11.3.26 klo 13.11

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu katseli haikeana ulos parantajien pesän suuaukosta. Ilma oli seisova ja kostea, sekä erityisen kylmä. Pian tulisi ukkosmyrsky. Pentu tihrusti leirin suuaukolle ja toivoi isänsä, Lumisydämen ja isoemonsa, Sädetaivaan saapuvan sieltä minä hetkenä hyvänsä. Hänen olonsa oli haikea, ruskearaidallinen naaras kaipasi heitä. Olisihan pentutarhassakin ajanvietettä ja kavereita, mutta Yöturkki ei ollut vielä antanut lupaa hänelle poistua pesästään. Joten ruskeaturkkisen kissan sukulaiset olisivat ainoat, jotka pystyivät pitämään hänelle seuraa. Kirottu merisiili ja sen myrkkypistimet! Sinisilmä kuuli askeleita takaansa, hän käänsi päätään ja näki kuinka emo saapui hänen vierelleen.
"Mitä mietit?" Kaikupentu kuuli Liekkisateen äänen kysyvän. Hän nojasi kuningattaren jalkoihin ja huokaisi: "Kaipaan isää ja isoemoa..."
"Kyllä he palaavat, partio on jo varmasti kotimatkalla", punaraidallinen naaras maukui. Tuo kumartui ja nuolaisi tyttärensä päälakea. Pentu puski punaturkkisen kissan jalkaa.
"Haluaisitko käydä kanssani joella? Haluat varmasti pois näiden seinien sisältä", emo naukaisi. Ruskearaidallinen naaras nyökkäsi ja nousi ylös innokkaana. Hän pääsisi viimeinkin ulos leiristä, tästä tulisi jännittävää!

Kaikupentu molskautteli tassuaan hyisen kylmässä vedessä ja vilkaisi kauempana istuvaa emoaan. Heidän oli alunperin tarkoitus käydä vain juomassa, mutta veden ylle kertyneen jään rikkomisesta oli saatu aikaiseksi vesisota ja nyt kuningatar halusi testata kalastustaitojaan. Pentu istui kiltisti joen penkareella ja läpsäytteli vettä, kunnes tunsi pisaran kuonollaan. Hän katsahti taivaalle, iso tumma pilvi oli peittänyt kauniin sinisen taivaan.
"Meidän pitäisi lähteä, pian alkaa jyristä...", ruskearaidallinen naaras kuuli Liekkisateen mutisevan ja nosti tassunsa pois vedestä.
"Tullaanko illemmalla takaisin?" hän kysyi mahdollisimman rauhallisesti, mutta Kaikupennun oli pakko upottaa kyntensä lumihankeen ettei olisi hypännyt ulos turkistaan. Hän ei muistanut koska viimeksi hänellä oli ollut näin kiva päivä, ei se saisi päättyä vielä! Emo oli avaamassa suutaan vastatakseen, kun tuon katse siirtyi salamana veteen ja hetkeä myöhemmin kuningatar oli loikannut lehtikadon jäädyttämään veteen tassut ojossa. Pentu katseli suu auki kuinka hopeasuomuinen kala hyppäsi pinnalle, ja kuinka punaraidallinen naaras tarrasi kynsillään siitä kiinni ja viskaisi rannalle. Liekkisade hyppäsi pois vedestä ja otti kalan hengiltä napakalla puraisulla.
"Hyvä koppi emo!" Kaikupentu ulvahti ja loiskaisi vettä tuon päälle. Emo sähähti leikkisästi ja jahtasi tyttärensä veteen, ei onneksi polven korkeutta syvemmälle. Sitten tuo nosti ruskearaidallisen naaraan niskasta rannalle ja laski maahan.
"Meidän tä..." pentu kuuli kuningattaren äänen, mutta loput tuon lauseesta peittyivät kovan jyrähdyksen alle. Taivaan poikki kiisi keltainen välähdys ja uusi jyrähdys halkoi korvia.
"Pidetään kiirettä!" ruskeaturkkinen kissa kuuli Liekkisateen äänen alkaneen kaatosateen yli. He lähtivät pois joen rannasta, jättäen kalan haudattuna hankeen. Mutta sade yltyi hetkessä niin vahvaksi ettei sinisilmä nähnyt eteensä kuin vain ketunmitan päähän. Ukkosmyräkkä oli alkanut aivan yhtäkkiä. Emo varmisti, että tytär kulki hänen vierellään ennen kuin lähti juoksuun. Kaikupentu aavisti, että punaraidallinen naaras yritti suunnistaa nopeinta reittiä takaisin leiriin, muttei siitä tullut mitään. He tekivät monta käännöstä, äkkipysähdystä ja joutuivat palaamaan jäljissään takaisin, kun vastaan tuli liian leveitä puroja joiden yli ei olisi päässyt turvallisesti. Äkkiä välähdys sokaisi pennun, kuului räksähdys ja kipu iski häntä päin voimalla. Ruskearaidallinen naaras sähähti tuskasta ja säikähti, sillä kuningatar hänen vierellään alkoi karjumaan. Sinisilmä jähmettyi paikoilleen ja katsoi Liekkisadetta kauhuissaan.
"Em...", Kaikupentu koitti naukaista, mutta sanat takertuivat kurkkuun kun hän näki kyyneleiden valuvan emon punaisia kasvoja pitkin.
"Etsi tiesi leiriin ja hae apua. En pääse omin voimin pois. Mene!" kuningatar sähisi ja vetäytyi kippuraan. Tuo kiljui ja itki, tuska mitä punaraidallinen kissa tunsi oli varmasti sietämätöntä. Pentu ei nähnyt tarkasti eteensä, mutta katsellessaan ympärilleen hän tajusi heidän makaavan keskellä puun oksastoa. Puu oli rojahtanut maahan ja Liekkisateen takajalka oli jäänyt sen rungon alle.
"Mutta sinä...", Kaikupentu huusi.
"MENE!" emo huusi takaisin. Sade kasteli kaksikon turkkeja ja pisarat valuivat kuningattaren otsaa pitkin vieden kyyneleet mukanaan alas maahan. Pentu katsahti tassuihinsa, kun punainen vana maassa saavutti hänen etutassunsa. Se sai alkunsa punaraitaisen naaraan jalasta, joka oli rusentuneena puun painon alla.
"Verta...", Kaikupentu sopersi, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja kääntyi rämpiäkseen ulos puun oksastosta. Hän ei tiennyt selviäisikö Liekkisade hengissä tästä, mutta tiesi että tuo katseli kuinka hänen tyttärensä katosi kanervikkoon, jääden sitten yksin puun alle.

6.3.26 klo 16.53

Loistepentu, Vuoristoklaani

Usva

“Tulehan Loistepentu,” Jäähammas sanoo tiukasti. “Viedään sinut parantajalle.” Emo mulkaisee viimeisen kerran Tuhkakajoa ja lähtee kohti parantajan pesää pentunsa kanssa, jolla on kivun irvistys kasvoillaan.

Loistepentu ei koskaan ollut nähnyt emoa niin vihaisena kuin äsken. Hänellehän oli tullut vain haava, se paranisi nopeasti, vaikka olikin tyhmää, ettei Loistepentu sitten voisi varmaan osallistua leikkeihin. Hän kipunsa keskeltä tajuaa, että Liljapennun syy tämä oli.
*Miksi Liljapentu teki noin? Tietysti minä tiedän että en ole pentutarhan johtaja!* Loistepentu ajattelee ärsyyntyneenä. Hän katsoo kuinka Taivaslilja lähestyy häntä ja emoa lempeä hymy kasvoillaan.
“Loistepentu, taas Liljapennun kimpussa, vai toisinpäin?” parantaja kysyy moittivalla äänensävyllä.
Loistepentu ei uskalla sanoa mitään, koska hän hieman ujostelee vanhempaa parantajaa, vaikka on ollut tämän luona muutaman kerran. Hän katsoo emoaan, jotta tuo vastaisi kysymykseen. Emo nyökkää, ja he kävelevät parantajan perässä tuon pesään.

“No, katsotaan sitä haavaasi nyt,” Taivaslilja sanoo ja hakee esiin hämähäkinseittiä ja lehtiä, joiden nimiä Loistepentu ei tiedä.
Parantaja tutkii haavaa ja toteaa, ettei se onneksi ole syvä, vaikka ikävältä näyttääkin. Hän laittaa haavan päälle lehtiä ja sitten sitoo sen hämähäkinseitillä. Loistepentu vääntelehtii hieman. Hän ei ollenkaan pidä tuon tahmean aineen tunnusta hänen karvoissaan.
“Pysy paikallasi, niin haava tyrehtyy nopeammin,” Taivaslilja käskee.
Loistepentu pysähtyy.
“Sattuuko sinua muualle?” parantaja kysyy.
“Ei…” Loistepentu vastaa hiljaisesti. Hänellä on pari naarmua etutassussa ja hänen vartaloaan särkee tappelun jäljiltä, mutta ei häntä satu minnekään.
“Hyvä,” Taivaslilja sanoo. “Älä riehu tai leikkitappele muutamaan päivään, niin haava paranee nopeasti. Nyt suosittelisin että menisit nukkumaan. Vai tarvitsetko unikonsiemenen?”
“En tarvitse. Kiitos, Taivaslilja,” Loistepentu kiittää.
“Tämä on vain työtäni. Mutta jos yrittäisit pysyä poissa vaikeuksista, jooko?” parantaja ehdottaa.
Loistepentu nyökkää, mutta ajattelee: *Ei se edelleenkään ollut minä joka aloitti!*
Hän lähtee parantajan pesästä emonsa johdolla kohti pentutarhaa. Loistepentu huomaa, että emo on edelleen vihainen.
“Emo, ei minulle käynyt mitään pahaa. Älä rankaise kaikkia muita pentuja tästä,” valkoinen pentu pyytää. “Paitsi Liljapentu ansaitsee rangaistuksen.”
“Hyvä on. Liljapentu saa rangaistuksen, siitä voit olla varma,” Jäähammas vastaa. “Mutta nyt, menehän nukkumaan.”
“Ei ole edes myöhä…” Loistepentu valittaa.
“Niin, mutta parantaja suositteli nukkumista, eikö?” Jäähammas sanoo.
“Niin kai sitten,” Loistepentu hyväksyy emonsa selityksen, ja asettautuu varovaisesti nukkumaan.

4.3.26 klo 12.41

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Kuolontähti oli juuri kajauttanut kutsun ilmoille, mutta Punatassu istui jo eturivin paikallaan ennen sitä. Hän nimittäin tiesi mitä asia koski. Toive, mikä parantajaoppilaan mielessä oli lähes päivittäin käynyt täyttyisi, mutta ei hänen kohdallaan. Taistotassusta tehtäisiin täysivaltainen parantaja.
*No... Ehkä hän on minuakin parempi joissakin jutuissa...* kolli ajatteli. Silloin se alkoi.
"Luuklaanin kissat! On tullut aika nimittää uusi parantaja joukkoomme! Mustakipinä on käynyt Taistotassun kanssa Tulikammiolla ja Pimeydenmetsän henkien siunauksella hän on saanut parantajanimensä!" päällikkö naukaisi. Kilpikonnakuvioinen kissa henkäisi. Nyt se tulisi, hetki minkä olisi pitänyt olla hänen!
*Mikä, mikä mikä? Toivottavasti hän sai jonkun huonon nimen, vadelma tai lilja tai turkki...* Punatassu tuumaili haikeana. Oppilastoverin nimitys aiheutti selkeästi ristiriitaisia tunteita hänessä, mutta parantajaoppilas ei sitä ääneen myöntäisi, eikä kyllä ajatuksissaankaan.
"Tästä päviästä alkaen hänet tunnetaan Taistokuutamona!" Kuolontähti huudahti. Kolli pyöräytti tumman meripihkaisia silmiään, eipä tuo ollut kummoinenkaan nimi.
"Taistokuutamo, Taistokuutamo!" Luuklaani mylvi uuden parantajan nimeä. Taistokuutamo istahti keskelle leirin aukiota, samalla kun Mustakipinä katseli sivusta ylpeänä. Uuden parantajan lähimmät tuttavat kävivät onnittelemassa häntä. Kilpikonnakuvipinen kissa oli kuitenkin varma siitä, että hänkin pääsisi ihan varmasti pian täysivaltaiseksi parantajaksi... Punatassu katseli mestariaan ja päällikköään, jotka seisoivat nyt vierekkäin ja juttelivat toisilleen. Sitä ei varmasti moni soturi Luuklaanissa tajunnut, mutta parantajalla olisi suora vaikutusvalta klaanin menoihin päällikön kautta, paljon suurempi kuin tavallisella soturilla. Kukaan ei hyppisi parantajan nenälle tai pettäisi, jos haluaisi varmistaa saavansa lääkehoitoa tulevaisuudessa. Ja Luuklaanin taistelunhimoisessa joukossa sitä tulisi tarvitsemaan. Parantajaoppilas katseli Kuolontähteä ajatuksissaan, mutta ajatusten kulku tyssäsi kuin seinään, kun naaras karjaisi: "Älä siinä seiso vaan tuo minulle ruokaa! Päällikösi nääntyy!!"
"Ky-kyllä Kuolontähti!" Punatassu naukaisi ja katsoi päällikköään suoraan tuon oransseihin silmiin. Sitten hän pinkaisi tuoresaaliskasalle ja poimi suuhunsa mehevän ja suuren jäniksen. Sitten kolli juoksi takaisin.
"Ihailtavan nopeaa toimintaa", Kuolontähti naukaisi. Parantajaoppilas nyökkäsi kumartaen ja lähti sitten pesäänsä kohti.

3.3.26 klo 16.50

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittiturkin nenään kantautui jäniksen tuoksu. Soturi nuuhki ilmaa ahnaasti, tarkastellen samalla ympäristöään pitkäkorvasta merkkejä etsien. Jänis olisi loistava saalis lehtikadon pakkasilla, kun muuta riistaa ei tuntunut olevan tarjolla. Hän hiipi läheisen kuusen juureen ja ryömi sen oksien alle, tarkastellen sitten puun toiselta puolelta ympäristöään. Kolli erotti valkean ruskean sävyisen otuksen noin viiden ketunmitan päästä itsestään. Eläimen lehtikatoturkki näytti olevan vasta vaihtumassa, muuten sitä ei olisi ollut yhtä helppo erottaa lumisesta maisemasta. Nyt ruskea täplä oli silmiinpistävä valkeassa hangessa, vihreiden kuusipuiden ympäröimänä. Tummaraitainen kissa nuolaisi huuliaan. Nälkäisenä metsästämisellä olisi omat riskinä, mutta hän uskoi pystyvänsä pitämään itsensä kurissa. Vaaleanruskea kissa pudottautui vaanimisasentoon, mutta samassa hänen mieleensä hypähti edellispäivältä kuva: hän oli ollut pesemässä turkkiaan leiriaukiolla, lähellä Kieppumyrskyä ja Yötassua. Soturi oli opettamassa oppilaalleen parhainta saalistusasentoa, jolla saisi riekon kiinni. Naaraiden hioessa saalistusasentojaan, oli vanhempi heistä sitten sanonut, että saalistustekniikka sopisi loistavasti myös jäniksen metsästykseen.
Seittiturkki siristi silmiään ja koitti parhaansa mukaan matkia pesätoverinsa saalistusasentoa edellispäivältä. Kohta päästäisiin näkemän olisiko Kieppumyrsky millainen metsästäjä, vai opettiko tuo nuoremmalle sukupolvelle pelkkää humpuukia. Soturi painautui matalaksi ja tepasteli paikoillaan hakeakseen tassuilleen mahdollisimman tukevat asennot. Hänen viiksensä sojottivat vinhasti eteenpäin ja kollin pupillit laajenivat hyökkäyksen lähestyessä. Hän veti syvään henkeä, ponnisti ja loikkasi ilmaan. Hetken verran tummaraitainen kissa tunsi olonsa kuin liito-oravaksi. Ja sitten jänis olikin jo hänen tassuissaan. Vaaleanruskea kissa tarrasi kynsillään kiinni pitkäkorvan takajalasta, samalla kun eläin huudahti kauhuissaan. Otus alkoi potkimaan raivokkaasti, päästäkseen liikkeelle ja irti saalistajansa otteestan. Seittiturkki tunsi kynsien viiltävän poskeaan ja hän henkäisi terävästi kivusta. Paksu ja vahvan makuinen neste valui soturin poskea pitkin hänen suuhunsa. Verta. Kollin sinisissä silmissä syttyivät vihan liekit ja hän puristi kynsillään tiukemmin jäniksen takakoivesta. Tummaraitainen kissa avasi suunsa ja puri leukojaan kiinni niin kovaa kuin pystyi ensimmäiseen osaan, mikä joka suuntaan riuhtovasta eläimestä kohdalle osuikaan. Hän tunsi hampaidensa koskettavan toisiaan ja jäniksen huuto nousi korvia huumaavaksi.
*Vielä yksi hetki!*
Seittiturkki pysyi tiukasti kiinni saaliin teutaroidessa rajusti. Lopulta kuitenkin hänen voimansa alkoivat uupumaan ja jänis sai yliotteen. Saaliin takakoipi mottaisi soturia niin lujasti kasvoihin, että hän näki hetken pelkkiä tähtiä. Kolli joutui irroittamaan otteensa hakeakseen tukea maasta, mutta huitaisi sokeasti tassullaan kynnet ojossa ja toivoi vielä osuvansa jänikseen. Kynnet upposivat nahkaan ja repivät sitä rikki, kun pitkäkorva ponnisti paetakseen. Samalla saalis sai muksautettua häntä uudemman kerran pään alueelle. Kipu lävisti tummaraitaisen kissan kehon, hänen silmissään sumeni ja hän tuupertui maahan.

Seittiturkki havahtui hereille vesipisaran pudotessa hänen kuonolleen. Soturi räpäytteli silmiään ja maiskautteli suutaan. Veren maku oli laimea. Hän nousi hitaasti ylös, sillä kollin olo oli jokseeksin tasapainoton ja erittäin kankea. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kylmässä hangessa maannut, mutta ilmeisesti riittävän kauan että kylmyys oli kangistuttanut hänen kehonsa. Tummaraitainen kissa lähti kävelemään huojuvin askelin suuntaan mihin jäniksen jäljet näyttivät menevän. Hänen katseensa ei ollut täysin terävä, joten vaaleanruskea kissa ainakin toivoi kyseessä olevan jäniksen jäljet.
*Minne sinä ehdit?*
Ei Seittiturkki voinut sanoa, että hänen ajatuksensakaan kulkivat täysin virroin, mutta silti soturi sai vainun samasta jäniksestä jonka kanssa oli taistellut hetki sitten. Hän lähti juoksuun ja kompuroi jokaiseen epätasaiseen kohtaan hangessa. Mutta onni oli matkassa, sillä kolli löysi pitkäkorvan kuolleena kannon juuresta. Sen takajalassa oli julman näköisiä haavoja, useita viiltoja koiven molemmin puolin. Kyljessä eläimellä oli verinen läikkä, minkä alta paljastui kissan purukaluston jättämä jälki. Hän oli saanut sen vuotamaan kuiviin! Tummaraitainen kissa tarrasi päivän ensimmäiseen saaliiseensa ja vaikka hänen voimansa olivatkin vähissä, ei vaaleanruskea kissa aikonut luovuttaa. Hän pujotteli kantojen ja kivien välissä saalis hampaissaan ja pian saapui takaisin Vuoristoklaanin leiriin.

1.3.26 klo 15.00

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo oli metsästämässä Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välisen rajajoen lähellä. Hän haisteli ilmaa ja pian haistoi jotain, haju oli vesimyyrän. Soturi katseli ympärilleen ja pian huomasikin eläimen joen penkareella. Hän laskeutui matalaksi ja ryhtyi hiipimään sitä kohti. Kun kolli oli tarpeeksi lähellä, hän hyppäsi saalistaan päin. Loikka oli täydellinen, tummaraitainen kissa laskeutui aivan vesimyyrän ylle ja sai purtua sen hengiltä hetkessä. Hän kiitti Tähtiklaania hyvästä saaliista, hautasi sen hankeen ja istahti sitten hetkeksi. Tummanharmaa kissa katseli eteensä, joki kimmelsi kauniisti valkean hangen toimien valon kimmokkeena. Sädehtivän veden pinnasta häntä katsoi pari oransseja silmiä, joissa paloi haikeuden liekki.
"Purokajo...", ääni maukui, kaikuen vedestä ja kaikkialta Purokajon ympäriltä. Hän hätkähti ja vilkuili ympärilleen. Lähiympäristö näytti kuitenkin autiolta, vaikkei Kuutamoklaanin synkälle reviirille kamalan pitkälle nähnytkään. Soturi laski katseensa takaisin veteen, oliko joku purossa? Hän kumartui pinnan ylle ja nyt oman kuvajaisensa tilalla olikin toinen kissa. Vaikka kissalla oli samoja kasvon ja kehonpiirteitä kuin kollilla, olivat heidän turkkiensa ja silmiensä sävyt täysin erilaiset. Lisäksi kuvajainen oli ilmiselvä naaras, jonka katse näytti surulliselta.
"Kuka olet?" Purokajo kysyi varovasti. Kermanvaalea kissa hymyili hänelle surumielisen ilmeensä takaa.
"Etkö muka tunnista emoasi enää?" tuo kysyi ja naurahti. Soturi hätkähti uudemman kerran, oliko tämä kissa... Hänen emonsa? Lilja? Kenet hän oli nähnyt viimeksi vain parin kuun ikäisenä? Kollin valtasi epämieluisa tunne ja hän pörhisti karvojaan. Ei tämä voinut olla todellista. Tämän oli pakko olla jonkinlainen harha tai kuumeuni... Eivätkös kuolleet kissat näyttäytyneet vain parantajille ja päällikölle?
"Mitä sinä täällä teet?" Purokajo tuhahti, hän alkoi yhä vähemmän ja vähemmän uskomaan näkynsä todellisuuteen. Olisikohan tummaraitainen kissa sittenkin liukastunut kesken vesimyyrän saalistuksen ja lyönyt päänsä? Naaras näytti huolestuneelta, kun hänen poikansa ilme muuttui hämmästyneestä epäuskoiseksi.
"Ole kiltti ja opasta, ja tue siskoasi hänen elämänsä aikana. Hän ei pärjää yksin, etkä sinäkään pärjää ilman häntä", emo aneli. Soturin oranssit silmät siristyivät, oliko tässä sittenkin kyse pelkästään Solinasäteestä? Miksi Lilja ei sitten suoraan ilmestynyt tuolle ja kertonut asiaansa suoraan? Ja miksi kermanvaalea kissa ei maininnut sanallakaan heidän isäänsä Liekkitähteä, joka oli yhä elossa ja voisi yhtä lailla auttaa tytärtään? Katkeruus kupli kollin sisällä, häntä suututti. Tummaraitainen kissa katsoi sinisilmää kylmästi.
"Mitäs hylkäsit meidät", hän maukui kylmällä äänellä ja lähti puron varrelta pois. Mutta jo muutaman askeleen kohdalla paha olo valtasi Purokajon, hän katui sanojaan. Eihän naaras ollut tahallaan pentujaan hylännyt, vaikka tummanharmaa kissa ei ymmärtänytkään kuinka aikuinen kissa ei tajunnut syövänsä variksenruokaa tuoreen riistan sijaan. Mutta eihän Lilja olisi sitä tahallan tehnyt? Eihän? Soturin oli pakko lähteä liikkeelle, sillä paha olo oli tukehduttaa hänet. Hän pysähtyi vasta ison lumen peittämän nummikumpuran päälle, kyyneleiden tulviessa oransseista silmistä. Kylmä pakkastuuli heilutti kollin turkkia ja viiksiä. Tummaraitainen kissa katsoi alas kumpuran päältä.
*Miksi olin niin ilkeä? Ehkä hän oikeasti vain tarkoitti hyvää.*
Purokajo katsoi vielä uudemman kerran alas, kun yksi hänen kyyneleistään tippui maahan. Soturi katsoi, kun se tippui ja maahan osuessaan hän päätti, että ehkä voisi antaa perheellensä mahdollisuuden.
"Hyvä on, minä pysyn Solinasäteen tukena elämäni loppuun saakka, ihan sama mitä väliimme tulisikin", kolli kuiskasi ja tunsi tuulen leijailevan korvissaan.
"Kiitos", se kuiskasi.

28.2.26 klo 15.09

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Huomenta Sinitassu!" Sinitassu kuuli mestarinsa Mustalammen äänen. Hän avasi silmänsä ja katseli hetken kollia, joka seisoi oppilaiden pesän suulla.
"Jatkan soturiopetustasi tänään, eli palaamme takaisin tuttuihin rutiineihimme, siihen vanhaan hyvään aikaan kun tulvista ei ollut edes tietoakaan. Menemme ensin metsälle", mustaturkkinen kissa kertoi oppilaalleen, joka kampesi itsensä istumaan sammalpedillään.
"Ajattelin, että menisimme yhteen paikkaan, jota minä kutsun riista-apajaksi. Siellä on paljon erilaisia riistaeläimiä", soturi huikkasi naaraalle, ennen kuin kääntyi ympäri ja palasi takaisin leiriaukiolle. Ruskeamerkkisen kissan uteliaisuus heräsi ja hän lähti heti Mustalammen perään.

Perillä Sinitassu huokaisi tyytyväisenä. Sillä vetäessään kylmää pakkasilmaa keuhkoihinsa, pystyi hän haistamaan suuren määrän eri riistaeläinten hajuja. Jänisten, hiirten, myyrien ja lintujen tuoksut sekoittuivat keskenään ja odottivat noutajiaan. Oliko paikka Tähtiklaani, kun siellä tuntui olevan niin paljon saalista kylmälläkin lehtikatokelillä? He alkoivat saalistaa ja jo aurinkohuipun hetkellä olivat saaneet riittävästi saalista vietäväksi leiriin. Keskipäivä oli jo mennyt, kun Mustalampi ja tuon oppilas toivat viimeiset kantamuksensa leiriin, he olivat saaneet jo aika keon aikaiseksi.
"Tuletko kanssani myös myöhemmin metsästämään? Voisimme ottaa muutaman muunkin kissan mukaan!" Sinitassu ehdotti mestarilleen.
"Kaipa se käy, varmistan vielä Nummipyörteeltä että haluaako hän meidät illalla johonkin toiseen partioon", Mustalampi myöntyi. Oppilas melkein hyppi ylös ja alas riemusta, oli ihanaa kun elämä tuntui palaavan takaisin normaaliin menoon. Ei ollut taistelua tai tulvaa mistä huolestua, vaan elämän perusasioihin kuului nyt vain Kuutamoklaanin ruokkiminen ja sen rajojen vartiointi. Ainoastaan Tihkutäplän puuttuminen kummitteli naaraan alitajunnassa, soturin pitäisi olla täällä. Varistähti oli luvannut ottaa tuon takaisin jos tulvat loppuisivat ja nyt ne olivat poissa! Joten missä oli Tihkutäplä?

23.2.26 klo 11.03

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Metsästämisessä tärkeintä on asento. Jänis kuulee ja hiiri tuntee. Asettakaa painonne tasaisesti joka tassulle ja astelkaa pehmeästi.
Naukaisin ja astelin muutaman askeleen taaemmas, tehden kahdelle oppilaalle tilaa harjoittaa saalistusasentojaan. Karhutassu ja Laventelitassu levittäytyivät eri suuntiin kanervikossa ja lähtivät jäljittämään siellä olevia tuoksuja. Kollioppilas huomasi ensimmäisenä hiiren ja lähti hiipimään sitä kohti neuvotulla tavalla. Jyrsijä kuitenkin haistoi oppilaan pienoisen tuulenvireen käväistessä kanervikon läpi ja vilahti pois näkyvistä.
- Hiirenpapanat!
Karhutassu sihisi.
- Noin käy jokaiselle monta kertaa.
Naukaisin Karhutassulle ja usutin tuon takaisin saalistamaan. Ei kukaan ollut mestari syntyessään ja oppilaidenkin tulisi huomata se.

Illalla, kun palasimme takaisin leiriin olimme saaneet kaksi hiirtä ja jäniksen. Hiiret olivat Karhutassun ja Laventelitassun saalistamia, minä taas olin saanut jäniksen. Sadeläikkä oli hyvän varapäällikön tapaan meitä vastassa ja saalisonnittelujen jälkeen kysyi olimmeko törmänneet Haukkakiitoon ja Alppipentuun. Vastasin kieltävästi ja hieman hätääntyen, miksi kumppanini oli pentumme kanssa yksin ulkona? Harmaalaikkuinen naaras selkeästi huomasi hätääntymiseni ja kertoi, että kuningatar oli vienyt pienokaisemme tutkimaan reviiriä ja vastasatanutta lunta. Ilmeisesti he eivät olleet kaukana, olivat luultavasti vain olleet nummikumpuran toisella puolella kun olimme partioni kanssa saapuneet leiriin. Nyökkäsin huojentuneena ja lähdin tallustamaan Kuurasädettä kohti. Jäisin aukiolle odottamaan perheeni saapumista, joten kävin makuulle veljeni viereen ja aloin pestä tuon turkkia.

21.2.26 klo 2.32

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Nummipyörre juoksi päällikkönsä perässä kohti Neljän virran tammea. Naaras oli utelias. Viime aikoina hänen alakuloisuutensa oli hieman väistynyt ja hän oli jopa innoissaan mahdollisuudesta päästä kuulemaan, mitä klaanissa tapahtui. Levottoomuudet aiheuttivat stressiä ja huolta omasta klaanista, mutta samalla ne loivat uusia mahdollisuuksia.
*Kotileirin puolustusta täytyy vahvistaa. Kokoontumisessa on varmuudella joku, joka ei osaa pitää suutaan kiinni*, naaras ajatteli suunnitellessaan tiedonhakua. Kokemattomammilta sotureilta tai oppilailta voisi hyvinkin irrota tiedonmurusia, joita varapäällikkö voisi hyödyntää klaaninsa seuraavien askeleiden suunnittelemisessa.
*Jos päällikkö niin suo. Mutta tieto on valtaa.*

Viime aikaiset tilanteet olivat tulleet monelle klaanille yllätyksenä eikä Tähtiklaanin osallistuminen helpottanut tilanteen arviointia.
*Kuutamoklaanin ei pitäisi joutua arvioimaan tilannetta kaikkien kannalta. Meidän pitää pystyä turvaamaan oma klaanimme.*
Neljän virran tammi näkyi horisontissa naaraan loikatessa juostessaan kiven päälle. Kulkeminen tuntui helpommalta, jokin taakka oli pudonnut naaraan harteilta. Kenties se johtui puolustusvietin aktivoitumisesta, kenties hänen veljensä lähetti voimia Tähtiklaanista. Joka tapauksessa, naaraalla oli enemmän energiaa kuin ennen ja tahto tehdä siitä jonkun muun ongelma Kuutamoklaanin hyväksi.

21.2.26 klo 2.26

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti oli juuri saanut nimitettyä uuden oppilaan. Harakkatassu oli jäänyt innoissaan puhumaan uuden mestarinsa Helmiturkin kanssa ja päällikkö oli aikeissa suunnata ulos repimään jotakin kappaleiksi, kun neljän kissan ryhmä piiritti hänet.
*Kuinka he kehtaavat?*
Kuolontähteä raivostutti ryhmän asenne. Heidän tulisi pyytää lupaa lähestyä ja tehdä se arvokkaammin. No, keskustelun aloittanut soturi ymmärsi kuitenkin laskea päätään puhuessaan.
"Aavetassu ja Luutassu ovat valmiita sotureiksi näillä näppäimillä. Mahtavaa, eikö olekin! Luuklaani saa lisää vahvoja sotureita riviinsä."
Uutinen oli hyvä, sitä päällikkö ei voinut kieltää. Hän ei kuitenkaan päässyt yli sotureiden tavasta lähestyä päällikköään, vieläpä oppilaidensa kanssa. Hän katsoi ryhmää ilmeettömästi ja vastasi:
"Ja kuinkas sinä sen tiedät, kun asut nykyään pentutarhassa ja olet luovuttanut oppilaasi koulutuksen toisen tassuihin?"

Soturi värähti hieman ja oli alkamassa vastata.
“Sinä ja sinä”, päällikkö sanoi kylmästi ja osoitti kahta nyt vähemmän innokasta oppilasta.
“Te lähdette mukaani. Mestarinne jäävät tänne. Jos kerran olette niin taitavia ja valmiita, niin voitte varmasti todistaa sen? Ei sanaakaan!”, päällikkö sähähti viimeisen lauseensa kaksikon mestareille, jotka olivat astumassa esiin.
“Joko he ylenevät sotureiksi tai Pimeydenmetsään. Se jää nähtäväksi. Perässä. Nyt.”
Kuolontähti lähti kävelemään ulos pesästään. Kenties hän saisi repiä palasiksi jotakin muutakin kuin riistaa. Nämä kaksi kyseistä oppilasta olivat kuitenkin vaikuttaneet lupaavilta, joten päällikkö ei ollut aikeissa tappaa heitä, ellei tilanne eskaloituisi. Mutta oppitunti päällikön kunnioittamisesta oli pidettävä sekä heille että heidän mestareilleen.
“Ja te kaksi. Riistakasan on parempi olla tuplaantunut kun palaan takaisin. Liikettä”, päällikkö sihahti kahdelle mestarille. Tehtävä oli lähes mahdoton etenkin toisen ollessa tiinenä. Mutta niin sen kuului ollakin.

21.2.26 klo 2.25

Taistovaara - Luopio

Magic

Lehtikato ei koskaan ollut ollut Taistovaaran lempikausia, mutta nykyinen tilanne ei ollut kovinkaan huono. Ilma oli paljon kylmempää kuin mitä luopio olisi toivonut, mutta riistaa oli kuitenkin vielä saatavilla riittävästi yhden kissan tarpeisiin.
Klaanien levottomat liikkeet olivat tehneet metsästämisestä vaikeampaa. Taistovaara oli yrittänyt jonkin aikaa elää Kaksijalkalan liepeillä, mutta antanut periksi kanjonin kutsuun. Tämä oli kuitenkin koti, vaikka klaanit eivät häntä enää huolinetkaan.

*Aaltotähti saattaisi auttaa. Mutta se olisi muille liian vaarallista.*

Klaanit vaikuttivat palanneet omille alueilleen. Ainakin Vuoristoklaanin hajujäljet olivat palanneet entiselleen, ja Taistovaara oli jopa onnistunut jäljittämään pienen vaalean palleron harjoittelemassa metsästämistä. Kaukaa katsottuna hän ei voinut olla aivan varma, mutta sydämessään naaras oli melko varma, että kyseessä oli yksi niistä neljästä, jotka hän oli aikanaan auttanut kantamaan turvaan.
Levottomuudet olivat estäneet luopiota etsimästä nuoria uudelleen ja käymässä esittäytymässä.
*Lähitulevaisuudessa. Kyllä minä heidät vielä löydän. Vaikka he eivät sitä tietäisikään.*
Luopio havahti ajatuksistaan kuullessaan rasahduksen läheisestä pensaasta. Hän ei liikkunut, vaan jäätyi paikalleen odottamaan.
*Kuulostaa riistalta, ei kissalta.*
Naaraan odotus palkittiin, kun pieni myyrä vilahti pensaasta kohti läheistä heinikkoa.
“Ruoka-aika!”, naaras ajatteli itsekseen syöksähtäessään matkaan.

21.2.26 klo 2.24

Uskosielu - Vuoristoklaani

Magic

Aika valmistautua klaanien kokoukseen. Uskosielu piti silmällä Yötassua, joka ei moneen auringonnousuun ollut puhunut muusta kuin kokoukseen lähtemisestä. Kun nuoren oppilaan nimeä ei kutsuttu, oli naaras jo lähdössä rauhoittelemaan nuorta vaaleaturkkia, mutta tämän mestari ehti ensin. Uskosielu piti tilannetta sivusilmällä eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään nuorikon pettymyksen vaihtuvan intoon ja ylpeyteen. Mitä ikinä Kieppumyrsky oli sanonut näytti toimivan loistavasti.

*Täytyy kysyä myöhemmin ja laittaa muistiin*, Uskosielu pohti itsekseen. Aaltotähti oli jo siirtynyt leirin aukolle odottamaan ryhmäänsä, mutta kiire ei vielä ollut. Päällikkö näytti vain nauttivan auringosta ja moni soturi oli vielä vetäytynyt lepäämään. Uskosielu tassutteli Aaltotähden luo. Hän ei reagoinut lähestyvään soturiin, mutta ei myöskään siirtynyt Uskosielun tullessa hänen vierelleen.
“Aaltotähti?”
“Hei Uskosielu. Jotakin mielessä?”
“Halusin vain kysyä, ehdinkö käydä lyhyellä kävelyllä ennen lähtöä.”
Aaltotähti mietti hetken ja kääntyi sitten hymyilemään soturille.
“Kyllä kai. Tosin jos kysyt mielipidettäni, niin suosittelisin lyhyitä päiväunia. Ihan vain varmuuden vuoksi.”

Lupa oli saatu, mutta Uskosielu hymyili takaisin päällikölleen ja kääntyi palatakseen leiriin. Kävely ei vaikuttanut pakolliselta eikä Aaltotähden ohjeiden seuraaminen ei toistaiseksi ollut koskaan huono ajatus.
“Selvä sitten”, soturi hymähti. Kaipa tässä ehtisi hetken levätä.

21.2.26 klo 2.23

Yötassu - Vuoristoklaani

Magic

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujakivelle klaanikokouseen!"

Yötassu ponnahti innoissaan tassuilleen kuultuaan Aaltotähden kutsun. Hän oli nyt oppilas ja pääsisi vihdoinkin mukaan klaanien kokoukseen! Yötassu kipitti Kieppumyrskyn vierelle käytännössä innosta väristen. Hän tunsi mestarinsa hännän lavallaan, todennäköisesti yrityksenä rauhoittaa oppilas aloilleen.
Kissat kokoontuivat hiljalleen heidän ympärilleen, ja Aaltotähti jatkoi vihdoin puhettaan.
“Vuoristoklaanilaiset, ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät. Mukaan tulevat Myrskytuuli, Uskosielu, Katajasumu, Seittiturkki, Jäkeläaskel, Mutakoipi, Jänisloikka, Sorasydän, Paarmahehku, Tuhkakajo, Kurkitassu ja Kultatassu.”
Siinäkö se oli? Aaltotähti siirtyi puhumaan leiriin jäävistä kissoista, mutta Yötassu ei enää kuunnellut. Oppilaiden lista oli ollut lyhyt ja koko ajan hän oli odottanut kuulevansa oman nimensä, jota ei koskaan tullut. Yötassu yritti peittää pettymyksensä ja kääntyi lähteäkseen. Hän ei ehtinyt kauas, ennen kuin Kieppumyrsky juoksi hänet kiinni.

“Yötassu!”
“En halua puhua”, naaras vastasi mestarilleen, mutta pysähtyi kuitenkin hänen tullessa oppilaan eteen.
“Ymmärrän, että olisit halunnut lähteä mukaan kokoukseen, mutta tämä on erittäin tärkeää.”
Yötassu katsahti mestariinsa ja yritti lukea hänen vakaata ilmettään. Oliko jotain tapahtunut?
“Keskustelin Aaltotähden kanssa tänä aamuna ja pyysin, että voisimme molemmat jäädä leiriin tänään. Aioin kertoa sinulle ennen kokousta, mutta en ehtinyt. Päällikkö on ollut huolissaan leirin turvallisuudesta viime aikaisten tapahtumien jälkeen ja sinä olet edistynyt taistelukoulutuksessasi erinomaisesti, joten pyysin saada jäädä tänne, jotta voin opettaa sinut leirin vartiointiin poikkeustilanteessa.”

Yötassu pörhensi rintaansa kehut kuullessaan ja pettymys hälveni hieman.
“Todellako?”
“Ehdottomasti. Monet kissat haluavat päästä klaanien kokoukseen, ja sinunkin aikasi tulee vielä. Juuri nyt tärkeintä on kuitenkin, että meillä on leirin puolustamiseen koulutettuja kissoja, jotka ymmärtävät puolustuksen rakentamisesta vajaalla klaanilla. Toki, jos olet liian harmissasi etkä ole vielä valmis näin suureen vastuuseen, niin voin varmaan kysyä-”
“Olen valmis! Mitä teemme ensin?”
Leiriin jääminen ei enää vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta.


//Valehteleva Kieppumyrsky for the win (Älkää kertoko Yötassulle) :D