21.2.26 klo 0.26

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti oli juuri saanut nimitettyä uuden oppilaan. Harakkatassu oli jäänyt innoissaan puhumaan uuden mestarinsa Helmiturkin kanssa ja päällikkö oli aikeissa suunnata ulos repimään jotakin kappaleiksi, kun neljän kissan ryhmä piiritti hänet.
*Kuinka he kehtaavat?*
Kuolontähteä raivostutti ryhmän asenne. Heidän tulisi pyytää lupaa lähestyä ja tehdä se arvokkaammin. No, keskustelun aloittanut soturi ymmärsi kuitenkin laskea päätään puhuessaan.
"Aavetassu ja Luutassu ovat valmiita sotureiksi näillä näppäimillä. Mahtavaa, eikö olekin! Luuklaani saa lisää vahvoja sotureita riviinsä."
Uutinen oli hyvä, sitä päällikkö ei voinut kieltää. Hän ei kuitenkaan päässyt yli sotureiden tavasta lähestyä päällikköään, vieläpä oppilaidensa kanssa. Hän katsoi ryhmää ilmeettömästi ja vastasi:
"Ja kuinkas sinä sen tiedät, kun asut nykyään pentutarhassa ja olet luovuttanut oppilaasi koulutuksen toisen tassuihin?"

Soturi värähti hieman ja oli alkamassa vastata.
“Sinä ja sinä”, päällikkö sanoi kylmästi ja osoitti kahta nyt vähemmän innokasta oppilasta.
“Te lähdette mukaani. Mestarinne jäävät tänne. Jos kerran olette niin taitavia ja valmiita, niin voitte varmasti todistaa sen? Ei sanaakaan!”, päällikkö sähähti viimeisen lauseensa kaksikon mestareille, jotka olivat astumassa esiin.
“Joko he ylenevät sotureiksi tai Pimeydenmetsään. Se jää nähtäväksi. Perässä. Nyt.”
Kuolontähti lähti kävelemään ulos pesästään. Kenties hän saisi repiä palasiksi jotakin muutakin kuin riistaa. Nämä kaksi kyseistä oppilasta olivat kuitenkin vaikuttaneet lupaavilta, joten päällikkö ei ollut aikeissa tappaa heitä, ellei tilanne eskaloituisi. Mutta oppitunti päällikön kunnioittamisesta oli pidettävä sekä heille että heidän mestareilleen.
“Ja te kaksi. Riistakasan on parempi olla tuplaantunut kun palaan takaisin. Liikettä”, päällikkö sihahti kahdelle mestarille. Tehtävä oli lähes mahdoton etenkin toisen ollessa tiinenä. Mutta niin sen kuului ollakin.

21.2.26 klo 0.25

Taistovaara - Luopio

Magic

Lehtikato ei koskaan ollut ollut Taistovaaran lempikausia, mutta nykyinen tilanne ei ollut kovinkaan huono. Ilma oli paljon kylmempää kuin mitä luopio olisi toivonut, mutta riistaa oli kuitenkin vielä saatavilla riittävästi yhden kissan tarpeisiin.
Klaanien levottomat liikkeet olivat tehneet metsästämisestä vaikeampaa. Taistovaara oli yrittänyt jonkin aikaa elää Kaksijalkalan liepeillä, mutta antanut periksi kanjonin kutsuun. Tämä oli kuitenkin koti, vaikka klaanit eivät häntä enää huolinetkaan.

*Aaltotähti saattaisi auttaa. Mutta se olisi muille liian vaarallista.*

Klaanit vaikuttivat palanneet omille alueilleen. Ainakin Vuoristoklaanin hajujäljet olivat palanneet entiselleen, ja Taistovaara oli jopa onnistunut jäljittämään pienen vaalean palleron harjoittelemassa metsästämistä. Kaukaa katsottuna hän ei voinut olla aivan varma, mutta sydämessään naaras oli melko varma, että kyseessä oli yksi niistä neljästä, jotka hän oli aikanaan auttanut kantamaan turvaan.
Levottomuudet olivat estäneet luopiota etsimästä nuoria uudelleen ja käymässä esittäytymässä.
*Lähitulevaisuudessa. Kyllä minä heidät vielä löydän. Vaikka he eivät sitä tietäisikään.*
Luopio havahti ajatuksistaan kuullessaan rasahduksen läheisestä pensaasta. Hän ei liikkunut, vaan jäätyi paikalleen odottamaan.
*Kuulostaa riistalta, ei kissalta.*
Naaraan odotus palkittiin, kun pieni myyrä vilahti pensaasta kohti läheistä heinikkoa.
“Ruoka-aika!”, naaras ajatteli itsekseen syöksähtäessään matkaan.

21.2.26 klo 0.24

Uskosielu - Vuoristoklaani

Magic

Aika valmistautua klaanien kokoukseen. Uskosielu piti silmällä Yötassua, joka ei moneen auringonnousuun ollut puhunut muusta kuin kokoukseen lähtemisestä. Kun nuoren oppilaan nimeä ei kutsuttu, oli naaras jo lähdössä rauhoittelemaan nuorta vaaleaturkkia, mutta tämän mestari ehti ensin. Uskosielu piti tilannetta sivusilmällä eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään nuorikon pettymyksen vaihtuvan intoon ja ylpeyteen. Mitä ikinä Kieppumyrsky oli sanonut näytti toimivan loistavasti.

*Täytyy kysyä myöhemmin ja laittaa muistiin*, Uskosielu pohti itsekseen. Aaltotähti oli jo siirtynyt leirin aukolle odottamaan ryhmäänsä, mutta kiire ei vielä ollut. Päällikkö näytti vain nauttivan auringosta ja moni soturi oli vielä vetäytynyt lepäämään. Uskosielu tassutteli Aaltotähden luo. Hän ei reagoinut lähestyvään soturiin, mutta ei myöskään siirtynyt Uskosielun tullessa hänen vierelleen.
“Aaltotähti?”
“Hei Uskosielu. Jotakin mielessä?”
“Halusin vain kysyä, ehdinkö käydä lyhyellä kävelyllä ennen lähtöä.”
Aaltotähti mietti hetken ja kääntyi sitten hymyilemään soturille.
“Kyllä kai. Tosin jos kysyt mielipidettäni, niin suosittelisin lyhyitä päiväunia. Ihan vain varmuuden vuoksi.”

Lupa oli saatu, mutta Uskosielu hymyili takaisin päällikölleen ja kääntyi palatakseen leiriin. Kävely ei vaikuttanut pakolliselta eikä Aaltotähden ohjeiden seuraaminen ei toistaiseksi ollut koskaan huono ajatus.
“Selvä sitten”, soturi hymähti. Kaipa tässä ehtisi hetken levätä.

21.2.26 klo 0.23

Yötassu - Vuoristoklaani

Magic

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujakivelle klaanikokouseen!"

Yötassu ponnahti innoissaan tassuilleen kuultuaan Aaltotähden kutsun. Hän oli nyt oppilas ja pääsisi vihdoinkin mukaan klaanien kokoukseen! Yötassu kipitti Kieppumyrskyn vierelle käytännössä innosta väristen. Hän tunsi mestarinsa hännän lavallaan, todennäköisesti yrityksenä rauhoittaa oppilas aloilleen.
Kissat kokoontuivat hiljalleen heidän ympärilleen, ja Aaltotähti jatkoi vihdoin puhettaan.
“Vuoristoklaanilaiset, ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät. Mukaan tulevat Myrskytuuli, Uskosielu, Katajasumu, Seittiturkki, Jäkeläaskel, Mutakoipi, Jänisloikka, Sorasydän, Paarmahehku, Tuhkakajo, Kurkitassu ja Kultatassu.”
Siinäkö se oli? Aaltotähti siirtyi puhumaan leiriin jäävistä kissoista, mutta Yötassu ei enää kuunnellut. Oppilaiden lista oli ollut lyhyt ja koko ajan hän oli odottanut kuulevansa oman nimensä, jota ei koskaan tullut. Yötassu yritti peittää pettymyksensä ja kääntyi lähteäkseen. Hän ei ehtinyt kauas, ennen kuin Kieppumyrsky juoksi hänet kiinni.

“Yötassu!”
“En halua puhua”, naaras vastasi mestarilleen, mutta pysähtyi kuitenkin hänen tullessa oppilaan eteen.
“Ymmärrän, että olisit halunnut lähteä mukaan kokoukseen, mutta tämä on erittäin tärkeää.”
Yötassu katsahti mestariinsa ja yritti lukea hänen vakaata ilmettään. Oliko jotain tapahtunut?
“Keskustelin Aaltotähden kanssa tänä aamuna ja pyysin, että voisimme molemmat jäädä leiriin tänään. Aioin kertoa sinulle ennen kokousta, mutta en ehtinyt. Päällikkö on ollut huolissaan leirin turvallisuudesta viime aikaisten tapahtumien jälkeen ja sinä olet edistynyt taistelukoulutuksessasi erinomaisesti, joten pyysin saada jäädä tänne, jotta voin opettaa sinut leirin vartiointiin poikkeustilanteessa.”

Yötassu pörhensi rintaansa kehut kuullessaan ja pettymys hälveni hieman.
“Todellako?”
“Ehdottomasti. Monet kissat haluavat päästä klaanien kokoukseen, ja sinunkin aikasi tulee vielä. Juuri nyt tärkeintä on kuitenkin, että meillä on leirin puolustamiseen koulutettuja kissoja, jotka ymmärtävät puolustuksen rakentamisesta vajaalla klaanilla. Toki, jos olet liian harmissasi etkä ole vielä valmis näin suureen vastuuseen, niin voin varmaan kysyä-”
“Olen valmis! Mitä teemme ensin?”
Leiriin jääminen ei enää vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta.


//Valehteleva Kieppumyrsky for the win (Älkää kertoko Yötassulle) :D

21.2.26 klo 0.22

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Täysikuu lähestyi. Aaltotähti seisoi pesänsä suuaukolla ja kävi vielä mielessään läpi listaa valitsemistaan klaanien kokoukseen lähtijöistä. Päätös vaikutti vaikeammalta kuin ennen. Viime aikaiset konfliktit tuntuivat vaativat osakseen huomiota, ja klaanien kokous ei tuntunut yhtä neutraalilta kokoontumiselta kuin ennen.
*On lähetettävä kissoja, jotka osaavat heittä oikeat verkot vesille, puhua oikein ja olla hiljaa kun tarvitaan. Vahvoja sotureitakin on oltava. Uusimmat oppilaat saavat tällä kertaa jäädä kotiin. *
Aaltotähti kävi listan vielä kerran läpi ja asteli sitten itsevarmasti Puhujakivelle. Hän katseli hetken aikaa klaaninsa menoa, mutta muutaman kissan kääntäessään päänsä jo odottavasti häntä kohden, päällikkö aloitti:
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujakivelle klaanikokouseen!"
Klaanin kissat alkoivat kerääntyä Puhujakiven ympärille ja yleisön rauhoituttua Aaltotähti jatkoi:

“Vuoristoklaanilaiset, ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät. Mukaan tulevat Myrskytuuli, Uskosielu, Katajasumu, Seittiturkki, Jäkeläaskel, Mutakoipi, Jänisloikka, Sorasydän, Paarmahehku, Tuhkakajo, Kurkitassu ja Kultatassu. Salamavirta jää vastuuseen leirin puolustamisesta paluuseeni saakka.”
Päällikön äänensävy ei jättänyt varaa neuvottelemiselle, vaikka muutama oppilas näyttikin tyytymättömältä sotureihin painottuvaan valikoimaan.
Aaltotähti laskeutui alas kiveltään, vaihtoi muutaman sanan Salamavirran kanssa, ja lähti sitten kulkemaan kohti jääpuikkojen koristelemaa leirinsuuta.

16.2.26 klo 12.29

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Tähtituli avasi silmänsä. Hopeahäntä loisti kirkkaana yötaivaalla ja heijasti upeaa kuvioonsa veteen. Nuori parantaja räpäytteli silmiään hämmentyneenä muutaman kerran. Hän oli järven rannalla! Mitä ihmettä hän siellä teki... Keskellä yötä? Naaras nousi tassuilleen, kääntyi Nummiklaanin leiriä kohti ja oli lähdössä, kunnes kuuli vikinää. Hän käännähti ympäri ja antoi katseensa käydä rantaviivaa pitkin. Muutaman puunmitan päässä punaviirullinen kissa näki naaraan, jota ei tunnistanut. Silti hänestä tuntui, että olisi nähnyt tuon jossakin. Valkeassa turkissa ja harmaissa merkeissä oli jotakin tuskallisen tuttua... Sitten harmaaturkkinen kissa laski katsettaan ja huomasi tuntemattoman kissan jaloissa neljä pientä nyyttiä. Pentuja! Ne vikisivät koko ajan, olivat laihoja ja suttuisia. Valkeaturkkisen kissan harmaista silmistä tippui kyyneliä, kun hän kumartui suukottamaan jokaista pikkuista.
"Olen pahoillani, mutta en voi olla kanssanne. Rakastan teitä jokaista aina", naaras sanoi yhtäkkiä ja nuolaisi kutakin vikisevää pentua vuorotellen. Sitten tuo lähti pois juosten.
"Odota! Entä pennut?" Tähtituli kysyi kissalta, mutta tuo ei edes katsonut taakseen. Nuori parantaja meni lähemmäs pentuja ja katseli niitä tutkivasti. Oliko tuo valkeaturkkinen naaras ollut näiden pienokaisten emo? Hän tutki vikiseviä pentuja tarkemmin, varmistaakseen ettei niillä ollut päällepäin näkyviä vammoja. Ne vinkuivat vain ja jokaisen silmät tulvivat kyynelistä. Punaviirullisen naaraan katse kuitenkin jäi pienimmän ja heiveröisimmän pennun kohdalle. Tummanharmaata turkkia koristivat lähes identtisen, pienet punaiset merkit, kuin hänelläkin... Sitten Tähtituli tajusi, kuka pentu oli. Se oli hän! Ja sehän tarkoittaisi, että se toinen kissa oli... Hänen emonsa? Parantaja nosti katseensa ja tarkkaili suuntaa mihin valkea naaras oli kadonnut, mutta toisesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän huokaisi ja nosti katseensa yötaivaalle, rukoillakseen Tähtiklaania auttamaan häntä selvittämään tämän tilanteen. Mutta yötaivaalla ei hohtanut enää Hopeahännän tuttu kuvio, vaan suuri valopilkku, joka näytti kasvavan kasvamistaan. Se oli tulossa suoraan punaviirullista naarasta kohti! Hän ehti vain räpäyttämään vaaleanvihreitä silmiään, kun kaikki hänen ympärillään muuttui valoisaksi.

Tähtitulen korvat värähtivät, kun tassupari kulki aivan hänen ohitseen. Kahden kissan keskustelun äänet saivat hänet avaamaan silmänsä ja tajuamaan että hän makasi omalla sammalpedillään. Hän oli nähnyt vain unta.
*Tähtiklaanin kiitos!* nuori parantaja huokaisi, nuolaisi rintaturkkinsa suoraksi ja vilkaisi ympärilleen. Aavistaisiko Yötuuli, että hän oli nähnyt sellaista unta, mahdollisesti Tähtiklaanin lähettämän? Punaviirullinen naaras kiiruhti ulos parantajien pesästä, loikki tuoresaaliskasalle ja otti sieltä oravan. Hän asettautui syömään sitä ja mietti edelleen untaan. Miksi hänen emonsa oli jättänyt hänet ja hänen sisaruksensa? Miten hän oli päätynyt Nummiklaaniin ja missä muut hänen pentuetoverinsa olivat nyt? Ja eniten tummanharmaa kissa mietti, kuka hänen emonsa oli?

15.2.26 klo 19.58

Katajasumu; Vuoristoklaani

Inka r

Kirpeän kylmä vuori-ilma kutitti Katajasumun keuhkoja. Pörröturkinen naaras yskäisi ja liukui hallitusti alas kuuraista vuorenrinnettä. Osa sorasta oli jäätynyt maahan kiinni, osa ropisi hänen edellään hänen kookkaiden käpäliensä kosketuksesta, mutta soturi piti vauhtinsa tottuneesti tasaisena. Korkealle kohonnut aurinko lämmitti hänen mustaa selkäänsä mukavasti ja valaisi lumesta valkoisena hohtavaa rinnettä. Kaikki olisi ollut täydellistä metsästyspartiota varten, jos vain yksi alati pienenevä tumma pisara hänen näkökentässään olisi lopettanut liikehdintänsä.
“Tummatassu!” Katajasumu kutsui partiotoveriaan. Hänen äänensä kuului kuitenkin käheänä ja tavoitti hänen edellään turhan hurjaa tahtia kulkevan oppilaan korvat heikosti jos lainkaan. Ärtymys kutitti hänen rintaansa kovemmin kuin kurkussa tahdin kirentämisen myötä yltyvä paine, jonka kuriksi pitämiseksi naaras joutui puristamaan kynsiään kiinni maahan tavallista tiukemmin.
“Tummatassu!” naaras yritti uudelleen tällä kertaa ärähtäen. Tumman kollin korvat pomppasivat pystyyn ja hän loi nopean vilkaisun taakseen niin, että silmät välähtivät auringossa. Ilman pakkasilmaa selkäpiitä poltteleva kiukku olisi saanut nahan Katajasumun turkin alla kuumenemaan – nuoremman vuoristoklaanilaisen ylimielisyys suorastaan sapetti häntä. Eikö Tummatassu ollut ollut paikalla, kun Katajasumu oli saanut uuden nimensä? Hän oli nyt soturi, nuoremman olisi pitänyt tajuta totella häntä vähemmästäkin.
Katajasumu hypähti polulta katsottuna alempana olevalle laakealle tasanteelle hengästyneenä. Hän oli heittämmässä närkästyneen silmäyksen sivummalla pensaikkoa innokkaasti nuuhkivalle Tummatassulle, kun laskevan auringon vuorten taakse katoavat säteet vetivät hänen silmänsä puoleensa. Koti, sen tummina oranssia taivasta vasten piirtyvät vuorenhuiput ja tyyni harmaa taivas, alas kanjoniin johtavat kuuraiset rinteet ja hiljaiset purot levisivät hänen silmiensä eteen. Näky sai hänen niskavillansa tasoittumaan. Nyt ei oltu enää missään piinaavan tasaisilla ja märillä nummimailla.
#Tummatassu on vain vähän liian innokas#, naaras ajatteli. Hänkin oli ehkä joskus ollut samanlainen, kollilla oli vielä aikaa viisastua iän myötä.
#Silti, Tuiskuturkin pitäisi pitää hänelle hieman enemmän kuria#, nuori soturi jatkoi mielessään ja vilkaisi valkeaa, sinisilmäistä naarasta, joka loikki ylemmältä polulta alas heidän tasoilleen. Soturin leuoissa roikkui eloton myyrä. Vielä lämmin saalis höyrysi kylmään ilmaan ja tuoksui taivaalliselle. Katajasumu nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle soturille, joka tiputti saaliinsa sanoakseen:
“Miten teillä sujuu? Aurinko laskee jo, meidän pitäisi palata leiriin.”
Katajasumu katsahti Tummatassuun, ja huomasi kollin katseen kiinnittyneen nyt maassa lojuvaan herkkupalaan. Oppilaan silmät, niin vihreä kuin sininenkin, kiilsivät hämärtyvässä illassa. Katajasumu väräytti korvaansa jälleen ärtyneenä, mutta veti kuitenkin vakavan ilmeen kasvoilleen selostaessaan Tuiskuturkille, miten he olivat onnistuneet nappaamaan yhteistuumin tyydyttävän määrän saaliita: Yhteensä kaksi hiirtä ja kaksi myyrää, jotka he olivat piilottaneet routaiseen maahan paluureitin varrelle.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Leiriluolan suulla Katajasumu ihasteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut sen pyöreän oviaukon rosoiseen yläreunaan. Oli kuin olisi astellut nukkuvan pedon kitaan, mutta Katajasumu tunsi sydämessään lepattelevan ainoastaan lämpöä. Kylmiä väristyksiä hän tunsi ainoastaan muistellessaan kolkkoa nummiseutua ja vieraiden kissojen hyytäviä katseita, vaikka luolan kivilattia oli vähintään yhtä jääkylmä hänen anturoitaan vasten.
“Katajasumu, hoi!” terävä ääni kutsui häntä, kun naaras oli asetellut nappaamansa kaksi hiirtä tuoresaaliskasan huipulle.
“Terve Siiliviiksi”, hän nyökkäsi kollille hieman ihmeissään siitä, että vanhempi soturi lähestyi häntä. Leveä virne valkoturkkisen kissan kasvoilla sai epäluulon syttymään hänen sisuksiinsa.
“Suosiko Tähtiklaani teitä hyvällä riistaonnella?” tämä kysyi.
“Kyllä”, Katajasumu naukui ja nyökkäsi kohti tuoresaaliskasaa. Hiiret olivat riutuneempia kuin ne, joita vuorilla yleensä vipelsi, mutta muuten alkaneen lehtikadon vaikutus ei onneksi vielä juuri näkynyt.
“Aivan, aivan. Ja sää oli myös erinomainen pyyntiin.” Kollin silmät harhailivat sivulle, nyt Katajasumu alkoi todella epäillä, että tällä oli jotain ylimääräistä mielessään.
“Myrskytuuli määräsi minut rajapartioon. Sää oli oiva myös siihen, mutta hiirenpapanat, jalkani eivät ole vielä tottuneet kulkemaan rajalta rajalle.”
Katajasumu väräytti korvaansa levottomana. Mitä kolli halusi hänen sanovan? Oliko hän unohtanut, että he olivat vuoristoklaanilaisia ja että reviirin kiertäminen oli vähintä, mitä soturilta odotettiin?
“Kuitenkin, mi-”
“Minä taas odotan innolla sitä, että pääsen partioimaan rajoja”, Katajasumu töksäytti ja sulki suunsa äkisti. Hänen oli ollut tarkoitus pysyä vaiti, mutta kun ajatus oli pulpahtanut hänen päähänsä, sanat olivat virranneet ulos kuin itsestään. Naaras yskähti.
“Oletko kunnossa?”
“Miten niin?” naaraan siniset silmät pyöristyivät. Kollin silmät olivat myötätuntoisesti hieman ummessa.
“Vaikutat sairaalta. Ehkä sinun pitäisi käydä Taivasliljan luona..”
Katajasumun huuli nyki vaivaantuneena. Hän ei tuntenut itseään sairaaksi. Kurkussa tuntuva paine vastasi vasta pientä kirvelyä, lähes huomaamatonta karvastelua. Hän pystyi hyvin täyttämään velvollisuutensa. Juurihan hän oli kantanut kaksi hiirtä kekoon.
Ennen kuin Katajasumu kerkesi vastata, ilmaa halkoi Aaltotähden kutsuhuuto. Päällikkö oli loikannut Puhujakivelle ja odotti nyt klaanitovereitaan kerääntymään klaanikokoukseen.
“Ai, Aaltotähti aikoo varmaan ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, Siiliviiksi totesi kirkkaansiniset silmät pyöreinä. Katajasumu katsoi päällikköön ja loikki oitis kuuliaisesti lähemmäs jättäen toisen soturin taakseen. Hänen huomionsa siirtyi tulevaan yöhön, jona täysikuu loistaisi mustalla yötaivaalla. Tuoreena soturina hän pääsisi varmasti mukaan neljän klaanin kokoontumiseen. Katajasumu lipaisi rintaansa mielissään.
“Vuoristoklaanilaiset, ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät”, päällikkö aloitti, ja luetteli sitten pitkän litanjan nimiä. Kuten Katajasumu oli arvellut, hän ja hänen veljensä olivat lähtijöiden joukossa. Naaras suuntasi soturien pesälle lepäämään hetkeksi ennen lähtöä.

11.2.26 klo 13.41

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Vuoristoklaani kulki pitkää matkaa, edelleen. Tai siltä ainakin Tuhkakajosta vielä tuntui. Kotileiriin klaani oli palannut muutama auringonnousu takaperin, mutta tulvan aiheuttamia tuhoja siivottiin yhä. Leiri ei ollut palannut takaisin siihen mukavaan klaanielämän arkeen, niin kuin soturi olisi toivonut. Päivät olivat pitkiä ja uuvuttavia, siivottavaa oli runsaasti ja vuoristoklaanilaiset joutuivat tekemään päivässä monta reissua edestakaisin vuoristosta maan kamaralle hakeakseen erilaisia pesänrakennusmateriaaleja. Lisäksi suurin osa taisteluun osallistuneista paranteli vielä haavojaan, eikä parantajilla ollut kuin tassullinen yrttejä saavutettavissaan. Lisäksi siinä sivussa piti jaksaa metsästää ja jos aikaa jäi, niin nukkua. Naaraasta tuntui kuin hän ja hänen klaanitoverinsa koittivat kahlata paksun lumihangen läpi päivästä toiseen. Ja siitäkin tulisi pian todellista, sillä lämpötila oli laskenut ja lehtikato oli saapunut kanjoniin. Tässähän vain siirryttiin yhdestä Tähtiklaanin koettelemuksesta toiseen.
Tuhkakajo odotteli pentutarhan suulla Jäähammasta, joka toisi taas yhden satsin teräviä oksanpätkiä ja muuta roskaa pois pesän nurkista. Vanhempien pentujen oli turhaa edes haaveilla tarhassa riehumisesta, joten heidät oltiin passitettu ulos ja soturi oli luvannut pitää heitä silmällä sen ajan. Yhtäkkiä häntä lähimpänä makoillut Loistepentu ponkaisi jaloilleen ja katseli silmät suurina leirin sisäänkäynnille. Tummanharmaa naaras seurasi pennun katsetta ja yhtäkkiä hän ei saanut henkeä. Paarmahehku oli saapunut, hän seisoi sisäänkäynnillä turkki sotkuisena liasta ja verestä. Tumman meripihkaiset silmät näyttivät miltei mustilta ja sinisilmä tunsi jäätyvänsä aloilleen. Hän olisi halunnut juosta kollia vastaan ja painaa päänsä tuon kaulaa vasten, toivottaa tervetulleeksi kotiin ja kiittää Tähtiklaania siitä, että mustaturkkinen soturi oli selvinnyt elossa tehtävästään. Mutta Tuhkakajo ei saanut raajojaan liikkeelle, kun onnen tunteita vastaan kamppaili syyllisyys heidän viimeisestä keskustelustaan ja siitä kuinka katkerasti se oli päättynyt.
"Liljapentu, Aarnipentu ja Pähkinäpentu, tulkaa tänne!" soturi kuuli Loistepennun sanovan, vaikka hänen katseensa oli yhä nauliutuneena tummaan hahmoon sisäänkäynnin luona. Vuoristoklaanin vanhimmat pennut juoksivat päät viidensinä jalkoina naaraspennun luokse ja katsoivat tuota kysyvästi.
"Paarmahehku on palannut! Ja hänen turkkinsa on aivan verinen! Mennään ottamaan selvää siitä mitä hänelle on tapahtunut!" valkeaharmaa kissa lateli. Liljapentu kuitenkin loikkasi kolmen muun pennun yli ja katsoi heitä tuimasti. Tummanharmaa soturi olisi tehnyt huomautuksen pennun loistavista hyppytaidoista, mutta hän ei vieläkään saanut silmiään irti Paarmahehkusta.
"Muistattehan kai, että minä olen pentutarhan pääjohtaja eikä Loistepentu! Minua totellaan eikä häntä!" ruskeatäplikäs pentu sihahti ja mulkaisi Loistepentua. Sitten aivan äkkiä tuo hyökkäsi nuoremman pennun kimppuun ja sai hänet kaatumaan. Se sai Tuhkakajon viimeinkin riistämään katseensa mustasta soturista, jota olivat klaanitoverit alkaneet jo muutenkin ympäröimään. Valkeaharmaa pentu huitoi käpälillään Liljapentua, mutta vanhempi pentu käytti kynsiään ja sai ikävän näköisen haavan aikaan tuon rintaan. Tummanharmaa soturi vilkaisi Aarnipentua ja Pähkinäpentua pentua, jotka katselivat tappelua silmät suurina, mutta eivät tehneet elettäkään sen pysäyttämiseksi. Loistepentu ulvahti kivusta ja sinisilmä tiesi, että hänen olisi pitänyt puuttua tappeluun jo ennen sen alkamista.
"Liljapentu, päästä Loistepentu tai saat maistaa kynsiäni!" Tuhkakajo ärähti pennulle. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan vastausta vaan hyppäsi nopeasti ruskeatäplikästä pentua kohti ja sai tuon pois nuoremman pennun kimpusta. Valkeaharmaa naaras haukkoi henkeään ja kierähti tassuilleen. Sitten kuului hurjistunut sähähdys ja nopealla vilkaisulla soturi näki Jäähampaan seisovan pentutarhan suuaukolla. Kuningatar asteli sähisten lähemmäs, mutta kumartui antamaan tyttärelleen nuolaisun tuon verestä sotkeutuneelle rintaturkille. Ele oli tummanharmaan naaraan mielestä outo, koska vaaleanharmaa naaras sähisi samaan aikaan. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun emo käyttäytyisi sekopäisesti nähdessään pentunsa pulassa. Jäähammas tönäisi sinisilmän pois Liljapennun päältä ja oli juuri puremassa pentua, kun Aarnipentu sai tassuihinsa vauhtia ja tönäisi häntä. Tuhkakajo oli valmistautumassa repimään kissat irti uudemman kerran toistensa kimpusta, kun kolmas aikuisen kissan kokoinen hahmo liittyi tappeluun. Mustikkasielu nappasi nopeilla liikkeillä otteet Liljapennun ja Aarnipennun niskanahoista ja kaappasi nuo mukaansa pentutarhaan ilman mitään sanomisia. Vaaleanharmaa kuningatar sähisi heidän peräänsä, mutta kääntyi sitten soturin puoleen.
"Tämä kaikki on sinun syytäsi! Sinun piti katsoa heidän tekemisiään, eikä usuttaa tappelemaan!" Jäähammas sähisi. Tummanharmaa naaras luimi korviaan ja vilkaisi Pähkinäpentuun, mutta kolli olikin jo kadonnut paikalta. Hän käänsi katseensa Loistepentuun, joka käänsi juuri oman katseensa poispäin Tuhkakajosta. Sinisilmä ei tiennyt hävettikö pentua vai miksi tuo ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan. Mutta tummanharmaa naaras tiesi ettei voisi piiloutua pentujen sanojen taakse, hän oli ollut heistä vastuussa, olihan hän sentään soturi!
"Anteeksi, minä en tajunnut mitä tapahtui, huomioni oli muualla", sinisilmä takelteli eikä juuri ajatellut sanomisiaan. Valkeaharmaa pentu huokaisi ja irvisti sitten kivusta. Kuningattaren huomio oli sinä samaisensa silmänräpäyksenä taas tyttäressään ja hän alkoi johdattelemaan tuota parantajien pesälle päin. Tuhkakajo katseli heidän menoaan ja huomasi yllätyksekseen parantajakaksikon tulevan aivan toisesta suunnasta näkyviin. Taivaslilja ja Opaalikaamos kävelivät leirin suuaukolta pesäänsä kohti, Paarmahehku, Aaltotähti ja Myrskytuuli mukanaan. Vanhempi parantaja huomasi Loistepennun ja tuon emon ensimmäisenä, huokaisi ja antoi sitten lempeän hymyn pennulle.
"Loistepentu, taas Liljapennun kimpussa, vai toisinpäin?" vaaleanharmaalaikkuinen naaras kysyi kuitenkin moittivasti. Jäähammas nyökkäsi tyttärensä puolesta ennen kuin kissajoukko katosi näkyvistä parantajien pesän syvyyksiin. Tuhkakajo katseli heidän peräänsä, kolkon ja oksettavan tunteen kiivetessä hänen vatsastaan kurkkua kohti.

6.2.26 klo 18.38

Joutsensiipi, Nummiklaani

Cherry13

Satunnaisia tekstejä

Mikäli saan Joutsensiiven takaisin:

Joutsensiipi – Nummiklaani

Kaikki oli vähän hullua Joutsensiivelle. Nummiklaani kohteli häntä ja Kettukaikua (sekä tietysti muita kulkueen kissoja, he vain eivät sattuneet olemaan Nummiklaanissa, jostain KUMMASTA syystä...) kuin jonkinmoisia legendoja. Hehän olivat vain... Tehneet mitä pyydettiin. Ainakin Joutsensiipi oli. Vanhemmat soturit katselivat heitä arvostavasti, pennut hihkuivat, kun hän kertoi pienen kappaleen siitä mitä tapahtui, ja niin edelleen ja edelleen... Joutsensiipi oli melkein sähähtänyt Laventelitassulle ja Aamutassulle, kun sisaret esittivät, että hän oli muka todella siisti. Eihän se niin ollut.



Sillä mitä hienoa on siinä, että sinun takiasi joku kuolee? Ei tasan sinun takiasi— Ethän sinä... Kaikki polut johtivat Joutsensiipeen! Se oli HÄNEN syynsä! Kostokynsi varmasti halusi kostaa hänelle tuolla tähtien joukossa...! Kostaa... Heh...

...Ei hauskaa. Joutsensiipi lysähti takaisin kivelle makaamaan pää lepäämässä tassuilla, jotka tärisivät.



Tuollaisia ajatuksia suorastaan pyöri, kuten jonkinlaisessa kirotussa virrassa, Joutsensiiven mielessä, kun hän sinä yönä vartioi Nummiklaanin leiriä uusien soturitovereidensa kanssa. Naaraan korvat luimistuivat, ja hän päätti yrittää todella keskittyä, ja, no, vartioida. Hän ryhdistäytyi ja tihrusti hieman kauempana olevaa Kettukaikua. Ei kai tuokaan ollut keskittynyt, oli jäänyt ihastelemaan tähtiä ja kuuta. Vai oliko tuo surumielinen katse? Ehkä hän ajatteli—

Se oli Joutsensiiven vika. Hänen vikansa. Hän oli murhaaja ja heikko, tyhmä pieni pentu, joka joutui jotenkin enteeseen. Hän, hän, hän oli—

Joutsensiipi puristi hampaansa yhteen, ja hänen katseensa kääntyi hitaasti Ratamosydämeen. Häntä oli kiitetty rohkeudesta, ja uskollisuudesta, joten hän uskollisesti kyllä vartioi, eikä uneksinut hereillä ollessaan kuten toiset naaraat. Ratamosydän katsahti Joutsensiipeä, joka lopetti silmät sirrillä tiirailun, ja katsoi Ratamosydäntä suoraan silmiin. Ratamosydämellä oli syvät, kauniit, ruskeankeltaiset silmät. Joutsensiipi olisi halunnut sanoa jotain, mutta juuri tänä yönä ei voinut—



Jossain rasahti, ja Joutsensiiven korvat pomppasivat pystyyn. Hän yritti seisoa suorassa, mutta tassut tärisivät ja meinasivat päästää alta. Ei huolta, ei se ollut paha armeija hyökkäämässä taikka jonkinlainen haamu valmiina kostoon – se oli vain Kettukaiku. Joka oli päättänyt venytellä, ja oli sattunut astua jonkinlaisen risun päälle. Joutsensiipi sihahti hiljaa, sillä tuo oli hieman epäsoturimaista - eikö Kettukaiku ollut oppinut MITÄÄN matkan aikana? Ei Joutsensiipikään.



Yö kului hitaasti ja monin huokauksin. Mitään vaaraa ei tullut. Kerran Kettukaiku tuli, ja mätkäisi Joutsensiipeä, ettei tuo nukahtaisi. Vihdoin, ensimmäinen aamun kajo pilkahti nummien takaa. Joutsensiivestä silti tuntui, että hänen turkissaan kuhisi pahoja ajatuksia kuin kirppuja. Joku tuli pian huikkaamaan, että nyt oli yö ohi ja hyvää työtä ja onnea ja niin edelleen. Kettukaiku säteili onnesta, Ratamosydän hymähti jotain, Joutsensiipi tuijotteli kynsiään, joilla hän repi ruohoa.



He kuulemma ansaitsivat lepoa. Ai siis soturien pesässä? Joutsensiiven silmät olivat leveinä kuin täysikuut. Hän oli PITÄNYT oppilaiden pesästä...! Hän oli IKÄVÖINYT sitä tuolla matkalla, ja se oli ollut hänen lempipaikkansa leirissä...!

Koko soturikolmikko kieltäytyi kainosti nukkumisesta, mutta he eivät luultavasti joutuisi aamupartioon. Ehkä he auttaisivat ympäri leiriä? Joutsensiipi aikoisi viedä kaikki pikkukivet ja muut aarteet, joita hän oli keräillyt ja pistänyt petiinsä piiloon, uuteen petiinsä.

Kaikki NÄYTTI hyvältä, mutta Joutsensiivestä ei vain tuntunut siltä. Ei hänestä ikinä ollut tuntunut siltä...

//joo, tällainen tuli kirjotettua. Yritän nyt saada kirjoitustyyppiä takasi lol :-D

5.2.26 klo 12.52

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

"Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun ääreen klaanikokoukseen!" Kuolontähti julisti. Jääsilmä havahtui päivätorkuiltaan ja kampesi itsensä niin pikaisesti pystyyn kuin pääsi. Hänen mahansa ei ollut vielä selkeästi kasvanut, mutta jokainen kehonliike tuntui raskaalta, eikä soturilla ollut energiaa tehdä yhtikäs mitään. Hän pohti uskaltaisiko käydä tämän ilmoitusasian jälkeen käydä puhumassa päällikölleen muuttoaikeistaan pentutarhaan. Naaras nuolaisi pari kertaa turkkiaan, joka oli taas ihan takussa. Hän ei kehdannut astella ulos sotureiden pesästä ennen kuin se kiilsi ja jokainen karva oli kiltisti omalla paikallaan.
"On taas tullut aika nimittää uusi oppilas. Harakkapentu, tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes olet soturinimesi saava, sinut tunnetaan Harakkatassuna. Helmiturkki, olet hyvä soturi joten annan Harakkatassun sinun vastuullesi!" mustaturkkinen naaras julisti. Jääsilmä katseli kuinka Harakkatassu kosketti pikaisesti uuden mestarinsa kuonoa, ja näin yhdet nimittäjäismenot oltiin saatu taas päätökseen, uuden oppilaan nimen hurrauksen kera. Punaoranssi soturi alkoi pujottelemaan kissojen ohi kohti Kuolontähteä, mutta pysähtyi aloilleen kun huomasi että joukko kissoja oli ehtinyt ennen häntä Luuklaanin johtajan puheille. Kultakyyhky, Liekkisydän, Mustakynsi, Aavetassu ja Luutassu olivat piirittäneet päällikön.
"Aavetassu ja Luutassu ovat valmiita sotureiksi näillä näppäimillä", Kultakyyhky sanoi hymyillen ja Mustakynsi näytti ratkeavan ylpeydestä sanoessaan: "Mahtavaa, eikö olekin! Luuklaani saa lisää vahvoja sotureita riviinsä."
Kuolontähti ei kuitenkaan näyttänyt kasvoillaan minkäänlaisia tunteita, hän vain kääntyi siniharmaan kuningattaren puoleen ja sanoi: "Ja kuinkas sinä sen tiedät, kun asut nykyään pentutarhassa ja olet luovuttanut oppilaasi koulutuksen toisen tassuihin?"
*Ei raato, en minä todellakaan voi käydä kysymässä lupaa siirtyä pentutarhaan jos Kuolontähti on valmiiksi jo noin vihainen toiselle kuningattarelle.*
Jääsilmä henkäisi terävästi ja oli hypätä turkistaan kun joku laski häntänsä hänen lavalleen. Kääntyessään punaoranssi soturi tajusi vieressään seisovan Diamondin, joka katseli häntä huolestuneena.
"Onko kaikki hyvin? Vaikutat stressaantuneelta", kolli kuiskasi hiljaa, muiden kissojen yhä kuljeksiessa heidän ympärillään.
"No niin olenkin", naaras sanoi, yrittäen pitää äänensä vakaana. Hailakan punainen soturi katsoi häntä oudoksuen.
"Miksi?"
"Siksi, koska minusta tulee kohta kuningatar. Ja Kuolontähti vaikuttaa tällä hetkellä siltä, että haluaisi listiä jokaisen pentuja odottavan kissan koko klaanissa."

3.2.26 klo 14.52

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Kertoisitko miten sinusta tuli päällikkö?" Tammisydän kysyi huokaisten ihailemaltaan kissalta. Hän oli painautunut Ututähden kylkeen kiinni, päällikön pesän suojaavien kiviseinien sisällä. Tämä oli ensimmäinen yö, kun he molemmat nukkuivat taas vanhassa pesässään, sitten kotiinpaluun ja leirin kunnostuksen jälkeen. Leirin jälleenrakennus oli ollut uuvuttavaa, varsinkin kun ensimmäisinä öinä soturit ja oppilaat joutuivat nukkumaan milloin missäkin. Soturilla ei ollut silloin edes käynyt mielessä päällikkönsä vierellä nukkuminen, hän ei kaivannut klaanitovereidensa tuomitsevia tuijotuksia osakseen. Mustaturkkinen nautti pesän tuomasta yksityisyydestä, minkä suojassa hän pystyi myös vapautumaan kovan ulkokuorensa otteesta. Ututähti hymähti ja vastasi: "Hyvä on."
Tammisydän korjasi asentoaan, samalla kun hänen kumppaninsa rykäisi selvitelläkseen kurkkuaan tarinan kertomiseen.

"Sinä olet fiksu pieni oppilas Hopeatassu... Muistutat minua minun omilta oppilas ajoiltani...", Tammisydän naukaisi ylpeänä ja pukkasi Hopeatassua tuttavallisesti lapaan, "etkä ole ollut oppilaani kuin vasta... mitä, kaksi vai kolme kuuta?"
Oppilas koitti piilotella hymyään katselemalla tassuihinsa.
"Voitko kertoa jotakin omista oppilas ajoistasi?" kolli naukaisi, katse yhä maassa. Tuo ei nähnyt kuinka hänen mestarinsa ylpeä ilme valahti, ennen kuin soturi sai neutraalin naamion vedettyä kasvoilleen. Niin, kertoa omasta oppilasajasta, mistä hän oli viettänyt pienen osan Kuutamoklaanissa emonsa isää peläten ja lopun ajan kaksijalkalassa selviten. Naaraalla ei olisi kerrottavan yhtäkään sellaista tarinaa, mitä Hopeatassu varmasti odotti.
"No jos olet ahkera tänään, käy nyt ensiksi syömässä", Tammisydän naukaisi, mikä sai kehräyksen kumpuamaan oppilaan rinnasta.
"Selvä!" kolli naukaisi ja kipitti sitten suoraa päätä tuoresaaliskasalle.

3.2.26 klo 11.24

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi juoksi kanin perässä. Se oli huomannut hänet ja lähtenyt pakoon, ja nyt soturi juoksi sen perässä niin kovaa kuin pääsi. Kolli vain ei ollut kovin kelpo jäniksenpyydystäjä rotevan kehonsa ja huonon juoksukestonsa takia, mikä antoi pitkäkorvalle hetki hetkellä enemmän etumatkaa. Lihaksia poltteli ja vaikka kuinka hän koitti haukkoa henkeä, ilmaa ei tuntunut olevan tarpeeksi.
*Minun on pakko saada se!*
Lopulta Leijonakynsi sai ajettua jäniksen kivikkoiselle alueelle, missä riistan oli pakko tehdä pikainen u-käännös, milloin soturi hyökkäsi sitä kohti. Hän loikkasi eläimen niskaan ja puristi hampaansa jäniksen kaulaan, tappaen sen. Sen enempää Tähtiklaania tai mitään muuta korkeampaa voimaa kiittelemättä kolli hautasi kanin maahan ja jatkoi metsästämistä. Hän haisteli ilmaa ja havaitsi tuulenvireen tuoman jonkinlaisen hajun. Verta yhä huulistaan lipoen kermanvaalea kissa kulki riistaeläimen tuoksua kohti läheiselle pusikolle. Hän kurkisti varovaisesti puskan oksien alle ja näki hiiren. Hiiri kuitenkin oli huomannut myös hänet ja lähti vikkelästi pomppien pakoon. Jos vihersilmä olisi saanut edes hetken hengähdystaukoa äaskeisestä raastavasta takaa-ajosta, olisi hän voinutkin kokeilla syöksyä jyrsijän perään. Lihakset eivät kuitenkaan sallineet sitä Leijonakynnelle, edes juoksuaskeleen ottaminen tuntui jo ajatuksenkin tasolla kamalalta.
*Hiirenpapanat!* Hän tuhahti, soturi oli niin turhautunut. Hän halusi vain palata takaisin leiriin, loppupäivän metsästyksestä ei tulisi varmasti enää mitään.

Käpälä tökki Leijonakynnen kylkeä. Hän raotti silmiään ja näki Sadeläikän.
"Herätys, Leijonakynsi!" Nummiklaanin varapäällikkö naukaisi, ja kollisoturi kömpi jaloilleen makuusijallaan.
"Onko aurinko vielä edes noussut?" hän mutisi tyytymättömänä.
"Ei, mutta soturin kuuluukin herätä aikaisin, jos hänet määrätään aamupartioon", Sadeläikkä naukaisi lempeästi ja alkoi herättelemään Leijonakynnen vierellä nukkuvaa Naavasulkaa. Kermanvaalea kissa mutisi vain ja venytteli kutakin raajaansa vuorollaan, ravistellen sitten sammalhiput turkistaan. Pieni valonhäivähdys, joka leiriaukiolle paistoi valaisi sotureiden pesää, mikä sai soturin siirtymään enemmän varjoihin, koittaen siellä herätellä itsensä virkeäksi mahdollisimman hitaasti. Hän alkoi nuolla kermanvaaleaa turkkiaan ja venytteli sitten uudemman kerran makeasti, ja yhtäkkiä kolli tajusi tuijottavansa vierustoverinsa vaaleanruskeaa hahmoa.
*Tyhmä Leijonakynsi! Älä tuijota häntä, kuin joku vinksahtanut lemmenkipeä oppilas, hän on vain klaanitoverisi, ei muuta!* hän ajatteli itseään toruen.