28.12.23 klo 23.35

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Tihkutäplä tunsi Salamaviillon lämpöä hohkaavan hengityksen korvassaan:
”Haiset aivan Vuoristoklaanille.”
Kollisoturi sylki maahan hänen päänsä viereen. Tihkutäplä koitti vääntää itseään pois isomman kuutamoklaanilaisen alta, mutta sai tuntea valtavien kynsien porautuvan syvemmälle nahkaansa.
#Oi voi#, naaras ajatteli nielaisten.
”Jos päästäisit minut.. voisimme puhua tästä.. Salamaviilto”, hän pihisi vaivoin tiukan otteen puristuksessa.
”Pah!”
Läheisestä pusikosta kuului rapinaa. Oksakatse asteli polulle silmät kiiluen. Villituuli saapui tuon vanavedessä pilkkaava virne kasvoillaan. Tihkutäplä luimisti korviaan. Kaikista kuutamoklaanilaisista paikalle sattuivat juuri nuo kolme, joilta hän ei saisi herumaan tippaakaan sympatiaa vaikka mitä sanoisi.
”Varistähti tulee olemaan mielissään”, Oksakatse räkätti ja nyökkäsi Salamaviillolle, joka irvisti vastaukseksi. Mustaturkkinen kolli laskeutui alas Tihkutäplän päältä ja kampesi hänet väkivalloin pystyyn.
”Turha tehdä vastarintaa. Tiedät kyllä mitä sitten tapahtuu”, Villituuli murahti loikatessaan naaraan toiselle puolelle.
”Yritän vain palata takaisin kotiin”, Tihkutäplä kivahti, kun Villituulen tummanruskea kylki iskeytyi häntä vasten. Hänen rinnassaan oli ontto tunne.
”Olen kuutamoklaanilainen kuten tekin!”
”Hiljaa nyt”, Salamaviillon ääni rahisi jälleen epämiellyttävästi hänen korvassaan. Kiukku sai naaraan hännän nykimään. Hetken tuon teki jo mieli paljastaa kahdelle muulle ilkkujalle, miten petollisia juonia Varistähden hallintoa vastaan Salamaviilto ja Hämäräaskel olivat vasta muutamia kuita sitten tulvivan joen rannalla punoneet. He olivat vähintäänkin yhtä paljon pettureita, jos asiaa katsottiin Varistähden näkökulmasta. Ajatus oli kuitenkin pelkkä välähdys, joka katosi nopeasti hänen muun ajatuksenkulunsa joukkoon.
”Kuule”, Oksakatse ilkkui tassutellessaan hänen eteensä. ”Lakkasit olemasta kuutamoklaanilainen sillä hetkellä, kun menit sen erakon matkaan - tai kun paljastit kyntesi Syreenikukalle.”
Tihkutäplän katse synkkeni.
”Voin selittää”, hän naukui ääni kähisten.
”En halunnut tehdä sitä, mi-”
”Liikettä nyt!”
Salamaviilto katkaisi hänen lauseensa ja tyrkkäsi hänet liikkeelle.

Tihkutäplä pysytteli koko matkan väliaikaiselle leirille hiljaa, ettei olisi ärsyttänyt vartijoitaan enempää. Puhumisen sijaan hän pohti, miten ihmeessä pystyisi selittämään tekonsa niin, ettei häntä revittäisi riekaleiksi. Kaksi rotevaa kollia puristivat häntä väliinsä kuin mitä tahansa rajarikkuria. Tätä huonompaa vastaanottoa hän ei ollut osannut odottaa.
”Perillä viimein”, Salamaviilto murahti, kun he pysähtyivät karhunvatukoilla rajatun aukion edustalle. Tihkutäplä silmäili keskeneräiseltä vaikuttavaa muuria. Kuutamoklaani oli kuin olikin joutunut jättämään leirinsä.
”Mitä leirille kävi? Ovatko kaikki kunnossa?” hän kysyi huolestuneena. Vastaukseksi kuului kiusaantunutta hiljaisuutta.
”Muistitko muuten hakea sen hiiresi?” Villituuli huikkasi Salamaviillolle ohittaen hänen kysymyksensä, kun Oksakatse katosi muurin läpi ilmoittamaan heidän tulostaan.
”Hiirenpapanat”, musta soturi kirosi vastaukseksi. Tihkutäplä väräytti viiksiään tuolle ja sai vastaukseksi myrkyllisen mulkaisun. Sitten he astelivat sisään.
Huojennus valtasi Tihkutäplän, kun hän näki tuttujen kasvojen kurkistelevan häntä kumpareiden ja kaatuneiden puunrunkojen takaa. Klaanitovereiden tutut tuoksut ympäröivät häntä jälleen, ja oli kuin myös leirin vankat kuusipuut olisivat kääntyneet heidän ylleen. Hän pyöritteli päätään puolelta toiselle ja Villituuli murahti hänelle uhkaavaan sävyyn. Samalla kuutamoklaanilaisia alkoi kerääntyä lisää heidän ympärilleen. Tihkutäplä katseli tuttuja kasvoja häkeltyneenä. Hän oli odottanut jälleennnäkemistä niin kauan, ettei tiennyt, mitä sanoa.
”Väistykää tieltäni!”
Varistähden jyrähdys sai Tihkutäplän hypähtämään pienesti. Hän tunnisti äänen välittömästi. Päällikkö tunkeutui Tihkutäplän ja muun partion ympärille kerääntynen kissamuurin läpi ja jäi tuijottamaan häntä vihaisesti jäisillä viirusilmillään.
”Katsohan Varistähti, kenet löysimme reviiriltämme”, häntä seurannut Oksakatse naljaili viittoen samalla hännällään kohti Tihkutäplään kuin johonkin saaliseläimeen. Naaras luimisti korviaan puolustelevasti. Varistähti tuijotti häntä mielipuolisena, silmät tihkuen halveksuntaa ja raivoa. Valtava kolli otti hitaita, raskaita askelia häntä kohti ja pysähtyi vasta ollessaan niin lähellä, että Tihkutäplä tunsi tuon riistanhajuisen hengityksen viiksikarvoissaan.
”Mikä ihme saa sinut luulemaan”, päällikkö puhui hiljaa, ”että voit noin vain palata tänne?”
Tihkutäplä värisi kauttaaltaan, mutta pakottautui pysymään paikallaan.
”Minä olen kuutamoklaanilainen”, hän kähisi jälleen.
”Minä kuulun tänne, teidän joukkoonne. Olen aina kuulunut, eikä mikään muuta sitä.”
Varistähti naurahti kalsevasti.
”Kuuletteko saman kuin minä?” päällikkö kääntyi klaaniaan kohti.
”Jotenkin se kehtaa kutsua itseään kuutamoklaanilaiseksi”, kollin ääni oli äitynyt raivokkaaksi mouruksi. Nöyryytys poltteli Tihkutäplän turkkia. Hetki hetkeltä hän alkoi vihata Varistähteä, tuon taisteluarpien raidottamaa, harmaata takkuturkkia ja jäänsinisiä, tunnekylmiä silmiä, yhä enemmän. Oli kuin päällikkö olisi etsimällä etsinyt jotakuta, johon kanavoida kaiken sisälleen patoutuneen vihan, jonka kohteeksi Tihkutäplä oli nyt joutunut. Miten olikin ollut joskus aika, kun Tihkutäplä oli kunnioittanut päällikköään niin paljon, että olisi vaikka heittänyt henkensä menemään tuon suuruudenhullujen suunnitelmien vuoksi?
”Olen edelleen se sama Tihkutäplä kuin kaikkina aiempinakin kuina”, naaras ärähti ääni särähtäen.
”Vaikka ette olisi olleet samaa mieltä siitä mitä tein.. minulla oli syyni. En olisi ikinä paljastanut kynsiäni omalle klaanitoverilleni, mu-”
”Hiljaa!” Varistähti huusi ja loikkasi häntä päin niskavillat pörröllä. Tihkutäplä kavahti taakse päin.
”En halua kuulla noita raukkamaisia selityksiä”, päällikkö jatkoi murinaansa. Tihkutäplä vilkuili ympärilleen ja tunsi vatsassaan onton tunteen, kun näki klaanitovereiden välttelevän hänen katsettaan. Hän etsi Lehtikuuta ja Ruostehallaa, Laikkutassua ja Hämäräaskelta, mutta hänen lähimmäisensä eivät joko olleet paikalla tai seisoivat jossakin minne hän ei nähnyt.
”Villituuli ja Salamaviilto”, Varistähti puhui kahdelle kollisoturilleen.
”Viekää Tihkutäplä sinne mäyränkoloon, jonka tyhjensitte puolikuuta sitten. Hän saa ryvetä siellä siihen asti, että keksin, mitä hänelle tehdään..”
Päällikön sanat saivat kylmät väreet lipumaan pitkin Tihkutäplän selkäpiitä. Hän vilkuili ympärilleen hakien apua klaanitovereiltaan, jotka käänsivät jälleen katseensa pois vaivaantuneina yksi toisensa jälkeen.

Mäyränkolossa leijui yhä pedon löyhkä.
”Oletteko varmoja, että täällä ei varmasti asu enää ketään?” Tihkutäplä naukui varovasti, kun Salamaviilto työnsi hänet tunkkaiseen onkaloon. Kolli murahti hänelle vastaukseksi.
”Älä sitten yritä mitään”, soturi muistutti kova ilme kasvoillaan. Tihkutäplä perääntyi syvemmälle onkaloon irvistäen. Maahan kaivettu kolo oli tilava ja sen lattia oli kellertävien, tassujen alla rapisevien lehtien peittämä.
”Kuinka kauan te aiotte jatkaa tuota?” siniharmaa naaras kivahti ja istui aloilleen osoittaakseen, ettei aikonut tehdä vastarintaa.
”Olen klaanitoverinne. Tämä on typerää.” Hän ei pystynyt hallitsemaan äänensä värinää.
Salamaviilto heitti epäilevän katseen Villituulelle, joka kiristeli hampaitaan ärsyyntyneen oloisena. Tummanruskea kolli osoitti sanansa mustalle soturille.
”Ota sinä ensimmäinen vahtivuoro, niin minä palaan leiriin kertomaan Varistähdelle että Tihkutäplä on nyt vangittu.”
Salamaviilto nyökkäsi hapan ilme naamallaan. Tihkutäplä näki onkalon pyöreältä suulta, kuinka Villituulen hännänpää vilahti aluskasvillisuuteen. Mäyränkolo sijaitsi aivan väliaikaisen leirin takana vain muutaman puurivistön ja vatukkapensaan kätkemänä, joten kollilla tuskin kestäisi kauaa kipaista leiriin ja takaisin, jos tuo oli vielä aikeissa palata takaisin.
Tihkutäplä istahti voimattomana paikoilleen. Ilmassa leijuva mäyränhaju sai hänet pahoinvoivaksi. Silmäkulmastaan naaras näki, kuinka Salamaviilto vilkaisi häntä.
”Et varmaan ajatellut, että tämä menisi aivan näin”, kolli huokaisi hetken kuluttua. Tihkutäplä nosti katseensa maasta, jolloin Salamaviilto nyrpisti nenäänsä. Valkea, salaman muotoa mukaileva juova tuon kasvoilla värisi ja meripihkansävyiset silmät harhailivat ympäriinsä.
”Tiedätkö edes, miten pahasti nolasit Varistähden auttamalla sen erakon karkuun?” kolli mutisi matalalla äänellä ja pudisti päätään kuin pettyneenä. Tihkutäplän sydämessä läikähti, kun hän tunnisti Salamaviillon äänessä saman sävyn, jolla tuo oli aina aiemminkin puhunut hänelle. Vaikka sanat olivat kylmiä, hän tunnisti niiden takaa jonkinlaista tuttavuutta, joka tuntui siinä tilanteessa melkein lämpimältä.
”Minun oli pakko”, Tihkutäplä naukui kiihkeästi ja loikkasi jaloilleen. Salamaviilto mittaili häntä katseellaan ja tuhahti taas.
”Eikä ollut.”
”Minun piti tehdä se, ei pelkästään Kuutamoklaanin vaan kaikkien klaanien tähden”, Tihkutäplä jatkoi. Salamaviilto pyöräytti silmiään ivallisesti. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan. Vaikka kolli ei vaikuttanut ottavan häntä tosissaan, kuten tavallista, tuo ei enää vaikuttanut niin vihamieliseltä.
”Oli miten oli, Varistähti on raivoissaan”, Salamaviilto huomautti lähes huvittuneena. Tihkutäplän hännänpää nyki.
”Täysin ilman syytä”, Tihkutäplä mutisi, ”Kostokynsi ei tehnyt hänelle mitään.”
Salamaviilto vaikeni hetkeksi.
”Toimit vastoin hänen määräyksiään”, kolli totesi viileästi. Tihkutäplän korvia kuumotti.
”Et itsekään ole aina noudattanut niitä”, hän naukui hiljaa. Salamaviilto kääntyi häntä päin oudoksuva ilme kasvoillaan. Silloin jostain läheisestä aluskasvillisuudesta kuului rasahdus, joka sai kollin kääntymään äänen suuntaan valppaana. Tihkutäplä uskaltautui kurkkaamaan onkalon suulta.
”Palasikohan se mäyrä?” Tihkutäplä vitsaili hermostuksissaan. Hän oli ollut lähellä paljastaa, että tiesi jotain Hämäräaskeleen ja Salamaviillon hatarista suunnitelmista – onneksi musta kolli oli tuskin tajunnut hänen sanojensa merkitystä.
Salamaviilto mulkaisi häntä ja katsoi kulmat kurtussa äänen suuntaan.
”Kuka siellä?” soturi huudahti epäluuloisena. Kun vastausta ei kuulunut, roteva kolli käski Tihkutäplää pysymään paikoillaan ja sujahti itse aluskasvillisuuteen. Tihkutäplä katseli uteliaana, kuinka Salamaviilto palasi leuoissaan rimpuileva, harmaaturkkinen pentu, jota hän ei ollut aiemmin nähnyt.

//Hillerillä jatkoa?

25.12.23 klo 20.50

Punapentu ~ Luuklaani

Jezkebel

"Punapentu! Tule tänne! Minulla on sinulla vakavaa asiaa! Ja tulekin pikkuisen äkkiä!"
Mustakynnen karjuminen raikasi Luuklaanin väliaikaisessa leirissä ja sai Punapennun kilpikonnakuvioisen turkin nousemaan heti luolan kattoa kohti. Mistä kummasta emo oli nyt hänelle suuttunut? Korvat niskaan liimautuneena ja häntä takajalkojen välissä pentu lähti hipsimään kohti pentutarhaa, antaen vatsansa raahata miltein maan tasalla. Hänen pitäisi osoittaa kuningattarelle, että oli aidosti pahoillaan ja häpeissään asian takia mikä oli suututtanut tuon, vaikka kolli ei itsekään vielä tiennyt mikä oli polttanut naaraan päreet noin. Hän kiersi syvemmälle vuoristoluolan kupeeseen, missä väliaikainen pentutarha sijaitsi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehoaan pitkin, kun hän näki mustavalkeankissan istumassa pentujensa petipaikan vierellä. Tuon keltaiset silmät olivat siristetyt ja ne seurasivat kilpikonnakuvioista kissaa, kun tuo loikkasi pesäänsä veljiensä vierelle.
"Joku oli käynyt sekoittamassa parantajan yrtit niin, että Mustakipinä ja Yötassu joutuivat lähtemään hakemaan tuossa järkytävässä kaatosateessa uusia kasveja. Ja arvatkaapas mitä kävi? Yötassu liukastui vuoristopolulla ja taittoi niskansa!" Mustakynsi naukui kylmän viileästi ja katsoi kutakin pentuaan vuorollaan. Punapentu värähti, mutta ei suinkaan kylmästä. Oliko uusi parantajaoppilas tosiaankin kuollut? Hän laski katseensa tassuihinsa ja nielaisi tajutessaan, että hänen kyntensä ympärille oli takertunut pala värikäslehtisestä kukasta, mitä oli ollut aikaisemmin päivällä parantajan pesällä tutkimassa. Mutta pentu oli pistänyt kaikki tutkimansa kasvit takaisin samoille paikoilleen, Mustakipinäkin oli ollut vahtimassa vieressä! Ei kai häntä luultu syypääksi Yötassun kuolemaan? Kolli nosti katseensa tassuistaan ja oli säikähtää kauhusta, kun hän kohtasi emonsa keltaiset silmät.
"Punapentu, sinä tuoksut yrteiltä-"
"Punapentu ei ole syyllinen Yötassun onnettomuuteen. Hän oli pesälläni tänään, mutta seurasin hänen tekojaan aivan vierestä, enkä olisi antanut hänen sotkea varastojani käyttämättömään kuntoon. Yötassun kuolema oli ainoastaan hänen omaa syytään, kun ei ollut polulla varovaisempi. Yrttieni sekoittamisen takana on voinut olla kuka tahansa aina pennusta klaaninvanhimpaan", Mustakipinän ääni kuului tarhan suuaukolta, kun parantaja astui pesään mukanaan yrttikäärö pienelle Rottapennulle. Punapentu tunsi valtavaa helpotusta, kun valkotäplikäs kolli puhui hänen puolestaan ja sai Mustakynnen vetäytymään takaisin sekä tasoittamaan pörhistyneen niskakarvoituksensa. Emo päästi suustaan 'tsk'-äänen ja marssi ulos pentutarhasta, luultavasti osallistuakseen seuraavaan metsästyspartioon nyt kun saarnaustuokion pystyi päättämään, eikä rangaistuksia tarvinnutkaan jaella. Aavepentu ja Luupentu kipittivät jatkamaan leikkitappelua, mikä heillä oli luultavasti äskettäin ollut kesken, kun taas Punapentu jäi tuijottamaan Luuklaanin parantajaa ja tuon työskentelyä Myyräkynnen pentujen tarkistamisessa.

25.12.23 klo 15.40

Huurretassu, Nummiklaani

Raven

Juoksentelin tavalliseen tapaani ympäri nummia, rakastin tätä vapauden tunnetta, sitä kun tuuli tuiversi turkkiin eikä ollut minkäänlaisia huolia tai velvollisuuksia. Pystyi vain keskittymään juoksemiseen, ei sillä että olisin paljon muuhun ikinä keskittynytkään. Olisin voinut juosta koko päivän, mutta hauskan hetkeni keskeytti emon huuto.
"Tule tänne sieltä, oppilasseremonia alkaa!" hän huusi raivoissaan. "Monestikko sinulle pitää sanoa, että seremoniasta ei saa missään nimessä myöhästyä?"
Ääh, olin jo onnellisesti unohtanut, että tänään minusta tulisi oppilas. En halunnut, minua ei kiinnostanut yhtään. *Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut metsästyksestä ja taisteluista, eiväthän ne ole yhtään hauskoja asioita*, ajattelin ärsyyntyneenä. Lähdin juoksemaan emoani karkuun, kun hän yritti tulla hakemaan minua oppilasseremoniaan. *Ehkä voisin saada olla pentuna vielä vähän aikaa, jos käyttäytyisin todella huonosti?*
"Huurrepentu, nyt tottelet, tai et saa ruokaa koko päivänä!" emoni huusi raivoissaan ja nappasi minua niskavilloista kiinni, ja lähti kantamaan minua seremoniaan. Epäonnekseni myös emoni oli erittäin hyvä juoksija, ja paljon isompi kuin minä, joten hän sai minut vaivatta kiinni.
Uhkailu toimi aina, en halunnut olla päivää syömättä. Nielin tappioni pettyneenä, ei kai minulla siinä emoni suussa roikkuessa muita vaihtoehtoja ollutkaan.

"Anteeksi kovasti pieni myöhästyminen", emoni pahoitteli nöyrästi Liekkitähdelle, joka oli onneksi ystävällinen klaanipäällikkö ainakin yleensä. Hän jatkoi puhumista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Samalla nimitettiin muitakin oppilaita, joten myöhästymisestämme ei ollut paljoa haittaa. En olisi millään jaksanut olla paikoillani odottamassa vuoroani ja muutaman kerran ehdin jo miettiä karkaamista, mutta emoni oli koko ajan hereillä eikä minulle tullut sopivaa hetkeä livistää paikalta. Huokaisin syvään, se olisi menoa kohta. Ei enää paluuta huolettomaan pentuaikaan.
"Emo, en halua oppilaaksi!" parkaisin kovaan ääneen. Kaikki Seinämäkivellä paikalla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä. Emoni näytti silminnähden häpeävän, ja pahoitteli taas muille kissoille käytöstäni. Hän piti minulle pitkän saarnan oppilaaksi tulemisen tärkeydestä, mutta en tietystikään kuunnellut siitä puoliakaan kun olin mielessäni jo juoksemassa taas nummilla. Katsoin emoani uhkaavasti ja lähdin juoksemaan sen minkä tassuistani pääsin. Luultavasti erittäin typerä idea, mutta en voinut enää perääntyäkään, joten vilistin menemään minkä kerkesin.

Pakoni ei kuitenkaan kauaa kestänyt, koska emoni sai minut nopeasti kiinni ja palautti minut sinne mistä olimme lähteneetkin. Liekkitähti katsoi meitä ärtyneenä, mutta hän oli luultavasti tottunut kaikenlaiseen, joten hän ei ainakaan heti alkanut raivoamaan meille. Emoni kävi puhumassa päällikölle, tämä olisi ollut hyvä hetki lähteä taas pakoon, mutta aloin pikkuhiljaa luovuttaa ja hyväksyä sen, että minusta pitäisi tulla oppilas. Elättelin toivoa siitä, että emoni pyytäisi lykkäystä oppilaaksi nimittämiseeni, mutta pian päällikkö puhutteli suoraan minua eivätkä ne olleet ne sanat mitkä olisin halunnut kuulla.
"Huurrepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Huurretassu. Mestariksesi tulee Kuurasäde."
Katsoin luonnonvalkeaa kollia eli siis tulevaa mestariani pettyneenä. Häntä ei luultavasti paljoa kiinnostanut minun tunteeni, koska hän vain vilkaisi minua kylmästi kun kosketimme toisiamme kuonoillamme. *Nyt ei taida enää auttaa karkuun juokseminen*, ajattelin kun klaani alkoi huutamaan oppilasnimeäni.

25.12.23 klo 14.48

Turmasielu, Luuklaani

Raven

// Jatkuu siitä mihin Kalmapennun tarina jäi

Aamu oli harmaa ja tihkusateinen, lähestyvän lehtisateen aisti ilmassa. *Onneksi on leuto sää, vihaan viherlehteä ja lehtikatoa, silloin on aina liian kuuma tai kylmä*, mustaruskea kissa totesi mielessään. Hän oli lähtenyt varovaisesti laskeutumaan alas vuorenrinnettä, jotta pääsisi paremmille maille metsästämään. Hän ei pitänyt metsästämisestä lainkaan, mutta totta kai hän tunnisti sen olevan yksi sotureiden velvollisuuksista eikä hän halunnut jättää nälkiintynyttä pentua riutumaan. *Missähän hänen vanhempansa ovat*, naaras pohti. Hänestä oli outoa, että jotkut kissat vain hylkäsivät pentunsa. *Ei sellaisia kyllä klaanissa kaivatakaan, että hyvä vaan jos lähtivät menemään lopullisesti*, Turmasielu jatkoi pohdiskeluaan ja yritti samalla taiteilla itsensä alas vuorilta. Hän ei ollut hyvä kiipeilemään, mutta kun hän oli tarpeeksi rauhallinen, se onnistui suhteellisen hyvin. Hän ei myöskään pitänyt yhtään siitä, että luuklaanilaisten piti aina mennä toisten klaanien alueille metsästämään. Se oli hänen mielestään hyvin nöyryyttävää, koko kanjonin olisi pitänyt olla jo Luuklaanin vallassa. *Jos minä olisin päällikkö...*

Turmasielun ajatus keskeytyi, kun hän näki vuorenrinteellä paksun hiiren. *Tuo tuskin jaksaa lähteä kovin nopeasti pakoon*, Turmasielu ajatteli tyytyväisenä. Hän pohti parin hetken ajan, pitäisikö hyökätä eläimen kimppuun, vaikka se olisikin aika riskialtista tässä ympäristössä. Kissa tykkäsi metsästää enemmän tasaisella maalla, jos oli pakko valita epämieluisista vaihtoehdoista mieluisin. Päättäväinen naaras kuitenkin otti riskin, ja loikkasi suurella loikalla hiiren kimppuun. Hän sai hiiren hengiltä yhdellä voimakkaalla puraisulla ja nappasi hiiren voitonriemuisena suuhunsa. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi, ettei hänen oikeanpuolimmaisen etutassunsa alla ollutkaan enää mitään. Kissan tasapaino petti ja hän kierähti rinnettä alas maahan. Onneksi pudotus ei ollut pitkä, hän oli ehtinyt laskeutua vuorilta jo melkein tasaiselle maalle. Silti Turmasielu kirosi mielessään, kun hän tömähti kovaan maahan, tassuun sattui mutta se oli luultavasti vain nyrjähtänyt. Juuri tämän takia hän ei pitänyt metsästyksestä, aina tapahtui jotain tällaista. Kissa nappasi suustaan pudonneen hiiren takaisin suuhunsa ja päätti, että tämä metsästysretki sai riittää tältä kertaa, kyllä tämä hiiri varmasti riitti pienelle pennulle. *Ehkä muut klaanilaiset ovat heränneet, että he voivat lähteä metsästämään muulle klaanille ruokaa. Toivottavasti minua ei pakoteta lähtemään mukaan*, Turmasielu ajatteli kun lähti kiipeämään takaisin rinnettä ylös kohti Tulikammiota.

25.12.23 klo 12.55

Seittitassu ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittitassu käveli yksinään nummilla, tuntien ainaista hermostusta kun ympärillä oli niinkin avointa maastoa ja vain paikoittain korkeaa heinikkoa. Hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi ja tuntui säpsähtävän pienintäkin ääntä tai hellintä tuulen puuhkausta. Vuoristoklaani oli Neljän virran tammen kokoontumisen jälkeen menneet Liekkitähden luvalla Nummiklaanin reviirille, mutta Puroklaanin kylkeen asettumisen sijaan olivat pystyttäneet väliaikaisen leirin aivan rajan tuntumaan. Aaltotähti oli näin vannottanut etteivät vuoristoklaanilaiset tulisi olemaan yhtä paljoa nummiklaanilaisten tiellä kuin puroklaanilaiset, jotka olivat oman leirinsä pystyttäneet aivan Nummiklaanin maanalaisen leirin viereen. Sen jälkeen päällikkö oli sanonut ettei kukaan klaanin jäsen saisi lähteä ulos leiristä ellei kyseessä ollut metsätyspartio, joten oppilas oli tietenkin salaa liikkeellä.
*Typerä tulva ja typerä Aaltotähti!* hän kiroili mielessään ja kohotti katseensa Neljän virran tammen takana kohoavaan kotivuoristoonsa. Kolli ei sitä ääneen myöntäisi, mutta hän ikävöi kalliopolkuja tassujensa alla ja viileitä vuoristoseinämiä, hän kaipasi kotiin. Seittitassu kaipasi oppilaiden pesää ja tuttua vuoristotunnelia, joka kuljetti päivittäin partioita sisään ja ulos leiristä. Hän kaipasi kiipeämistä ja auringon liikkumisen katselemista vuoristokielekkeeltä, kunnes valopallo palasi takaisin pesäänsä ja värjäsi vuoriston syreenin eri väreihin. Täällä nummilla ei olo tuntunut miltään muulta kuin jokahetkiseltä varuillaan olemiselta, joka alkoi olla uuvuttavaa. Eikö nummiklaanilaisilla ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, kun he vapaaehtoisesti asuivat näin aavalla, suojattomalla paikalla?
*Älä ole pelkuri Seittitassu! Kerää itsesi!* oppilas sätti itseään ja vetäisi keuhkonsa täyteen alkavan lehtisateen viileää ilmaa. Hänen sieraimissaan kutitteli myyrän tuoksu, sekä hailakka jäniksen vivahde. Vesi herahti kollin kielelle ja hän alkoi etsimään jälkiä riistasta, mikä osoittautui luultuapaljon vaikeammaksi tehtäväklsi. Nummilla metsästys vaatisi taatusti aivan uudenlaisen metsästystaktiikan ja paljon enemmän varovaisuutta, mutta Seittitassu oli valmis haasteeseen. Hän halusi olla ensimmäinen joka nappaisi heidän leirilleen riistaa nummilta!

23.12.23 klo 15.53

Kalmapentu, Luuklaani

Raven

Heräsin pentujen pesästä ja katselin ympärilleni. Muut pennut vielä nukkuivat, itse en pystynyt koska olin niin nälkäinen. En muistanut milloin olin viimeksi saanut kunnolla syötyä, koska vaikka ruokaa olisikin ollut niin ehdin hädintuskin ottaa siitä palastakaan, kun joku jo nappasi herkkupalan silmieni edestä. Olisin toivonut olevani parempi pitämään puoliani, mutta olin niin pieni, heiveröinen ja voimaton ettei siitä olisi tullut mitään. Ainoastaan Rottapentu oli klaanissamme minua laihempi ja säälittävämpi, siitä tuli minulle vähän parempi mieli mutta ei paljoa - ei ollut suurikaan saavutus olla paremmassa kunnossa kuin Rottapentu. Huokaisin syvään ja yritin saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta maha murisi vaativasti. *Mistä minä saisin ruokaa tähän aikaan, varmasti koko klaani nukkui vielä?*

Lähdin varovasti hipsimään ulos pesästä, vaikka tiesin sen olevan riskialtista enkä olisi oikeasti saanut tehdä niin. Katsoin vaistomaisesti ympärilleni, näkyisikö vanhempiani jossain. Ei ollut kovin suuri yllätys, ettei näkynyt, heitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja olin alkanut epäillä, olivatko he viimein lopullisesti hylänneet minut. Ennen lähtöään he eivät olleet sanoneet mitään, he olivat vain kadonneet. Olivatko he edes elossa enää, vai vaan vaihtaneet klaania? Luuklaanissa en uskonut heidän enää olevan, olisin kai nähnyt heidät muuten edes jossain vaikka eivät minun luonani olleetkaan.
"Mihin luulet olevasi menossa?" kuulin takaani tiukan äänen. Rujon näköinen kissa tuijotti minua pistävästi.
"Öö... M-minulla on vain nälkä", sanoin hiljaa ja tuijottelin maahan.
"Haetaan sinulle jotain, oletkin niin laihan näköinen että tarvitset lihaa luidesi ympärille", isokokoinen, voimakkaan näköinen kissa sanoi lempeämmin. "Missä muuten vanhempasi ovat?"
Mietin hetken aikaa, mitä vastaisin, mutta eihän minulla ollut kuin yksi vastausvaihtoehto.
"En tiedä", sanoin hieman vaivaantuneena. Jokin siinä hävetti, että en tiennyt missä omat vanhempani olivat, vaikka eihän se minun vikani ollut.
"Hmm, omituista. No, pysy sinä täällä sillä aikaa kun haen sinulle jotain syötävää, ulkona on ihan liian vaarallista pienelle pennulle", mystinen kissa sanoi. "Olen muuten Turmasielu, mikäs sinun nimesi on?"
Vastasin, ja iso kissa hymyili minulle lohduttavasti ennen kuin luikahti jonnekin vuoriston syövereihin etsimään minulle ruokaa. Jokin tuon mukavan kissan olemuksessa sanoi minulle, että kannatti totella ja jäädä pesään, vaikka tavallaan olisinkin halunnut mennä mukaan metsästysretkelle. Minulla oli tylsää pesässä jossa kaikki muut vielä nukkuivat, mutta Turmasielun tiukka katse oli syöpynyt mieleeni - en halunnut uhmata sitä, ja tiesinhän itsekin, että tällaisella ruipelolla olemuksellani päätyisin varmasti itse jonkun petoeläimen ruuaksi.