28.3.26 klo 10.26

Käpy, erakko

Usva

Kiroan kaikkia huonon sään aiheuttavia asioita. En tiedä mitä ne ovat, mutta kiroan ne kuitenkin. Vihaan hiirenkorvan aikaa. Silloin sataa, ja on märkää, ja minua aivastuttaa koko ajan. Lisäksi en koskaan pysy kuivana. En viime yönä nukkunut silmäystäkään, koska oli ukkosmyrsky, ja olen metsässä. Säikyin koko ajan salamoita, vaikka sitä en ikinä myöntäisi ääneen. Muutamia puita myös kaatui, joten en uskaltanut nukkua. Nyt olen väsynyt, mutta päätän silti lähteä metsästämään. Tarvitsen ruokaa kurnivaan mahaani. Ravistelen pitkästä turkistani suurimmat vedet ja lähden matkaan piilopaikastani.

Riista on varmaankin lähtenyt karkuun myrskyä, koska en aluksi löydä yhtään mitään. Olen luovuttamassa ja lähtemässä toiseen osaan metsää, kun kuulen oravan rapistelua läheltä. Hiivin lähemmäs ääntä niin hiljaa kuin osaan. Kun olen parin ketunmitan päässä oravasta, se kuitenkin huomaa minut, ja säntää läheisen kuusen oksille. Minä kiipeän perään. Nokkelasti kiipeän toiselta puolelta puuta kuin orava, ja menen ylemmäksi kuin se. Päätän hypätä sen niskaan, vaikka oksa katkeaisi painoni alla. Olen niin matalalla, että se ei haittaisi. Ajoitan kuitenkin hyppyni väärin, ja orava pääsee hyppäämään toiseen puuhun, ja minä rämähdän maahan.
“Hiirenpapanat!” kiroan ääneen. Nyt lavassani vihloo kipu, kun laskeuduin omituisesti toisen tassuni päälle. Olen näköjään liian väsynyt oravajahtiin. *Löytyisikö täältä sitten hiiriä?* mietin toiveikkaana ja lähden kulkemaan hiipien eteenpäin. Pian vastaani tulee, ei hiirtä, vaan kissan… ja veren tuoksu. *Voi ei. Kuka on loukkaantunut?* huolestun. Riennän eteenpäin ja näen edessäni kaatuneen puun. Ja yhden sen paksuimman oksan alla makaa harmaanvalkea kissa. Juoksen kissan luo. Hän tuoksuu klaanilta, mutta en haista yhtään toista klaanikissaa lähellä. Yritän tökkiä kissaa hereille. Pakko minun on häntä auttaa, vaikka klaanikissa onkin.
“M--häh? Jalkani… missä ne ovat? Sattuu selkään,” kissa mutisee, mutta ei vaikuta olevan kunnolla hereillä.
“Miten niin? Siinähän jalkasi ovat, tuon oksan alla!” tokaisen, ja mietin, miten voisin tätä nuorta kissaa auttaa. Tajuan, että hän on varmasti satuttanut selkänsä, joten huudahdan: “Älä liiku! Jos selällesi on käynyt jotain, se voi olla todella vaarallista.”
Yritän työntää oksaa pois kissan päältä, mutta huomaan heti, että se ei tulisi onnistumaan, ei ainakaan yksin. Ehkä pystyisin kaivamaan maata kissan ympäriltä sen verran, että kissaa pystyisi liikuttamaan. *Mutta mitä minä sitten tekisin? Ei minulla ole paikkaa, johon viedä tätä kissaa,* ajattelen, mutta silti alan kaivamaan maata pois kissan ympäriltä. En ole ehtinyt tätä paljoa tehdä, kun kuulen rapistelua metsästä. Nostan pääni valppaana, ja kuulostelen, mistä päin ääni tulee. Tajuan, että minua ja puuta kohti on tulossa kaksi kissaa.
“Haistan kissoja!” joku huudahtaa.
“Kissoja! Mitä tarkoitat? Kaksi kissaa? Joutsensiipi!” huutaa toinen, hieman epätoivoisen kuuloinen ääni.
Pian puun viereen pelmahtaa kaksi kissaa, toinen pieni ja oranssi, toinen siniharmaa ja hieman kookkaampi. Oranssi kissa näyttää tutulta, mutta en yhtään tiedä miksi.
“Joutsensiipi!” hengähtää oranssi kissa, eikä edes aluksi huomaa, että olen tämän Joutsensiiven vieressä.
Siniharmaa kissa jää kuitenkin paikalleen ja tuijottaa minua varuillaan.
“Kuka sinä olet?” hän kysyy. “Et ainakaan klaanikissa,” hän toteaa nyrpistäen nenäänsä, mutta rientää myös Joutsensiiven vierelle.
“Olen Käpy. Yritän auttaa ystäväänne,” sanon. Minun on parempi pysyä rauhallisena, koska nämä kaksi ovat selvästi kiihtyneistä. “Yritän kaivaa maata hänen ympäriltään, että saisin tuon oksan pois hänen päältään.”
Siniharmaa kissa nyökkää ja selittää tilanteen oranssille kissalle, joka yrittää puhua Joutsensiivelle, mutta tuo ei reagoi.
“Joutsensiipi! Miten sinulle kävi näin?” hän huudahtaa melkein paniikissa.
Huokaisen, mutta päätän auttaa näitä kahta kissaa, jotka ovat selvästi todella huolestuneita. Niin olen minäkin. En ole koskaan välittänyt tuntemattomasta näin paljon, mutta hän mahtaa olla niin kovassa kivussa, ettei minun auta muu kuin tehdä niin.

28.3.26 klo 9.39

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä makoili pentutarhan raunamilla, katsellen laiskasti kuinka Kalmapentu pallotteli pienen luunpalasen kanssa itsekseen.
"Kalmapentu", Pihlajamyrsky naukaisi lempeästi astellessaan pennun viereen. Soturi ja naaraspentu nostivat katseensa samaan aikaan Luuklaanin varapäällikköön.
"Valmistaudu päivän menoihin...", oranssipilkullinen naaras virnisti ja katsoi klaanin ainoaa pentua merkitsevästi. Oranssiturkkinen naaras ja tummanharmaa kissa katselivat sitten kuinka vaaleanruskea kissa tepasteli Kuolontähden pesälle ja upposi sitten sen pimeyteen. Kalmapentu nousi nopeasti pystyyn ja sukelsi pentutarhaan sisään.
"Kultakyyhky!" Jääsilmä kuuli pennun huudahtavan. Kuningattaren vastausta ei soturi kuullut, mutta hetken päästä naaraspentu taas hihkui: "Päiväunet sikseen! Minusta tulee tänään oppilas!"

"Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähti huusi. Jääsilmä oli yhä samalla paikallaan pentutarhan vieressä, mutta makaamisen sijasta hän oli jaksanut nousta jopa istumaan. Kultakyyhky ja Kalmapentu olivat vain ketunmitan päässä hänestä.
"Nyt se tapahtuu", kuningatar virnisti. Pentu henkäisi jännittyneenä vastauksensa: "Unelma toteutuu..."
Sitten tummanharmaa naaras henkäisi syvään ja sujahti eturiviin. Jääsilmä seurasi kuinka tuo puikkelehti klaanitovereidensa välistä sukkelasti, vaikka pentu oli aina tuntunut olevan todella arkaluonteinen ja ujo. Kai todellisuus oppilaaksi pääsystä oli valanut kissaan rohkeutta.
"On tullut aika nimittää uusi oppilas. Kalmapentu, astu eteenpäin", Kuolontähti naukaisi. Kalmapentu astui askeleen eteenpäin rivistä ja seisoi sitten hiiskumatta koko Luuklaanin katseiden alla.
"Kalmapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on sinun vuorosi siirtyä soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kalmatassuna. Mestariksesi tulee Puolikasvo", päällikkö naukaisi ja kääntyi nyt soturin puoleen, joka asteli muusta katsojajoukosta tulevan oppilaansa viereen. Jääsilmä oli kieltämättä yllättynyt tästä mestarivalinnasta, sillä Kalmatassu suorastaan hyppäsi säikähdyksestä nähdessään tulevan mestarinsa karun ulkomuodon.
"Puolikasvo, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi suunnitelmallinen ja rauhallinen, ja toivon sinun opettavan kaiken osaamasi tälle oppilaalle", Kuolontähti naukaisi. Mestari ja oppilas kumartuivat koskettamaan neniään, vaikka Jääsilmä pystyi näkemään kuinka Kalmatassun jokainen niskakarva sojotti kauhusta pystyssä. Sitten soturi kuuntelee, kuinka Luuklaani huutaa oppilaan nimeä: "Kalmatassu! Kalmatassu!"
Kissat virtasivat uuden oppilaan ja mestarin ympärillä onnittelemassa heitä, mutta oranssiturkkinen soturi ei jaksanut nostaa takapuoltaan maasta seuratakseen klaanitovereiden esimerkkiä. Aurinkohuipun aurinkokin paistoi tähän juuri niin sopivasti...

26.3.26 klo 19.28

Kettukaiku, Nummiklaani

Usva

//Joutsensiiven etsintä pt. 1

Kettukaiku ei saanut unta. Kun hän vihdoin sai unen päästä kiinni, hän nukahteli katkonaisesti läpi yön. Hän kuuli sateen kohinan ulkoa, ja vaikka se ei yleensä häntä häirinnyt, nyt se vain vaikeutti unen tuloa. Hänellä oli tunne, että jokin oli pielessä, mutta mikä ihme se olisi, kun hän oli vastanimitetty soturi, ja hän oli selvinnyt Tähtiklaanin tehtävästä. Kaikki oli kunnossa. Joten miksei hän saanut unta? *Mikä minulla on?* Kettukaiku ajatteli ärsyyntyneenä. Hänet oli laitettu aikaisen aamun partioon, ja hän ei halunnut valvoa. Kettukaiku pyöri sammalpedillään hetken, ja kuuli jonkun toisenkin tekevän niin. *Joku muukaan ei saa unta. Onkohan se taas Joutsensiipi?* hän mietti ja pyörähti ympäri pedillään. Sitten hän yritti tyhjentää ajatuksensa ja nukahtaa uudestaan. Hän onnistui saamaan mukavan asennon ja vihdoin, hän nukahti.

Kettukaiku heräsi hätkähtäen. Hän oli nähnyt unta. Unta, jossa oli ukkosmyrsky. Joku huusi. Ukkosmyrsky… pimeys… liukasta… *Äh, en muista enää. Toivottavasti se ei ollut mitää tärkeää…* hän ajatteli ja nousi. Hän muisti että hänet oli laitettu aamupartioon. *Ei kai se ole lähtenyt jo?* Kettukaiku mietti ja pienimuotoinen paniikki iski häneen, joten hän riensi ulos sotureiden pesästä. Mutta leiriaukiolla ei ollut melkein ketään, vain Omenakukka, joka oli myös partiossa mukana.
“Hei,” Omenakukka tervehti. “Keitä muita partioon on tulossa?”
“Hmm… muistaakseni Timaliviiksi ja Mustatassu, sekä Kottaraistuli,” Kettukaiku vastasi.
Samaan aikaan kun Kettukaiku sanoo tämän, unisen näköinen Mustatassu kömpi oppilaiden pesästä perässään hänen mestarinsa. *Jaa, Mustatassu ei näköjään halunnut herätä,* Kettukaiku ajatteli huvittuneena.
“Kettukaiku, kävisitkö hakemassa Kottaraistulen?” Timaliviiksi pyysi.
Kettukaiku nyökkäsi ja teki niin kuin häneltä on pyydetty. Kottaraistulikin oli hieman uninen, hän oli ilmeisesti mennyt myöhään nukkumaan. Partio oli nyt valmis lähtöön, joten Timaliviiksi heilautti häntäänsä lähdön merkiksi.

Kun Kettukaiku astui nummille, hän melkein heti liukastui. Nummimaa oli märkää ja mutaista. Oli satanut, ja paljon. Edelleen ripotteli vettä, mutta aurinko oli nousemassa pilvien lomasta.
“Onkohan täällä ollut ukkonen?” Kottaraistuli mietti ääneen.
“Varmaan,” Kettukaiku totesi.
“Sadeläikkä käski meidän mennä Kuutamoklaanin rajalle, tarkistamaan ne. Tuskin mitään on tapahtunut, mutta aina on hyvä partioida. Suunnataan siis sinne,” Timaliviiksi kertoi.
Mitään ei tule pitkään aikaan vastaan, muuta kuin lisää märkää maata ja mutaa.
*En jaksa enää näin mutaista säätä!* Kettukaiku ajatteli turhautuneena, mutta päätti olla valittamatta, ja ravisteli vain hieman tassujaan. Hän ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, kunnes… kunnes… *Mikä tuolla on? Onko se kuollut saaliseläin?* hän ihmetteli. Hän nosti vauhtiaan hieman mennäkseen sen luo. Se oli kani. Kuollut kani, jossa oli selvästi puraisun jälki. “Hei! Joku on tappanut kanin reviirillämme!” Kettukaiku huutaa muille partion jäsenille. Hän kumartuu haistelemaan kania, mutta se ei tuoksukaan erakolle, tai muulle klaanille vaan… Joutsensiivelle! Kettukaiku oppi tunnistamaan ystävänsä kanervaisen tuoksun heidän klaanienpelastusretkellään. “Tämä tuoksuu Joutsensiiveltä. Miksi ihmeessä hän olisi jättänyt saaliinsa tänne? Keskelle nummea?”
Kottaraistuli ja Mustatassu katsoivat Kettukaikua hämmentyneenä. Hekään eivät ymmärtäneet, miksi ihmeessä Joutsensiipi jättäisi saaliinsa nummelle.
“Onko kukaan nähnyt häntä?” Kettukaiku kysyi.
“Näin hänet viimeksi eilen iltapäivällä saalistuspartiossa. Hän vaikutti silloin hieman uupuneelta. Onpa kummallista…” paikalle saapunut partion johtaja Timaliviiksi kertoi.
“Niin on! Missä hän on?” Kettukaiku ihmetteli. Nuori soturi ei tajua yhtään Joutsensiipeä, tämä ei ollut yhtään hänen tapaistaan!
“No, tehdäänkö niin että suoritamme partion loppuun, ja sitten kyselemme leirissä onko kukaan nähnyt Joutsensiipeä?” Timaliviiksi ehdotti.
Kettukaiku nyökkäsi, vaikka huoli kalvoi hänen sisintänsä. Mitä jos Joutsensiivelle oli käynyt jotain?

Leirissä partio raportoi tapahtuneesta päällikölle. Liekkitähtikin vaikutti hämmentyneeltä. “Kyselisitkö, onko kukaan nähnyt häntä ennen kuin teemme mitään muuta?” hän pyysi Kettukaiulta.
“Joo. Toivottavasti hän on täällä leirissä, ja on ollut vain omituisen hajamielinen,” Kettukaiku sanoi ja lähti kiertämään leiriä ja kyselemään onko kukaan nähnyt hänen ystäväänsä. Kaikki pudistavat päätänsä, tai vastaavat että olivat nähneet tuon harmaalaikukkaan soturin viimeksi eilen. Kun hän kulkee pentutarhan ohi, pennut vinkuvat häneltä tarinaa.
“Kettukaiku, voitko kertoa tarinan, jooko? Leijonakynsi ei suostu enää!” Alppipentu pyysi.
“En, en nyt. Minun pitää etsiä Joutsensiipi,” Kettukaiku vastasi.
“Voitteko sitten myöhemmin MOLEMMAT kertoa tarinan?” Vilupentu innostui.
“Katsotaan sitä sitten myöhemmin,” Kettukaiku hymähti, ja jatkoi kyselemistä.

Hän oli kysellyt nyt melkein kaikilta leirissä. Hän oli juuri lähdössä takaisin päällikön luo, kun Haukkaliito käveli hänen eteensä.
“Kuulin, että etsit Joutsensiipeä. Eikö hän palannut yölliseltä kävelyltään?” hän kysyi.
*Yölliseltä kävelyltään? Olisi pitänyt arvata,* Kettukaiku ajatteli. “Ei ole. Sen takia olen kysellyt hänen peräänsä, olen huolestunut,” hän sanoi ääneen.
“Hm. Erikoista,” Haukkaliito totesi. “Toivottavasti hän löytyy.”
Kettukaiku meni takaisin päällikön luokse, joka oli juuri lähdössä metsästämään.
“Ei hän ole leirissä…” Kettukaiku kertoo huolta äänessään. “Eikä kukaan ole nähnyt häntä tänään. Kuulemma hän lähti yölliselle kävelylle, ja häntä ei ole nähty sen koommin.”
“Tämä ei ole Joutsensiiven tapaista,” Liekkitähti sanoo mietteliäänä.
“Voinko mennä etsimään häntä?” Kettukaiku kysyi
“Mene vain. Ota mukaasi pari soturia tai oppilasta, jos haluat. Olisi ikävä menettää yksi lupaavimmista nuorista sotureistamme. Palaa kuitenkin auringonlaskun aikaan, jos häntä ei ole löytynyt. ” Liekkitähti vastasi. Ilmeisesti hänelläkin oli huoli Joutsensiivestä.

Kettukaiun mukaan tulee Haukkaliito, joka oli viimeksi nähnyt Joutsensiiven, sekä Ratamosydän.
“Kani löytyi läheltä Kuutamoklaanin rajaa. Mutta hän on voinut siitä mennä mihin suuntaan tahansa,” Kettukaiku kertoi.
Haukkaliito näytti hieman epäilevältä. “Miten ajattelimme löytää hänet? Mitä jos hän on vain tarvinnut yksinoloaikaa, ja mennyt vähän liian pitkälle, joten hän yöpyi jossain muualla?” hän miettii.
“Ei se olisi Joutsensiiven tapaista! Jos ei kiinnosta, lähde leiriin, tai johonkin partioon, sinua ei pakotettu tähän,” tiuskaisi Kettukaiku vastaukseksi. Hän tunsi heti tiuskaisun jälkeen huonoa omaatuntoa. Ei tuo ollut hänen tapaistaan. Hän oli vain huolissaan.
“Kyllä me hänet löydämme,” Ratamosydän sanoi rauhoittelevasti, ja hänen häntänsä sipaisee Kettukaiun selkää lohduttavasti.
He kulkivat kohti Kuutamoklaanin rajaa haistellen koko ajan ilmaa, jos siinä olisi Joutsensiiven tuoksua. Rajan lähellä he pysähtyivät.
“Mitä jos nyt hajaannumme, ja etsimme tältä alueelta mahdollisia merkkejä Joutsensiivestä?” Kettukaiku ehdotti.
Hänen kaksi toveriaan nyökkäsivät.

Joutsensiivestä ei näkynyt jälkeäkään. Edellisyön myrsky oli varmaan haihduttanut kaikki tuoksut ja tassunjäljet alueelta. Kettukaiku kysyi epätoivoissaan jopa kaukana menevältä Kuutamoklaanin rajapartiolta, olivatko he nähneet Joutsensiipeä. Kuutamoklaanilaiset katsoivat Kettukaikua halveksivasti, mutta kiltein heistä vastasi, että kukaan nummiklaanilainen ei ollut eksynyt heidän reviirilleen. Kettukaiku alkoi ajatella, että jäljellä on vain yksi vaihtoehto. Joutsensiipi oli eksynyt reviirin ulkopuolelle. Kun hän kokoontuu etsintäpartionsa kanssa uudestaan, ja kertoo ajatuksestaan, he vaikuttavat epäileväisiltä.
“Mutta kun tämä on ainut vaihtoehto! Ainakin minä lähden reviirin ulkopuolelle!” Kettukaiku intti. Hän on päätöksensä tehnyt, ja kukaan ei tulisi sitä muuttamaan.
“Hyvä on. Minä en tule mukaan. Kerron tästä päällikölle,” Haukkaliito sanoi.
“Minä tulen mukaasi. En päästä sinua yksin,” Ratamosydän päätti.
Partion jäsenet nyökkäävät toisilleen ja lähtevät eri suuntiin, Haukkaliito leiriä kohti ja Ratamosydän ja Kettukaiku kohti ei kenellekään kuuluvaa aluetta, jossa oli vain tiheää metsää.

25.3.26 klo 20.14

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän nuuski ilmaa. Ututähti hiipi muutaman hännänmitan päässä hänen takanaan. Soturi höristi korviaan kuullessaan rapinaa edessä avautuvasta maastosta. Ja sitten se tuli näkyviin, sama jänis mitä he olivat aikaisemmin jahdanneet. Hän seisahtui paikoilleen, varoen ettei väräyttäisi edes viistäkään. Pitkäkorva oli noin kolmen ketunmitan päässä mustaturkkisesta naaraasta. Hitaasti hän asettui vaanimisasentoon ja keikutti lantiotaan puolelta toiselle. Viimeinen syvä hengenveto ja sitten turkoosisilmä loikkasi. Hän tarrasi saaliistaan kiinni, mikä huudahti kauhuissaan ja alkoi rimpuilla. Tammisydän tiukensi otettaan ja puraisi jäniksen kaulaa voimakkaasti. Eläimen ruumis valahti elottomaksi ja soturi tiputti sen maahan. Hän kääntyi innoissaan katsomaan kumppaniaan.
"Sain sen!" mustaturkkinen naaras sanoi virnistäen.
"Hienoa työtä", Ututähti sanoi. Tuo asteli kumppaninsa viereen ja nuuhkaisi ilmaa.
"Nyt taitaa ollan minun vuoroni", Puroklaanin päällikkö puuskahti ja virnisti sitten ilkikurisesti.
"Siitä vain. Ajattelitko saavuttaa uuden ennätyksesi hiirenmetsästyksessä?" Tammisydän kysyi naurahtaen ja tönäisi kumppaniaan leikillään. Tuo kohautti lapojaan ja kääntyi.
"Olisi sekin jo jotain", Ututähti naurahti ja lähti liikkeelle. Soturi seurasi luonnonvalkeaa naarasta pusikkoon.

Tammisydän katseli kuinka Ututähti saalisti variksen toisensa perään. Hän oli yllättynyt, sillä lintuja vaikutti ilmestyvän koko ajan lisää.
"Onko tämä normaalia?" soturi kysyi katsoessaan taivaalle. Se oli suorastaan mustana variksista.
"VÄISTÄ!" päällikkö yhtäkkiä huudahti ja loikkasi kumppaninsa päälle, työntäen hänet sitten kivikasan taakse. Mustaturkkinen naaras vinkaisi variksen nokan viiltäessä hänen lapaansa haavan.
"Mitä tämä on?" Tammisydän naukaisi ja painautui maata vasten.
"En tiedä... En ole ikinä nähnyt näin paljon variksia, ja miksi kummassa ne hyökkäävät kimppuumme?" Ututähti vastasi ja ähkäisi variksen raapaistessa tuon selkää. Kumppani suojasi soturia ruumiillaan. Turkoosisilmä ei kuitenkaan halunnut olla mikään pieni heikko soturi, jota piti suojata! Hän nousi äkisti ylös ja pomppasi kivikasan päälle.
"Mitä sinä teet?" Tammisydän kuuli päällikön murahtavan ja vilkaistessaan tuota näki toruvan katseen. Hän ei kuitenkaan vastannut, vaan nosti katseensa taivaalle ja odotti ensimmäistä lintua. Mustaharmaa varis syöksyi mustaturkkista naarasta kohti, mutta hän kohotti tassuaan ja huitaisi kynnet tanassa siivekästä eläintä. Varis lensi päin kitukasvuisen vaahteran runkoa ja putosi sitten maahan kuolleena. Soturi odotti seuraavaa lintua, jolle myös kävi samaten. Ututähti hyppäsi kumppaninsa viereen ja katsoi häntä ihmeissään. Turkoosisilmä virnisti ja huitaisi seuraavaa varista.

Lintuparvi alkoi siirtyä joten kissakaksikko laskeutui alas kiveltä. Tammisydän istahti maahan ja alkoi nykiä varisten sulkia varpaidensa välistä.
"Hienosti toimittu!" Ututähti hihkaisi ja istui kumppaninsa viereen. Soturi katsoi kumppaninsa kirkkaisiin silmiin ja hymyili. Hän välillä yllättyi siitä kuinka kaunis Puroklaanin päällikkö oikeasti oli.
"Itse en olisi keksinyt moista", luonnonvalkea naaras jatkoi. Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa nopeasti pois, hän taisi punastua hieman. Turkoosisilmä siirsi katseensa kuolleisiin lintuihin, jotka makasivat yhä maassa. Niitä oli ainakin kuusi.
"Mitäs pienistä. Nyt meillä on ainakin ruokaa!" Tammisydän naurahti. Ututähti nousi seisomaan ja otti suuhunsa niin monta lintua kuin sai.
"Vihdääd dämä lindut lediin...", päällikkö naukaisi suu täynnä.
"Selvä", soturi naukaisi, otti loput linnuista ja matkan varrelta nosti jäniksen ruhon selkäänsä. Hän ei malttanut odottaa mitä klaani mahtoi tuumia heidän saaliistaan.

Tammisydän laski kaiken saaliinsa suustaan Ututähden jälkeen tuoresaaliskasaan. Sen koko kasvoi lähes kaksinkertaiseksi.
"Mistä saitte noin paljon saalista?" Hiiriturkki huudahti päästessään paikalle.
"Iso varisparvi hyökkäsi kimppuumme... Tuloksena oli pelkkiä ruumiita", päällikkö vastasi. Soturi katsoi jännittyneenä varapäällikön ilmettä. Se muuttui pian innostuneeksi, ja raidallinen naaras juoksi Päällikön pesälle.
"Tänään syödään kunnolla ja mahat täyteen! Kiitokset siitä kuuluu Ututähdelle ja Tammisydämelle!" tuo naukaisi. Koko Puroklaani alkoi huudahdella innoissaan. Tammisydän nappasi kasasta jäniksen itselleen ja Ututähdelle jaettavaksi.

23.3.26 klo 21.12

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Leijonakynsiii!"
Hirveä pentukatras piiritti Leijonakynnen, kun hän oli kävelemässä leiriaukion halki. Soturi seisahti aloilleen ja luimi korviaan tyytymättömänä.
"Mitäs nyt? Eikö teidän pitäisi olla pentutarhassa?"
Pennut räpäyttelivät hetken silmiään ja naukaisivat sitten yhteen ääneen: "Eiii..."
"Kerro meille tarina!" Alppipentu huusi. Leijonakynsi kurtisti kulmiaan, ei hän mikään tarinankertoja ollut. Mutta soturi halusi päästä tästä laumasta eroon mahdollisimman nopeasti.
"Mennään ensin tarhaan. Katsotaan siellä sitten paremmin."
Vaalealaikkuinen naaraspentu nyökkäsi. Ja niin viisi pentua lähti yhtä kermanvaaleaa kollia piirittäen kohti pentutarhaa. Näky herätti hilpeyttä muissa nummiklaanilaisissa. Vihersilmä kun tiedetysti ei ollut aktiivinen pentujen seurassa oleskelija. Joukkio saapui tarhalle.
"Alppipentu, Sadepentu, Lumipentu, Pyrypentu ja Vilupentu! Missä olette olleet?" huudahti yhden pennun emo ja Nummiklaanin vanhin kuningatar Haukkakiito heti kun he astuivat sisään. Leijonakynsi tuli pentujen perässä.
"Mihinkäs pennut yleensä alkavat, jos kaipaavat tekemistä? Tulevat häiritsemään sotureita ja vinkumaan tarinoita heiltä..."
Haukkakiito huokaisi.
"Niinpä tietysti. Ensi kerralla, pyytäkää vaikka Joutsensiipeä tai Kettukaikua mukaanne. He varmasti kertoisivat teille mielellään tehtävästään."
"Kyllä emo."
"Kyllä Haukkakiito", pennut naukaisivat yhdestä suusta, mutta Leijonakynsi näki kuinka Alppipentu iski silmäänsä Sadepennulle. He eivät todellakaan tulisi tekemään niin.
"Jos Leijonakynsi kuitenkin viitsisit pitää heille seuraa hetken, haluaisin mennä syömään kahden Liekkitähden kanssa."
Soturi aukoi suutaan vastatakseen kieltävästi, mutta Haukkakiito oli jo pyyhältänyt heidän ohitseen ja jättänyt katraan keskenään pentutarhaan. Kermanvaalea kolli etsi hätäisesti katseellaan toista tarhan kuningattarista jolle voisi antaa pentujen vahtimisvuoron. Ja Tiikerililja löytyikin, käpertyneenä omalla sammalpedillään, suojellen nuorta pienokaistaan koko kehonsa pituudelta. Vihersilmä kirosi äänettömästi, ei hän nyt ihan niin päästään vinksalla ollut, että lähtisi herättämään nukkuvaa emoa. Joten ei auttanut muu kuin istahtaa yhteen tarhan nurkista ja kipeästi miettiä mistä ihmeestä keksisi tarpeeksi tylsän tarinan, että pennut jättäisivät hänet rauhaan hetkessä. Kaikki viisi pentua kuitenkin piirittivät Leijonakynnen ja istahtivat alas hänen ympärilleen.
"Niin, mistäs teille pitäisi kertoa?" soturi naukaisi.
"Kerro siitä Luuklaanin suuresta taistelusta!" naukui Lumipentu.
"Kerro siitä, kuinka olit mukana pelastusoperaatiossa Luuklaanin leirissä!" Sadepentu naukaisi. Alppipentu mietti hetken ja naukui sitten: "Kerro Yön soturista."
Kaikki katsoivat naaraspentua.
"Jaa mistä?"
"Yön soturi. Entinen Kuutamoklaanin soturi. Hänet karkoitettiin klaanista paljon ennen meidän kaikkien syntymää, mutta Luuklaani käyttää häntä edelleen hyväkseen kiristääkseen muita klaaneja. Tai niin Sulkakuiske ainakin kerran kertoi. Hän oli kuulemma jokin Tähtiklaanin valittukin ja kaikkea. Luultavasti tälläkin hetkellä vankina Luuklaanissa, kun ei häntä ole nähty vuodenaikoihin. En tiedä, mistä nimitys Yön soturi tuli."
Leijonakynsi tunsi kalvahtaneensa. Eihän hän tiennyt mitään Yön soturista, mitä hän voisi muka siitä kertoa? Ja miksi soturi ei ollut tajunnut kuljettaa pentuja suoraan klaaninvanhimpien pesälle, siellähän ne klaanin parhaimmat tarinankertojat olivat!
"Joo! Kerro siitä", Pyrypentu naukui ja Vilupentu nyökkäsi. Kermanvaalea kolli huokaisi.
"Hyvä on. Voin kertoa sen Luuklaanin taistelun lopun, sillä siitä lähti koko Yön soturin tarina. Jos siis muistan oikein. Tiedän, että jotkut teistä ovat varmasti kuulleet taistelutarinan monesti, joten jos ette jaksa tai halua kuunnella, voitte mennä... No, muihin puuhiin."
Pennut kuitenkin nyökkäilivät innokkaina eivätkä nostaneet takapuoliaan maasta. Leijonakynnen ei auttanut muu kuin alkaa kertoa.
"Niin, olette varmasti kuulleet miten Suuri Taistelu alkoi. Sitä kesti pitkään ja moni oli jo haavoittunut. Oli ennustettu, että tulee valittu, jonka tehtävä on tuhota Luuklaani ja sen päällikkö. Se ei kuitenkaan ollut Yön soturi, vaan Nummiklaanin Hiiriturkki."
Pennut osoittivat suosiotaan muinaista klaanitoveriaan kohtaan kovasti naukuen.
"Taistelun aikana, Yön soturi tappoi Luuklaanin varapäällikön Kyyhampaan. Kukaan, paitsi Puutähden ja Kyyhampaan pennut ja Hiiriturkki, ei nähnyt sitä. Yön soturi sai kuitenkin rintaansa kyynmyrkkyä Kyyhampaan kynsistä, mutta vaikutus ei alkanut heti. Taistelun loppu alkoi. Hiiriturkki kohtasi oman veljensä, Puutähden. Yön soturi ei antanut kenenkään toisen osallistua auttamaan kumpaakaan osapuolta tässä kaksintaistelussa, hän kiersi laajaa ympyrää heidän ympärilleen koko tappelun ajan. Viimein, kun Puutähti oli kukistettu ja kuollut, Luuklaani hajaantui. Molempien Luuklaanin johtajien ruumiit kannettiin Neljän virran tammen alle. Silloin myrkky alkoi vaikuttamaan Yön soturin rinnassa ja auringon laskiessa näytti siltä, että tammen alla makasi kolme ruumista. Puutähti, Kyyhammas ja Yön soturi."
"Ei hän voinut kuolla! Hänhän palasi takaisin Kuutamoklaaniin!" Alppipentu naukaisi ihmeissään.
"Etkö muista? Vuoristoklaani hoiti hänet kuntoon ja hän palsi klaaniin voimissaan. Myöhemmin kuitenkin, Mustakynsi, Kuutamoklaanin luotettu soturi petti heidät, tappoi yhden omista klaanitovereistaan. Oli luullut tuota Kyyhampaan tappajaksi. Silloinkaan ei vielä tiedetty, kuka oli oikeasti tappanut Kyyhampaan. Hänestä tuli uusi päällikkö Luuklaaniin, Mustatähti. Yön soturi lähti Mustatähden perään, haluten kostaa klaanitoverinsa kohtalon. Yön soturi pääsi Luuklaanin leiriin, mutta jäi ensimmäistä kertaa vangiksi. Eikä päässyt pois."
"Miten niin ensimmäistä kertaa?" Sadepentu naukui.
"No siis kun Yön soturi on jäänyt ehkä yhdeksän kertaa Luuklaaniin vangiksi."
Lumipentu henkäisi.
"Niin monta! Miten hän muka kesti? Oliko se enää kissa ollenkaan?"
Leijonakynsi naurahti kuivasti.
"Yön soturin oppilas Yötassu lähti pelastamaan mestariaan. Hän oli nuorin Puutähden ja Kyyhampaan pennuista ja tiesi emonsa tappajan henkilöllisyyden. Mutta ilmeisesti he olivat ystävystyneet ja Yötassu oli jäänyt Kuutamoklaaniin, kun taas hänen veljensä palasivat takaisin synnyinklaaniinsa."
"Hei hei hei! Yötassu? Meinaatko, että se Yöturkki, joka oli yksi valituista oli luuklaanilainen alkujaan?" Pyrypentu naukaisi jännittyneenä. Leijonakynsi nyökkäsi.
"Kuitenkin myös Yötassu jäi vangiksi. Ajan kanssa, he ilmeisesti pakenivat. Yön soturi syytti klaanitoverinsa kohtalosta Mustatähteä, mutta silloinen Kuutamoklaanin päällikkö Ukkostähti ei uskonut häntä. Silloinkin, oli Yön soturi saanut kyynmyrkkyä lähtiessään Luuklaanista, se alkoi vaikuttaa ja toimi todisteena siitä, että hän oli ollut tekemisissä luuklaanilaisten kanssa. Yön soturin oli pakko paljastaa olevansa Kyyhampaan tappaja, koska Ukkostähti syytti häntä klaanitoverinsa kuolemasta. Ukkostähti hurjistui ja silloin paljastui Yön soturin ehkä pahin salaisuus, mitä kukaan ei ollut tiennyt. Hänkin oli Luuklaanin kasvatti."
Sadepentu, Lumipentu, Pyrypentu ja Vilupentu naukaisivat äänekkäästi.
"Kyllä", Leijonakynsi jatkoi, "hänen sisarensa oli siellä samassa asemassa, kuin täällä Varjokukka."
Soturi katsahti Alppipentua, tuokin kuunteli keskittyneesti.
"Ukkostähti antoi viimeisen mahdollisuuden Yön soturille, vaikka tuo ei oikeastaan ollut tehnyt mitään. Silloin tapahtui taas. Alppipentu, sinä olet varmasti kuullut tästä, joten voit varmasti kertoa?"
Vanhimmat pennut näyttivät tietävän mitä oli tulossa, mutta Pyrypentu ja Vilupentu vaikuttivat olevan aivan pihalla. Vaalealaikkuinen naaraspentu naukui: "Kuutamoklaanista siepattiin pentu Luuklaaniin pantiksi. He lähettivät leiriin soturin, joka kertoi Luuklaanin vaihtavan pennun Yön soturiin. Ja Yön soturi suorastaan ajettiin ulos Kuutamoklaanin leiristä ja pentu palautettiin kotiin."
"Niin. Myöhemmin, monen päivän kuluttua, Ukkostähti ja Nummipyörre, joka oli pennun emo, lähtivät vapauttamaan Yön soturia. Tosin vihaa uhkuen ja selitystä vaatien."
"Puhummeko me nyt samasta Nummipyörteestä, joka on Kuutamoklaanin varapäällikö?" Sadepentu naukaisi.
"Kyllä, mutta tarinan tapahtumien aikaan hän oli nuori kuningatar, vastikään soturiksi päässyt. En muista miksi he olivat vihaisia tai mitä selitettävää Yön soturilla olisi ollut. He kuitenkin saivat Yön soturin vapaaksi ilman ongelmia, koska Mustatähden pennut syntyivät juuri silloin. He palasivat Kuutamoklaaniin, Yön soturi oli aivan riutunut. Muutaman hetken kuluttua, Ukkostähti kuitenkin julisti Yön soturin luopioksi."
Lumipentu naukaisi: "En pidä luopioista."
Leijonakynsi luimisti korviaan, hänen mestarinsa oli yksi klaanistaan karkoitettu.
"Osa heistä on mielestäni syyttömiä."
"Mitä sitten tapahtui?" Pyrypentu huokaisi. Soturi valpastui, alkoivatko pennut kyllästyä hänen mauttomaan tarinankerrontaansa?
"Hiiriturkki, valittu, kuoli Luuklaanissa. Nälkään ja vanhuuteen. Hän oli ollut samaan aikaan Yön soturin kanssa siellä vankina, käsittääkseni he olivat saaneet neljän auringonkierron aikana ruuakseen vain puolikkaan hiiren jaettavaksi."
Taas naukaisuja.
"Entäs se valittujen ryhmä? Olen kuullut siitäkin", Vilupentu henkäisi. Leijonakynsi nyökkäsi.
"Tähtiklaani lähetti enteen, kuuden kissan pitäisi lähteä matkaan estämään Pimeydenmetsän kyky olla yhteydessä luuklaanilaisiin. Meiltä lähti Lehtisilmä ja Tulitassu."
"Hei! Keitä nämä Lehtisilmä ja Tulitassu ovat? En ole koskaan kuullutkaan heistä!" Alppipentu huudahti.
"Niinpä! Kaikki muut valituista minäkin tiedän", Sadepentu naukaisi. Leijonakynsi huokaisi.
"Lehtisilmä kuoli matkalla. Tulitassusta tuli soturi, mutta minä en tiedä hänen soturinimeään."
Lumipentu huokaisi.
"Mitäköhän hänelle tapahtui?"
"Kerron sen kohta."
Pennut naukuivat jännittyneinä. Leijonakynsi jatkoi: "Valittujen lähdettyä, Tähtiklaani päätti, että heidän peräänsä lähetettiin vielä kaksi. Kuutamoklaanista Rauhasielu, ja kaikkien yllätykseksi yksi luopio. Yön soturi. Siinä vaiheessa häntä alettiin kutsua tuolla nimellä. Valitut palasivat matkaltaan kuiden kuluttua. Silloin olivat kaksi heistä kuolleet, kaksi syntynyt ja Rauhasielu ja Yön soturi virallisia valittuja. Heidän oli ilmeiseti pitänyt rikkoa jotkin kristallist jossakin luolassa, mikä esti Pimeydenmetsän henkien yhteyden Luuklaaniin. Mutta heille oli tullut ongelma. Yön soturin kristallissa oli ollut Kyyhampaan henki. Joten kristallis rikkouduttua, Kyyhammas pääsi elämään taas, Yön soturissa."
Pennut naukuivat kovaan ääneen. Tätä ei nähtävästi ollut Alppipentukaan tiennyt.
"Mitä! Millä Kyyhammas muka eli?" Pyrypentu naukui. Leijonakynsi värähti, häntä yhtäkkiä ahdisti ajatus koko tarinasta ja sen todenmukaisuudesta.
"Yön soturin tuskalla. Jota Kyyhammas itse tuotti, että kykenisi puhumaan Yön soturin kautta. Minä olen kuullut monta versiota tästä tarinasta, mutta suurimmassa osassa kerrottiin, että kun Yön soturin silmät hohkasivat oransseina, hän ei ollut oma itsensä. Silloin hänen kehostaan otti Luuklaanin varapäällikkö vallan."
Pennut naukuivat taas.
"Alppipentu voi varmasti jatkaa?" Leijonakynsi huokaisi. Häntä alkoi kyllästyttämään tämä tarinointi ja Alppipentu selvästi tiesi tarinasta tiettyjä osioita.
"Niin, se sama Kuutamoklaanin pentu siepattiin taas. Ilmeisesti hän oli sukua Mustatähdelle, tuon veljen pentueesta nuorin ja siksi helppo kohde. Tähtipentu oli kai hänen nimensä. Mutta nyt Kuutamoklaani pakotettiin metsästämään Yön soturi kynsiinsä."
Vilupentu kohotti kulmiaan ja keskeytti: "Kuinka moni muuten muistaa Tähtipennun sisarukset?"
Sadepentu nosti varovasti tassunsa ja sanoi: "Mutapentu."
Leijonakynsi murahti. Tähtipennun pentueessa oli ollut neljä kissaa.
"Kuukivi, Liljatuuli, Mutapentu ja Tähtipentu!" Lumipentu vinkaisi. Pyrypentu katsoi ihmeissään pesätoveriaan.
"Mutta en minä ole kuullut, että Kuutamoklaanissa olisi ketään sen nimisiä kissoja."
Leijonakynsi nyökkäsi, sillä Lumipentu ja Pyrypentu olivat molemmat oikeassa. Nuo olivat pentujen nimet ja hänkin tiesi ettei Kuutamoklaanissa ollut sen nimisiä kissoja. Enää.
"Alppipentu, ole hyvä ja jatka. Anteeksi keskeytys", Vilupentu naukui. Alppipentu naurahti: "Yön soturi tuotiin Luuklaanin leiriin rähinän kanssa. Lopulta ilmeisesti tajuttomana. Tähtipentu pääsi takaisin Kuutamoklaanin Rauhasielun avulla."
Leijonakynsi jatkoi: "Aivan muutama päivä ennen Yöturkin ja Liljatuulen pentujen syntymää, Kuutamoklaanista vietiin uusi pentu, jota ei kuitenkaan kuljetettu pitkälle vaan pidettiin Kuutamoklaanin leirin ulkopuolella vankina luuklaanilaisten toimesta. Tällä kertaa he halusivat Yöturkin vangikseen. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään antautuakseen. Eikä Kuutamoklaani pakottanut häntä lähtemään. Silloin luuklaanilaiset, Luuhäntä, Yöturkin veli ja Leijonasielu, Mustatähden poika, lisäsivät panoksia. He nappasivat Liljatuulen. Nyt pantteja oli kaksi. He painoivat tiineenä olevan kuningattaren maahan keskellä Kuutamoklaanin leiriä ja uhkasivat tappaa heidät molemmat, jos valittu ei tulisi heidän mukaansa. Yöturkki joutui myöntymään ja niin hänetkin vietiin. Rauhasielu oli kadonnut. Joko jäänyt kiinni Luuklaanille tai ryhtynyt erakoksi. Siihen tarina päättyy virallisesti. Kuulin-"
"Keneltä?"
Leijonakynsi huokaisi.
"-silloin kun itsekin olin pentu, että Luuklaani oli saanut napattua kaikki muut valitut paitsi Rauhasielun. Myös Yön soturin", soturi lopetti ja poistui pentutarhasta nopein liikkein, kun pennut olivat vain jääneet toljottamaan häntä suut apposen ammollaan.

20.3.26 klo 19.39

Joutsensiipi - Nummiklaani

Cherry13

Joutsensiipi yritti painaa silmiään kiinni. Hänen karvansa värähtelivät. Oli jo yö. Joutsensiipi olisi varmaan valvonut, mutta hänelle oli tolkutettu, että nukkuminen olisi tärkeää ja niin ja niin... Joten hän yritti nukkua, mutta ei se onnistunut. Joutsensiipi kierähti kyljelleen, tuijottaen pesän takaseinää. Hän kierähti toiseen suuntaan, ja sammal kahahti hänen allaan. Joku murahti unissaan, Joutsensiipi hätkähti ja hyppäsi istualtaan.

Hän... Hän...

Hän halusi mennä pois... Kävelylle.

Joutsensiipi päätti kuin päättikin mennä kävelylle. Hän kaipasi happea, ja hän saattaisi sen jälkeen nukahtaa helpommin. Pesä tuntui tunkkaiselta... Ja koko leirikin. Hän ei enää pitänyt maan alla nukkumisesta. Joutsensiivellä oli heikko olo, ja hän singahti leirin suuaukolle niin hiljaa kuin hän pystyi, mutta siitä huolimatta pikkukivet ropisivat hänen tassujensa alla. Juuri kun naaras oli astumassa ulos, vartiossa oleva Haukkaliito hymähti hämmentyneesti. Joutsensiiven turkki nousi pystyyn ja hän mutisi äkkiä anteeksipyynnön.

“Ajattelin vain mennä kävelylle... On vähän,” Joutsensiiven ääni hiipui hiljaa, mutta hän ravisti turkkiaan ja jatkoi, “...huono olo.”

Haukkaliito nyökkäsi ymmärtäväisesti ja heilautti häntäänsä kuin merkkinä siitä, että Joutsenliito saisi mennä läpi. Joutsensiipi nyökkäsi huojentuneena ja tassutteli rauhallisesti ulos. Kunhan hän oli päässyt pienen kummun taakse, hän kuitenkin pysähtyi ja huohotti kovaa. Niin paljon kissoja nukkumassa eikä saanut tehdä ääntä.

Hän halusi venytellä raajojaan. Laikullinen naaras vilkuili ympärilleen, ja koitti keskittyä. Jospa hän haistaisi riistaa...? Kaniini, joka olisi öisellä kävelyllä kuten hänkin. Se olisi kai maksu siitä, että hän ei nukkunut.

Hetken päästä, hän haistoi kuin haistoikin jäniksen. Hetken hiipimisen sitä kohti jälkeen, hän lähti jahtiin.

Jänis oli nopea, ja se meni reittiä, joka johti poispäin klaanireviireiltä. Ei kuitenkaan pois sieltä, ja Joutsensiipi osasi kyllä tunnistaa rajat vaikkakin väsyneenä.

Hetken päästä Joutsensiipi olikin jo mutisemassa; “Kiitos Tähtiklaani tästä saaliista...”, Sitten hänen päänsä nousi. Toinen jänis. Ehkä hänen pitäisi maksaa myös siitä, että hän oli ollut monta muuta yötä hereillä. Joutsensiipi jätti jo kuolleen jäniksen siihen, sillä hän ei olisi kaukana. Ei tarvitsisi haudata sitä.



Tuntui kuin yö terävöittäisi hänen aistejaan. Mutta hän oli myös levoton. Joutsensiipi kiitti Tähtiklaania taas...

Jänis? Oliko se taas...

Joutsensiipi ei ollut saanut sitä jänistä kiinni. Se oli muutenkin näyttänyt savuiselta... Joutsensiipi ravisti turkistaan vesitippoja pois. Oli alkanut satamaan.

Jänis...!

Mutta se oli joen toisella puolella.

Joutsensiipi kuuli pienen ajatuksen mielensä perällä, että rajamerkit olisivat tässä, mutta jänis oli tärkeä. Hän etsi katseellaan jotain, millä ylittää rotkomaisen joen. Hän värähti tuon erään seikkailun muistosta... Mutta hetken päästä hän tasapainotteli puun avulla joen yli. Jänistä ei enää ollut. Joutsensiipi huokasi. Hän asteli vielä lisää, puun alle. Sillä hän ei ollut dopamiinin takia huomannut litimärkää turkkiaan. Satoi todella kuin kaatamalla. Ilmassa ei haissut jänis, ja Joutsensiipeä väsytti ja päätä hakkasi.

...

Kaukana salama iski. Joutsensiipi säpsähti, ja hän katsoi ylös silmät selällään. Oli kuin hän olisi ollut horroksessa ennen tuota. Ei ollut ollut viisasta olla puun alla. Leirissä olisi turvallista. Joutsensiipi hosui ja liukasteli tassuilleen.

Silmänräpäyksen jälkeen, hänen viereensä osui salama. Joutsensiipi jäätyi ja sydän hakkasi edelleen. Puu syttyi palamaan, ja kaatui, miltei osuen Joutsensiipeen... Mutta tuli levisi. Joutsensiiven silmät olivat selällään, ja oli kuin hän ei enää osannut tehdä mitään. Vihdoin väsymys, järkytys, kylmyys ja kaikki muut iskivät häneen, ja maailma pimeni ja pimeni ja pimeni...



Joutsensiipi räpäytti silmiään, ja hän oli... Nummella, jossa tähdet loistivat. Edessä, tummanharmaa naaraskissa, jonka turkissa oli tähtiä, asteli hänen edellään ja mutisi jotain.

“Tulta... Salamoita... Poissa reviiriltä... Sade jopa huuhtoo hajun pois...”

Joutsensiipi kallisti päätään. Kissa kääntyi, ja Joutsensiipi tunsi kovaa iloa ja rakkautta, muttei heti tuntenut kissaa.

“...Iltatuli...?”

Naaras nyökkäsi. Valkolaikkuisen kissan sydän hypähti, ja hän syöksähti emoaan kohti, mutta tuo perääntyi.

“En ole iloinen. Sinä harhailit pois klaanireviiriltä, seurasit jäniksiä, jotka olivat harhaa. Olit ollut todella huonossa kunnossa, ja menit epävastuullisesti juoksentelemaan ulos, vaikka ukkosmyrsky oli nousemassa. Sinä jätit siskosi.”
“...Jätin? En minä- Minä vain- Menin kävelylle... Mutta menen kyllä takaisin. En kai ole kuollut?”
Iltatuli puhahti. Hän ei kuitenkaan ollut vihainen, vaan hän ikävöi pentujaan. Silti.

“Et ole... Kuollut. Vain eksynyt. Sinulla on kova yhteys Tähtiklaaniin. Löydät kyllä tiesi takaisin, kunhan...”



Joutsensiipi avasi silmänsä hitaasti, mutta järkyttävä kipu syöksähti häneen. Vaikka mikään ei palanut, savun katku leijui silti ilmassa. Joutsensiipi oli litimärkä, turkki oli liimautunut ihoon. Naaraan takatassuja ja selkärankaa koski. Mielessään hän ajatteli ylös nousemisesta, mutta ajatus oli liian vaivalloinen. Päänsä hän kuitenkin nosti hetkeksi, ja hänen silmänsä kimalsivat aamuauringon sarastuksen valossa, mutta se pimeni pian.

//en muistanut, miksi nimesin Joutsensiiven, Laventelitassun ja Aamutassun emon, joten yritin pinnistää muistiani ja tuo hyppäsi mielestä :-D Joutsen veti varpuoksan

19.3.26 klo 21.57

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Tihkutäplä oli vaeltanut lähellä Kuutamoklaanin reviirin rajaa jo jonkun aikaa. Naaras kulki vailla kiirettä minnekään; hän nappasi nälkäänsä hiiriä ja myyriä, vaani huvikseen liskoja ja jahtasi oravia kuusien korkeimmille oksille asti, nukkui onttoon puunrunkoon rakentamassaan pesässä ja iloitsi aamuisin, kun kosteus oli yön aikana kiteytynyt valkeaksi kuuraksi maanpintaan. Hänelle kylmä sää oli merkki siitä, että kanjoni oli palaamassa normaaliin kiertokulkuun kaiken tulvien aiheuttaman sekasorron jälkeen. Klaanitovereitansa hän väisti siirtymällä entistäkin kauemmas rajasta aina havaitessaan tuulen kuljettaman partion tuoksun. Ajatus paluusta ei koskaan kadonnut hänen mielestään, mutta aina jokin näkymätön voima esti häntä asettamasta tassujaan leiriin johtavalle polulle. Naaras tutki ei-kenenkään-maata mielenkiinnolla ja ajatteli tekevänsä samalla palveluksen klaanilleen tarkkailemalla alueella liikkuvien erakoiden liikkeitä.
Tihkutäplä ei tiennyt, oliko kukaan Kuutamoklaanista tietoinen hänen olinpaikastaan. Hän oli alkanut ajatella itseään tuulena kuusipuiden oksistoissa leijuvana häilyvänä henkenä, muistona, joka hiipuisi pian jokaisen kuutamoklaanilaisen ajatuksista. Vietettyään päiviä ja päiviä ainoastaan omassa seurassaan naaras alkoi pikkuhiljaa epäilemään, hallitsiko Tähtiklaani edelleen hänen ruumistaan, vai oliko hän oikeasti muuttumassa näkymättömäksi henkiolennoksi.
Kokoontumisyönä kuu paistoi taivaalla valtavana ja kirkkaana. Kaikki pilvet olivat loitonneet sen ympäriltä. Tihkutäplä tiputtautui sieniä ja sammalta sikiävältä, kaatuneelta puunrungolta puolikuollut lisko leuoissaan. Oli hipihiljaa kuten yleensä, vain Tihkutäplän hengitys rahisi kun hän ryhtyi hautaamaan saalistaan, kunnes yhtäkkiä jokin kahisutti aluskasvillisuutta voimakkaasti hänen takanaan. Soturi käännähti tulijan puoleen sähisten selkä kyyryssä. Miten joku erakko oli onnistunut hiipimään hänen selkänsä taakse? Vai oliko kyseessä kettu? Silmänräpäyksessä naaras oli valmis taisteluun, mutta kun kookas hahmo ilmestyi varjoista kuunvaloon hän hätkähti niin kuin sähkövirta olisi lamauttanut hänet paikoilleen.
Hämäräaskel hengitti raskaasti. Tummanharmaat niskavillat olivat pörhössä, mutta Tihkutäplän nähdessään hän siloitti ne.
“Hämäräaskel, mitä sinä-” Tihkutäplä astui eteen eikä hetkeen tiennyt, oliko alkanut näkemään näkyjä.
“Mitä sinä olet tehnyt tämän koko ajan? Tulvat ovat ohi. Varistähti ei myönnä sitä, mutta hänet on pakko päästää sinut takaisin”, Hämäräaskel lateli viileästi, mutta Tihkutäplä kuuli tämän äänestä, että kolli oli juossut. Kuunvalo piirsi teräväpiirteisesti väreilevät lihakset näkyviin kollin lapoihin.
“Mutta Hämäräaskel, miten minä voin”, Tihkutäplä naukui epätoivoisesti. Hurja välähdys kävi tumman kollin silmissä.
“Sinun on pakko”, kuutamoklaanilainen asteli lähemmäs, “sinä et ymmärrä.” Tihkutäplä ravisteli päätään hämmentyneenä. Naaraan häntä viuhtoi levottomana. Hän ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut Hämäräaskeleen käyttäytyvän näin.
“Etkö muista? Meidän oli tarkoitus perustaa perhe.” Tihkutäplä räpytteli silmiään kollin sanoille lamaantuneena. Hän tunsi olevansa täysin eri kissa kuin se, joka oli kuiskannut toiveensa Hämäräaskeleen korvaan soturienpesän pimeydessä, jossa heidän häntänsä olivat kietoutuneet yhteen ja heidän kuononsa olivat koskettaneet. Mutta oliko hän eri kissa sittenkään? Hän halusi niin kovasti uskoa niin ja palata kotiin, unohtaa ne vaikeat päätökset, jotka olivat johtaneet hänet siihen paikkaan.
“Miten sinä löysit minut?” Tihkutäplä kysyi vaivaantuneena saadakseen kollin meripihkasilmät irrottamaan hänet otteestaan.
“Et juuri vaivautunut peittämään hajujälkeäsi”, soturi tuhahti ja pudisti sitten päätään.
“Olen tunkeutunut lähes jokaiseen tätä rajaa pitkin kulkevaan partioon ja yrittänyt pitää huomion toisaalla. En ole saanut tilaisuutta etsiä sinua tassuihini, mutta tällä hetkellä suuri osa klaanista on kokoontumisessa. Onnistuin livahtamaan heidän mukanaan leiristä vartijoiden huomaamatta.”
Hämäräaskel oli hetken hiljaa, katseli maahan epäröiden ja jatkoi sitten.
“Tiedän, että Varistähden sekoamisen jälkeen sinulla on oikeus palata omilla ehdoillasi, mutta nyt saa riittää. Sinun täytyy tulla takaisin.”
Pala Tihkutäplän kurkussa kasvoi kasvamistaan.
“Jos et voi tehdä sitä minun puolestani, niin tee se Kuutamoklaanin puolesta.” Hämäräaskeleen silmät paloivat lähes suuttuneena. Tihkutäplä värähti. Epämiellyttävä ajatus hiipi hänen takaraivoonsa; jotain oli tekeillä, Hämäräaskel ei paljastanut hänelle kaikkea.
“Hyvä on”, harmaa naaras henkäisi.

//kuutamoklaanilaiset saa jatkaa kirjoittamalla Tihkun paluusta jos haluaa ^^

19.3.26 klo 16.39

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

- Yöturkki! Äkkiä tänne! Liekkisade kuolee!
Ne olivat viimeiset sanat, jotka Lumisydän kuuli, ennen kuin hänen muistinsa alkoi reistailemaan. Paniikki oli ottanut soturista vallan, kun hän kuuli kumppaninsa nimen. Kollin ruskeat silmät olivat huolesta sokeina, kun hän katsoi kuningatarta, joka kannettiin rajapartion selässä leirin suuaukosta sisälle. Joku töni harmaalaikkuista kissaa liikkeelle, mutta hän oli täysin aloilleen kangistunut. Kermanvaalea kissa ei voinut kuin huohottaa, sillä hänen olonsa oli kamala.
- Liekkisade... Miksi sinä...
Lumisydän suorastaan vikisi ja irvisti, kun haistellessaan ilmaa hänen nenäänsä kantautui veren tuoksu. Vaikka satoi kaatamalla, rautainen haju oli niin vahva.
Seuraavavaksi soturi muisti olevansa parantajien pesässä, jossa hän makasi tajunsa menettäneen Liekkisateen vierellä. Yöturkki yritti houkutella harmaalaikkuista kollia syömään unikonsiemenia, mutta hän ei todellakaan niitä halunnut. Kermanvaalea kissa halusi valvoa kumppaninsa vierellä, varmistaa ettei tuon pinnallinen hengitys lakkaisi. Kylmästä ja kauhusta tärisevä Kaikupentu oli hautautunut isänsä kylkeen ja kieltäytyi myöskin syömästä mitään oloa rauhoittavaa.
- Syö nyt nämä unikonsiemenet... Te molemmat tarvitsette lepoa, Kaikupentu varmasti noudattaisi isänsä esimerkkiä. Hän on kärsinyt paljon ikäisekseen.
Yöturkki naukui ja työnsi siemeniä lähemmäs, mutta Lumisydän pudisti päätään.
- Lumisydän, te kumpikaan ette ole edes syöneet mitään sitten tänne tultuanne. Teillä kummallakin tarvitsee olla voimia, jos ette halua saada niitä lepäämällä niin syökää sitten edes jotakin.
Parantaja naukaisi kylmästi.
- Teidän on pysyttävä vahvoina Liekkisateen vuoksi. Hänkin varmasti haluaisi kumppaninsa ja pentunsa voivan hyvin näin rankkana aikana.
Yöturkki naukaisi nyt hellemmällä ja merkitsevämmällä äänellä. Lumisydän kuitenkin käänsi hänelle selkänsä ja käpertyi Kaikupennun ympärille.

18.3.26 klo 19.11

Soratassu, Kuutamoklaani

Usva

“Soratassu! Soratassu!” siskoni Kirkastassu herättää minut ajatuksistani. Olin miettimässä, miten oppisin kaikkein nopeiten taistelemaan, ja listaamassa päässäni kaikki mahdolliset taisteluliikkeet, jotka osaan.
“Hm, mitä?” kysyn häneltä.
“Valkoturkki sanoi, että jos sinulla ei ole juuri nyt harjoituksia, voisimme mennä yhdessä metsään! Yksin!” hän kertoo innostuneena.
Nousen seisomaan, nyt minäkin innoissani. Emme ole olleet vielä kertaakaan tutkimassa metsää yksin. Se olisi todella hauskaa.
“Eeei, ei minulla ole. Tule, menen vielä varmistamaan asian Lehmusvarjolta!” sanon ja tassutan toiselle puolelle leiriä, jossa mestarini on syömässä. Niin. Hän on syömässä. *Kannattaako minun häiritä häntä?* ajattelen.
“Äh, mennään vain. Olen tänään harjoitellut jo paljon,” sanon. *Mutta aina voisin harjoitella enemmän,* lisään mielessäni.
*Joskus voi pitää hauskaakin,* toinen puoli aivoistani sanoo. Niin voi. Päätän kuunnella sitä puoltani, joka on hauskanpidon kannalla, ja seuraan sisartani ulos leiristä. *Entä jos Lehmusvarjolla olisikin jokin harjoitus minulle?* mietin, mutta ravistan ajatuksen ulos päästäni. Onhan tämäkin oppimista, jos tutkimme metsää. Loikin yli kivien ja yritän väistellä juuria maassa. Kirkastassu on jo pitkällä edessäni. Päätän juosta hänet kiinni. Onnistun tökkäämään nenälläni sisartani ja huudan: “Ota kiinni jos saat!”
“Ei ole reilua! Olet nopeampi kuin minä!” Kirkastassu kiljaisee, mutta lähtee kuitenkin jahtaamaan minua.
Juoksen niin lujaa kuin pystyn, ihan vain kiusatakseni häntä. Mutta kun pian katson taakseni nähdäkseni missä hän kulkee, onnistun juuri silloin kompastumaan paksuun juurakkoon. En ehdi nousta pystyyn, kun Kirkastassu pomppaa päälleni.
“Hahaa!” hän nauraa voitonriemuisena.
“Hahaa…” mutisen, koska kolhaisin lapani kun kaaduin. “Sait minut kiinni. Haluatko nyt tutkia metsää?” kysyn, koska huomaan, etten ole ollut tällä reviirin alueella paljon.
“Joo!” Kirkastassu sanoo.

Kävelemme metsässä ja löydämme monta sopivaa koloa tuleviin piiloleikkeihin. Näemme muutamia liskoja, mutta emme mitään sen kiinnostavampaa. Minä yritän saada yhden sellaisen kiinni, mutta yritys epäonnistuu, ja Kirkastassu vain nauraa minulle. Tuskin hän osaisi yhtään paremmin. Olemme juuri lähdössä takaisin leiriin, kun kuulen rapinaa vähän matkan päästä.
“Kirkastassu! Mikähän tuolla on?” kuiskaan ja osoitan hännälläni äänen suuntaan.
Hiivimme hiljaa lähemmäksi. Näen omituisen pienen otuksen, joka näyttää hieman isolta hiireltä, mutta sillä on omituista karvaa. Se on keskittynyt nuuskimaan maata. Ehkä se syö.
“Oletko koskaan nähnyt tuollaista otusta?” Kirkastassu kuiskaa ihmetystä äänessään.
“En. Mutta ole hiljaa, haluan nähdä sen lähempää!” sihahdan ja hiivin vielä lähemmäksi. Se ei ole vieläkään huomannut minua. *Kuinka tyhmä tuo on?*
“Soratassu, onko tuo nyt kauhean järkevää? Se näyttää piikikkäältä,” Kirkastassu kysyy, mutta uteliaisuuteni on voittanut, ja olen jo otuksen vieressä. Päätän tökätä sitä, koska se ei ole vieläkään liikkunut. Olen matalana hiipimässä, ja kurotan tassuni otusta kohti. Juuri kun osun siihen, se muuttuu palloksi! Saan piikkejä tassuuni, ja ne raapaisevat myös nenänpäätäni. Peruutan äkkiä pois.
“Auts!” huudahdan ärsyyntyneenä. “Miksi tuo noin teki? Mikä ihme tuo on?”
Kirkastassu nauraa jälleen minulle. “Mitä minä sanoin! Miksi olet noin utelias aina?”
“Koska haluan oppia,” tiuskahdan. Nilkutan kauemmas otuksesta, joka nyt kipittää karkuun. Yritän vetää piikkejä tassustani, mutta kaksi niistä on mennyt syvemmälle polkuanturaani, ja tekee kipeää vetää niitä pois. Joudun nilkuttamaan takaisin leiriin.

Leirissä Lehmusvarjo on minua vastassa.
“Missä sinä olit?” hän tivaa.
“Metsässä Kirkastassun kanssa. Oppimassa metsän paikkoja,” Soratassu kertoo.
“Selvä. Ei minulla olisi mitään tärkeää tekemistä sinulle ollut, mutta olisit voinut auttaa oppilaiden pesän siivouksessa,” Lehmusvarjo sanoo. “Miksi nilkutat?”
“No, näimme sellaisen otuksen, ja se oli hyvin omituinen, mutta sitten se olikin piikikäs ja… ja minä kosketin sitä… Ja sain piikin tassuuni,” selitän nolona.
Yllätyn kun Lehmusvarjo nauraa. Luulin että hän olisi vihainen. “Ahaa, tapasitte siis siilin. Tarvitsetko parantajaa?” hän kysyy.
“Joo…” vastaan, ja lähden kohti parantajan pesää.
“Kai opit jotain tästä?” Lehmusvarjo huikkaa perääni.
“Opin…” mutisen. *Toivottavasti en joudu olemaan kauan poissa harjoituksista tämän takia,* mietin.

17.3.26 klo 13.04

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Paarmahehku kapusi jyrkkää mäkeä kohti leiriluolaa. Sen sisältä kumpusi klaanitovereiden vilkasta puheensorinaa hänen korviinsa, ja hänen mielensä keveni yhtäkkiä, aivan kuin hän olisi odottanut kohtaavansa jotain aivan muuta, kuten kylmän ja kolkon tulvaveden täyttämän luolan. Kolli luikahti sisään ja katseli hetken hiljaa, mustat, mudanpeittoiset karvat edelleen joka suuntaan sojottaen rankan matkanteon jäljiltä. Oppilaat ja soturit ahersivat työnteon parissa eikä kukaan ollut vielä huomannut häntä. Piikkisammal ja Murattituuli raahasivat raskasta oksaa soturien pesän suulta, Hiutaletassu ja Täplätassu luikkivat heidän ohitseen suu sammalta täynnä. Paarmahehkun turkkia värisytti. Vedellä täyttynyt luola oli tietysti edelleen törkyinen, harmahtavat seinät olivat värjäytyneet haaleanruskeilla mutaroiskeilla ja tunkkainen kosteus leijui ilmassa joka nurkasta. Paarmahehku astahti eteen jotenkin häpeissään. Miten hän tekisi tämän herättämättä liikaa huomiota?
Ilma Paarmahehkun ympärillä tuntui muuttuvan viileäksi, kun hän tunsi ensimmäisten silmäparien lukittuvan itseensä. Tutut kasvot alkoivat ympäröidä häntä, kissoja suorastaan parveili eikä hän pystynyt keskittämään katsettaan oikein keheenkään. Hän haistoi Tomukukan tuoksun, emo painui häntä vasten ja hän nyökkäsi nöyränä toivoen, että hänet jätettäisiin yksin. Siitä ei kuitenkaan ollut toivoakaan.
“Olen ihan kunnossa”, hän yskähti vastaukseksi kysymykseen, joka jäi pyörimään epäselvänä hänen korviensa väliin.
“Sinun on tultava parantajan pesälle”, hän erotti jonkun sanovan huolestuneena. Kolli nosti päätään ja tunnisti Taivasliljan. Hän nyökäytti taas päätään ja huiski häntäänsä levottomana seuratessaan häntä ja tämän oppilasta Opaalikaamosta kohti parantajan pesää. Kolli tunsi puristuksen kurkussaan huomatessaan, että myös Aaltotähti ja Myrskytuuli kulkivat heidän vanavedessään. Matkalla Neljän virran tammelta vuoristoon Paarmahehku ei ollut tajunnut sitä, mutta nyt hän huomasi olevansa hyvin väsynyt.
Parantajan pesä tuoksui tuttuun tapaan yrteiltä, vaikka seinistä huokui edelleen väljähtänyt, märkä tuoksu muistona tulvavesistä. Paarmahehku katsoi, kuinka Taivaslilja järjesteli yrttivarastoaan etsiessään oikeaa rohtoa. Naaras valitti värisevällä äänellä siitä, miten vähän he olivat saaneet pelastettua vuosien työllä kerätystä yrttivarastostaan. Paarmahehku nyökkäili hiljaa silmät kiillottomasti eteen päin tuijottaen. Aaltotähti ja Myrskytuuli puhuivat vakavasti leirin uudelleenrakennussuunnitelmistaan. Sen lisäksi johtokaksikko tahtoi tietää, miten hänen matkansa oli mennyt – joten hän selitti, hitaasti ja eleettömästi kuin ei olisi tuntenut mitään, kuinka he olivat vaeltaneet ja vaeltaneet, huuhtoutuneet kovan virran mukana pois, kavunneet jälleen ylös ja tippuneet sitten korkealta uudelleen ja uudelleen. Kostokynsi oli kuollut ja hänkin oli ollut lähellä menettää toimintakykynsä. Vastoin hänen odotuksiaan nelikko oli kuitenkin saanut tukkeuman purkautumaan ja he kolme jäljellejäänyttä olivat selviytyneet ehjin nahoin leireihinsä. Tarinan kertaaminen tuntui hänestä tynkäiseltä, aivan kuin hän olisi keksinyt koko jutun, joka tuntui hänen äänellään sanailtuna pinnalliselta ja pieneltä. Kaikki se pelko ja epävarmuus, hänen käpälänsä liukasta kiveä vasten ja hänen päänsä jääkylmän veden alle painuneena, kaikki se karkasi häneltä sekunti sekunnilta. Ehkä olisi parempi vain nukkua ja unohtaa.
Päällikön silmissä kiilsi kuitenkin jotain – ehkä kunnioitusta – kun tuo kuunteli tummaturkkista soturiaan vaitonaisena ja nyökkäsi sitten varapäällikölleen niin kuin olisi jo arvannut aiemmin, miten matka oli sujunut.
“Kostokynnen menetys on hyvin harmillinen uutinen. Joka tapauksessa, sinä suoriuduit Tähtiklaanin antamasta tehtävästä hyvin. Vuoristoklaani ei voi kuin kiittää teitä kaikkia.”
Paarmahehkun silmät tuijottivat eteen eikä hän saanut kunniallista vastausta päähänsä. Kiitos vain kylmetti hänen sydäntään entisestään.

15.3.26 klo 16.38

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Olin metsästämässä. Haistelin raikasta vuoristoilmaa, toivoen saavani riistan ominaistuoksusta kiinni. Tuuli toi mukanaan jonkinlaista tuoksua, joten lähdin kulkemaan sitä kohti. Pian huomasinkin hiiren, muutaman ketunmitan minua alemmalla olevalla vuoristopolulla. Laskeuduin matalaksi ja ryhdyin hiipimään sitä kohti. Kun olin aivan jyrsijän yläpuolella, pudottauduin sitä kohti. Olin juuri kynsistämässä saalistani, kun päähäni osui jotakin. Lennähdin taaksepäin, päästäen hiiren pakenemaan pieneen koloon vuoristoseinämässä. Hetken helpotus valtasi mieleni kun kaikki tassuni osuivat tuvallisen tuntuiselle vuoristopolulle. En ollut sentään heittänyt itseäni polun reunan yli. En kuitenkaan jäänyt maahan, vaan nousin välittömästi ylös ja paljastin kynteni, valmiina hyökkäämään. Olin jo valmistautunut mahdollisen haukan tai muun vuoristopedon hyökkäyksen torjumiseen. Mutta minua vastassa ei ollut haukka, vaan toinen kissa.
"Mitä sinä täällä teet?" naukaisin.
"Oletko aikaisemmin huomannut, että Luuklaanilla ja Kuutamoklaanilla on jonkinlainen, syvempi yhteys?" Irene aloitti ja nakkeli niskojaan. Oliko hän käynyt äsken kimppuuni tahallaan, vai vahingossa?
"Totta...", naukaisin hämmentyneenä.
"Kaikki vanhat tarinat kertovat kuinka Luuklaani ja Kuutamoklaani ovat olleet aina eniten toistensa kurkuissa, kuinka me olemme kidnapanneet panttivangeiksi kaikista eniten kissoja juuri siitä klaanista. Me olemme käyneet eniten taisteluita heidän kanssaan ja tehneet ryöstöretkiä sinne. Kuutamoklaani on myös ainoa klaani joka on tehnyt eniten hyökkäyksiä meidän leiriimme. Molemmilla klaaneilla on tuntunut olevan aina mielipuoli johtamassa heitä", Irene jatkoi naukua. Myötäilin hänen sanojaan, pohtien mihin hän oli oikein viemässä tätä keskustelua.
"Mutta siltikin suurin osa luuklaanilaisista on jollakin tavalla verisidoksissa Kuutamoklaaniin. Heillä on sukua siellä tai he ovat jopa syntyneet siellä, kuten sinä! Kuutamoklaanilainen, aivan samanlainen kuin ne jotka rikkoivat minun perheeni!" kumppanini naukaisi häijysti ja paljasti kyntensä. Aivan, tästä hän oli kimpaantunut. Menneisyydestäni ja ilmeisesti jostakin näkymättömästä yhteydestä hänen perheensä kohtaloon. Lähestyimme toisiamme hitaasti. Sitten alkoi raivokas taistelu.
*Olisiko nyt hyvä tilaisuus härnätä häntä vielä lisää?*
"Minä luulinn sen olevan täysin ilmiselvää, että olen peräisi Kuutamoklaanista. Eihän pentujeni isä mikään luuklaanilainen ollut!" sähisin
"Minä luulin, että kyseessä oli toinen erakko!"
Räkätin mielipuolisesti. Silloin Irene läimäisi minua vahvasti päähän. Lensin tantereeseen ja kumppanini kävi taas päälleni. Hän oli antamassa viimeistä iskua minulle ja lausumassa virallisia hyvästejä, kun kuulin kirkaisun. Aavetassu huusi raivoissaan ja hyökkäsi soturin päälle. paino katosi päältäni, naaras selkeästi yllätettiin. Kuulin hänen huutavan ja kun katsoin, näin klaanitoverini tajuttomana vuoristopolulla, poikani seisoen hurjistuneena hänen kehonsa yläpuolella. Kuljin ähisten eteenpäin, halusin upottaa hampaani tuon tummanharmaaseen turkkiin, mutta silloin kuului huutoa. Vuoristorinnettä alas rynnisti lisää luuklaanilaisia. Ulvaisin ja käännähdin heitä vastaan, kynnet esillä. Sain hirveän määrän kissoja päälleni ja äkkiä kaikki pimeni.

14.3.26 klo 12.59

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Istuin pesäni lattialla ja katsoin kahta kissaa edessäni.
- Otetaanpa vielä kerran alusta, haluan että ymmärrän koko tarinan. Sinä siis tapoit entisen kumppanisi uuden kumppanin? Vaikka odotat hänen pentujaan? Ja nyt haluat liittyä klaaniimme, koska entinen perheesi ei enää hyväksy sinua reviirilleen?
Naukaisin. Edessäni seisova mustaraitainen naaras nyökkäsi ja sanoi:
- Niin, olen kuitenkin teostani pahoillani ja kadun sitä. Jos olisi mahdollista, jäisin tänne kunnes pentuni syntyvät ja lähtisin sitten. Voisitte saada pennutkin.
En ollut varma olisiko minun pitänyt purra itseäni, että olisin herännyt tästä todentuntuisesta unesta. Nostin katseeni Sadeläikkään, joka seisoi tiineenä olevan erakon vierellä ja vastasi katseeseeni vähintään yhtä hämmentyneenä. Luottamukseni tähän erakkoon oli täysin nollissa ja minua järkytti kuinka välinpitämättömältä hän vaikutti entisen perheensä - ja tulevan perheensä- suhteen. Nousin heikosti ylös ja katsoin mustaraidallista naarasta, Sydänsurua. Nimi oli ainakin hänelle sopiva.
- Luuletko, että pentusi saisivat täällä paremman kasvatuksen kuin sinun kanssasi?
Kysyin.
- Minä tiedän sen.
Sydänsuru kivahti. Tämä kertoi minulle tarpeeksi. Vilkaisin Sadeläikkää ja pudistin sitten päätäni.
- Nummiklaani ei valitettavasti pysty sinua tällä hetkellä auttamaan. Sadeläikkä kokoaa partion joka saattaa sinut ulos reviiriltämme. Toivottavasti saat haluamasi avun muualta.