5.7.25 klo 8.46

Rastastassu*Luuklaani

Pepsi

Rastastassun lehtikato ja alkanut hiirenkorva eivät olleet kulkeneet kovin rivakasti. Nuorukainen oli kärsinyt jatkuvasta nuhasta, mikä oli hankaloittanut aktiivista harjoittelua Hallaroiskeen kanssa, mutta ei tietenkään estänyt sitä. Olisi heikkoa ja noloa luovuttaa vain muutaman viileän vuoristoilman aiheuttaman nuhan vuoksi. Parantaja vaikutti ihan mukavalta, mutta ehkä hiukan liian pelottavalta lähestyttäväksi. Eikä hänen tilansa ollut todellakaan niin vakava, joten tummanharmaa mirri ei viitsinyt valittaa. Julkinen surkuttelu ei ollut muutenkaan hänen tapaistaan toimintaa, vaan hän vältteli kontakteja muiden kanssa. Siksi hän oli jättänyt etäisen kuvan itsestään kaikkiin laumatovereihinsa. Luuklaani ja sen verinen katku eivät olleet koskaan tuntunut hänestä oikealta. Se oli asia, joka täytyi vain kestää. Rastastassun mietteet kulkivat enimmäkseen hänen entisessä perheessään. Se ei parantanut hänen oloaan, mutta ainakin auttoi sivuuttamaan ympäristön kammottavan luonteen ja suunnitelmat.

Nuori naaras oli huomannut, että alkava tiineys oli tehnyt tehtävänsä hänen mestariinsa. Määrätietoinen luonne ei ollut toki kadonnut mihinkään, mutta vanhempi naaras oli menettänyt pienesti ketteryyttään. Onneksi se ei vaikeuttanut harjoittelua, koska nyt taistelusta tuli tasavertaisempaa.Enemmänkin oppilas oli huolissaan siitä, kuka tulisi korvaamaan Hallaroiskeen hänen siirryttyään emon virallisesti pestiin. Eroavaisuuksista huolimatta harmaaturkit olivat tulleet kohtuullisesti toimeen, eikä suuria eripuria ollut syntynyt. Ylpeluontoinen mestari vain oli yrittänyt saada lisää puhtia arkaan harjoittelijaansa, joka tuntui elävän liikaa peloissaan. Ystävällisesti Hallaroiske oli todennut, että ’ensirakkaus vapauttaa sydämesi’. Tähän Rastastassu oli päästänyt poikkeuksellisesti lyhyen vastalauseen eli teinelle tyypillisen tuhahduksen. Ehkä tämä pieni ahdistuneen persoonan rakoilu kertoi luottamuksesta. Silti keltasilmäinen oppilas uskoi, että ei löytäisi tosirakkautta ainakaan luuklaanista. Kyllä hän näki ympärillään miellyttävän näköisiä kissoja, mutta heidän pelottavuutensa ja maallinen hajunsa karkoitti pienimmätkin ihastumiset naaraan päästä.

Nyt nuori katti oli saapunut kiviseen leiriin taisteluharjoitusten jälkeen. Hänen lyhyet raajansa tuntuivat lähes puutuneilta. Mielessään hän kertasi päivän tapahtumia peläten, että olisi tehnyt taas jotain väärin, vaikka mestari oli jopa kehunut hänen suoritustaan tänään. Nuha oli selkeästi väistymästä Rastastassun tieltä, ja se vahvisti häntä kaikilla osa-alueilla. Ajatuksissaan hän istuuntui oppilaiden pesän eteen, koska unohti syömisen olevan hänen sen hetken tärkein prioriteetti. Ajatukset olivat liikaa muualla. Eikä maha edes vielä kurninut äänekkäästi, joten huolen aihetta ei kuuluisi olla. Hän tyytyi vain katsomaan maahan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, pohdintojen viedessä hänet mennessään.

26.6.25 klo 11.59

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Oli kulunut kolme päivää taistelun loppumisesta. Suurin osa sotureista ja oppilaista oli palannut haavoittuneina leiriin ja seuraavana yönä monelle Kaikupennun klaanitoverille oltiin pidetty valvojaiset. Kanijalka oli ollut yksi, ketä koko klaani oli jäänyt suremaan valtavasti, eikä pentu saanut vieläkään mielestään Hunajavirran valitusta, kun tuo makasi kuolleen kumppaninsa vierellä. Ensin kuningatar oli menettänyt vanhimman pentunsa ja sitten pentujensa isän, ja raidallinen naaras tunsi kovaa myötätuntoa tuota kohtaan. Mutta vaaleanruskea kissa löysi kyllä hyviäkin asioita näiden synkkien päivien keskeltä. Hän oli oppinut paljon uutta Nummiklaanin reviirillä asumisesta ja mäyränkoloon rakennettu pentutarha oli alkanut tuntua jo kodikkaalta. Tuskin sinisilmä enää edes muisti miltä Puroklaanin pentutarha oli näyttänyt. Kosteaa siellä ainakin oli ollut, eikä yhtä tomuista kuin Nummiklaanin mailla. Kalan haju oli tuntunut sekoittuvan maidon tuoksuun, mutta Kaikupentu ei suoraan sanottuna enää muistanut miltä kala haisi, hän ei ollut syönyt sitä ikuisuuteen!
"Emo! Koska saadaan syödä?" Timalipentu naukaisi leikkitappelun timmellyksestä. Pentutarhan vanhin pentu oli kampittanut Lampipennun alleen, joka moukaroi takajaloillaan kollipennun vatsaa. Tummankirjava kissa ei kuitenkaan ollut edes huomaavinaankaan naarasta allaan. Kaikupentu katsoi kaksikkoa ja hänen tassujaan syyhytti hypätä leikkiin mukaan, mutta Liekkisade oli kieltänyt ryhtymästä aiheuttamaan liikaa hälinää tarhassa. He elivät vielä suruaikaa, eikä olisi ollut kohteliasta ruveta riehumaan useamman pennun voimin. Pentutarhan suuaukolla välähti varjo ja juuri silloin ilmestyi Lumisydän tarhaan kantaen vaaleanruskeaa jänistä suussaan.
"Jippii!" Kaikupentu huusi ja syöksähti eläimeen kiinni. Kaikki pentutarhan asukit söivät jo kiinteää ruokaa, joten ei kulunut kauaakaan, kun hän huomasi Timalipennun repivän jäniksen pitkää takakoipea itselleen. Naaraspentu sihahti ja repi pitkäkorvaa hanakammin itselleen, jänis oli hänen herkkuruokaansa! Ei tuo hölmö kolli voinut sitä kaikkea itselleen ottaa, ruskearaidallinen kissa ei sallisi sitä. Hänen isänsä pudotti jäniksen ja siitä alkoi kunnon repimiskisa. Lampipentukin yhtyi mukaan saadakseen riistasta edes jonkinlaista palaa itselleen. Kohta kaikki pentutarhan pennut olivat repimässä eläintä ympäri tarhaa. Sinisilmä sai suuhunsa viimeinkin ison palan lihaa ja hän vaistomaisesti heitti sen kauemmas ilmaan. Kaikupentu syöksähti lihakimpaleensa luo, nappasi sen hampaisiinsa ja alkoi syödä. Se maistui niin ihanalta! Hän söi ja söi, kunnes riista lopulta loppui. Pentu oli riittävän kylläinen ja kierähti sitten kerälle luokalevolle, nukahtaen pian. Unessa hän kuvitteli juoksevansa käpi vehreiden niittyjen, villinä ja vapaana. Naaras heräsi, kun Timalipentu tökki hänen kylkeään.
"Tule Kaikupentu! Ulkona tapahtuu jotakin!" kollipentu vaati.

23.6.25 klo 19.41

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu oli ruokailemassa parantajan pesän edustalla, kun hän sattui kuulemaan parin soturin keskustelevan jotakin kettuperheestä. Parantajaoppilas höristi korviaan ja koitti kiinnittää mahdollisimman tarkasti huomiota Liekkisydämen huulten muotoon, kun tuo selitti muille pesätovereilleen tilanteesta.
"Ne näyttivät menevän Vuoristoklaanin alueelle, mutta tiedä jos eksyvätkin takaisin meidän vuoristoomme."
Kilpikonnakuvioisen kollin kasvoille levisi hymy, kun hän tajusi saavansa tästä oikein mehukasta kerrottavaa muille oppilaille maailman menosta. Meripihkasilmällä ei ollut veljiensä lisäksi muita tuttavia klaanissa ja hänen pentuetoverinsakin tuntuivat etääntyvän vain päivä päivältä enemmän. Mutta, jos Punatassu menisi ja paljastaisi juuri kuulemansa muille soturioppilaille, muut saattaisivat haluta alkaa tutustumaan häneen paremmin. Parantajaoppilas lopetti ateriansa ja hivuttautui sitten lähemmäs omaa pesäänsä, yrittäen kuunnella jotakin ennustuksista tai muusta tavallisesta asiasta poikkeavasta. Hän huokaisi, kun kuulikin vain Mustakipinän kertovan Taistotassulle mihin siankärsämöä käytetään.
*Hän kertoi tuon saman minulle jo eilen.* Punatassu mietti ja lähti kävelemään väliaikaiselle oppilaiden pesälle päin. Hän sujahti sisään kallionhalkeamasta ja sai totutella hetkisen pesän hämärään. Paikalla näytti olevan suurin osa oppilaista, kollin omat veljet mukaan lukien. Kukaan ei kuitenkaan edes vilkaisuutkaan häneen, joten kilpikonnakuvioinen kissa selvensi ääntään.
"Hei kuulkaa kaikki!" hän huusi, "lähellä leiriämme on nähty liikkuvan monta kettua. Ne saattavat hetkenä minä hyvänsä saapua leiriin nappaamaan viattomia pentuja tai oppilaita!"
Punatassu katseli ilkikurinen katse kasvoillaan pienempiä pesässä olijoita, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti ärtyneeksi. Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän pesään lentänyt perhonen, jota Aavetassu ja Luutassu koittivat vuoritellen saada käpäliinsä. Perhonen lensi kuitenkin niin korkealla katonrajassa, etteivät oppilaat saaneet siihen iskua, vaikka hyppäsivätkin. Parantajaoppilas pyöräytti silmiään ja palasi takaisin leiriaukiolle kuuntelemaan muita jännittäviä juttuja.

23.6.25 klo 8.59

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

"Nimesin hänet Harmaapennuksi. Se oli anoa nimivaihtoehdoista, joka mielestäni hänelle sopi", Mustikkavirta selitti ja lipaisi parin päivän ikäistä pentuaan päälaelta. Seittiturkki vilkaisi kuningatarta ja tuon jälkikasvua ja tuhahti ummehtunut sammalkimppu hampaissaa. Eihän pentu edes ollut harmaaturkkinen, miten nimi hänelle siis sopi? Vieressä omaa sammalpalloaan kerälle keräävä sisar näytti kuitenkin nyökäyttelevän päätään ymmärtäväisenä ja kumartui koskettamaan pienokaista kevyesti kuonollaan.
"Tervetuloa Vuoristoklaaniin Harmaapentu, toivottavasti avaat silmäsi vasta kotiluolassamme niin pääset näkemään missä me oikeasti asumme", Katajasumu maukui. Tuore kollisoturi sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, miten häntä pystykin ärsyttämään kaikki tänään? Ensiksi he eivät olleet päässeet valvojaisyönsä jälkeen nukkumaan silmällistäkään, vaan heidät oltiin pistetty heti siivoamaan muiden terveiden oppilaiden kanssa kaikki Vuoristoklaanin väliaikaisen leirin pesät. Siis aivan jokaisen. Tummaraitaista kissaa kismitti niin paljon, että hän siskoineen joutui hoitamaan oppilaiden töitä, vaikka he olivat jo sotureita! Seittiturkki tiesi, että tämä olisi yksi niistä monista rangaistuksista, mitä he olivat saaneet niskuroinnista ja taisteluun osallistumisesta. Mutta siltikin se tuntui vain niin epäreilulta!
Tuore soturi kieritti vanhat sammalpallon ulos pesästä ja jäi hetkeksi katsomaan leiriä ympärillään. Olivatko he oikeasti viimeinkin jättämässä tätä kaikkea taakseen? Aaltotähti oli ainakin ilmoittanut, että heti kun Taivaslilja antaisi luvan taistelussa haavoittuneille kissoille vaeltaa takaisin kotiin, Vuoristoklaani lähtisi matkaan heti. Päällikkö halusi myös olla vastassa muita Tähtiklaanin valittuja, heitä jotka olivat kuuleman mukaan hankkiutuneet tulvista eroon. Paarmahehkukin oli heidän mukanaan, olisiko hänen enonsa todella onnistunut Tähtiklaanin antamassa tehtävässä? Parempi olisi, Seittiturkki ei malttanut odottaa että pääsisi sujahtelemaan ylös ja alas kapeita vuoristopolkuja pitkin, vielä yksin soturina! Oppilaana hänellä oli pitänyt aina olla Tuhkakajo mukana, mutta nyt kolli pääsisi jättämään entisen mestarinsa leiriin, kuin minkäkin tyhjäntoimittajan. Sillä sellainen naaras olikin ollut.
Tuore soturin veti keuhkonsa täyteen ilmaa, koittaen saada itsensä pysymään hereillä vielä hetkisen. Samalla hän haisteli ilmaa ja äkkiä tummaraitaisen kissan nenään tunkeutui kirpeä outo tuoksu. Se nostatti hänen karvansa pystyyn ja pakotti työntämään kynnet esille. Sitten Seittiturkki kuuli takaansa äänen: "Mitä tapahtui?"
Kolli kiepahti ympäri ja näki Mutakoiven saapunen leiriin sitä suojaavan nummikumpareen yli. Tuon luona oli Ampiaispisto, eikä mennyt kauaakaan, kun useampi muu alkoi kiertelemään heidän ympärillään.
"Olin metsästämässä ja törmäsin nuoreen kettuun. Sitä olisi voinut kutsua vielä poikaseksi, niin ruipelovartaloinen se oli. Mutta se kävi minun kimppuuni ja jouduin tappamaan sen... Jos en olisi tehnyt sitä, makaisin varmasti sen saman ojan pohjalla vääntäytyneenä, kuten se nyt. Ennen kuin ehdin lähtemään, kuulin lähistöltä toisen ketun haukkua. Sen oli varmasti pakko olla tämän ensimmäisen emo. Ja nyt minä olen hajullani johdattanut sen suoraan leiriimme. Meidän on lähdettävä, heti!"
Kissojen ilmeet muuttuivat kauhistuneiksi, eikä kukaan vastannut tai kysynyt Mutakoivelta muuta. Hänet johdatettiin suoraan Aaltotähden luo.

23.6.25 klo 6.46

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Mene... Hakemaan... Yötuuli!" Tiikerililja ähisi. Purotassu seisoi jähmettyneenä aloillaan, tuijottaen karvat pystyssä edessään kyyristelevää soturitarta. Miten he olivatkaan juuri sopivasti törmänneet toisiinsa nummilla, kun tuo oli murahtanut äkillisesti ja alkanut sitten hengittämään pinnallisesti. Oppilas oli heti tiennyt, ettei naaraalla ollut kaikki hyvin, mutta häntä hirvitti ajatus jättää toinen yksinään nummille. Tuo olisi täysin avuton vihollisklaanin kissoja tai mahdollisia petoeläimiä vastaan. Kolli aukoi suutaan ja katseli avuttomana ympärilleen, kun tummanruskea kissa ähkäisi ja kiertäytyi takapäätään päin.
*Ensimmäinen pentu. Hän synnyttää ensimmäistä pentuaan.*
Tiikerililja parahti vielä uudestaan ja siinä se oli. Märkä möykky vierähti vihreälle nummelle ja tuore kuningatar näytti heti tietävän mitä teki. Tuo puri pennun ympärillä olevan limaisen kalvopussin irti ja siirsi pienen otuksen vatsansa ääreen, antaen muutaman voimakkaan nuolaisun tuon rintaan ja selkään. Purotassu ei saanut vieläkään tassujaan liikkeelle, hän vain tuijotti avuttomana, mutta samaan aikaan haltioituneena tuota pientä ihmetystä.
"Toinen pentu... Aiiiih!" naaras ulvahti. Syntyi vielä toinen pentu, joka oli edellistä suloisempi. Sen turkki oli hunajan värinen kauttaaltaan, valkoisia tassuja ja rintamusta lukuun ottamatta. Ruskeaturkkinen kissa veti toisen pentunsa vatsansa kupeeseen ja kevyesti tökkäsi sitä ohjatakseen sen maidon ääreen. Pentu ei kuitenkaan tehnyt mitään ja oppilaan läpi kulki ikävä väristys. Tämä pentu oli selkeästi vieressään möngertävää sisarustaan pienempi, eikä mennyt kuin muutama silmänräpäys, kun Tiikerililja alkoi nyyhkyttämään. Silloin kollikin tiesi, että toinen pennuista oli kuollut. Kuollut jo ennen ensimmäistä hengenvetoaan raittiissa nummi-ilmassa. Sitten jokin liikahti Purotassun silmäkulmassa ja kääntäessään päätään hän näki jotakin juoksemassa heitä kohti.
"Kuurasäde!" tummanharmaa kissa henkäisi, kun hän tunnisti soturin. Tuore kuningatar tuntui itkevän koko ajan vain lujempaa ja Kuurasäteen jarruttaessa heidän luonaan, naaras heitti epätoivoisen katseen tuota kohti. Hopeajuovainen kolli huomasi liikkumattoman mytyn, ja tuo tuntui lukkiutuvan samalla tavalla paikoilleen, kuin vieressään jököttävä oppilaskin.
"Tiikerililja, ole vahva! Meidän on nyt vietävä teidät leiriin", valkoturkkinen kissa naukui hetken päästä, vilkaisten Purotassua ja heilautti häntäänsä sitten vastasyntyneitä pentuja kohti. Tummanharmaa kolli nyökkäsi ja asteli lähemmäs ottaakseen varovaisesti hunajan värisen, kuolleen pennun hampaisiinsa. Tiikerililja ja Kuurasäde tuntuivat molemmat katselevan häntä kuin haukat saalistaan, mutta antoivat meripihkasilmän lähteä kantamaan kallisarvoista lastia Nummiklaanin leiriä kohti. Hän halusi pitää huolen ettei vahingossakaan puristaisi pentua liian lujaa hampaidensa välissä ja katseli tarkasti tassuihinsa, ettei vain olisi kompastunut. Oppilas ei missää nimessä haluaisi tehdä naarmuakaan pienokaiseen, vaikka tuo olikin jo Tähtiklaanin metsästysmailla. He olivat kuitenkin verisukua toisilleen, eikä Purotassu halunnut ikinä satuttaa sukuaan.

21.6.25 klo 15.52

Vaahteratassu, Vuoristoklaani

Hehku

Vaahteratassu istui seuraamassa Katajatassun ja Seittitassun soturinimityksiä. Haava hänen takatassussaan sattui hieman, mutta naaras ei siitä kovin paljoa välittänyt.
“Seittiturkki! Katajasumu! Seittiturkki! Katajasumu!” oppilas huusi muiden klaanilaisten mukana. Vaahteratassu jäi odottamaan hieman sivummalle, kun muut vyöryivät onnitelemaan tuoreita sotureita.
“Mitä sinä täällä murjotat?” Ruskasiipi kysyi veikeästi kun tassutteli kilpikonnakuvioisen oppilaan luokse. Vaahteratassu vilkaisi hopeaturkkia ja tuhahdusnaurahti.
“En minä murjota”, hän vastasi. “Minä tarkkailen.” Ruskasiipi pyöräytti iloisesti silmiään.
“No, lopeta tarkkailu ja tule onnittelemaan Katajasumua ja Seittiturkkia”, mestari kehotti. Täpläturkki nousi seisomaan.
“Selvä”, oppilas naukaisi ja asteli vihersilmän perässä tuoreiden soturien luo.
“Onnittelut”, naaras kehräsi. “Katajasumu ja Seittiturkki ovat hienot nimet.”
“Kiitos”, Katajasumu ehtii vain naukaista nopeasti ja sisarukset vetäistiin taas uuteen onnitttelujen pyörteeseen. Vaahteratassu heilautti viiksiään hieman huvittuneena ja tassutteli taas hieman kauemmaksi. Katselin kissakasaa huvittuneena. *Onko minunkin ympärillänikin sitten tuollainen kasa kissoja?* keltasilmä ajatteli ja yritti olla välittämättä kateuden pistosta sydämmessään.

//Tämmönen lyhyt

20.6.25 klo 13.53

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Tänne!" Sinitassu huusi taaemmas, katsoen Salamatassuun ja kahden erakon hännänpäihin, jotka sujahtivat pusikkoon peräkanaa. He olivat enää vain muutaman puunmitan päässä Kuutamoklaanin reviirin etelärajasta, mistä alkaisi ei kenekään maa. Erakoita ei tarvitsisi siis enää ajaa rajaa kauemmas. Silotassu seisoi naarasoppilaan vierellä ja hän katsoi surumielisenä kahden muukalaisen perään. Oranssiturkkinen oppilas käänsi päätään katsoakseen pesätoveriinsa, tuon kasvoilta suorastaan huokusi epäluottamus ja ärtymys klaanitoveria kohtaan.
"Tänne nyt! Et sinä heidän perässään voi ikuisesti juosta. He ovat sitäpaitsi jo ulkona reviiriltämme", Sinitassu tiuskaisi vihaisesti. Hän ei olisi alun alkaenkaan halunnut häätää erakoita, varisnkin kun heitä tarvittaisiin enemmän rajalla taistelussa. Salamatassu oli kuitenkin raivoissaan koittanut hyökätä toisen erakon kimppuun ja takaa-ajo oli seurannut vain silmänräpäyksen perässä. Onneksi muukalaiset olivat olleet vikkeläkinttuisia, ja selvinneet jahdista ilman käpäläniskuja ja puraisuja. Oranssiturkkinen oppilas katseli vielä hetken puiden siimeksiin, mutta kääntyi lopulta lähteäkseen kahden muun oppilaan perään. Kolmikko lähti ravaamaan pikaista vauhtia läpi metsikön, sujahdellen aluskavsillisuuden seassa kuin nopeasti liikkuvat käärmeet. Sinitassu oli hetken verran harkinnut juoksevansa takaisin taisteluun, mutta nuori Silotassu ei ollut vielä niin hyvä taistelemaan, että olisi pärjännyt ilman mestariaan siellä. Niinpä heidän oli pakko käydä Kuutamoklaanin väliaikaisen leirin kautta, minkä Salamatassukin oli hyväksynyt, kaikkien yllätykseksi. Tuon kuulemma piti käydä kertomassa Silotassun karkaamisesta, Sinitassun niskuroinnista ja kahdesta tunkeilijasta, ja heidän häädöistään Nummipyörteelle.
Naarasoppilas juoksi jo aika väsyneenä, kun leirin lähiympäristö näkyi edempänä ja kissojen hälinä kantautui hänen korviinsa. Ruskeamerkkinen kissa oli uuvuttanut itsensä taistelussa jo aika äärimmilleen, eikä tyhjä vatsa antanut kamalasti energiaa reviirin läpi juoksemiseen. Väsymys, uupumus ja nälkä kuitenkin kaikki kaikkoontuivat hänen mielestään, kun valkoturkki tajusi, että leirissä oli nyt äänen perusteella enemmän kissoja, kuin he jotka olivat jääneet taistelusta pois. Oliko Kuutamoklaani palannut kotiin taistelusta? Olisiko se kaikki nyt todella ohi?
Salamatassu änki itsensä Sinitassun ohi, katsoen naarasta samalla häijyn toiveikkaasti. Kolli todella näytti haluavan hänen ja Silotassun joutuvan pulaan, mutta ruskeamerkkinen oppilas ei hätkähtänyt pesätoverinsa käytöksestä. Vaikka hän olikin karannut taistelusta ennen aikojaan, oli hän silitkin osallistunut siihen. Nummipyörre varmasti ymmärtäisi sen, varsinkin sitten kun kuulisi valkoturkin version tarinasta.

Sinitassu istui ajatuksiinsa vaipuneena parantajien pesän edustalla. Silotassun mestari Syreenikukka oli ollut heidän leiriin saapuessaan siellä, joten naarasoppilas oli kokenut luontevaksi johdattaa pesätoverinsa suoraan tuon mestarin valvovan katseen alle. Sen jälkeen hän oli istahtanut alas ja katsellut lämmin tunne rinnassaan, kuinka ruskeamerkkisen kissan klaanitoverit tervehtivät perheitään ja ystäviään ja hurrasivat taistelun loppumista. Hän havahtui kuullessaan vierestään tutun äänen ja kääntäessään päänsä tajusi Laikkutassun puhuvan hänelle.
"Oletko sinä pahasti haavoittunut, Sinitassu?" laikukas oppilas kysyi lopulta, kun oli ensiksi käynyt katseellaan läpi Sinitassun kehoa. Valkoturkkinen oppilas pudistaa päätään ja kääntyy sitten kokonaan pesätoverinsa puoleen. Sinisilmäisen naaraan mieleen oli pompannut yksi kysymys taistelusta, mihin hän tiesi että tuo osaisi vastata.
"Näitkö sinä Tihkutäplää taistelussa?" ruskeamerkkinen kissa maukaisi ja katsoi Laikkutassua kulmat koholla. Sinitassu halusi tietää oliko karkoitettu Kuutamoklaanin soturi taistellut ja millä puolella. Ja kukapa tuota olisi koittanut tarkoituksella etsiä suuresta kissamassasta, kuin tuon oma oppilas? Hän näki laikukkaan oppilaan ilmeessä hetkellisesti sietämätöntä kaipuuta, mutta sitten se peittyi kuitenkin nopeasti neutraalin katseen alle.
"Näin hänet vasta taistelun loputtua", tuo naukui. Valkoturkkinen kissa höristi korviaan uteliaana ja katseellaan usutti pesätoveriaan kertomaan lisää. Ennen kuin tuo ehti avaamaan suutaan, sinisilmä kuuli tukahtuneen äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi ja yllättyi nähdessään kahden pennun katselevan heitä silmät suurina ja hännät jännityksestä pystyssä.

12.6.25 klo 13.31

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

Havahdun pesän ulkopuolelta kuuluvaan meluun. Nousen ylös venytellen, ja huomaan, ettei Syreenikukka ja Linnunsiipi ole pesässä. *Missä kaikki emot ovat?* ihmettelen ja katselen ympärilleni. Suurin osa muista pennuista nukkuu vielä rauhallisesti. Tulipentu on kuitenkin hereillä.
“Hei, Tulipentu! Haluatko mennä katsomaan mitä tuolla leirissä tapahtuu?” kysyn häneltä hiljaisella äänellä, etten herättäisi muita.
“Joo! Onkohan taistelu jo päättynyt?” Tulipentu pohtii.
“Sitä minäkin mietin. Tule, mennään,” sanon.
Hiivimme mahdollisimman hiljaa pesästä pois. Kierrän Hilleripennun, joka on kierähtänyt unessaan pois pediltä. Heti ulos päästyämme törmäämme melkein johonkin soturiin. Hänellä kuitenkin on niin kiire, ettei huomaa meitä, ja huokaisen helpotuksesta. Luulen, että jos meidät nähtäisiin, meidät passitettaisiin heti takaisin pesään.
“Tule, mennään tuonne puskaan piiloon, niin voidaan katsella rauhassa ja selvittää, mitä täällä oikein tapahtuu,” sanon Tulipennulle.
Tulipentu vierelläni, katselen kuinka leiri vilisee sotureita. Näen monta haavoittunutta. Varapäällikkö Nummipyörre on puhumassa Varistähdelle, ja heidän kahden ympärillä myös pyörii monta soturia. Varistähti näyttää kovin väsyneeltä. Parantajan pesällä on myös paljon sotureita ja pari oppilastakin, ja sieltä tulee vahva yrttien haju. Oppilaat nähdessäni minulle tulee idea. Voisimme kysyä joltain heistä taistelusta, kun aikuiset eivät kerro meille mitään!
“Mennään oppilaiden luo, heiltä voimme saada tietoa taistelusta!” ehdotan innostuneena Tulipennulle.
“Hyvä idea!” hihkaisee Tulipentu.
Ryömin puskasta pois ravistellen turkkiani. Oranssi ystäväni seuraa minua ja suuntaamme yhdessä oppilaiden pesälle.
Sen edessä on Laikkutassu ja Sinitassu keskustelemassa.
“Saisimmekohan nuo kaksi kertomaan taistelusta?” Tulipentu miettii.
“Joo, kyllä varmaan. Laikkutassu on ollut aikaisemmin tosi kiltti minulle,” sanon ja lähestyn heitä. Yritän saada itseni näyttämään isommalta kuin oikeasti olen. En halua että oppilaat ajattelevat että olen joku tyhmä pikkupentu.
“Haluamme kuulla taistelusta! Mitä siellä tapahtui? Voittiko Kuutamoklaani?” Tulipentu kyselee.
*Äsh! Juuri tuollainen en halunnut olla… liian innostunut! Ja nyt ainut kaverini on tuollainen!* ajattelen ärsyyntyneenä. Tietysti olen innoissani kuulemassa taistelusta, haluan oppia, mutta en noin innostunut kuitenkaan… En kuitenkaan sano tätä ääneen.
Sinitassu ja Laikkutassu vilkuilevat meitä. Laikkutassu supattaa jotain Sinitassulle.
“Ettekö ole vähän nuoria?” Sinitassu sanoo lempeästi.
“Eihän olla! Minä olen melkein oppilasikäinen!” sanon. En kyllä ihan ole, mutta haluan vaikuttaa vanhemmalta oppilaiden silmissä.
“Äh, kai sitten,” Laikkutassu suostuu. Sitten hän ryhtyy selittämään. Hän kertoo taistelun alusta ja siitä, kuinka hän oli taistellut nummiklaanilaisen oppilaan kanssa, ja hän oli voittanut helposti!
“Vau! Mitä taisteluliikkeitä käytit?” kysyn kiinnostuneena.
“No tätä ainakin,” Laikkutassu kertoo, ja raapaisee tassullaan ilmaa taidokkaasti. “Onnistuin raapimaan myös sitä kissaa lapaan!” hän sanoo.
“Entä keitä vastaan sinä taistelit, Sinitassu?” Tulipentu kysyy.
“Jonkun oppilaan kanssa myös. Hän sylkäisi minua päin, ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Kun paikalle tuli lisää kissoja, hän uhkasi tappaa minut, silloin kun saa apujoukkoja!” Sinitassu kertoo. “Joten siksi menin takaisin metsään. Siellä tapasin Salamatassun. Hän kuuli jotain metsästä. Siellä oli erakko ja Silotassu. Halusimme häätää erakon pois reviiriltämme, mutta hän ei suostunut lähtemään! Sitten paikalle ilmestyi toinenkin erakko! Hän onneksi lähti vapaaehtoisesti, mutta toisen erakon kimppuun Salamatassu joutui hyökkäämään.”
“Oho!” ihmettelen. “Eli sen lisäksi, että taistelit, häädit erakoita pois reviiriltämme! Sinun pitäisi saada kunniaa asiasta!”
“No… ei nyt oikeastaan….” Sinitassu sanoo nolona.
“Mutta miten sitten taistelu päättyi?” Tulipentu kysyy. Naaras on hieman kärsimätön.
“Joo, minäkin haluan tietää!” sanon.
“Minä en tiennyt siitä ennen kuin Laikkutassu kertoi, joten annan hänen puhua,” Sinitassu sanoo.
“Sen jälkeen kun Vuoristoklaani ja Puroklaani tulivat taisteluun mukaan, taistelu jatkui vielä, kunnes kolme kissaa, joiden turkeilla oli tähtisumua, käskivät lopettaa taistelun. He kertoivat että nelikko, joka oli mennyt etsimään tulvien alkua, oli onnistunut, ja tulviminen loppuisi sekä riista palaisi reviireille. Nuo kolme kissaa olivat saaneet tietonsa Tähtiklaanilta! Eli Tähtiklaani lopetti taistelun!”
Silmäni suurenevat hämmästyksestä. ja tuijotan hieman epäuskoisena kahta oppilasta. Tähtiklaani vai? “Ihanko totta?”
“Joo joo! Näin sen omin silmin!” Laikkutassu sanoo.
“Ohhoh…” huokaan.
Mietin muita kysymyksiä kahdelle oppilaalle, mutta siinä samassa Linnunsiipi ilmestyy taaksemme.
“Sorapentu ja Tulipentu! Kuka antoi teille luvan lähteä pesästä?!” hän kysyy vihaisena.
“Anteeksi…. Halusimme kuulla taistelusta,” sanon hiljaisena.
“Olisitte kuulleet siitä myöhemmin! Menkää takaisin pesään, nyt heti!” Linnunsiipi käskee.
Kävelen pää painuneena takaisin pesään. Tiedän, että tästä olisi vielä kunnon läksytys luvassa.

11.6.25 klo 9.00

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Kaniinisydän oli kuollut. Tähtituli oli ollut paikkailemassa taistelussa haavoittuneita kissoja, samalla seuraten leirinsä sisäänkäyntiä tarkistaakseen jos Purotassu palaisi takaisin. Sitten klaaninvanhimpien pesän suunnalta oli kuulunut huuto ja hetkeä myöhemmin leirissä raikasi Hämähäkkijalan valitus. Parantajan päästessä tarkistamaan tilannetta, oli Nummiklaanin vanhin jäsen maannut omalla petipaikallaan täysin velttona, lasittunut katse suunnattuna kattoa kohti. Tuo oli kierähtänyt kyljelleen, kun muut naaraan pesätoverit olivat koittaneet herätellä tuota. Kuultuaan muilta klaaninvanhimmilta Kaniinisydämen viimeisistä hetkistä, siitä kuinka tuo oli kauhulla odottanut taistelun päättymistä ja sen jälkeen voivotellut rinta-, niska- ja selkäkipua, punapilkullinen naaras oli tullut siihen tulokseen että tämä oli varmasti sydänkohtaus. Tapaus, jollaista hän ei ollut ennen omin silmin nähnyt, mutta oli kuullut sen oireista ja karusta lopputuloksesta Yötuulelta ja Ketunkynneltä.
"Kamalaa kuinka taistelu voi riistää hengen kissalta, joka ei siihen edes osallistunut", Kuurahohde oli mutissut katsoessaan kuollutta pesätoveriaan tuon lasittuneisiin, tyhjiin silmiin. Kollin mielessä pyöri varmasti monta asiaa, mistä olisi halunnut vielä Kaniinisydämen kanssa keskustella, mutta ei enää kykenisi siihen. Kuollut vanhus oltiin tuotu parantajien pesälle ja yhtäkkiä Tähtituli huomasi uivansa töissä, mitkä kaikki pitäisi saada nopeasti hoidettua. Haavoittuneiden paikkaaminen, levolla olevien kissojen haavojen tarkistaminen, Kaniinisydämen valmistelu valvojaisia varten, muiden taistelussa kuolleiden ohella. Hän en pystynyt siihen kaikkeen yksi, missä Yötuuli oikein luurasi? Oliko tuollekin sattunut taistelussa jotakin? Nuorempi parantaja ei kestäisi sitä, jos hänen mestarinsa jättäisi hänet yksin tämän kaaoksen keskelle. Punapilkullinen naaras ryntäsi ulos pesästä ja kiipesi ulos leiristä. Hän juoksi, juoksi minkä tassuistaan pääsi ja yritti unohtaa kaiken muun ympärillään... Harmaaturkkisen kissan ohitse pinkaisee jänis ja hetkeäkään miettimättä hän säntää perään, vaikka tietää ettei hän liikkuvaa jänistä saisi kiinni juoksemalla. Se olisi pitänyt yllättää, näin Tähtitulelle oli hänen oppilasaikoinaan sanottu. Mutta kuitenkin vihreäsilmäinen kissa juoksee pitkäkorvan perässä, hän pysyttelee sen kintereillä ja uskoi voivansa melkein jopa kuulla eläimen pelosta hakkaavan sydämen jyskytyksen. Nummiklaanikin oli nähnyt nälkää niin monen kuun ajan, ei nuorempi parantaja voisi päästää saalista karkaamaan. Hän juoksee täyttä vauhtia pensaiden lomassa kauan, todella kauan. Lopulta kun naaras ei enää edes tuntenut tassujaan, jänis alkoi hidastaa vauhtiaan. Ja silloin hän loikkaa ja tarraa pitkäkorvaan kiinni kynsilllään, koittaen upottaa ne mahdollisimman syvälle riistan turkkiin ja ihon alle. Vielä viimeisillä hetkillään se pyristelee punapilkullisen kissan otteessa, mutta eläin on jo voimaton, eikä kissa sääli sitä, vaan upottaa hampaansa saaliinsa niskaan. Lämmin verenmaku tulvahtaa Tähtitulen suuhun... Hän ei ollut enää kiihdyksissään siitä kaikesta mitä oli joutunut sietämään, harmaaturkkisen kissan suuttumus ja turhautuneisuus oli purkautunut, kun hän oli keskittynyt vain juoksemiseen. Vihreäsilmäinen kissa pystyi taas piakkoin hengittämään tasaisesti ja alkoi kantamaan saalista suussaan kohti leiriä...

10.6.25 klo 20.59

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu ei tuntenut pisaroiden ropinaa turkillaan eikä edes Seittitassun kyljen hipaisevan omaansa, kun vuoristoklaanilaiset kulkivat hiljaisessa jonossa kohti väliaikaista leiriään Nummiklaanin reviirillä. Taivallus painoi hänen jalkojaan, vaikkei hän varsinaisesti vielä osannutkaan tuntea kipua rasituksesta, jota lukuisat loikat ja väistöliikkeet olivat hänen raajoilleen aiheuttaneet.
Turtana naaras kohotti päänsä. Taivas tähtineen levittäytyi hänen eteensä ja näytti hohtavan kirkkaammin, kun lopulta puut väistyivät tieltä ja tuulen pieksämä nummimaisema asettui sen tilalle. Heinät heiluivat hellässä tuulenvireessä. Vaikkei tämä ollutkaan Katajatassun koti, ja hän tunsi vuoristosta poissaolon ristiriidan vaivaavan takaraivossaan edelleen, nyt, pitkän ja uuvuttavan yön jälkeen, maiseman rauha saattoi iskostua häneen.
Katajatassu huokaisi hiljaa. Viileä hengenveto takertui hänen kurkkuunsa, kun hän erotti sivusilmällään liikettä kauempana nummella. Naaras jännittyi päästä tassuihin asti, mutta muisti kuitenkin taas nopeasti, että taistelu oli jo tullut päätökseen. Tulijat olivat vuoristoklaanilaisia matkalla vastaanottamaan taistelleita klaanitovereitaan.
Aaltotähti johti taistelujoukkoa turkki risaisena kuin kenellä tahansa muulla soturilla. Joku sotureista tuli koskettamaan helpottuneena neniä tämän kanssa. Päällikkö nyökkäsi tälle ja korotti sitten ääntään, jotta kaikki paikallaolijat kuulisivat:
“Tähtiklaani keskeytti taistelun kertoakseen, että nelikko on saanut tehtävänsä päätökseen. Tulvien aika on ohi.”
#Tähtiklaani, anna sen tarkoittaa, että voimme palata pian kotiin#, Katajatassu ajatteli väsyneenä.

Taistelun jälkeinen kaaos klaanissa, nuhtelut Jänisloikalta ja jopa Aaltotähdeltä itseltään sekä ylihuomio hössöttävältä Unikkokukalta täyttivät seuraavan päivän. Nyt Katajatassu kuitenkin seisoi keskellä leiriä pää pystyssä, klaanitoveriensa ympäröimänä ja yhtä lailla ylpeyttä uhkuva Seittitassu rinnallaan. Hän puristi kynsiään maahan malttamattomana ja yritti painaa mieleensä jokaisen näkemänsä klaanitoverin kasvot, jokaisen väliaikaista leiriä ympäröivän pensaan ja jokaisen puun, hämärtyvän taivaan ja kuusien taakse painuvan auringon, joka oli suorastaan madellut laiskasti läpi taivaan siitä hetkestä asti, kun hän ja Seittitassu olivat kuulleet ansaitsevansa soturinimensä jo sinä iltana. Katajatassu tiesi elävänsä hetkeä, jota ei koskaan halunnut unohtaa, hetkeä, josta hän oli haaveillut siitä asti, kun oli pentuna nähnyt soturien palaavan leiriin tuoreiden saaliidensa kanssa ja kuullut heidän kertailevan sankarimaisia taistelutarinoitaan.
“Olemme kokoontuneet tänään nimittämään riveihimme kaksi uutta soturia. On aika juhlistaa sitä, ettei tulvista ole enää vaaraa ja Vuoristoklaani pääsee pian palaamaan sinne, mihin kuulumme”, Aaltotähti aloitti ja nyökkäsi kohti vuorijonoa, joka kohosi komeana rivistönä kollin selän takana. Katajatassu sulki silmänsä hetkeksi, ja kuvitteli leiriluolan jykevät seinät ympärilleen ja vuoriston viiman pörröttävän turkkiaan. Pian hän palaisi kotiin – vaikkei enää samana kissana, jona lähti.
“Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Katajatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Katajatassu naukui ja odotettu hetki oli ohi silmänräpäyksessä.
“Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi”, Aaltotähti lausui.
“Katajatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Katajasumu. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeutta, jolla lähdit mukaan taisteluun puolustamaan klaaniasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Katajasumu röyhisti rintaansa ja maisteli mielessään uutta nimeään. Se tuntui raikkaalta, uudelta alulta. Hän kävi koskettamassa neniä Aaltotähden kanssa ja palasi takaisin röyhistäen rintaansa. Jokainen askel tuntui kevyeltä niin kuin hän olisi astellut pilvien päällä.
“Seittitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
“Lupaan”, kolli vastasi itsevarmana.
“Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi – Seittitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Seittiturkki. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
“Seittiturkki! Katajasumu! Seittiturkki! Katajasumu!” äänet kaikuivat kaikkialla heidän ympärillään. Katajatassu oli yrittänyt pitää ilmeensä vakavana, mutta nyt hänen oli pakko päästää pieni hymy kasvoilleen.

//anteeksi ku tuli melko lyhyt ja skippaileva tarina :’D

1.6.25 klo 21.51

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Tähtiklaanille kiitos. Kirjaimellisesti.
Kuutamoklaanin soturit olivat vihdoin alkaneet ripotella takaisin leiriin. Moni oli selvästi tyytymätön taistelun loppumiseen, mutta ilmeisesti suurin osa ei ollut uskaltanut uhmata selvää merkkiä Tähtiklaanilta.
*Useimmat eivät ole koskaan nähneet niin selvää merkkiä.*
Nummipyörre seisoi leirin suulla ottamassa tulijoita vastaan ja varmistamassa, että sitä tarvitsevat passitettiin parantajan luo. Ensimmäisenä takaisin tulleet olivat kiivaasti yrittäneet kukin päästä ensimmäisenä raportoimaan tapahtumia leiriä pystyssä pitäneelle varapäällikölle, ja oli ottanut aikansa, ennen kuin hän oli saanut kunnollisen kuvan siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Päälliköllä olisi asiasta varmasti vielä oma versionsa.
"Hei! Parantajanpesään, ole hyvä! Meillä ei ole varaa tulehduksiin!", Nummipyörre ojensi soturia, joka ohjeistuksesta huolimatta oli suuntaamassa suoraan taisteluharjoitukset aloittaneen porukan luo.
*Pitääkö täällä puolen porukasta olla vielä niin itsetuhoisiakin, ettei apu kelpaa edes taistelun jälkeen? Yritä tässä nyt sitten pitää klaania voimissaan!*
Ärsyyntymisensä takana Nummipyörre oli kuitenkin huojentunut. Tähtiklaanin keskeytys varmisti sen, ettei Kuutamoklaani näyttäytyisi heikkona tai häviäjänä muille. Parhaassa tapauksessa Tähtiklaanin käskyn totteleminen vaikuttaisi klaanin maineeseen positiivisesti!
*Emme pelkää ketään, mutta kunnioitamme itseämme ja Tähtiklaania. Sitä paitsi nyt voimme tehdä uuden suunnitelman omilla ehdoillamme.*

1.6.25 klo 21.44

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti makoili pesässään yrittäen parhaansa mukaan nukahtaa.
Hänen makuusijansa lähettyviltä kuuluva vikinä sai pienen virneen nousemaan päällikön kasvoille hänen muistellessaan iltansa viihdykettä. Kuka olisi uskonut, että pakotetut harjoitussessiot olisivat niin viihteellinen rangaistusmuoto? Ja vieläpä hyödyllinen!
*Loppua kohden vikinääkin oli vähemmän ja toimintaa enemmän. Kenties tämä pitäisi ottaa vakituiseen käyttöön!*
Kun sääntöjen rikkojat olivat lopulta ajaneet itsensä niin uuvuksiin, etteivät he pahimmankaan rangaistuksen uhalla olleet saaneet tassuaan nostettua, oli päällikkö, silloin jo hieman kyllästynyt esitykseen, sallinut heidän lopettaa. Nukkumaan hän ei tosin ollut vikuroijia päästänyt, vaan jättänyt heidät seisomaan vartioon sotureiden rinnalle siksi aikaa, että illan viimeinen partio palasi leiriin.
*Yllättäen vain yksi romahti ennen sitä... Hän saakin sitten ottaa huomenna koko päivän vahtivuoron. Nuorena kun opettaa, niin ehkä se vielä jotain oppiikin.*
Kuolontähti käänsi kylkeään ja yritti löytää mukavamman asennon. Hänen mielessään pyörivät suunnitelmat uusista koulutustavoista ja harjoitteista. Klaani tarvitsi kipeästi piristystä ja päteviä sotureita. Uusia alueita, hyökkäyksiä ja pimeydenmetsä paratkoon paremman leirin.
*Pian, pian. He muistavat, keitä täällä pitäisi pelätä!*
Kuun noustessa yhä korkeammalle taivaalla, vaipui päällikkökin vihdoin levottomaan uneen.