan läsnäololle oli tarvetta, joten sen sijaan hän lähti astelemaan kohti leirin uloskäyntiä.

*Ainakin voin haukata hieman happea, ja ehkä jopa saalista, ennen kuin seuraava myrsky alkaa. Tosin Linnunsiipeä täytyy varmaankin pitää silmällä...*

Petturi tästä epävarmasta ajanjaksosta vielä puuttuisikin.

5.11.25 klo 13.53

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu oli tiennyt tämän! Jääsilmä odotti pentuja, ja uudet pennut tiesivät iloa Luuklaanille. Parantajaoppilas oli kiinnittänyt huomiota siihen kuinka useasti soturitar oli rampannut uuden leirin tarpeidentekopaikalla ja tullut muutamaan kertaan pyytämään Mustakipinältä yrttiä vatsakipuun. Ja nyt Luuklaanin parantaja oli pakottanut naaraan kunnon tutkimukseen, mihin Taistotassu ja Punatassu olivat myös saaneet osallistua. Ja näin pentu-uutiset oltiin saatu vahvistettua, vaikkei punaoranssin kissan tiineys vielä pitkällä ollutkaan. Kolli hymyili tyytyväisenä omaan tarkkaavaisuuteensa, hän oli arvannut asian oikean laidan jopa ennen hänen mestariaan!
"Punatassu!" Mustakipinä sanoi pesänsä suuaukolta ja viittoi tuuhealla valkotäplikkäällä hännällään toista oppilastaan seuraamaan.
"Tulisitko mukaani katsomaan Myyräkynnen pentuja? Taistotassu on keräämässä yrttejä", Luuklaanin parantaja huikkasi kilpikonnakuvioidulle kollille. Hän käänsi katseensa mestariinsa ja jolkotti sitten tuon luokse.
"No tuotaa... Kyllä minä voin tulla", Punatassu naukaisi. Kaksi kollia suunnisti kulkunsa uutta pentutarhaa kohti. Se oli samanlainen halkeama kalliossa, kuten muutkin Luuklaanin leirin pesät. Uusi leiri oltiin rakennettu samanlaisen kielekkeen harjanteelle, millaisella vanha leiri oli ollut. Tämä oli vain kooltaan suurempi ja vuoristoseinämät suojasivat heitä yhden sivun sijaan kahdelta puolelta. Parantajaoppilas kuvailisi ulkomuotoa rotkomaiseksi, paitsi että siinä päässä missä pitäisi seinämä tulla vastaan, oli valtava pudotus puidenmittojen päähän alas vuoriston juureen. Ellei tietenkin tömähtäisi vuoristoseinämään sitä ennen.
"Tarkista sinä Rottapentu niin minä tarkistan Harakkapennun", Mustakipinä naukaisi heidän päästessä sisälle pentutarhaan ja tuuppasi hieman hiilenharmaata pentua Punatassua kohti. Parantajaoppilas nyökkäsi ja istutti Rottapennun eteensä. Matkanteko vuoristossa ei ollut ainakaan päällepäin näyttänyt rasittavan pentutarhan vanhinta pentua, mutta kilpikonnakuvioinen kolli kyseli tuon vointia, jaksamista ja oliko tuolle tapahtunut jotakin normaalista poikkeavaa, samalla kun hän itse tutki hiilenharmaan kollin tassuja, lihaksia ja muuta kehoa. Pentu vaikutti täysin terveeltä, mikä ei ollut tullut meripihkasilmälle yllätyksenä. Vaellus väliaikaisesta leiristä uuteen ei ollut ollut kovinkaan pitkä ja Rottapentu alkoi muutenkin olemaan jo oppilasiässä. Hän nyökkäsi tyytyväisenä, kaksi oikein mennyttä diagnoosia tälle päivälle oli hänen uusi ennätyksensä!

22.10.25 klo 16.22

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Fasaani komeili aluskasvillisuudessa. Se tepasteli hitaasti ja ylväästi ympäriinsä, ja Seittiturkkia hymyilytti sen arvokas olemus. Kohta tuo arvokkuus katoaisi silmänräpäystäkin nopeammin. Soturi oli vain parin ketunmitan päässä ja hän valmistautui hyökkäämään. Kollin syvän siniset silmät olivat nauliintuneet tuohon ylvääseen lintuun ja hän oli juuri ponnistamassa, kun valkea otus loikkasi hänen nenänsä edestä fasaanin kimppuun. Lintu piti korviavihlovaa meteliä, mutta nopeasti tuo valkoinen olento päästi sen päiviltään. Samassa tummaraitainen kissa tunnisti otuksen toiseksi kissaksi, eikä hän voinut uskoa silmiään, kun hän tajusi kuka se oli. Lumitassu katseli ylpeästi ympärilleen ja näytti itsekin hiukan yllättyneeltä saaliistaan. Samassa tuon mestari Tummavarjo riensi paikalle, ja hänen silmänsä pyöristyivät yllätyksestä.
"Hienoa, Lumitassu! Alat kehittyä!" tuo sanoi. Seittiturkki oli aivan ihmeissään. Tuo äärettömän laiska ja inhottava oppilas oli juuri pyydystänyt fasaanin!
*Kuinka hänet saatiin ulos leiristä ilman kiristystä tai voimaotteita?*
Niin, eihän Lumitassu mitenkään laiska ollut jaksamattomuuden takia. Oppilaan oli vain pistettävä hanttiin joka ikisessä asiassa mitä Tummavarjo tai kuka tahansa muu yritti tuolle sanoa tai antaa hoidettavaksi. Siksi tummaraitainen soturi ei kyennyt sanomaan sanaakaan, tai edes kunnolla suuttumaan saaliinsa varastamisesta. Hän oli niin ihmeissään.
*Onko Lumitassu muuttunut vihdoin?*
Seittiturkki palasi kuitenkin todellisuuteen, kun kuuli Lumitassun äänen: "Huhhuh... Tuo varmaan riittää tältä päivältä. Näytät Tummavarjo olevan aivan puhki ja minäkin taisin saada naarmun tassuuni. Kanna sinä tuo fasaani, kun et saalistanut mitään tällä reissulla. Minä menen jo edeltä Taivasliljan luo."
Oppilaan kasvoilla oli välinpitämätön ilme, ja hän kääntyi kannoillaan vuoristoa kohti. Hyvä ettei Seittiturkin suu loksahtanut maahan asti auki.
"Mutta Lumitassu, vastahan me aloitimme! Näytäpä sitä naarmua, osaan minäkin nyt jotain sille tehdä", Tummavarjo sanoi tyynenä. Lumitassun ilme valahti ylimielisestä ärsyyntyneeksi. Tuo mulkaisi mestariaan ja huiskaisi hännällään muristen: "No eikö yksi fasaani riitä? Ja minun on saatava jotakin Taivasliljan yrttiä! En pysty jatkamaan harjoituksia, ellen saa hoitoa!"
Seittiturkki pyöräytti syvän sinisiä silmiään.
*Mitä minä oikein ajattelin äsken? Että hän olisi muka muuttunut... Ja pah! Ärsyttävä pikku kakara joka ei viitsi edes yrittää pärjätä!*
Tummaraitaista soturia ärsytti tuo oppilas nyt aivan liikaa. Vuoristoklaani oli antanut Lumitassun, sekä tuon kuvottavien kotikisuvanhempiensa jäädä asumaan klaaniin, mutta valkoturkkinen kolli ei halunnut arvostaa sitä. Vaaleanruskea kolli nousi aluskasvillisuudesta ja juoksi takaisin vuoristoon.