​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynnen oli pakko päästää irti sen hetkisestä vastustajastaan, sillä hänelle tuli äkillisesti todella huono olo. Soturin sydän hakkasi sellaista vauhtia, että hän hetken luuli sen iskevän itsensä ulos hänen rinnastaan. Tassut tärisivät ja maailma kieppui kollin ympärillä ja veren haju oli niin voimakasta... Hän ei muistanut koska viimeksi olisi syönyt ja hän oli taistellut taukoamatta jo ennen auringgonnousua ja nyt aurinkohuippu alkoi olla ohi. Kermanvaalea kissa hoiperrellen juoksi taistelutantereen reunamille ja antoi ylen lähimpään puskaan. Alkanut sade huuhtoi oksennuksen hetkessä pois, mutta hänen olonsa ei ollut helpottunut yhtään. Vihersilmä jäi puskan viereen makaamaan ja odottamaan, jos häneltä tulisikin vielä jotakin lisää. Hän yökki hetken, mutta sekin loppui hetken päästä. Leijonakynsi käänsi katseensa takaisin taistelun suuntaan ja näki sen suunnalta häntä kohti kävelevän kissan.
"Mitä sinä täällä teet Naavasulka?" soturi kysyi väsyneesti.
"Näin että sinä tulit tänne. Et näytä hyvinvoivalta, tule mennään metsälle", Naavasulka maukui.
"Minulle ei maita ruoka nyt", Leijonakynsi sihahti. Naaras pyöräytti silmiään.
"Voi Tähtiklaani sentään Leijonakynsi! Tajutako, että huono olosi johtuu siitä, että et ole syönyt neljänneskuuhun kunnolla mitään ja nyt olet ylirasittanut itsesi taistelussa!" soturitar sihisi. Kolli mulkoili klaanitoveriaan hetken, mutta päätyi lopulta huokaisemaan ja nyökkäämään. Naavasulka koitti auttaa soturia pystyyn, mutta hän hätisteli tuon pois, sillä jaksoi nousta seisomaan itsekin. Vaaleanruskea kissa kumminki auttoi häntä liikkeelle lähdössä ja taistelutantereelta pois kapuamisessa tukien toista kollin kylkipuolta. Leijonakynsi kuitenkin ajatteli ettei antaisi pienen pahoinvoinnin pilata omaa suorittamistaan riistan jäljityksen ja metsästämisen suhteen, joten hän suoristi ryhtinsä ja alkoi kävelemään nummipolkua pitkin nopeampaa. Kun he olivat päässeet niin kauas taistelusta, etteivät kissojen karjaisut enää kantautuneet heidän korviinsa, oli soturin pakko hengähtää.
*Aurinko alkaa laskemaan.* Hän mietti taivasta katsoessaan ja otti askeleen eteenpäin, rojahtaen sitten maahan.
"Hiirenpapanat!" Leijonakynsi naukaisi ja kampesi itsensä ylös. Naavasulka oli oitis hänen vierellään, mutta kolli ei taaskaan ottanut tuon apua vastaan. Kermanvaalea kissa käveli hitaasti kohti tiheämpää heinikkoa, mistä saattaisi löytyä jotakin saalistettavaa. Kun hän pääsi heinien sekaan, hän kompastui tassuihinsa ja kaatui, lyöden päänsä kiveen. Soturi makasi maassa kiven vieressä ja hän tunsi kuinka hänen päästään vuoti verta. Naavasulan hätäiset naukaisut tuntuivat kaukaisilta, kun Leijonakynsi vaipui tiedottomuuden puolelle.

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisdyämen korvissa kohisi, kun hän makasi Sammalsateen, Punaliekin ja Jänötulen kanssa taistelutantereen reunamilla suojaisassa nummikumpuran luomassa kolossa. Aamutäplä oli raahannut hänet sinne ja lähtenyt etsimään Yöturkkia, heti kun oli ensimmäiseksi yrittänyt kynsiä hengiltä yhden vahingoittuneiden puroklaanilaisten kimppuun käynyttä kissaa. Harmaalaikkuinen soturi oli tuijottanut sisarensa tappelua, kuinka tuo oli juossut vastustajansa luokse ja alkanut raapimaan. Ja tuo oli vain raapinut ja raapinut, niin että taistelun seuraaminen oli saanut Lumisydämenkin kynnet sattumaan. Mutta Aamutäplä oli vain jatkanut, kunnes oli saanut rinnalleen muita klaanitovereita, jotka yhtyivät raapimaan tälle epäonniselle hyökkääjälle niin monia taisteluarpia, ettei niitä pystyisi edes laskemaan. Kermanvaalea kissa oli nauttinut sivusta seuraamisesta kuitenkin kovasti, sillä oli pelkurimaista koittaa käydä pahasti vahingoittuneiden kissojen kimppuun, kun he vain odottivat parantajan paikalle saapumista.
Lumisydän vilkaisi vartiossa seisovaa Liljatuulta, joka nyt pyöri levottomasti ympyrää vahingoittuneiden lähellä. Harmaalaikkuinen soturi ei muistanut, että naaraan vatsa olisi ollut noin pullollaan viimeksi tuon nähdessään.
"Mikä hätänä, Liljatuuli?" kolli naukaisi.
"Pennut syntyvät...", soturitar vingahti. Kermanvaalea kissa tunsi koko kehonsa jäykistyvän, eihän naaraan pitäisi vielä poikia! Siksi hänet oltiin otettu taisteluun mukaan, koska pentujen saanti olisi vielä kuun päässä!
"Liljatuuli synnyttää pentuja!" Lumisydän ulisi ja raahautui jaloilleen, kiirehtien sitten soturittaren luokse. Muutkin haavoittuneet, jotka pysyivät jaloillaan, tulivat heidän luokseen ja alkoivat ohjaamaan Liljatuulta syrjäisämpään paikkaan, missä hänen olisi mukavampi maata. Kun Punaliekki neuvoi naarasta keskittymään hengittelemään kipuaaltojen ylitse, oli Sammalsade kääntynyt harmaalaikkuisen soturin puoleen.
"Jänötuli ei pysy tassuillaan, eikä Punaliekki ole enää taistelukunnossa, kuten et sinäkään ole. Minä en voi lähteä etsimään Yöturkkia, sillä te jäisitte silloin ilman puolustajaa", mustaraitainen soturi naukui surullisena, katsoen epätoivoisesti haavoittuneita kissoja heidän ympärillään. Lumisydän puri hammasta ja kääntyi katsomaan taisteluun päin.
"Aamutäplä lähti etsimään Yöturkkia. Meidän on vain toivottava, että he molemmat ovat yhä hengissä ja ehtivät tänne ajoissa."

​

Käpy, erakko

Usva

En ollut ehtinyt kauaskaan nuoresta erakosta ja yksisilmäisestä klaanikissasta, kun haistan kahden muun kissan tuoksun. Hajusta päätellen he ovat klaanikissoja. Pian kuulen heidän äänet. Uteliaisuus minussa voittaa, ja jään kuuntelemaan mitä kaksi klaanikissaa aikovat kaksikolle sanoa. Toinen heistä kuulustelee yksisilmäistä kollia, tai niin ainakin luulen: “Silotassu! Mitä tämä oikein on olevinaan?”
Silotassu ei vastaa mitään. Aika arvattavaa, kun se kolli oli niin pelokas muutenkin.
“Ja kuka pelkuri sinä oikein olet? Ensin tunkeudut reviirillemme ja ahdistat toverimme nurkkaan, mutta heti kun minä saavun paikalle, olet ottamassa tassuja allesi!” sama kissa sihisee nähtävästi ruskean-ja harmaankirjavalle erakolle.
*Eli se erakko ei olekaan ehkä niin rohkea kuin luulin,* ajattelen. *Ei tässä taida ollakaan mitään kiinnostavaa,* ja olen lähtemässä takaisin matkaan. Haluan kuitenkin ensin kuulla, mitä yksisilmäisellä nuorukaisella on sanottavanaan. En saa hänen selityksestään kuitenkaan mitään selvää, niin paljon hän änkyttää. Lopulta kuulen saman kissan joka on ollut äänessä eniten ärähtävän: “Tähtiklaanin tähden, lopeta änkytys ja kerro kaikki!”
Hymähdän hiljaa. Sitten kuitenkin tajuan, että muut kissat saattavat kuulla minut! *Voi ei. Nyt minä paljastun. Mutta kyllä minä kaksi klaanikissaa helposti kohtaan, vaikka pelkillä sanoilla!* uskottelen itselleni.
Klaanikissat eivät kuitenkaan tainneet kuulla minua, sillä he jatkavat kinasteluaan. Kuulen yksisilmäisen kissan, siis Silotassun, selittävän jotain taistelusta, ja siitä, että hän oli vetänyt erakon joesta ylös. Samalla saan selville, miksi erakko oli hieman märkä.
Silotassua kuulustellut kissa jatkaa kysymyksiään: “Ja? Kai sinä yritit tappaa sen, pudotit sen jokeen, jotta meillä olisi vähemmän vihollisia?!” hän murahtaa.
*Tappaa?* Minä hämmästyn. *Miksi joku tappaisi viattoman kissan? Ja minä luulin että minä olen tehnyt liikaa, kun olen raapinut toista kissaa riistan varastuksesta!* ajattelen. Olisin tehnyt niin myös sille oranssille pikku naaraalle joka silloin nummilla väitti jahtaamaani kania omakseen, mutta en ehtinyt, kun paikalle ilmaantui muita… Havahdun ajatuksistani, kun kissojen äänet koventuvat.
“Hiljaa, erakko! Sinulta ei kysytty mitään, meitä ei kiinnosta!” kuulen ärähdyksen.
“Harmillisesti minua ei kiinnosta mitä sinä sanoit! Aioin liittyä tuohon niin sanottuun “Kuutamoklaaniin” mutta jos se on täynnä sinun kaltaisiasi ketunmieliä, ei kiitos!” erakko kivahtaa.
Nauran taas melkein ääneen. *Voi kun minä pidän tuon erakon luonteesta,* ajattelen. Mutta sitten kuulen kun askeleet lähestyvät minua. *Voi ei. Onko se erakko tulossa tänne?* hätäännyn hieman. Nousen ylös paikasta jossa olin ollut kyyryssä kuuntelemassa keskustelua, mutta liian myöhään. Pienikokoinen erakko pelmahtaa eteeni vihaisen näköisenä.
“Et nyt sinäkin häiritse minua! Mene pois sinä- outo ruskea kissa!” hän ärähtää.
Minä naurahdan. Minua on kutsuttu monenlaisilla nimillä, mutta “outo ruskea kissa” on uusi. Nauramiseni taitaa kuitenkin suututtaa pienikokoista naarasta vielä enemmän. Näen hänen koukistelevan kynsiään.
“No, mitä sinä haluat?” hän kysyy.
“En mitään, mutta jos haluaisin jotain, niin miksi minä kertoisin sinulle siitä?” tuhahdan, ja olen kääntymässä ja lähtemässä, kun Silotassu ja kaksi muuta klaanikissaa ilmestyvät erakon takaa.
“Pysähdy! Sinä et mene minnekään!” huutaa valkoinen aika pienikokoinen kissa. Hän ei ollut ollut äänessä aikaisemmin.
Ruskeankirjava erakko käännähtää ja tiuskaisee: “Älkää seuratko!” Sitten hän lisää minulle: “Ja lähde jonnekin, enkö minä sanonut asiasta jo!”
Nyt klaanikissat näyttävät huomaavan minut.
“Toinen erakko!” kolli, jonka nyt näen olevan oranssin värinen, huudahtaa. “Jo kaksi rajarikkuria samana päivänä. Ja täällä on vielä taistelu, siellä minun pitäisi olla,” hän mutisee enimmäkseen itsekseen, ehkä valkoiselle klaanikissalle.
“Lähde, ettei tästä tule taistelua!” valkoinen klaanikissa sanoo minulle.
Minä päätän totella. En halua taistelua, sillä olisin aika alakynnessä kolmea klaanikissaa vastaan. Ja tiedä sitä jos ruskeankirjava erakko lyöttäytyisi klaanikissojen puolelle myös. Minä nyökkään mutta mulkoilen klaanikissoja pahasti. En tiedä mikä minuun tulee, mutta päätän kysyä toiselta erakosta, tulisiko hän mukaani hetkeksi aikaa.
Ruskeankirjava kissa vilkuilee minua epäilevästi ja sitten katsoo Silotassua, ihan kuin miettien vaihtoehtojaan minun ja tuon pelokkaan kollin välillä. Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, oranssi klaanikissa puhuu: “Mene, niin pääsemme sinusta eroon myös!” hän sanoo käskevällä äänensävyllä.
Mutta pieni erakko ei liiku minnekään. “En tule mukaasi!” hän sanoo minua mulkoillen. “Jään tähän, ja selvitän asiat teidän kanssa!” hän jatkaa ja kääntyy klaanikissojen puoleen.
Minä lähden paikalta, ennen kuin minuakin kuulustellaan enemmän. Tassutan pois klaanikissojen poluilta, ja toivon, että valitsemani reitti vie minut vihdoin jonnekin muualle kuin klaaneihin.

//Silotassu tai Pikku jatkoa? :)

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

- Hän saa itse päättää kenet ottaa mestarikseen!
Myyräkynnen kärttyisä naukaisu sai Mustakynnen siirtämään huomionsa aamunsa ateriasta päällikön pesän suuntaan. Kaksi muuta kissaa seisoivat pesän edustalla hänen kanssaan, Luuklaanin päällikkö Kuolontähti ja hänen varapäällikkönsä Pihlajamyrsky. Jälkimmäinen naaraista silitti kuningattaren lapaa rauhoittavasti, kun taas päällikön kasvoilla oli kylmän tuomitseva ilme.
- Kuolotähti sen loppujen lopuksi tulee päättämään. Mutta hän varmasti ottaa mietintään sinun ja Harakkapennun toiveet.
Pihlajamyrsky naukaisi. Kuolontähti murahti varoittavasti varapäällikölleen, kuin sanoakseen ettei tuo saisi puhua päällikkönsä puolesta. Mustakynsi kääntyi taas ateriansa pariin, mutta ei voinut olla miettimättä äasken kuultua keskustelua. Vaikka emo ja pentu tietäisivät parhaiten kuka kissa sopisi tulevan oppilaan mestariksi, oli Pihlajamyrsky siinä asiassa oikeassa, että klaanipäällikkö tulisi asian loppujen lopuksi päättämään.
- Kultakyyhky!
Kuolontähti huusi siniharmaan kuningattaren luokseen.
- Kuolontähti?
Kultakyyhky naukaisi pentutarhan suuaukolta astuessaan ulos.
- Tuo Harakkapentu tänne. Yksin.
Kuolontähti naukaisi. Kultakyyhky nyökkäsi ja häipyi takaisin pentutarhan uumeniin. Mustakynsi käänsi taas kerran katseensa aamuateriaansa, sekä Ireneen kenen kanssa oli syömässä. Mitäköhän kaikkea naaras olikaan sanonut sillä aikaa, kun mustavalkea soturitar kuunteli toisten kissojen keskustelua?
- Aavetassu näyttää ihan sinulta.
Irene naukaisi ja Musztakynsi käänsi päätään huvittuneena.
- Kyllä hän taitaa vähän minulta näyttää.
Mustavalkea soturitar naukaisi ja oli sanomassa jotakin, mutta silloin Kultakyyhky juoksi pentutarhan suuaukosta ulos hätääntyneenä.
- En nää Harakkapentua missään! Ja Rottapentukin on kadonnut!
Hän naukaisin hätääntyneenä. Mustakynnen silmät suurenivat ja hän pälyili leiriaukeaa, mihin kummaan kaksi pentua olisivat yhtäkkiä voineet kadota? Samalla hän näki kuinka Liekkisydän tassutteli kohti kissakolmikkoa ja seisahtui Pihlajamyrskyn viereen.
- Päällikkö.
Soturi naukaisi ja kumarsi.
- Minulla on huonoja uutisia. Luutassu on karannut leiristä ilman lupaani.
Liekkisydän jatkoi. Mustakynsi nousi oitis jaloilleen ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän. Mitä kummaa hänen nuorimmaisensa oli oikein ajatellut karatessaan leiristä ilman mestarinsa lupaa!
- Liekkisydän ja Mustakynsi, te lähdette mukaani! Kultakyyhky ja Myyräkynsi, jääkää vartioimaan leiriä jos karkulaiset palaavatkin kotiin ennen kuin ehdimme löytää heidät.
Pihlajamyrsky naukaisi ja työntyi kissojen ohitse kohti leirin sisäänkäyntiä. Mustavalkea soturitar jätti ateriansa sikseen ja seurasi varapäällikköä ulos leiristä Liekkisydän jäljessään.
*Toivottavasti ei ole liian myöhäistä!* Mustakynsi mietti ja juoksi pienen partionsa kanssa kapeaa rinnettä alas. Hän haistoi Luutassun tuoksun tuoreena, ja poikansa tuoksun alta paljastui myös Rottapennun ja Harakkapennun tuoksut.
- Vauhtia!
Pihlajamyrsky huusi takanaan juokseville kissoille.
Kohta partio saapui maantasolle ja Mustakynnen korviin kantautui tappelun ääniä. Hän juoksi kohti Puroklaanin reviiriä ja muutaman pusikon ohitettuaan näki kahden pennun ja oppilaan taistelevan kauempana. Soturitar juoksi lähemmäs ja tajusi, etteivät he taistelleet toisiaan vastaan vaan KETTUA! Hän tunsi adrenaliinin pumppaavan tassuihinsa vauhtia, kun hän hyppäsi kohti ketun kylkeä ja sai otuksen kaatumaan silkasta hyppyä edeltävästä vauhdista. Kohta Pihlajamyrsky ja Liekkisydän ilmestuivät naaraan vierelle ja he alkouvat yhdessä taistelemaan kettua vastaan.
- Rottapentu ja Harakkapentu, kiivetkää puuhun! Ja se oli käsky!
Pihlajamyrsky huusi ja pennut juoksivat lähimmälle puulle ja kiipesivät niin korkealle kuin osasivat. Mustakynsi keskittyi uudedstaan kettuun ja puri sen selkää.
- Yrittäkää tappaa se!
Mustavalkea soturitar huusi ja hyppäsi ketun niskan kimppuun, yrittäen saada hampaitaan osumaan niskanikamiin. Kettu kuitenkin onnistui kierähtämään hänen pöäällee, irroittamaan kissan otteen itsestään ja puri keltasilmäistä naarasta kuonoon.
- Kehtaatkin!
Mustakynsi sähisi ja kurottautui raapimaan petoeläimen silmiä. Pihlajamyrsky hyppäsi ketun kaulaan ja puri siitä kovaa. Peto alkoi kröhisemään ja lopulta veltostui mustavalkean soturittaren päälle. Liekkisydän ja Luutassu työnsivät eläimen ruhon pois Musrakynnen päältä ja hän pääsi nousemaan tassuilleen. Varapäällikkö oli sillä välin hypännyt puuhun juuri sille oksalle, millä Rottapentu ja Harakkapentu istuivat vieretysten. Nuorimmainen heistä värisi, kun taas vanhempi näytti yhä taistelun johdosta hurjistuneelta.
- Pihlajamyrsky, mikä tuo oikein oli?
Harakkapentu kysyi värisevällä äänellä.
- Se oli kettu. Niitä pitää varoa.
Pihlajamyrsky vastasi ja tarttui pentua tuon niskanahasta. Tuo hyppäsi pois puusta ja lähti juoksemaan leiriä kohti niin nopeasti, kun vain atsitedlussa saaduilta haavoiltaan vaan pystyi. Liekkisade nappasi Rottapennun kuljetettavakseen, kun Mustakynsi käveli Luutassun kanssa perästä päin.

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Oletteko valmiita lähtöön?" Naukaisin ja annoin katseeni käydä niiden muutaman soturin ja oppilaan kohdalla, ketkä olin valinnut mukaani taisteluun. Kuulin muutaman hyväksyvän naukaisun, mutta muuten kissat olivat hiljaa tai supisivat viimeisiä hyvästejään ystävilleen ja perheenjäsenilleen, ketkä jäisivät puolustamaan Nummiklaanin leiriä. Sisälläni paini raivo ja syyllisyys, sekä niin monta muuta tunnetta etten osannut kuvailla sen hetkistä mielentilaani. Halusin juosta rajalle mahdollisimman nopeasti, taistelemaan klaanini puolesta, kuten kuka muukin tahansa soturi. Mutta minä en ollut enää soturi, vaan klaanipäällikkö, joka joutuisi johtamaan omat klaanitoverinsa taisteluun. Lausuessani Seinämäkivellä niiden kissojen nimiä ketkä ottaisin mukaani hyökkäyspartioon, oli todellisuus iskenyt minuun kuin kanin potku. Minä olin vastuussa jokaisen kissan hengestä kenen nimen olin maininnut. Minä olin se kuka päättäisi ketkä saisivat jäädä leiriin, eloon ja turvaan. Tämä oli ehdottomasti asemani mukana tulveista tehtävistä kamalin mitä olin tähän mennessä joutunut suorittamaan.
Vilkaisin Tihkutäplän suuntaan, joka asteli Yötuulen jäljessä muun partion joukkoon ja räpäytin soturittarelle silmiäni, kun katseemme kohtasivat. Minä en tiedä kuinka meidän tulisi hoitaa Tähtiklaanin ennustuksen toinen puoli, mutta emme voisi jäädä miettimään asiaa yhtään sen pidemmäksi aikaa. Emme voisi perääntyä nyt.
"Lähdetään!" naukaisin ja viitoin hännälläni pertion liikkeelle. Yksitellen kissat nousivat perässäni leirin sisäänkäynnille ja pujahtivat ulkoilmaan. En yllättynyt ollenkaan, kun ulkona minua oli vastassa tihkusade, sekä hiljalleen kylmenevä sää. Lehtisade oli aivan nurkan takana, mikä toisi lisää vesisateita mukanaan. Kanjonin jo valmiiksi tulvivat vedenlähteet eivät kestäisi sitä, kuten ei mikään riistakaan. Jos tulvat eivät loppuisi lehtisateeseen mennessä, klaanit olisivat tuhon omia, sillä kanjoni ei pystyisi elättämään ja kodittamaan neljää klaania hiljalleen tuhoutuvassa ympäristössä. Mielessäni oli jo käynyt Nummiklaanin evakuoiminen järven vieressä kasvavalle metsäalueelle, minkä toisella puolella kaksijalkala sijaitsi. En voisi ikinä kuvitella itseäni elämään kulkukissan lailla kaksijalkalan liepeillä, mutta me emme voisi muutakaan, jos halusimme pysyä hengissä lehtisateen jälkeen. Siitä tulisi varmasti päällikköurani hirvein aika, saisinkohan edes pidettyä koko Nummiklaania kasassa vai hajoaisiko klaanimme useaksi eri kissaryhmäksi? Haluaisivatko Purotassu ja Solinatassu asua kanssani, vai lähtisivätkö he omille teilleen heti mahdollisuuden tullen?
Lähdin juosten liikkeelle, ottaen suunnaksi suorimman reitin Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin rajalle. Meidän pitäisi mennä paikalle nopeinta reittiä, taistelu oli pauhannut niin pitkään, että apuvoimia varmasti tarvittaisiin. Väsymys olisi varmasti painanut silmäluomiani vielä enemmän, ellen olisi ollut niin adrenaliiniryöpyn kourissa. Toivoin, että muiden viimeisen yön Neljän virran tammella viettäneiden kissojen kohdalla asia olisi sama. Oli jo valmiiksi paha lähteä taistelemaan aliravittuna, mutta vuorokauden pituinen valvominen siihen päälle takaisi varman häviön.
Sitten näin silmäkulmassani liikettä, kun laskeuduimme pieneltä numminyppylältä alas. Katseeni ajautui heti liikkeen suuntaan ja erotin muutaman kissan hahmon puunmittojen päässä. Mitä ihmettä he tekivät täällä, keskellä Nummiklaanin reviiriä, kun taistelua käytäisiin rajalla? Vauhtini hiipui muun partion kanssa, kun he huomasivat saman kuin minä. Näin tarkemmin katsottuna neljän kissan hahmot, joista yksi makasi maassa liikkumattomana. Tarkastelin tummaraitaista turkkia tarkemmin, kunnes tieto hysähti minuun salamaniskun lailla. Tassuni alkoivat vapisemaan ja vatsaani syntyi pohjaton aukko. Tuo oli minun poikani, Purotassu!
Olin hetkessä taas liikkeessä ja kirmasin tuulenpuuskan lailla kissojen luoke. Tajusin paikalla olevan myös Sadeläikän, sekä kaksi minulle etäisesti tuttua klaanikissaa. Kohtasin varapäälliköni katseen, kun hän huomasi tuloni ja näin tuon silmissä raivon. Kaksi muuta kissaa ottivat tassut allensa heti, kun Nummiklaanin varapäällikön katse irtaantui heistä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut lähteä ajojahtiin, halusin varmistaa olisiko pentuni vielä hengissä.
"Onko hän-?" sähähdin, kun ennätin naaraan luo, joka oli kumartunut oppilaansa yläpuolelle. Valkoläikikäs kissa nosti katseensa ja pudisti päätään. Tunsin pystyväni taas hengittämään ja kumarruin itsekin painamaan kuononi tajuttoman poikani turkkiin. Miten näin oli päässyt käymään, Purotassunhan oli pitänyt juosta suoraan taisteluun etsimään Solinatassua. Kuinka hän oli joutunut vihollisen kynsiin näin kaukana rajasta? Ajatus siitä, että partioni olisi saapumassa liian myöhässä rajalle sai henkeni kylmenemään. Olisiko taistelu ehtinyt jo levittäytymään niin pitkälle, että sitä olisi mahdotonta saada purettua ilman järkyttävää määrää vahinkoa? Tieto taistelun loppumisesta ei kulkisi kaikkien korviin, jos he olisivat taistelemassa muualla.
"Purotassu on saatava leiriin nopeasti, hän saattaa muuten vuotaa kuiviin", Sadeläikkä sanoi ja nyökkäsi varapäällikölleni. Kutsuin partiossa mukana olleen Kotkakynnen luokseni ja annoin hänen ja Sadeläikän tehtäväksi viedä Purotassu takaisin leiriin Tähtitulen hoitoon. Rukoilin mielessäni, että pentuni selviäisi siitä matkasta, emme kuitenkaan loppujen lopuksi olleet ehtineet tavattoman kauas leiristämme. Joten hänen olisi pakko selvitä, eikö niin?

//Pikkupätkä filleriä Purotassun tarinaan^^

​

Rastastassu~Luuklaani

Pepsihammas

Rastastassun sydän tykytti sitä lujempaa, mitä kauemmas he Hallaroiskeen kanssa tarpoivat leiristä. Hän oli kokea kuolemanpelkoa jo alkumatkasta, kun he kulkivat kapeilla vuoristopoluilla. Onneksi Hallaroiske pysyi tyynenä oppilaansa peloista huolimatta. Hän jopa kulki Rastastassun takana, jotta oppilas voisi tuntea edes hivauksen turvaa muuten vaikeassa tilanteessa. Onneksi vuoristoa ei ollut loputtomasti, ja kaksikko pääsi tasaiselle maalle. Se oli Rastastassulle helpotus. Hän kyseenalaisti sen että vuoristoklaanin kissat kulkivat noilla kapeilla poluilla aivan leikiten. Hän ihmetteli myös sitä, kuinka joku haluaisi aidosti elää sellaisella kivisellä seudulla, vaikka olihan luuklaaninkin leiri myös vuorten syleilemä. Nuorukainen itse vain ei ollut pyytänyt luuklaaniin ’joutumista’.

Oppilaan askeleet saivat uutta voimaa, kun tassut saivat tuntea kostean maan allaan.
Samalla nuorukaisen mieli oli malttamaton. Häntä jännitti tuleva harjoitus. Hän ei ollut edes varma kykenisikö viemään joltain toiselta elolliselta henkeä. Rastastassun keskittyminen tosin herpaantui, kun hänen nenäänsä tulvahti vieras haju.

”Kenen reviirillä me olemme?”
Oppilas kysyi varovasti kuin toivoen että kukaan ei kuulisi heitä.
”Puroklaanin.” Hallaroiske vastasi samalla kun kulki pensaikoin ja puuston seassa.
”Mutta älä huoli, puroklaani ei käy täällä usein.” Hän lisäsi ja tieto helpotti heti Rastastassun oloa. Oppilas katsoi ihailevasti ympärillään olevia puita ja pensaita, joista osan lehdet olivat jo kellastuneet hiukan.
Sellaisia puita ja pensaita hän oli nähnyt viimeksi pentuna, mutta lehtiä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä. Syynä tähän oli se, että Rastastassu oli syntynyt lehtikatona. Oppilaasta tuntui epätodelliselta kaiken tämän keskellä.

Kohta Hallaroiske pysähtyi ja otti haisteli hiljaa ilmaa. Myös Rastastassu pysähtyi hämmentyneenä.
”Voimme aloittaa nyt harjoittelun.”
Oppilaan mestari määräsi varmistettuaan ympäristön uhattomaksi.
”Mitä minä siis…” Harmaanruskea oppilas oli kysymyssä, mutta Hallaroiske keskeytti hänet.
”Odota kun minä kerron.” Vaaleanharmaa naaras vastasi.
Rastastassu ei voinut muuta kuin tyytyä sulkemaan kuononsa ja kuuntelemaan.

​

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

“Oliko järkevä liike tulla tänne vastoin Tuhkakajon käskyjä? Me joudumme kaikki ongelmiin kun palaamme leiriin ja meidän ollessa vielä vanhempia kuin Tummatassu, olemme hänestä vastuussa. Eikö siinä olisi jo tarpeeksi syytä Aaltotähdelle lykätä soturinimitystämme?”
Katajatassun sydän hakkasi villisti, vaikka hän kuinka koitti tasata hengitystään. He olivat juosseet läpi sateen, ohi Tuhkakajon, joka oli nähnyt heidät ja tuskin unohtaisi näkyä. Velvollisuudentunne oli piinannut Katajatassun jokaista solua, kun hän oli adrenaliiniryöpyssään päättänyt seurata veljeään kohti taistelutannerta tuon mestarin huudoista huolimatta. Hän ei halunnut uskoa, että oli niin räikeästi toiminut vastoin harmaaturkkisen soturin käskyä. Niin oli kuitenkin käynyt, ja nyt he kävelivät heikolla jäällä, yksikin väärä askel ja he putoaisivat pää edellä jääkylmään veteen.
“Lähtekää takaisin leiriin, jos haluatte. Minä lähden pelastamaan Vuoristoklaanin”, Seittitassu julisti ja Katajatassu näki veljensä silmien kiiltelevän innokkaina yön hämärässä. Jostain kuului taistelun rääkynää, tuskanhuuto halkoi ilmaa, ja Seittitassu katosi hänen näköpiiristään nopeasti kuin näätäeläin saaliinsa kimppuun. Katajatassu tunsi paineen kasautuvan hartioilleen.
#Millainen sisar olisin, jos jänistäisin nyt?# hän ajatteli uhmakkaasti, turkki pörheänä ja loikki ripeästi Tummatassun luo. Nuorempi kollioppilas tiputtautui alas kiviröykkiöltä ja katsoi häntä tuimasti.
“Sinä jäät tänne”, hän aloitti. Tummatassu irvisti hänelle, mutta ennen kuin oppilas kerkesi väittää vastaan, hän lausui viileästi niin vakuuttavalla äänensävyllä, kuin sai loitsittua aikaan:
“Jos joku kuutamoklaanilaista yrittää iskeä selustaamme tätä kautta, sinä voit olla Vuoristoklaanin viimeinen toivo.”
Yhtäkkiä musta kolli tuijotti häntä vakasti. Helpotus sai Katajatassun turkin väreilemään. Pieni liioittelu ei painanut sillä hetkellä hänen omatuntoaan, tärkeintä oli, että hän saisi Tummatassun tottelemaan ja pysymään kaukana taistelusta.
“Pysyttele vain täällä, ja jos näät vihollisen lähestyvän, juokse varoittamaan leiriä.”
“Miksen vain antaisi niille opetuksen itse?” Tummatassu kysyi ääni käheänä.
“Parempi pelata varman päälle. Kuutamoklaanilaiset ovat kuin käärmeitä, ikinä ei voi tietää, mitä ikäviä temppuja he keksivät. Sinut voitaisiin vaikka yllättää takaa päin”, Katajatassu varoitti. Selitys toi oppilaan kasvoille pohtivan ilmeen. Katajatassu väräytti viiksiään mielessään. Oli onni, että Tummatassu oli niin kokematon, ettei näyttänyt epäilevän hänen sanojaan lainkaan.
Katajatassu huikkasi tuolle vielä muutaman kannustavan sanan, ennen kuin kääntyi kohti suuntaa johon Seittitassukin oli kadonnut. Tuuli toi veren hajun mukanaan ja juostessaan naaras oli erottavinaan nummimaan olevan ruosteenpunaisten täplien värittämä. Seittitassun kiiltävät silmät palasivat hänen mieleensä ja yhtäkkiä jännitys löi hampaansa kiinni Katajatassun raajoihin, jotka tallasivat maata tasaisessa rytmissä ja veivät häntä hetki hetkeltä lähemmäs taistelukenttää, hänen ensimmäistä taisteluaan. Hän ravisteli jäykkyyden pois ja madalsi itsensä aluskasvillisuuden peittoon, kun hänen näkökenttäänsä iskeytyi liikkuvia varjoja yön mustuudesta. Kuutamoklaanin reviirin valtavat kuusipuut heiluivat hiljalleen valtavana jättiläisrivinä horisontissa merkkinä siitä, että hän oli saapunut perille. Sade rummutti maata edelleen, sumensi maisemaa ja häivytti taistelevien kissojen hahmot ja hajut toisiinsa. Huudot ja loukkaukset värisyttivät ilmaa.
Katajatassu kerkesi tuskin miettiä, miten lähestyisi ensimmäistä vastustajaansa tai että oliko Seittitassu jo rynnännyt taistelevien kissojen keskelle, kun joku iski kiinni hänen kylkeensä ryminällä. Hyökkääjä oli kuutamoklaanilainen, pihkan ja veren voimakas sekoitus tunki Katajatassun sieraimiin voimakkaasti, ja hetkeksi naaras painui tuntemattoman kissan painon alle. Hän piti sitä merkkinä siitä, että oli hänen tilaisuutensa loistaa.
Ikävä rusahdus jostain hänen luustostaan kaikui Katajatassun korvien välissä, mutta oppilas tuskin tunsi kipua. Kun vastustaja kömpi hänen päältään, varmaan tarkistaakseen oliko jo nujertanut Katajatassun musertaessaan tuon alleen, naaras hyökkäsi silmänräpäyksessä päin kollin kasvoja. Turkiltaan siniharmaan, nuorehkon oloisen mutta selvästi soturin iässä olevan kuutamoklaanilaisen meripihkasilmissä välähti yllätys, kun juuri litistyneenä ja liikkumattomana maassa maannut Katajatassu iski nyt vuorostaan käpälänsä kiinni tämän rintaan. Kuutamoklaanilainen oli ruumiinrakenteeltaan roteva, leveälapainen ja kaiken kukkuraksi Katajatassua suurempi, ja isku ei kaatanut tätä kumoon mutta sai tämän horjahtamaan ja astumaan taakse. Katajatassu sihisi vihaisesti ja viilsi kynnet välähtäen kollin kasvoja. Hän palautti mieleensä kaikki läpikäymänsä taisteluharjoitukset ja toistot, ja kun Kuutamoklaanilainen nousi takajaloilleen ja ponkaisi häntä kohti, Katajatassu livahti tuon alta ja iski hampaansa tämän toiseen korvaan samalla, kun upotti kyntensä pehmeään lihaan tuon kyljessä. Vastustaja rääkäisi ja ravisteli hänet irti. Katajatassu pudottautui kauemmas ja sylkäisi kaaressa suustaan palan kuutamoklaanilaisen korvasta. Maku oli saada hänet oksentamaan ja hän irvisti niin, että hänen hampaansa hehkuivat punaisina hämärässä.
Kuutamoklaanilainen katsoi häntä vauhkosti sateen läpi. Siniharmaan kollin suun ympärille oli kuivunut tuon aiempien vastustajien verta ja nyt uudet punaiset norot koristivat tuon kasvoja niistä kohdista, joihin Katajatassu oli kerennyt tekemään vahinkoa. Naaras räpytteli silmiään tyytyväisenä ja kerkesi ajatella, että oli viimein päässyt käyttämään voimiaan siihen, mihin ne oli tarkoitettu - klaanin suojelemiseen. Kolotus hänen luissaan ja sadeveden raskaannuttama turkki eivät painaneet häntä yhtään. Hän odotti ainoastaan, että saisi upottaa kyntensä kuutamoklaanilaiseen uudestaan.
Kolli syöksähti häntä päin ja oli Katajatassun vuoro nousta takajaloilleen. Naaras läimäisi vihollistaan valtavilla etutassuillaan ja kuutamoklaanilainen perääntyi hetken hämääntyneen näköisenä. Katajatassu mourusi voitonriemuisena ja jatkoi hyökkäystään. Kuutamoklaanilainen katsoi häntä purren huultaan, lasittuneissa silmissä vihaa. Kolli ei antanut hänelle paljoa aikaa miettiä iskujaan, vaan iski vastaan joka kerralla. Katajatassun jatkaessa hyökkäystään keskeyttämättä tuon vastaiskut alkoivat kuitenkin hidastua ja pian tuo horjahti taakse päin. Samalla Katajatassu täräytti kollia poskeen ja kuutamoklaanilainen putosi maahan yhtäkkiä heikkona kuin tuulen riepottelema lehti.
Katajatassu pohti, kauanko kolli oli jo kerennyt taistella ennen hänen tuloaan, pohti, miten itsevarmalta tuo oli vaikuttanut hypätessään hänen niskaansa. Kuutamoklaanilainen ei ollut varmaankaan odottanut saavansa vastaansa täysissä voimissaan olevaa kissaa tässä vaiheessa pitkittynyttä taistelua. Katajatassu oli saanut vain muutamia viiltoja naamaansa. Naaras tunsi ylpeyttä rinnassaan ajatellessaan, että joistain niistä saattaisi jäädä arpia, olivathan kuutamoklaanilaisen kynnet iskeneet syvälle ja kovaa.
#Ansaitset tuon siitä, että aliarvioit minut#, vuoristoklaanilainen ajatteli puuskuttaen ja katsoessaan kuinka kolli kiemurteli maassa. Kesken taistelun hän ei ollut kiinnittänyt huomiota ympärillään jatkuvaan kaaokseen, mutta nyt hän huomasi kissojen taistelevan kaikkialla ympärillään, tuskanhuutojen kaikuessa läpi veren metallisesta hajusta raskaan ilman. Katajatassu vilkuili ympärilleen varuillaan. Hän ei antaisi enää yhdenkään kirpputurkin yllättää häntä.
Juuri kun tuo ajatus oli lähtenyt Katajatassun päästä, kuutamoklaanilaisen mutamaassa huohottava ruho liikahti väkivaltaisesti häntä kohti ja sielunsa silmin Katajatassu näki, kuinka tuo oli aikeissa lähteä jälleen vastahyökkäykseen. Toinen naaraan valtavista etukäpälistä painautui voimakkaana kollin kurkulle niin, että suurikokoinen hyökkääjä näytti taas hetkessä harmittomalta.
Katajatassu oli tiennyt olevansa vahva pitkään, mutta nyt hän todella tunsi sen, näki käpäliensä työn henkeään haukkovana sekamelskana suoraan silmiensä edessä. Kuutamoklaanilaisen syke pamppaili hänen polkuanturaansa vasten poukkoillen ärhäkkäästi kuin ampiainen, kunnes liike yhtäkkiä hiipui.
Katajatassu siristi silmiään hämärässä eikä tiennyt oliko murskannut tuon kurkun, vai oliko verenhukka pitkän taistelun tuloksena tehnyt tehtävänsä, vai oliko kollin sydän pysähtynyt jostain muusta syystä - mutta nyt ruumis makasi velttona hänen allaan ja hän perääntyi sen päältä inahtamatta.
Hetken Katajatassua puistatti. Mutta tunne oli poissa silmänräpäyksessä, niin kuin hänen selkäänsä rummuttava sade olisi huuhtonut sen pois.

//valikoin Katajatassun uhriksi siis Kivivyöryn, toivottavasti se käy eikä ollut huitelemassa jossain muualla ! taistelussa olijat voi jatkaa/käyttää katajaa tarinoissa jos haluaa ^^

​

Taistovaara - Luopio

Magic

Yötassusta oli tullut kovin suloinen.
Taistovaara leikitteli hymyillen tulevaisuuden mahdollisuuksista, joissa neljä hänen kerran kohtaamaansa pientä pentua olivat kukin kasvaneet sotureiksi, kehittäneet omat luonteensa ja löytäneet kutsumuksensa. Luopion veti ajatuksistaan kaukaa kuuluva taisteluhuuto.
*Ah, aivan. Tuonne se pieni vintiö oli varmaankin menossa.*
Ajatus kunnon klaanitaistelusta houkutti. Tunne klaanitovereista naaraan rinnalla puolustamassa toimiaan läikäytti hänen rinnassaan jotain lämmintä, jota Taistovaara ei ollut valmis myöntämään.
*Ehkä, jos olisin syntynyt toiseen klaaniin. Näillä eväillä klaaniutopiaan ei ollut mitään mahdollisuuksia.*
Luopio harkitsi askeliaan hetken. Aaltotähti voisi olla pulassa. Kenties avun tarpeessa, ja ehkä silloin klaanistatuksella ei olisi niin paljoa merkitystä?
Lopulta hän kuitenkin kääntyi pois päin. Jos klaanien välillä olisi jo kahinaa, ei ylimääräisiä osallistuja todennäköisesti kaivattaisi.
*Ei muuten, mutta en viitsisi aiheuttaa Aaltosyöksylle lisää vaikeuksia... Päällikkö, sentään.*
Taistovaara lähti juoksemaan kohti kauempaa reviirirajaa. Jos klaanien soturit olivat kiinni taistelussa, nyt olisi täydellinen hetki viedä loppuun aiemmin kesken jäänyt saalistusreissu.
*Nyt voisi olla myös helpompi hetki hiipiä tapaamaan niitä kolmea muuta vintiötä...*
Ajatus oli houkuttava, mutta nykyisessä tilanteessa myös vaarallinen. Eikä kolmikko sitä paitsi tuntisi häntä ollenkaan.
*Sentään Uskosielu voi auttaa Yötassun kanssa. Sen keskustelun haluaisin kuulla.*
Aiempi suunnitelma etäällä pysymisestä ja pentujen jättämisestä tuntui ajan kuluessa entistä tylsemmältä.
*Täytyyhän jonkun pitää huoli, että suvun nimi säilyy, eikä penskoista tule aivan liian kuuliaisia sotureita. Kunhan ovat kunnolla ja uskollisia. *
Taistovaara naurahti itsekseen, ja hyppäsi pienen puron yli. Kyllä tässä vielä kerkiäisi aiheuttaa vaikka mitä kaaosta, kunhan klaanit saivat omansa ensin selvitettyä.

​

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

*Miten voi olla näin vaikeaa löytää valkoinen turkki keskellä lehtisadetta?*
Aaltotähti ei ollut aivan varma, miten tilanne oli päätynyt näin kaoottiseksi. Hän yritti paikantaa varapäällikköään taistelevien kissojen joukosta, ja haravoi samalla katseellaan muiden klaanien päälliköitä.
*Kuka täällä on johdossa? Tämän on loputtava!*
Muutama vieras soturi tuntui välttävän päällikön kimppuun käymistä, ja hyökkäsi sen sijaan hänen rinnallaan olleen soturin kimppuun. Ruskeaturkki näytti pärjäävän hyvin, joten Aaltotähti loikkasi eteenpäin, jatkaen aiempaa etsintäänsä.
"Kappas! Kukas se siinä!"
Aaltotähdelle tuntematon tummaturkkinen kolli asettui päällikön eteen taisteluasennossa. Päällikö oli melko varma, että oli nähnyt kollin Neljän virran tammella, mutta sillä ei vaikuttanut olevan nyt mitään merkitystä.
"Väisty", Aaltotähti sähähti kylmästi ja yritti kulkea kissan ohitse. Tummaturkki sähähti ja hyökkäsi kohti Aaltotähden kurkkua.
*No, kai tätäkin täytyy välillä harjoitella.*
Aaltotähti kierähti nopeasti oikealle sivulleen ja sivalsi vuorostaan vieraan kollin kylkeä kohti. Hänen ollessa juuri laskeutumassa, päällikkö hyökkäsi kaikella voimallaan toisen kylkeen ja hänen menettäessa tasapainonsa, painoi kollin kovalla voimalla maahan.
"Sanoin: väisty. Takaisin leiriisi, jos voisit."
Aaltotähti ei halunnut asettaa tappamisen esimerkkiä, mutta kollin yrittäessä nousta tönäisi tämän kohti lähellä olevaa kiveä riittävällä voimalla, ettei toisesta olisi ainakaan pieneen hetkeen juuri apua taistelussa. Päällikkö ravisti nopeasti turkkinsa ja lähti juoksemaan kohti seuraavaa kissojen joukkoa, jossa hän luuli nähneensä vilahduksen valkoista.
"Myrskytuuli!"
*Mitä ihmettä täällä on oikein tapahtunut?*

​

Uskosielu - Vuoristoklaani

Magic

Näytä rauhalliselta. Näytä varmalta. Näytä rauhalliselta. Näytä varmalta.
Eikö Aaltotähden tai ainakin Myrskytuulen pitäisi olla jo takaisin?
Aika tuntui matelevan. Taistelusta ei ollut kuulunut mitään, ja Uskosielu oli lopulta päätynyt seisomaan väliaikaisen leirin sisäänkäynnin lähelle kuin uutisia odottaen.
*Taistelut ovat aina pitkiä. Kai. Kyllä he pian tulevat. Jos joku olisi kuollut, he olisivat jo lähettäneet jonkun.*
Uskosielu liikahti paikaltaan vasta pitkän tovin kuluttua.
*Osa oppilaista saattaa olla hermoraunioina. Heidän vointinsa olisi pitänyt tarkistaa jo aiemmin...*
Suurin osa klaaniin jääneistä sotureista oli asemissa, tai muuten valmiina toimimaan. Moni oppilas oli seurannut heidän esimerkkiään, vaikka merkkejä leiriin suuntautuvasta hyökkäyksestä ei ollut. Tunnelma oli siitä huolimatta kireä.
*Viime aikojen tapahtumien jälkeen se on kyllä odotettavissa.*
Uskosielu oli juuri kävelemässä kohti leirin reunalla harjoittelevaa oppilasryhmää, kun kiihtynyt naukaisu kiinnitti hänen huomionsa. Salamavirta lähestyi Uskosielua, ja soturi sai välittömästi tunteen, että tämä päivä oli muuttumassa entistä pahemmaksi.
"Oletko nähnyt Tummatassua?"
Uskosielu jäätyi pieneksi hetkeksi ja vilkaisi ympärilleen. Nuoremman oppilaan ei todellakaan pitäisi olla soturipartion mukana, joten kai hän oli leirissä?
"Minä en ole", Salamavirta jatkoi odottamatta vastausta, selvästi hermostuneena - tai kenties ärsyyntyneenä tilanteeseen.
Uskosielu kävi mielessään läpi listaa oppilaista, jotka olivat lähteneet mukaan taisteluun. Hän soimasi itseään siitä, ettei ollut kiinnittänyt parempaa huomiota siihen, keiden oppilaista oli pitänyt jäädä leiriin, mutta soturi oli harvinaisen varma, että Tummatassun nimi ei ollut ollut lähtevien listassa.
Uskosielu pudisti päätään hermostuneena ja naukaisi hiljaa, kiinnittääkseen lähellä seisoneiden Murattituulen ja Piikkisammaleen huomion aiheuttamatta suurempaa paniikkia.
"Tarkistakaa leiri, Tummatassua ei ole näkynyt hetkeen. "
Kolme soturia hajaantuivat heti pyynnön kuultuaan ja Uskosielu livahti itse tarkistamaan leirin sisäänkäynnin läheisyyden. Tuoksujen sekamelskasta oli mahdotonta sanoa, keitä leiristä oli lähtenyt viime aikoina. Uskosielun vielä käydessä jälkiä läpi, palasivat kolme muuta hänen luokseen, kukin pudistaen päätään vakavan näköisenä.
Uskosielun sydäntä kylmäsi. Yötassu oli onneksi ollut vain metsästämässä, mutta millä todennäköisyydellä myös Tummatassu olisi vain viattomalla partioretkellä? Sen oppilaan tuntien, mahdollisuudet eivät olleet kovin hyvät. Uskosielu seisoi hieman suoremmassa yrittäen vakuuttaa itsensäkin siitä, että tilanne oli hallussa.
"Selvä. Te kolme. Otatte etsintäpartion leirin suulta. Ellei selkeää jälkeä löydy... lähtekää taistelun suuntaan."
"Sinne on mennyt paljon väkeä. Jälki tuskin on kovin selvä, vaikka sellainen löytyisikin", Murattituuli vastasi mietteliäänä, mutta jo matkalla kohti ovea.
"Yrittänyttä ei laiteta. Salamavirta, olet johdossa. Menkää."
Kolme soturia nyökkäsivät kukin, ja pinkaisivat ulos leiristä.
*Täytyy pysyä rauhallisena. Jos joku kysyy, he lähtivät hakemaan ruokaa...*
Uskosielu kääntyi katsomaan muuta leiriä mietteliäänä. Kai tässä pitäisi vielä tarkistaa, ketä muita leiristä puuttui.

//Seitti ja Kataja HOX! Nää on kyl niin hukassa et on täysin uskottavaa et kolmikkoa ei löydy ajoissa. Käyttäkää elementtinä jos haluatte.

Ps. Yritin käydä eri tarinoita läpi et kuka soturi nyt on missäkin päässä mut jos vahingossa silti laitoin tähän kissat jotka on jo taistelemssa niin leikitään et käytin jotakuta muuta xd

​

Yötassu - Vuoristoklaani

Magic

"Oletko valmis?"
Uskosielun sanat kaikuivat oppilaan päässä hänen tarkistaessaan leirin reunoja kymmenettä kertaa. Hän oli tehnyt kierrostaan uskollisesti muutaman hetkisen välein, haluten tuntea itsensä hyödylliseksi. Osa muista leiriin jääneistä oppilaista seisoi jännittyneinä aloillaan, leirin ulkoisia tapahtumia kuunnellen, ikään kuin taistelun etenemisen voisi kuulla täältä asti. Näyttipä joku sparraavan mestarinsakin kanssa.
Päivän aiemmat tapahtumat, taisteluun karkaaminen, vieraan naaraan tapaaminen ja Uskosielulle valehteleminen pyörivät Yötassun mielessä sekavana verkkona, mutta ylpeys ja tahto puolustaa leiriä loi niiden ylle tietyn rauhan.
*Mitä jos he tulevat tänne? Muistanko kaikki hyökkäysliikkeet? Tai väistöt? Pitäisikö minunkin sparrata vai säästää energiaa?*
Yötassu ei löytänyt mestariaan katseellaan, mutta vilkuili hetken leirin sisäänkäynnin luona seisovan Uskosielun suuntaan.
*Hänellä on tärkeämpää tekemistä.*
Oppilas istui hetkeksi alas ja katseli tätinsä vartiota ylpeänä.
*Ehkä jonain päivänä minutkin voi jättää leirin johtoon. Ja pysyn noin rauhallisena ja varmana kaikesta.*
Kauaa oppilas ei malttanut istua aloillaan. Jännitys hänen kehossaan tuntui ylimääräisenä energiana ja säpinöintinä, joka pakotti nuoren kissan takaisin jaloilleen etsimään seuraavaa tehtävää.
*Ehkä teen vielä sen yhdennentoista kierroksen.*

​

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Taisteluita. Pettureita. Lupauksia, tulevia, menneitä, taisteluita, taisteluita.
*Elämä on mennyt hulluksi.*
Tuuli pöllytti varapäällikön turkkia. Kauempaa kuuluvan partion äänet tuntuivat kissan korvissa liian kovilta. Oliko se partio ollenkaan? Lisää kissoja taisteluun?
*Ehkä jokin uusi taistelu on alkanut*, varapäällikkö ajatteli, pystymättä estämään katkeran puoleista sarkasmia tihkumasta mieleensä.
Klaaninsa puolustaminen oli hänelle kunniatehtävä. Varapäällikkö muisti yhä kirkkaasti päivän, jolloin hän oli saanut nykyisen asemansa klaanissa. Kuinka ylpeä hän oli ollut, ja miten mahdollisuus puolustaa klaania tuntui pyyhkivän pois kaikki avoimet kysymykset soturin identiteetistä ja epävarmuudesta osaa klaanitovereistansa, tai heidän ajatusmaailmojaan, kohtaan.
Nuo epäilykset olivat heränneet jälleen, kun yhä useampi soturi oli alkanut mutista ajatuksia taisteluista ja konflikeista.
Nummipyörteellä ei ollut ongelmaa taisteluiden kanssa. Hän oli käyttänyt tuhottomia tunteja harjoitellen, katsellen auringonlaskua iskuja ja väistöjä treenaten. Mutta noita taitoja oli pitänyt käyttää puolustamiseen, ei hyökkäämiseen, ja nyt noiden kahden raja tuntui alkavan hämärtyä.
*Hämärtyköön. Kunhan sitä ei ylitetä kuin äärimmäisessä hädässä, klaanin hyvinvointi menee kaiken edelle. Kanjonissa on vain levoton jakso.*