​

Yötassu - Vuoristoklaani

Magic

"Oletko valmis?"
Uskosielun sanat kaikuivat oppilaan päässä hänen tarkistaessaan leirin reunoja kymmenettä kertaa. Hän oli tehnyt kierrostaan uskollisesti muutaman hetkisen välein, haluten tuntea itsensä hyödylliseksi. Osa muista leiriin jääneistä oppilaista seisoi jännittyneinä aloillaan, leirin ulkoisia tapahtumia kuunnellen, ikään kuin taistelun etenemisen voisi kuulla täältä asti. Näyttipä joku sparraavan mestarinsakin kanssa.
Päivän aiemmat tapahtumat, taisteluun karkaaminen, vieraan naaraan tapaaminen ja Uskosielulle valehteleminen pyörivät Yötassun mielessä sekavana verkkona, mutta ylpeys ja tahto puolustaa leiriä loi niiden ylle tietyn rauhan.
*Mitä jos he tulevat tänne? Muistanko kaikki hyökkäysliikkeet? Tai väistöt? Pitäisikö minunkin sparrata vai säästää energiaa?*
Yötassu ei löytänyt mestariaan katseellaan, mutta vilkuili hetken leirin sisäänkäynnin luona seisovan Uskosielun suuntaan.
*Hänellä on tärkeämpää tekemistä.*
Oppilas istui hetkeksi alas ja katseli tätinsä vartiota ylpeänä.
*Ehkä jonain päivänä minutkin voi jättää leirin johtoon. Ja pysyn noin rauhallisena ja varmana kaikesta.*
Kauaa oppilas ei malttanut istua aloillaan. Jännitys hänen kehossaan tuntui ylimääräisenä energiana ja säpinöintinä, joka pakotti nuoren kissan takaisin jaloilleen etsimään seuraavaa tehtävää.
*Ehkä teen vielä sen yhdennentoista kierroksen.*

​

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Taisteluita. Pettureita. Lupauksia, tulevia, menneitä, taisteluita, taisteluita.
*Elämä on mennyt hulluksi.*
Tuuli pöllytti varapäällikön turkkia. Kauempaa kuuluvan partion äänet tuntuivat kissan korvissa liian kovilta. Oliko se partio ollenkaan? Lisää kissoja taisteluun?
*Ehkä jokin uusi taistelu on alkanut*, varapäällikkö ajatteli, pystymättä estämään katkeran puoleista sarkasmia tihkumasta mieleensä.
Klaaninsa puolustaminen oli hänelle kunniatehtävä. Varapäällikkö muisti yhä kirkkaasti päivän, jolloin hän oli saanut nykyisen asemansa klaanissa. Kuinka ylpeä hän oli ollut, ja miten mahdollisuus puolustaa klaania tuntui pyyhkivän pois kaikki avoimet kysymykset soturin identiteetistä ja epävarmuudesta osaa klaanitovereistansa, tai heidän ajatusmaailmojaan, kohtaan.
Nuo epäilykset olivat heränneet jälleen, kun yhä useampi soturi oli alkanut mutista ajatuksia taisteluista ja konflikeista.
Nummipyörteellä ei ollut ongelmaa taisteluiden kanssa. Hän oli käyttänyt tuhottomia tunteja harjoitellen, katsellen auringonlaskua iskuja ja väistöjä treenaten. Mutta noita taitoja oli pitänyt käyttää puolustamiseen, ei hyökkäämiseen, ja nyt noiden kahden raja tuntui alkavan hämärtyä.
*Hämärtyköön. Kunhan sitä ei ylitetä kuin äärimmäisessä hädässä, klaanin hyvinvointi menee kaiken edelle. Kanjonissa on vain levoton jakso.*

​

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Että pitikin olla päällikkö tällaisena aikana.
Kuolontähti nuoli juuri syömänsä hiiren viimeisiä rippeitä. Yksi oppilaista oli juoksuttanut sen hänelle pitkän läksytyksen jälkeen. Miten voi olla, ettei näinkin suuri klaani kykene edes päällikköään ruokkimaan?
Viimeisin metsästyspartio palasi juuri väliaikaiseen leiriin säälittävä saalis mukanaan, ja Kuolontähti tuhahti turhautuneena. Itsekö tässä piti lähteä metsästämään, että tuloksia tulisi?
*Söisivät sitten vaikka muiden klaanien kissat, jos kerran hiiren nappaaminen on liian vaikeaa*, päällikkö manasi mielessään.
Hän nousi ylös leirin laidalta, jossa hän oli makoillut syömässä ja katselemassa klaaninsa tapahtumia. Päällikkö venytteli perusteellisesti ja ravisti kasaan painuneen turkkinsa entistä sekaisempaan järjestykseen.
*Olkoon. Jos joku mainitsee sen, hän saa kärsiä.*
Etäinen kahakointi nappasi Kuolontähden huomion. Pari oppilasta näyttivät päätyneen konfliktiin keskenään, ja kerran muuta viihdettä ei ollut, päätti päällikkö selvittää asian. Toisen oppilaista mestari näytti jo lähestyvän tilannetta, mutta huomattuaan päällikönsä tiukan katseen, perääntyi takaisin töidensä pariin.
Tilanne ehti kuitenkin selvitä, ennen kuin päällikkökään ehti siihen puuttua.
*Omapa on etunsa.*
Toinen väittelyn osapuolista, leirin parantajaoppilas lysähti maahan mestarinsa pesän vierelle.
*Eipä tässä muutakaan tekemistä ole. *
Kuolontähti käveli oppilaan eteen ja kallisti päätään rauhallisena.
"Hallatassu. Selitä."
*Tästähän voisi tulla hauskaa!*

//Punatassu? :3

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu herää kun joku tökkii hänen kylkeään. Hän räpyttelee silmiään ja ravistaa turkkiaan. Hetken ajan hän ei muista missä on, kunnes näkee vieressään istuvan Paarmahehkun ja luolan, ja edellisen päivän tapahtumat vyöryvät takaisin hänen mieleen. Joutsentassun perään syöksyminen oli ehkä tyhmin asia minkä hän oli ikinä tehnyt! Silti toivo täyttää hänet, sillä hän muistaa Paarmahehkun sanoneen että tuo oli nähnyt joutsenen sulan. Se täytyi tarkoittaa jotakin. Joutsentassu ja Kostokynsi olisivat varmasti lähellä. Ajatuksensa selvittäneenä, Kettutassu huomaa että hänellä on nälkä.
“Ehkä meidän pitäisi saalistaa. Joutsentassulla ja Kostokynnelläkin on varmasti nälkä,” Kettutassu sanoo varovasti, hakien Paarmahehkun mielipidettä asiaan.
Paarmahehku nyökkää sanomatta mitään. He lähtevät kävelemään puron vartta. Tassun kipu iskee heti kun he lähtevät liikkeelle, mutta Kettutassu yrittää määrätietoisesti sivuuttaa sen, mutta silti joutuu nilkuttamaan. Puro on aika nopeasti virtaava, ja aina välillä Kettutassu näkee sen seassa hopeisen vilahduksen.
“En tiedä onko täällä riistaa. Purossa voi olla kaloja,” Paarmahehku pohtii.
Kettutassu oli kyllä nähnyt kaloja purossa, mutta että niitä syötäisiin? Ajatuskin on vastenmielinen.
“Kaloja?” Kettutassu toistaa epäröivänä. Tuskin hän sellaisia pystyisi syömään. Mutta nälkä on kova, joten pakkohan se ehkä olisi. Hän irvistää ajatukselle niljakkaasta kalasta. Paarmahehku vain tuhahtaa, varmaan Kettutassun ilmeelle. *En voi ilmeilleni mitään. Olen tottunut elämään nummilla ja syömään kaneja ja muuta maariistaa,* hän ajattelee, muttei sano tätä ääneen, ja hiljaisuus laskeutuu noiden kahden kissan välille. Kettutassu vilkaisee Paarmahehkua, jonka kasvoilla paistaa monta eri tunnetta. Hän ei selvästi ole yhtä toiveikas kuin Kettutassu. Pian he saapuvat paikkaan jonka Kettutassu tunnistaa. Luola haarautuu kolmeen eri tunneliin. “Minä kuljin tästä,” hän sanoo, ja nuuhkii maata, ja haistaakin sen reitin mitä hän itse kulki. Pettymyksekseen hän ei löydä muita uusia hajuja. Hän kääntyy kohti Paarmahehkua, kysyäkseen häneltä, mihin he lähtisivät. Hän huomaa, että kolli on mennyt istumaan puron reunaan, ilme täynnä kipua.
“Paarmahehku?” Kettutassu kysyy huolestuneena ja kurtistaa kulmiaan. *Ei Paarmahehku taida pystyä jatkamaan matkaa tänään, tuossa kunnossa,* hän ajattelee hieman pettyneenä. *Mutta minä voin!* hän piristyy hieman, mutta pieni epävarmuus iskee häneen. Lähtisikö hän matkaan ilman kokenutta Paarmahehkua? Ehkä Paarmahehku voisi saalistaa sillä aikaa kun Kettutassu lähtee etsimään Joutsentassua. Ja toivottavasti hän löytäisi myös Kostokynnen.
Paarmahehku kääntyy kohti Kettutassua, ja lähestulkoon toteaa tuon ajatukset ääneen: “Tehdään näin,” hän aloittaa. “Minä jään tänne pyydystämään saalista meille. Lähde sinä etsimään Joutsentassua tai uloskäyntiä. Jos sulka oli merkki, hänen täytyy olla jossain täällä…” musta kolli toteaa mietteliäänä.
Kettutassu nyökkää tomerasti. Vaikka Paarmahehku ei lähde mukaan, hän ei luovuttaisi ennen kuin löytäisi Joutsentassun, se oli varmaa. Hän lähtee kävelemään kohti sitä luolanhaaraa, jossa kumpikaan kissoista ei ollut vielä käynyt. Se näyttää jotenkin pimeämmältä kuin muut, mutta ei pimeys häntä pelota, ja hän jatkaa nilkuttamistaan kohti pimeyttä.
Paarmahehku kähisee hänen peräänsä: “Jos luola haarautuu, niin tule samaa reittiä takaisin.”
Kettutassu laittaa tämän mieleensä, sillä eksyä hän ei ainakaan haluaisi. Hän jättää Paarmahehkun taaksensa kun kävelee yhä syvemmälle käytävään. Tunneli on välillä aika kapea, mutta se ei pienikokoista Kettutassua häiritse. Enemmänkin se häiritsee, että hänen tassunsa särkee, ja kipu säteilee koko jalkaan. Kohta hänen täytyisi pitää tauko. Hän huomaa tunnelin levenevän isommaksi luolaksi. Se on lähes kokonaan veden peitossa, ja se on niin kuin lampi. Vesi on kirkasta. Kettutassu kumartuu nuolaisemaan vettä. Se on raikkaan makuista, joten hän juo lisää, ja sen jälkeen istuutuu lammen reunalle. Hän huokaisee ja katselee enemmän ympärilleen. Luola ei haaraudu, joten hän voisi jatkaa matkaa. Pienen tauon pidettyään hän tekeekin niin. Hän kiertää lammen, turkki hipoen luolan reunaa. Hän nilkuttaa tunneliin. Vesi on siellä leveämmällä. Tarkoittaako se sitä, että tukkeuma olisi jossain täälläpäin? Hän huomaa, että hänen vauhtinsa on hidastunut. *Johtuu typerästä tassusta,* hän ajattelee vähän ärsyyntyneenä, mutta jatkaa matkaa. Pian hän on kuulevinaan puhetta. Ei voi olla, hänen väsyneet aivonsa vain hallusinoivat. Mutta kun hän kulkee eteenpäin, äänet vain voimistuvat. Hän tunnistaa toisen huolestuneelta kuulostavan äänen. Se on Joutsentassu!
“Joutsentassu! Kostokynsi!” hän huutaa äärimmäisen huojentuneena ja iloisena.
“Kettutassu!” Joutsentassu kiljahtaa yhtä iloisen kuuloisena. Pian Joutsentassu tulee vastaan kun tunneli kääntyy ja levenee taas vähän. Hänen perässään tulee Kostokynsi.
“Kettutassu. Hyvä että löysimme sinut. Oletko kunnossa?” Kostokynsi kysyy huolestuneena, mutta myös huojentuneen kuuloisena.
“Olen satuttanut tassuni, ja toinen kylkeni on naarmuilla, mutta ei se ole mitään isoa,” Kettutassu vastaa.
“Hyvä. Olin niin peloissani kun näin sinut tulevan alas kalliota, luulin kuolevani! Ja luulin että sinäkin kuolet. Minä jouduin jonnekin vedenalaiseen tunneliin, ja sieltä ajauduin tänne vuoren sisälle, ja sitten onneksi löysin Kostokynnen! Tiesitkö, että hän on entinen parantaja?” Joutsentassu höpöttää.
Kettutassu yllättyy. Kostokynsi on parantaja? Hänhän voisi auttaa Paarmahehkua, vaikka tuskin luolan sisältä mitään yrttejä löytyy.
“Minä---anteeksi. Se oli tyhmin idea ikinä, mennä sinun perääsi. Minun olisi pitänyt kuunnella Kostokynttä ja Paarmahehkua,” Kettutassu sanoo hieman häpeillen, jopa vähän surullisena. Hänen vika tämä kaikki oli, kun hän oli syöksynyt “pelastamaan” Joutsentassua.
“Oletko nähnyt Paarmahehkua?” kysyy Kostokynsi.
“Joo, minä löysin hänet eilen, ja hän jäi saalistamaan, kun minä tulin etsimään teitä. Hänellä on kyljessä aika paha haava,” Kettutassu sanoo huolestuneena.
Joutsentassu ja Kostokynsi molemmat huokaisevat helpottuneena. Kaikki valitut olivat elossa.
“Lähdetäänkö sinne mihin jätin hänet, hän on ehkä saanut kalaa,” Kettutassu ehdottaa.
Joutsentassu nyökkää. Kettutassu huomaa, että tuo näyttää aika väsyneeltä.
“Lähdetään vain,” Kostokynsi sanoo. “Keskustellaan sitten kaikki siellä siitä mitä teemme seuraavaksi.”
Ja niin tuo kolmikko lähtee takaisin kohti suuntaa josta Kettutassu tuli.

//valitut jatkaa? :)
// i wish että olisin niin toiveikas ja sinnikäs kuin Kettutassu

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Katsoin kauhistuneena kallioreunaman yli, kuinka matkatovereideni turkit upposivat yksitellen mustan vuoristoveden syövereihin. En nähnyt yhdenkään pään pulpahtavan pintaan ennen kuin vuoristojoki katosi kallion sisään, riistäen minulta viimeisimmät toivonrippeet tovereideni selviytymisestä. Halusin huutaa, syöksyä heidän peräänsä tuohon kuoleman koskeen, mutta tassuni olivat kuin kivettyneet osaksi vuoriston kylmää kalliopintaa. Haukoin henkeäni ja laskeuduin hitaasti vatsalleni, roikottaen päätäni reunan yli. En saanut katsettani irti pauhaavasta joesta ja sen mustasta aallokosta. Kuinka tässä oli näin käynyt, eihän tämän näin pitänyt mennä! Tähtiklaanin enteessä puhuttiin neljästä kissasta, joten miksi minä olin nyt yksin? Paarmahehkun, Joutsentassun ja Kettutassun kaikkien pitäisi olla rinnallani tukkeumaa etsimässä, sekä tuhoamassa sitä! Ei Tähtiklaani voisi antaa oman suunnitelmansa epäonnistua, eihän? Minua pyörrytti, kun katselin vuoristoveden solinaa ja yhtäkkinen heikkouden ja pahoinvoinnin aalto kävi lävitseni. Kierähdin kauemmas reunasta, peläten että menettäisin tajuntani ja putoaisin samaan surman suuhun, mihin matkatoverini olivat joutuneet.
- Tähtiklaani, miksi annoit tämän tapahtua? sähisin ja puristin silmäni kiinni, keskittyen pitämään viimeisiä itsehillintäni rippeitä kasassa. En halunnut avata silmiäni ja kohdata sitä todellisuutta, että makasin vuoristopolulla yksinäni, enkä kolmen kissan ympäröimänä. Kuinka minun olisi edes tarkoitus jatkaa, Paarmahehku oli ainoa meistä kuka tiesi tukkeuman sijainnin! En ainoastaan olisi vain yksin, olisin myös täysin eksyksissä tässä vuoristossa. En enää muistanut mitä reittiä olimme kiivenneet ylöspäin, täällä jokainen polku ja mutka näytti täsmälleen samalta kuin edeltäjänsäkin. Kai minä voisin koittaa laskeutua alas, jos löytäisin tarpeeksi turvallisen reitin. Mutta olisiko minua sitten alhaalla vastassa kaikki neljä klaania, kuinka pystyisin selittämään heille, että heidän klaanitoverinsa olivat menehtyneet heti matkan alkuvaiheessa? Kuinka pystyisin kertomaan ettein yksinäni edes löytänyt koko tukkeumaa, saati saanut sitä purettua? Mitä klaaneille tapahtuu, kun he kuulevat että tulvat tulisivat vielä jatkumaan? Ja mitä minulle tapahtuisi, en ainakaan varmasti pääsisi toiselle yritykselle mukaan, jos klaanit edes päättäisivät uhrata vielä lisää kissojaan sille koitokselle.
- En minä pysty tähän yksin! sähisin uudelleen itselleni ja kierryin pieneksi keräksi kylmälle kalliolle. Jos minä vain jäisin tähän, odottamaan josko jotakin tapahtuisi? Arvuuttelemaan kumpi veisi minulta ensimmäiseksi hengen, nälkä vai jostakin ylempää murentuvan kallionkimpaleen palanen? Muistikuvat Loimusta ja Mustasta, Kuutassusta, Hopeatassusta, Yötassusta ja Tähtitulesta välähtivät mielessäni heti aikaisempien ajatusten jälkeen. Tiesin heti, etten voisi jäädä aloilleni, minun olisi tehtäväni kaikkeni pelastaakseni pentuni ja heidän kotinsa. Vaikka joutuisinkin tekemään sen sitten ihan yksinäni. Raotin toista silmääni ja vedin syvään henkeä, kun likaisenharmaa vuoristoseinämä muistutti minua siitä missä oikein olin. Kohottauduin varovasti jalkeilleni ja välttelin reunan yli katsomista. Minä en voisi tehdä enää mitään Paarmahehkun, Joutsentassun tai Kettutassun hyväksi. Lähdin haparoivin askelin kulkemaan takaisinpäin samaa vuoristopolkua mitä olimme kiivenneet ylöspäin, polku toiseen suuntaan oli murentunut uhkaavan kapeaksi Joutsentassun putoamisen johdosta enkä koittaisi nyt leikkiä hengelläni, kun olisin kanjonin ainoa toivo tulvien lopettamiselle.
- Kuuntele nyt itseäsi, ajattelet kuin olisit ainoa kissa joka pystyisi tekemään tulville jotakin. Kuinka itsekkääksi olet oikein ruvennut? sähähdin itselleni ja pudistelin päätäni. Minä en todellakaan haluaisi olla kanjonin ainoa kissa joka voisi hankkiutua eroon tulvista, enkä hetki sitten edes ollutkaan ollut. Kohtalolla oli ikävä tapa pistää elämänkulkuni ristiin niin monessa kohdassa kuin mahdollista. Olivatkohan Pimeydenmetsän henget kironneet minut silloin, kun erosin Luuklaanista? En ihmettelisi, elämäni oli sen jälkeen ollut pelkkää alamäkeä. Nielaisin karvakkaan tunteen kurkustani, kun mielikuva kauniista valkoisenharmaasta kissasta täytti ajatukseni. Hän oli ollut ainoa hyvä asia mitä minulle oli tapahtunut niiden vuodenaikojen aikana, kun kuljimme yhdessä. Ja senkin ilon oli kohtalo minulta riistänyt. Hetken minun taas teki mieli luovuttaa koko tulvaoperaation suhteen, mutta pudistelin päätäni ja keskityin kävelemään eteenpäin. Vaikka minulle tapahtusi mitä, en luovuttaisi ennen kuin pentuni olisivat turvassa. Kurniva vatsani ilmoitti taas kerran nälästä, mikä oli minua riivannut koko päivän. Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinkohuippu oli mennyt jo ohi. Ehtisinköhän saalistamaan jotakin ennen kuin aurinko laskeutuisi ja minun olisi pakko etsiä yösijaa? Vuoristossa olisi nimittäin mahdotonta kävellä yön pimeydessä.

//Valittuja jatkamaan? Jos vaikka Kosto ja joku eksyisi saalistamaan samaa riistaa tai löytäisi sattumalta saman yösijan?

​

Silotassu - Kuutamoklaani

Cherry13

Silotassun silmät, tai oikeastaan silmä levisi, kun hän erotti toisetkin kissanhajut epämukavan märässä metsässä. Sinitassu ja Salamatassu! Hänen mielestään aiempi ruskea erakko oli ollut tarpeeksi paha, mutta kaksi klaanitoveria? Miten hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen...

"Silotassu! Mitä tämä oikein on olevinaan?", Salamatassu sähisi, mulkoillen nuorempaa oppilasta. Silotassun korvat luimistuivat ja hän toivoi, että maa voisi vain niellä hänet sisäänsä. Silloin hänen ei tarvitsisi olla näin kauheassa tilanteessa, ja siellä olisi luultavasti kuivempaa kuin täällä. Sinitassu tassutti Salamatassun viereen ja tarkkaili aluskasvillisuutta - ehkä etsien aiempaa erakkoa, hänen hajunsa oli vielä selvästi ilmassa. Äkkiä Silotassu tajusi seisovansa melkein kiinni Pikussa, ja otti pari askelta sivulle, kauemmas tummanharmaan- ja ruskeankirjavasta naaraasta. Pikku puolestaan mulkoili toisia oppilaita, välillä vilkuillen Silotassua, ja samalla perääntyen vähä vähältä. Hänestä ei tihkunut pelkotuoksua, toisin kuin Silotassusta.

"Ja kuka pelkuri sinä oikein olet? Ensin tunkeudut reviirillemme ja ahdistat toverimme nurkkaan, mutta heti kun minä saavuin paikalle, olit ottamassa tassuja allesi. Puolustaudu, senkin hiiri!", Salamatassu sihahti Pikulle, jonka silmät leimahtivat. Samalla Sinitassu tuli Silotassun luokse, luultavasti etsien mahdollisia haavoja. Silotassu tunsi olonsa petturiksi. Miksi hänellä olisi haavoja? Hän oli kaveerannut erakon kanssa, ei taistellut... Kun toiset oppilaat saisivat tietää, miten asiat oikeasti olivat, he tekisivät hänestä variksenruokaa. Sitten he kertoisivat Varistähdelle ja... Silotassua puistatti.

Pikku oli avaamassa suutaan, silmät sirrillä ja turkki pystyssä, mutta Silotassu tajusi lähestyvän vaaran ja avasi suunsa ensin. Kuka ties mitä Pikku olisi voinut sanoa...

“E- ei... Ei hän- ei hän ahdistanut minua nurkkaan... Minä vain-”, hän änkytti. Sinitassun ja Salamatassun katseet olivat nyt hänessä.

*Voi, voi ei...*

“...sinä mitä?”, Sinitassu kysyi. Silotassua oksetti, hän oli pulassa, isossa pulassa, varmasti, ei toisille voinut kertoa totuutta, voi Tähtiklaani, auta...

“Olin- Minä olin taistelussa ja-”, Silotassu mumisi. Hän tunsi kolmen kissan katseen turkissaan, Pikku, joka oli luultavasti hämmentynyt tilanteessa mutta vihainen sillä häntä kutsuttiin hiireksi, Sinitassu, joka varmaan halusi jokaisen pienen tiedonjyvän, että hän voisi kertoa Varistähdelle, niin, niin se oletettavasti oli... Ja Salamatassu, joka varmaan tappaisi Pikun ja Silotassun heti kun saisi tietää totuuden, jos ei tappanut Pikkua jo sitä ennen...

“Tähtiklaanin tähden, lopeta änkytys ja kerro kaikki!”, Salamatassu ärähti, joka sai Silotassun hätkähtämään ja vinkaisemaan.

“Olin taistelussa... Mutta- mutta olin joen lähellä... Ja näin Pik- tuota... tuon erakon, hän oli putoamassa jokeen...”, Silotassu aloitti täristen siitä, miten hän oli huomion keskipiste ja muutenkin tilanteen epämukavuudesta. Hän meinasi sanoa Pikun nimen, se ei tulisi kuuloonkaan.

“Ja? Kai sinä yritit tappaa sen, pudotit sen jokeen, jotta meillä olisi vähemmän vihollisia niin kuin normaali soturi tekisi?”, Salamatassu murahti silmät viiruina.

“E-”, Silotassu aloitti, tuntien itsensä todella huonoksi oppilaaksi, mutta tällä kertaa Pikku ennätti puhumaan ensin.

“Anteeksi nyt vain, mutta kuulen teidät kyllä, ja olen kissa itsekin! Ei tarvitse kutsua minua “tuo”:ksi kuin mitäkin hiirtä, sillä minä EN ole hiiri. Ja ei, hän ei tappanut minua, sillä jos sinulla on silmät, tajuat että olen tässä, todella elossa enkä kovinkaan kuolleena.”, Pikku tiuskaisi, mulkoillen Salamatassua pahasti. Salamatassun selkäkarvat pörhistyivät silmänräpäyksessä, ja hän mulkoili Pikkua takaisin.

“Hiljaa, erakko! Sinulta ei kysytty, meitä ei kiinnosta mielipiteesi!”, kolli ärähti, ja Silotassun onneksi Salamatassun inho ei kohdistunut häneen. Vielä. Pikun silmät levisivät raivosta.
“Harmillisesti minua ei kiinnosta mitä sinä sanoit! Aioin liittyä tuohon niin sanottuun “Kuutamoklaaniin” mutta jos se on täynnä sinun kaltaisiasi ketunmieliä, ei kiitos!”, Pikku maukui kipakasti ja kääntyi ympäri nokka pystyssä, selvästi aikoen lähteä. Kaikki kolme oppilasta oli sanattomia, sillä edes Silotassu ei ollut arvannut tuollaista vastausta. Silotassu olisi kovin halunnut huutaa Pikun perään, sillä voi, hän ihaili tuon rohkeutta, mutta ei uskaltanut Sinitassun ja Salamatassun katseiden alla. Pian hän ei enää nähnyt Pikkua. Sinitassu oli naukaisemassa jotain, mutta sen katkaisi kauempaa kuuluva ärähdys:
“Et nyt sinäkin häiritse minua! Mene pois sinä- Outo ruskea kissa!”

Se oli Pikun ääni, hän oli ilmeisesti tavannut sen toisen erakon.

//Voisko tulla esim. Sinitassulla tai Kävyllä jatkoa?

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

"Kaikupentu?" Kaikupennun emo Liekkisade huhuili tytärtään ja herätti hänet sikeästä unesta. Pentu murahti ja nousi unisia silmiään räpytellen ylös, miksi kuningatar oli herättänyt hänet? Punaturkkinen naaras oli hetkessä vetäissyt itsensä ja tyttärensä väliaikaisen pentutarhan kauimmaiseen nurkkaan, missä Punalehti ja Ruskalehti jo pentuineen olivat. Ruskearaidallinen naaras katseli hämillään ympärilleen ja hänen katseensa jäi pentutarhan suuaukolla seisovaan Hunajavirtaan. Miksi sureva kuningatar oli uloskäynnin edessä ja olivatko tuon kynnet esillä?
"Emo, mitä tapahtuu?" Kaikupentu kysyi hämmentyneesti. Liekkisade vain hyssytteli pentuaan ja pyysi tuota olemaan hiljaa, kuten kaikki muutkin olivat. Ruskearaitaiselta naaraalta ei mennyt kauaa tajuta, että jotakin vakavaa oli tapahtumassa. Oliko leiriin hyökätty?
"He tulevat nyt", Hunajavirta sihisi. Koko pentutarha tuntui kutistuvan kasaan ja kuningattarilla oli täysi työ pitää uteliaat pennut aloillaan ja hiljaa, nyt kun heidänkin uteliaisuutensa oli viimein kunnolla herännyt. Timalipentu tuuppasi Lampipennun Kaikupentua päin, ja sillä välin kun Liekkisade hätisteli pentuja takaisin paikoilleen, oli ruskearaidallinen naaraspentu livistänyt emonsa suojasta kurkistelmaan Hunajavirran tassujen välistä leiriaukiolle. Vanhempi kuningatar ei käskenyt häntä pois, vaan piti katseensa tiukasti aukiolla. Kissat leiriaukiolla olivat valmiusasennoissa, eikä kukaan näyttänyt yllättyvän, kun kolme pennulle tuntematonta kissaa pelmahtivat leirin sisäänkäynniltä aukiolle. Suuri tummanharmaa kolli karjaisi taistelu-ulvaisun ja heittäytyi Puroklaanin varapäällikköä Hiiriturkkia päin. Kaikupentu henkäisi järkyttyneenä. Hiiriturkki raapaisi kollin kasvoja ja hyppäsi tuon päälle samalla kun muut Puroklaanin soturit kävivät taistelemaan kahta muuta kissaa vastaan. Varapäällikkö ei ehtinyt väistää tummanharmaan kollin iskua, vaan paiskautui maahan rajusti yskien. Kolli oli syöksymässä naarasta kohti, kun Varjoturkki loikkasi tuon niskaan ja repi kauemmas vaaleanruskeasta raidallisesta naaraasta. Samassa hetkessä yksi leiriin tunkeutuneista kissoista sai revittyä itsensä irti Kaikupennun klaanitovereiden otteesta ja teki syöksyn kohti pentutarhaa. Hunajavirta jännittyi ja oli sysäisemässä pentua taaemmas, mutta Sädetaivas oli nopeampi ja katkaisi hyökkääjän liikeradan taitavalla taklauksella. Kaikupentu näki isänemonsa kasvot hetkellisesti, raivo oli sokaissut soturittaren katseen. Kermanvaalea naaras hyökkäsi kissan kimppuun ja puri tuota lapaan. Kauempana Hiiriturkki oli taas päässyt taistelemaan tummanharmaata kollia vastaan, mutta kolli sai potkaistua varapäällikön pois päältään ja naaras lensi selälleen maahan. Tuo huohotti, mutta nousi pystyyn.
"Kuutamoklaanin ja Puroklaanin kissat! Tämä ei ole oikein, Pimeydenmetsän henget vain yrittävät ajaa teidät murhan ja kunnianhimon polulle näiden tulvien avulla. Todellinen voima on yhä Tähtiklaanilla, eivätkä he hyväksyisi tätä hyökkäystä!" Vaaleanruskea raidallinen naaras voihkaisi ja katseli ympärilleen huolestuneena. Kaikupennun turkki vain pörhistyi entisestään, nämäkö hyökkääjät olivat Kuutamoklaanista? Oliko tuo klaani todellakin täynnä niin kammottavia ja hurjia sotureita kuten oltiin kerrottu, kun he olivat tulleet hyökkäämään heidän leiriinsä vain kolmen kissan voimin? Puolet klaanin oppilaista ja sotureista olivat taistelemassa rajalla, mutta pärjäisivätkö nämä kolme kissaa lopuille puroklaanilaisille, jotka olivat leiriin jääneet sitä puolustamaan?
"Rohkeaa puhetta Hiiriturkki, tuollaiselta pelkuri petturilta!" tummanharmaa kolli ulisi täyttä kurkkua ja katsoi Hiiriturkkia raivokkaasti. Kuutamoklaanilainen hyökkäsi varapäällikköä kohti, mutta tuo väisti ja läimäytti kollin kylkeä. Mutta sitten tummanharmaa kissa hyppäsi puroklaanilaisen päälle ja tavoitteli hampaillaan naaraan kaulaa. Vaaleanruskea raidallinen kissa sai riuhtaistua itsensä irti kuutamoklaanilaisen otteesta.
"Kuutamoklaanin kissat, lopettakaa tämä hulluus! Ei meidän tarvitse tappaa toisiamme, kaikki on vain niiden tulvien syytä!" Hiiriturkki naukaisi kuuluvalla äänellä.
"Älkää kuunnelko häntä! Kuutamoklaani on tullut osoittamaan, että olemme yhä kanjonin vahvin klaanin näiden tulvienkin aikana!" tummanharmaa kuutamoklaanilainen sähähti ja hyppäsi varapäällikön päälle, he kieriskelivät toistensa kimpussa pitkin leiriaukiota. Yhtäkkiä tummanharmaa kolli koitti nousta pystyyn, mutta lösähti takaisin maahan. Tuon kurkusta pulppusi veri ja Kaikupentu katsoi henkeään pidätellen, kuinka kolli haukkoi hätäisesti henkeään, ennen kuin valahti maahan liikkumattomaksi ruumiiksi.

//Toivottavasti sopii, että riistin Varistähdeltä yhden hengen. :3

​

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu käveli Luuklaanin väliaikaisessa leirissä. Moni luuklaanilainen oli aloittanut päivän askareensa kuin minä tahansa toisenakin päivänä, mestarit lähtivät kouluttamaan oppilaitaan ja Pihlajamyrsky kokosi metsästyspartioita, jotka lähtivät yksitellen leiristä ulos sateiseen säähän. Pennut olivat heränneet ja taistelivat sammaltukosta kuningattarien valvovien katseiden alla. Parantajaoppilas käveli parantajan pesän ohi, vilkaisten samalla sen sisälle. Mustapihlaja ja Taistotassu näyttivät olevan siellä, mutta kolli ei välittänyt vaan käveli leirin etuosaan odottamaan metsästyspartiota. Hänen mestarinsa pisti yhä vanhemman oppilaansa koulutuksen etusijalle, joten nuoremman päivät kuluivat riistanhaussa ja sammalten vaihdossa. Kilpikonnakuvioinen kissa istui paikallaan kauan, kunnes näki kissojen tulevan vuoristosta riistaa suussaan. Hän nuolaisi huuliaan ja käveli tuoresaaliskasalle partion lähdettyä sen luota. Meripihkasilmä tonki sitä, etsien hiiriä, hänen mestarinsa lempi riistaa. Yhtäkään jyrsijää ei kuitenkaan löytynyt, joten Punatassu joutui huokaisten potkimaan eläimet takaisin jonkinlaiseen kasaan.
*Täytyy odottaa aurinkohuippuun, hienoa. Mustapihlaja saa tämänkin varmaan käännettyä jotenkin minun syykseni.* Hän mietti vihaisena ja potkaisi kiveä. Joku parahti ja parantajaoppilas nosti yllättyneenä katseensa. Hallatassu katsoi häntä vihaisena, tassullaan otsaansa hieroen. Kolli räpäytteli tumman meripihkaisia silmiään yllättyneenä.
"Heitit sen kiven suoraan naamaani!" oppilas sähähti. Parantajaoppilaan ilme valahti ja hän vain heilautti häntäänsä, ottaen suunnaksi parantajan pesän. Naaras oli leirin vanhin oppilas, kyllä tuon reaktiotaitojen luulisi olevan jo niin hyvät, että tuo saisi yhden pikkukiven väistettyä. Oli täysin tuon oma vika, että kivi oli kopsahtanut hänen naamaansa. Kolli lösähti parantajan pesän seinämän viereen ja jäi odottamaan uutta metsästyspartiota.

//joku luuklaanilainen jatkamaan?^^

​

Seittitassu ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Vastoin Seittitassun halua ja kaikkea sitä järkeä mitä hänen sisarellaan Katajatassulla pitäisi päässään olla, oli Tummatassu lähtenyt heidän mukanaan salaa ulos väliaikaisesta Vuoristoklaanin leiristä. Kolmen kissan juoksuaskeleet rummuttivat sateen kastelemaa nurmea ja raidallinen kollioppilas tunsi kuinka tihkusade pureutui hänen pitkän turkkinsa läpi. Hän ei vielä kuullut taistelun ääniä, mutta tiesi että kaksi muuta vuoristoklaanin oppilasta odottivat yhtä jännittyneenä ensimmäisiä taistelukarjaisuja kuin hän. Niin Katajatassuin kuin Tummatassun katseet olivat lukittautuneet kaukaisten nummikumpuroiden suuntaan. Outoa kuinka he olivat näin lyhyessä ajassa niin tottuneita juoksemaan tällä vieraalla maaperällä ettei heidän enää tarvinnut katsoa tassuihinsa piilossa olevien kaninkolojen varalta. Vuoristoklaani oli asunut liian pitkään Nummiklaanin reviirillä.
"SEIS!"
Seittitassu tunsi vihan sykähtelevän korvissaan, kun hän kuuli jostakin kauempaa huudon. Oliko se suunnattu heille, oliko joku nähnyt heidän lähteneen salaa leiristä? Katajatassu ja Tummatassu hidastivat juoksuvauhtiaan ja pälyilivät ympärilleen hämmentyneinä huutajaa etsien. Raidallinen kollioppilas antoi katseensa käydä läpi vehreää nummimaisemaa, kunnes se osui monien puunmittojen päässä olevalle harmaalle kohdalle. Mustaraitainen kissa siristi silmiään tunnistaessaan hahmon. Häntä sapetti. Aina se meni näin! Tuhkakajo oli aina pilaamassa joka ikisen suunnitelman ja tempun mitä hän yritti suorittaa. Eikö mestari osannut pitää huolta omista asioistaan? Ja mitä tuo edes teki näin kaukana taistelutantereesta, oliko tuo muka haavoittunut? Soturitar alkoi nilkuttamaan heitä kohti, mikä antoi vastauksen sinisilmän viimeisimpään kysymykseen.
"Voi ei, mitä me nyt teemme? Jäimme kiinni!" Katajatassu naukaisi ja siirsi katsettaan Tuhkakajon ja Seittitassun välillä. Mustaraitainen kollioppilas puri hammastaan ja upotti kynsiään nurmikkoon. Tummatassu näytti säikähtäneeltä ja oli painautunut matalaksi Katajatassun vierelle. Kaksi vaihtoehtoa pyörivät vuorotellen mustaraitaisen kissan mielessä, jotka molemmat tuntuivat huutavan kovempaa mitä lähemmäs hänen mestarinsa nilkutti. Päätöksiä tarvitsisi tehdä nyt tai muuten heillä ei olisi enää mahdollisuutta osallistua taisteluun, kun soturitar raahaisi heidät niskanahoista takaisin leriin. Sinisilmä päästi kovan karjahduksen ja pisti tassunsa liikkeelle, vaikka hän tiesi että näin tehdessään, seuraisi häntä sitten leiriin palatessa rangaistus.
"Tulkaa! Hän ei saisi meitä kiinni vaikka yrittäisikin juosta!" Seittitassu naukaisi Tuhkakajon uusien huutojen yli. Ainoa hyvä puoli soturittaren mestaruudessa oli se, että raidallinen kollioppilas oli oppinut tuntemaan tuon heidän harjoitustensa aikana. Hän tiesi ettei tummanharmaa naaras ollut klaanin nopein juoksija, joten tuo ei varmasti saisi vammautuneella jalalla heitä kiinni. Mustaraitainen kissa antoi rinnassa hakkaavan adrenaliinin pumpata vauhtia jalkoihinsa ja kohta hän oli taas täydessä vauhdissa kiitämässä kosteiden nurmien yli. Sinisilmä vilkaisi taakseen ja oli hetkeksi yllättynyt sitä että Katajatassu sekä Tummatassu yhä seurasivat häntä, turkit nyt vielä enemmän pörröllä Tuhkakajon käskyjä vastaan toimimisesta. Kolmen kissan vauhdit hiipuivat ennen pitkään ja naarasoppilas nosti yhdessä vaiheessa häntänsä ylös, merkiksi kolleille pysähtyä siihen paikkaan.
"Minä kuulin jotakin", sinertävän musta kissa kuiskasi. Seittitassu katseli ympärilleen tarkkaavaisena ja käänteli korviaan moneen suuntaan. Pian hänkin pystyi erottamaan kauempana nummilla kuuluvat rääkäisyt, he olivat varmasti aivan taistelun reunamilla. Katajatassu oli hivuttautunut hieman lähemmäksi veljeään ja viittoi häntä kumartumaan, jotta naaras pääsisi keskustelemaan hänen kanssaan ilman, että Tummatassu kuulisi heitä. Mustaturkkinen kollioppilas oli rynnännyt lähimmän kivikasan huipulle ja yritti sen päältä tähystää, josko taistelu näkyisi niin korkealta katsottuna. Raidallinen kollioppilas kumartui sisarensa vierelle ja kohtasi tuon suuret siniset silmät, jotka välkkyivät huolestuneina.
"Oliko järkevä liike tulla tänne vastoin Tuhkakajon käskyjä? Me joudumme kaikki ongelmiin kun palaamme leiriin ja meidän ollessa vielä vanhempia kuin Tummatassu, olemme hänestä vastuussa. Eikö siinä olisi jo tarpeeksi syytä Aaltotähdelle lykätä soturinimitystämme?" Katajatassu naukaisi hiljaa. Seittitassu heilautti häntäänsä kuin sivuttaakseen koko aiheen, vahinko oli jo tapahtunut. Sitä paitsi he olivat jo näin lähellä, hän ei enää lähtisi leiriin taistelematta Vuoristoklaanin puolesta. Jos sisarta huoletti, tuo voisi kääntyä takaisin ja ottaa Tummatassun mukaansa. Olisi siinäkin sitten yksi huolehdittava vähemmän. Raidallinen kollioppilas suoristi kaulansa ja lähti kulkemaan kohti taistelun ääniä ja ilmassa tuulen mukana tulevan veren hajua. Sen haistaminen tuntui sykähdyttävän lisää voimaa hänen koko olemukseensa ja verenhimo alkoi sakeuttaa mustaraitaisen kissan ajatuksia.
"Lähtekää takaisin leiriin, jos haluatte. Minä lähden pelastamaan Vuoristoklaanin."

//Kataja?

​

Rastastassu~Luuklaani

Pepsihammas

”Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!”

Rastaspennun karvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Kuolontähden huudon. Karvojen nousu ei tosin noussut innostuksen myötä, vaan se kertoi tässä tapauksessa Rastaspennun ahdistuksesta. Hän ei ollut todellakaan valmis ryhtymään oppilaaksi. Eihän hän osaisi mitään! Tai toki hänellä olisi mestari häntä opettamassa, mutta naaras ei ollut todellakaan varma halusiko oppia kylmäkiskoiseksi murhaajaksi.
Rastaspentu oli usein surullinen, että emo oli vienyt heidät juuri luuklaaniin. Juuri siihen klaaniin jonka tunnustuoksu on veren, luun ja lihan katku. Eihän Rastaspentu tietänyt paljoa muista klaaneista, mutta puro-ja kuutamoklaani kuulostivat nuoren kissaan paljon mukavammilta vaihtoehdoilta jo nimensä puolesta.

Vastentahtoisesti pentu nousi pentutarhan hämärästä ja veti kasvoilleen mahdollisimman ilmeettömän ilmeen. Hän lähti kulkemaan luukumpua kohti, vaikka ei ollut varma kykenisikö hän koskaan tappamaan toista kissaa. Muutenkin verilaki kuulosti Rastaspennusta kovin ankaralle.Ei hän esimerkiksi edes tiennyt kovin paljoa pimeyden hengistä, vaikka niihin pitikin uskoa. Kukaan ei ilmeisesti ollut vaivautunut ruokkimaan nuoren naaraan vähäistä uteliaisuutta, Tosin hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä asiasta keneltäkään, joten suurin syy oli hänessä. Rastaspentu tyytyi siis vain lupaamaan uskollisuuttaan klaanille ja pimeyden hengille, vaikka sanat eivät tulisikaan suoraan sydämestä.

Luun,veren ja lihan haju sai Rastaspennun lähes voimaan pahoin. Mielummin hän melkein haisisi kalalle, vaikka sekin vaikutti huonolta vaihtoehdolta. Silti naama peruslukemilla nuorukainen saapui luukummun eteen, jossa oli jo valtaosa kissoista odottamassa tilaisuuden alkua. Tosin kukaan noista kissoista ei taitanut tietää, mitä asiaa päälliköllä oli. Se ei ollut Rastaspennusta ihme, koska kaikki olivat tässä ’klaanissa’ lähes täysin vieraita hänelle, eikä oikein kukaan välittänyt hänestä myöskään.

Pian pikimusta päällikö avasi suunsa.

”Rastaspentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla oppilas.”

Muutama kissa käänsi katseensa kohti harmaata pentua kohti. Kuolontähti jatkoi ytimekästä nimitysseromoniaa muusta välittämättä.

”Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Rastastassuna. Mestarisi on Hallaroiske.”

Nykyisen Rastastassun ilmeessä ei näkynyt iloa saati helpotusta. Sen sijaan hän yritti piilottaa ilmeettömien kasvojen alle hänen epävarmuutensa, joka kasvoi kun hänen mestarinsa asteli häntä kohti määrätietoisin askelin. Hetken he katselivat toisiaan kuin eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan aiemmin. Rastastassu koki tilanteen lievästi kiusallisena, mutta onneksi Hallaroiske osasi tehdä lopulta aloitteen. Pian virallisuudet oli hoidettu, ja luuklaanin kissat lähtivät jatkamaan sitä mistä heidät oli keskeytetty.Harmaaturkkiset naaraat jäivät luukummun lähelle seisoskelemaan. Rastastassu katsoi mestarinsa arpista naamaa, odottaen tuolta määräystä toimia. Hallaroiske huomasi oppilaansa odottavan katseen eikä jättänyt toista arvailemaan tilanteen kulkua.

”Lähdetään leiristä. Näytän sinulle pari paikkaa joissa voin opettaa sinulle metsästyksen aikeita”

Hallaroiske ilmoitti vakaalla äänellä. Hänellä ei ollut samanlaista epävarmuutta kuin pelokkaalla Rastastassulla,jota pelotti lähteä ulos leiristä. Oppilas pelkäsi että he törmäisivät muiden klaanien kissoihin tuhoisin seurauksin. Vaaleanharmaata Hallaroisketta ei joko kiinnostanut tai sitten hän ei huomannut oppilaan arkuutta, vaan hän lähti ravaamaan päättäväisesti kohti leirin sisäänkäyntiä. Rastastassulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata mestariaan tuntemattomaan.

​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

“Kettutassu?“ Paarmahehkun toiveikas huudahdus kaikui pitkin luolan kosteita seiniä. Helpotus huimasi hänen päätään jo valmiiksi niin, ettei hän uskaltanut uskoa, ettei ollut vain vinksahtanut ja kuvitellut nummiklaanilaisen äänen huhuilevan nelikon nimiä pimeydessä. Mutta pian Kettutassu ilmestyi syvemmältä luolastosta hänen eteensä, ilmielävänä ja suhteellisen vahingoittumattoman näköisenä, vaikka tuon turkki olikin sekaisin ja kasvot ruhjeilla.
“Hyvä, olet elossa”, Paarmahehku henkäisi ja kampesi itsensä jaloilleen. Hän oli lysähtänyt lepäämään seinämän viereen harhailtuaan luolastossa kuunkierroilta tuntuneen ajan verran. Vuoren sisään johtava tunnelisto oli paljastunut laajemmaksi kuin hän oli uskaltanut kuvitellakaan.
“Sinäkin olet. Mutta sinulla on haava”, Kettutassu huomautti.
Paarmahehku nielaisi ja vilkaisi veristä lapaansa.
“Älä sinä siitä huolehdi. Oletko sinä kunnossa?” hän varmisti.
“No, minulla on naarmuja kyljessä ja tassu on kipeä, mutta muuten olen okei”, oranssi naaras vastasi ja Paarmahehku kiitti Tähtiklaania mielessään vuolaasti.
“Minä näin joutsenen sulan lähellä tätä paikkaa. Voisiko se olla joku merkki?” soturi alkoi pohtia ääneen samalla kun Kettutassu nilkutti istumaan hänen viereensä.
“Mitä me teemme nyt?” oppilas kysyi, ja haukotteli oitis saatuaan sanat suustaan.
“Lähdemme etsimään muita valittuja. Heidän on oltava jossain täällä”, Paarmahehku naukui päättäväisesti ja silmäili sitten oranssia nummiklaanilaista. Tuo näytti siltä, että saattaisi nuutua siihen paikkaan.
“Ensin meidän kannattaa levätä hieman”, soturi naukui ja nuolaisi lapaansa. Väsymys painoi raskaasti hänenkin raajoissaan, etenkin nyt kun helpotus ainakin yhden oppilaan selviytymisestä sai Paarmahehkun rentoutumaan hiukan. Mutta vain hiukan.
“Jatketaan matkaa kuitenkin kohta, jooko? Haluan löytää muut.”
Paarmahehku murahti tuolle ja asettui vaivalloisesti kerälle kovaan maahan. Hän oli samaa mieltä mutta yritti rauhoittaa mielensä kerätäkseen voimiaan edes jonkun verran.

Kun Paarmahehku nukahti, tuntui siltä, kuin hänet olisi vedetty jälleen veden pinnan alle. Syvästä tiedostamattomuuden tilastaan huolimatta hän näki levottomia unia putoamisesta ja klaanitovereidensa kauhunhuudoista, jotka saivat hänet heräämään säpsähtäen. Kolli ei tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, mutta särky hänen jaloissaan oli väistynyt sen verran että hän päätti herättää Kettutassun.
“Ehkä meidän pitäisi saalistaa. Joutsentassulla ja Kostokynnelläkin on varmasti nälkä”, oppilas ehdotti varovaisesti, kun oli hetken pyöritellyt päätään. Paarmahehku nyökkäsi ja koitti olla irvistämättä, kun kipu viilsi hänen lapaansa. Haava oli kerennyt umpeutua heidän uniensa aikana, mutta hän epäili tarvitsevansa silti parantajaa. Hän itse ei tiennyt oikeastaan mitään parantamisesta, mutta karvas vivahde, joka lapaan kuivuneen veren hajuun oli alkanut erittyä, sai hänet voimaan pahoin. Se ei voinut olla hyvä merkki.
“En tiedä onko täällä riistaa. Purossa voi olla kaloja”, Paarmahehku pohti samalla kun he lähtivät tallustelemaan hiljaa solisevan puron vierellä.
“Kaloja”, Kettutassu toisti ja näytti epäröivältä. Paarmahehku tuhahti vastenmieliselle ilmeelle oppilaan kasvoilla. Hän ei tiennyt saisiko itsekään tungettua kurkustaan alas kalan niljakasta lihaa, vaikka tiesikin että jokainen energianripe tulisi olemaan tärkeä jos he halusivat selvitä tästä matkasta.
Hiljaisuus laskeutui kahden kissan välille eikä Paarmahehku voinut estää synkkiä ajatuksia täyttämästä päätään. Ne varmasti näkyivät myös hänen kasvoillaan ja Kettutassu vilkaisi häntä välillä huolestuneena. Pian he saapuivat kohtaan, jossa luola jakaantui kolmeen haaraan.
“Minä kuljin tästä”, Kettutassu totesi ja nuuhki maata häntä pörröllä. Paarmahehku irvisti - yhtäkkinen, polttava kipu säteili kaikkialle hänen ruumiiseensa. Kolli kiirehti istumaan puron vierelle ja tuijotti tummaan virtaan purren huultaan.
#Jos se sulka tosiaan oli Tähtiklaanin merkki, Joutsentassu on varmasti täällä. Mutta miten meidän on tarkoitus löytää hänet, kun pystyn tuskin liikkumaan?#
“Paarmahehku?” Kettutassu kurtisti kulmiaan. Yhtäkkiä kolli näki hopeisen vilahduksen vedessä, ja toisen pian silmänurkassaan. Pikkukalat ponnistelivat virtaa vastaan, tai antoivat sen viedä ne mukanaan, Paarmahehku ei ollut koskaan kalastanut.
“Tehdään näin”, hän aloitti ja kääntyi kohtaamaan nummiklaanilaisen. Hänen voimattomia käpäliään poltteli.
“Minä jään tänne pyydystämään meille saalista. Lähde sinä etsimään Joutsentassua tai uloskäyntiä. Jos se sulka oli merkki, hänen täytyy olla jossain täällä..”
Kettutassu nyökkäsi tomerasti. Paarmahehku tunsi häpeän pistelevän niskassaan. Nummiklaanilainenkin nilkutti tassunsa satuttaneena ja oli varmasti nälkäinen, ja silti hän oli lähettämässä tämän kohti ties mitä vaaroja, joita luolaston syvyyksissä saattoi asustella. Joka tapauksessa, naaras oli paremmassa kunnossa kuin hän, ja tuon silmissä oli yhä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta määrätietoinen tuike. Paarmahehku ei jaksanut ajatella asiaa pidemmälle, hänen ajatuksensa juoksivat kehää.
“Jos luola haarautuu taas, tule samaa reittiä takaisin”, vuoristoklaanilainen kähisi vielä Kettutassun perään, kun oppilas valitsi suunnakseen luolanhaaran jossa kumpikaan heistä ei ollut vielä käynyt. Mitä jos Kettutassu eksyisi? Mitä jos hän oli lähettänyt Tähtiklaanin valitun surmansuuhun?
Paarmahehku työnsi käpälänsä viileään virtaan ja yritti lukita katseensa veden pyörteisiin. Hänen päätään huimasi ja raajoja kuumotti, ja yhtäkkiä hän pelkäsi tippuvansa veteen.
#Pakko saada saalista#, musta kolli jupisi itselleen, ja hänen kyntensä tulivat näkyviin veden alle yhtä hopeisina kuin siellä uivien särkien suomut.

//valitut jatkaa? :’)

​

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purotassu tappeli Vuoristoklaanin Marjaleukaa ja Kauristassua vastaan. Hän oli jo ihan väsynyt, mutta hän ei saisi luovuttaa. Nummiklaanin oppilas ei ollut vielä ehtinyt löytää sisartaan Solinatassua rajalla käydystä taistelusta, hän ei ollut edes päässyt rajalle asti, kun oli huomannut tappelevia kissapareja levittäytyneenä nummille. Kolli oli pinkaissut auttamaan erästä klaanitoveriaan, joka oli taistellut vuoristoklaanilaiskaksikkoa vastaan, mutta hänen klaanitoverinsa oli pinkonut karkuun heti tilaisuuden tullen ja jättänyt raidallisen kissan kaksin vastustajien kanssa. Hän läimäisi Vuoristoklaanin oppilaan kauemmas, helposti.
*Opettaisi oppilastaan paremmin!* Mutta kun Vuoristoklaanin soturitar huomasi Purotassun katseen herpaantuneen, tuo potkaisi hänet pois päältään ja raapaisi nummiklaanilaiselle isot haavat kylkeen. Se riitti raidalliselle kollille ja hän vaipui tokkuraan.

Purotassu heräsi Tähtituli vierellään. Oppilaan ajatukset olivat sekavat, päätä jomotti ja kylkeen sattui vietävästi. Nuori parantaja asetteli hänen kylkensä päälle jonkinlaista yrttihaudetta, minkä sitoi kasaan hämähäkinseiteillä. Kollilla kesti hetki tajuta, että nummien sijaan hän makasi sammalpedillä, leirinsä parantajien pesässä. Kuinka hän oli oikein päätynyt tänne? Raidallisen kissan mieleen ei muistunut mitään matkasta nummilta leiriin, ei hän varmasti olisi Marjaleuan ja Kauristassun käsittelyn jälkeen yksin paikalle pystynyt tulemaan? Oranssisilmäinen kissa haukoitteli ja koitti venytellä vain huomatakseen sen aiheuttavan liikaa kipua kylkeen. Naaras hänen vierellään sihahti käskyn olla tekemättä kylkeä rasittavia liikkeitä, mutta ehdotti että oppilas siirtyisi pesän suuaukolle, jos halusi olla tassuillaan.
"Purovirta, Kotkakynsi ja Lumitassu. Te menette metsästämään. Yöaskel, Viiksihäntä ja Naavasulka, te menette tarkastamaan mahdolliset vaarat leirimme läheisyydessä ja varmistatte ettei metsästäjien kimppuun käydä. Haukkaliito ja Kuutassu, kerätkää ja valmistelkaa Tähtitulen tarvitsemat yrtit. Toimikaa!" Sadeläikkä huusi nummiklaanilaisille, joita oli kerääntynyt hänen eteensä ja lähtivät matkaan kun varapäällikkö antoi siihen käskyn. Purotassu tunsi pystyvänsä huokaisemaan helpotuksesta, kun tajusi mestarinsa selvinneen taistelusta takaisin leiriin elossa ja suhtkoht ehjin nahoin. Mutta kuinka hyökkäyksen johtaja oli päätynyt leiriin. Katseltuaan tarkemmin ympärilleen, hän tajusi että aukiolla oli muutama muu kissa, jotka olivat alunperin lähteneet taistelemaan ja poissa oli sotureita, jotka olivat jääneet ensimmäisestä hyökkäyspartiosta pois. Liekkitähti oli varmasti ennättänyt taistelukentälle lisävoimien kanssa ja lähettänyt jo haavoittuneita kissoja takaisin leiriin.
"Tähtituli, saanko käydä katsomassa mitä Sadeläikälle kuuluu?" Purotassu naukaisi ja kääntyi katsomaan takanaan hääräävää nuorta parantajaa. Tuo asetteli pieniä yrttikasoja jokaisen sammalpedin viereen, ilmeisesti valmistautuen siihen että hänellä ja Yötuulella tulisi päivän päätteeksi olemaan koko pesällinen täynnä hoidettavia kissoja. Naaras katsoi häntä hetken ja nyökkäsi sitten.
"Vain hetkeksi", tuo murisi ja lähti pesänsä perukoille hakemaan lisää yrttejä. Purotassu nousi ähkäisten tassuilleen ja kylkeään joka askeleella aristaen lähti tekemään tietään leiriaukion halki. Sadeläikkä huomasi hänen saapumisensa ja kiirehti häntä vastaan, hipaisten kuonollaan toista oppilaan korvannipukkaa. Mestari oli selkeästi yhtä helpottunut nähdessään oppilaansa jaloillaan, kuten Purotassukin oli ollut varapäällikön nähdessään.