25.12.23 klo 18.50

Punapentu ~ Luuklaani

Jezkebel

"Punapentu! Tule tänne! Minulla on sinulla vakavaa asiaa! Ja tulekin pikkuisen äkkiä!"
Mustakynnen karjuminen raikasi Luuklaanin väliaikaisessa leirissä ja sai Punapennun kilpikonnakuvioisen turkin nousemaan heti luolan kattoa kohti. Mistä kummasta emo oli nyt hänelle suuttunut? Korvat niskaan liimautuneena ja häntä takajalkojen välissä pentu lähti hipsimään kohti pentutarhaa, antaen vatsansa raahata miltein maan tasalla. Hänen pitäisi osoittaa kuningattarelle, että oli aidosti pahoillaan ja häpeissään asian takia mikä oli suututtanut tuon, vaikka kolli ei itsekään vielä tiennyt mikä oli polttanut naaraan päreet noin. Hän kiersi syvemmälle vuoristoluolan kupeeseen, missä väliaikainen pentutarha sijaitsi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehoaan pitkin, kun hän näki mustavalkeankissan istumassa pentujensa petipaikan vierellä. Tuon keltaiset silmät olivat siristetyt ja ne seurasivat kilpikonnakuvioista kissaa, kun tuo loikkasi pesäänsä veljiensä vierelle.
"Joku oli käynyt sekoittamassa parantajan yrtit niin, että Mustakipinä ja Yötassu joutuivat lähtemään hakemaan tuossa järkytävässä kaatosateessa uusia kasveja. Ja arvatkaapas mitä kävi? Yötassu liukastui vuoristopolulla ja taittoi niskansa!" Mustakynsi naukui kylmän viileästi ja katsoi kutakin pentuaan vuorollaan. Punapentu värähti, mutta ei suinkaan kylmästä. Oliko uusi parantajaoppilas tosiaankin kuollut? Hän laski katseensa tassuihinsa ja nielaisi tajutessaan, että hänen kyntensä ympärille oli takertunut pala värikäslehtisestä kukasta, mitä oli ollut aikaisemmin päivällä parantajan pesällä tutkimassa. Mutta pentu oli pistänyt kaikki tutkimansa kasvit takaisin samoille paikoilleen, Mustakipinäkin oli ollut vahtimassa vieressä! Ei kai häntä luultu syypääksi Yötassun kuolemaan? Kolli nosti katseensa tassuistaan ja oli säikähtää kauhusta, kun hän kohtasi emonsa keltaiset silmät.
"Punapentu, sinä tuoksut yrteiltä-"
"Punapentu ei ole syyllinen Yötassun onnettomuuteen. Hän oli pesälläni tänään, mutta seurasin hänen tekojaan aivan vierestä, enkä olisi antanut hänen sotkea varastojani käyttämättömään kuntoon. Yötassun kuolema oli ainoastaan hänen omaa syytään, kun ei ollut polulla varovaisempi. Yrttieni sekoittamisen takana on voinut olla kuka tahansa aina pennusta klaaninvanhimpaan", Mustakipinän ääni kuului tarhan suuaukolta, kun parantaja astui pesään mukanaan yrttikäärö pienelle Rottapennulle. Punapentu tunsi valtavaa helpotusta, kun valkotäplikäs kolli puhui hänen puolestaan ja sai Mustakynnen vetäytymään takaisin sekä tasoittamaan pörhistyneen niskakarvoituksensa. Emo päästi suustaan 'tsk'-äänen ja marssi ulos pentutarhasta, luultavasti osallistuakseen seuraavaan metsästyspartioon nyt kun saarnaustuokion pystyi päättämään, eikä rangaistuksia tarvinnutkaan jaella. Aavepentu ja Luupentu kipittivät jatkamaan leikkitappelua, mikä heillä oli luultavasti äskettäin ollut kesken, kun taas Punapentu jäi tuijottamaan Luuklaanin parantajaa ja tuon työskentelyä Myyräkynnen pentujen tarkistamisessa.

25.12.23 klo 13.40

Huurretassu, Nummiklaani

Raven

Juoksentelin tavalliseen tapaani ympäri nummia, rakastin tätä vapauden tunnetta, sitä kun tuuli tuiversi turkkiin eikä ollut minkäänlaisia huolia tai velvollisuuksia. Pystyi vain keskittymään juoksemiseen, ei sillä että olisin paljon muuhun ikinä keskittynytkään. Olisin voinut juosta koko päivän, mutta hauskan hetkeni keskeytti emon huuto.
"Tule tänne sieltä, oppilasseremonia alkaa!" hän huusi raivoissaan. "Monestikko sinulle pitää sanoa, että seremoniasta ei saa missään nimessä myöhästyä?"
Ääh, olin jo onnellisesti unohtanut, että tänään minusta tulisi oppilas. En halunnut, minua ei kiinnostanut yhtään. *Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut metsästyksestä ja taisteluista, eiväthän ne ole yhtään hauskoja asioita*, ajattelin ärsyyntyneenä. Lähdin juoksemaan emoani karkuun, kun hän yritti tulla hakemaan minua oppilasseremoniaan. *Ehkä voisin saada olla pentuna vielä vähän aikaa, jos käyttäytyisin todella huonosti?*
"Huurrepentu, nyt tottelet, tai et saa ruokaa koko päivänä!" emoni huusi raivoissaan ja nappasi minua niskavilloista kiinni, ja lähti kantamaan minua seremoniaan. Epäonnekseni myös emoni oli erittäin hyvä juoksija, ja paljon isompi kuin minä, joten hän sai minut vaivatta kiinni.
Uhkailu toimi aina, en halunnut olla päivää syömättä. Nielin tappioni pettyneenä, ei kai minulla siinä emoni suussa roikkuessa muita vaihtoehtoja ollutkaan.

"Anteeksi kovasti pieni myöhästyminen", emoni pahoitteli nöyrästi Liekkitähdelle, joka oli onneksi ystävällinen klaanipäällikkö ainakin yleensä. Hän jatkoi puhumista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Samalla nimitettiin muitakin oppilaita, joten myöhästymisestämme ei ollut paljoa haittaa. En olisi millään jaksanut olla paikoillani odottamassa vuoroani ja muutaman kerran ehdin jo miettiä karkaamista, mutta emoni oli koko ajan hereillä eikä minulle tullut sopivaa hetkeä livistää paikalta. Huokaisin syvään, se olisi menoa kohta. Ei enää paluuta huolettomaan pentuaikaan.
"Emo, en halua oppilaaksi!" parkaisin kovaan ääneen. Kaikki Seinämäkivellä paikalla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä. Emoni näytti silminnähden häpeävän, ja pahoitteli taas muille kissoille käytöstäni. Hän piti minulle pitkän saarnan oppilaaksi tulemisen tärkeydestä, mutta en tietystikään kuunnellut siitä puoliakaan kun olin mielessäni jo juoksemassa taas nummilla. Katsoin emoani uhkaavasti ja lähdin juoksemaan sen minkä tassuistani pääsin. Luultavasti erittäin typerä idea, mutta en voinut enää perääntyäkään, joten vilistin menemään minkä kerkesin.

Pakoni ei kuitenkaan kauaa kestänyt, koska emoni sai minut nopeasti kiinni ja palautti minut sinne mistä olimme lähteneetkin. Liekkitähti katsoi meitä ärtyneenä, mutta hän oli luultavasti tottunut kaikenlaiseen, joten hän ei ainakaan heti alkanut raivoamaan meille. Emoni kävi puhumassa päällikölle, tämä olisi ollut hyvä hetki lähteä taas pakoon, mutta aloin pikkuhiljaa luovuttaa ja hyväksyä sen, että minusta pitäisi tulla oppilas. Elättelin toivoa siitä, että emoni pyytäisi lykkäystä oppilaaksi nimittämiseeni, mutta pian päällikkö puhutteli suoraan minua eivätkä ne olleet ne sanat mitkä olisin halunnut kuulla.
"Huurrepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Huurretassu. Mestariksesi tulee Kuurasäde."
Katsoin luonnonvalkeaa kollia eli siis tulevaa mestariani pettyneenä. Häntä ei luultavasti paljoa kiinnostanut minun tunteeni, koska hän vain vilkaisi minua kylmästi kun kosketimme toisiamme kuonoillamme. *Nyt ei taida enää auttaa karkuun juokseminen*, ajattelin kun klaani alkoi huutamaan oppilasnimeäni.

25.12.23 klo 12.48

Turmasielu, Luuklaani

Raven

// Jatkuu siitä mihin Kalmapennun tarina jäi

Aamu oli harmaa ja tihkusateinen, lähestyvän lehtisateen aisti ilmassa. *Onneksi on leuto sää, vihaan viherlehteä ja lehtikatoa, silloin on aina liian kuuma tai kylmä*, mustaruskea kissa totesi mielessään. Hän oli lähtenyt varovaisesti laskeutumaan alas vuorenrinnettä, jotta pääsisi paremmille maille metsästämään. Hän ei pitänyt metsästämisestä lainkaan, mutta totta kai hän tunnisti sen olevan yksi sotureiden velvollisuuksista eikä hän halunnut jättää nälkiintynyttä pentua riutumaan. *Missähän hänen vanhempansa ovat*, naaras pohti. Hänestä oli outoa, että jotkut kissat vain hylkäsivät pentunsa. *Ei sellaisia kyllä klaanissa kaivatakaan, että hyvä vaan jos lähtivät menemään lopullisesti*, Turmasielu jatkoi pohdiskeluaan ja yritti samalla taiteilla itsensä alas vuorilta. Hän ei ollut hyvä kiipeilemään, mutta kun hän oli tarpeeksi rauhallinen, se onnistui suhteellisen hyvin. Hän ei myöskään pitänyt yhtään siitä, että luuklaanilaisten piti aina mennä toisten klaanien alueille metsästämään. Se oli hänen mielestään hyvin nöyryyttävää, koko kanjonin olisi pitänyt olla jo Luuklaanin vallassa. *Jos minä olisin päällikkö...*

Turmasielun ajatus keskeytyi, kun hän näki vuorenrinteellä paksun hiiren. *Tuo tuskin jaksaa lähteä kovin nopeasti pakoon*, Turmasielu ajatteli tyytyväisenä. Hän pohti parin hetken ajan, pitäisikö hyökätä eläimen kimppuun, vaikka se olisikin aika riskialtista tässä ympäristössä. Kissa tykkäsi metsästää enemmän tasaisella maalla, jos oli pakko valita epämieluisista vaihtoehdoista mieluisin. Päättäväinen naaras kuitenkin otti riskin, ja loikkasi suurella loikalla hiiren kimppuun. Hän sai hiiren hengiltä yhdellä voimakkaalla puraisulla ja nappasi hiiren voitonriemuisena suuhunsa. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi, ettei hänen oikeanpuolimmaisen etutassunsa alla ollutkaan enää mitään. Kissan tasapaino petti ja hän kierähti rinnettä alas maahan. Onneksi pudotus ei ollut pitkä, hän oli ehtinyt laskeutua vuorilta jo melkein tasaiselle maalle. Silti Turmasielu kirosi mielessään, kun hän tömähti kovaan maahan, tassuun sattui mutta se oli luultavasti vain nyrjähtänyt. Juuri tämän takia hän ei pitänyt metsästyksestä, aina tapahtui jotain tällaista. Kissa nappasi suustaan pudonneen hiiren takaisin suuhunsa ja päätti, että tämä metsästysretki sai riittää tältä kertaa, kyllä tämä hiiri varmasti riitti pienelle pennulle. *Ehkä muut klaanilaiset ovat heränneet, että he voivat lähteä metsästämään muulle klaanille ruokaa. Toivottavasti minua ei pakoteta lähtemään mukaan*, Turmasielu ajatteli kun lähti kiipeämään takaisin rinnettä ylös kohti Tulikammiota.

25.12.23 klo 10.55

Seittitassu ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittitassu käveli yksinään nummilla, tuntien ainaista hermostusta kun ympärillä oli niinkin avointa maastoa ja vain paikoittain korkeaa heinikkoa. Hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi ja tuntui säpsähtävän pienintäkin ääntä tai hellintä tuulen puuhkausta. Vuoristoklaani oli Neljän virran tammen kokoontumisen jälkeen menneet Liekkitähden luvalla Nummiklaanin reviirille, mutta Puroklaanin kylkeen asettumisen sijaan olivat pystyttäneet väliaikaisen leirin aivan rajan tuntumaan. Aaltotähti oli näin vannottanut etteivät vuoristoklaanilaiset tulisi olemaan yhtä paljoa nummiklaanilaisten tiellä kuin puroklaanilaiset, jotka olivat oman leirinsä pystyttäneet aivan Nummiklaanin maanalaisen leirin viereen. Sen jälkeen päällikkö oli sanonut ettei kukaan klaanin jäsen saisi lähteä ulos leiristä ellei kyseessä ollut metsätyspartio, joten oppilas oli tietenkin salaa liikkeellä.
*Typerä tulva ja typerä Aaltotähti!* hän kiroili mielessään ja kohotti katseensa Neljän virran tammen takana kohoavaan kotivuoristoonsa. Kolli ei sitä ääneen myöntäisi, mutta hän ikävöi kalliopolkuja tassujensa alla ja viileitä vuoristoseinämiä, hän kaipasi kotiin. Seittitassu kaipasi oppilaiden pesää ja tuttua vuoristotunnelia, joka kuljetti päivittäin partioita sisään ja ulos leiristä. Hän kaipasi kiipeämistä ja auringon liikkumisen katselemista vuoristokielekkeeltä, kunnes valopallo palasi takaisin pesäänsä ja värjäsi vuoriston syreenin eri väreihin. Täällä nummilla ei olo tuntunut miltään muulta kuin jokahetkiseltä varuillaan olemiselta, joka alkoi olla uuvuttavaa. Eikö nummiklaanilaisilla ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, kun he vapaaehtoisesti asuivat näin aavalla, suojattomalla paikalla?
*Älä ole pelkuri Seittitassu! Kerää itsesi!* oppilas sätti itseään ja vetäisi keuhkonsa täyteen alkavan lehtisateen viileää ilmaa. Hänen sieraimissaan kutitteli myyrän tuoksu, sekä hailakka jäniksen vivahde. Vesi herahti kollin kielelle ja hän alkoi etsimään jälkiä riistasta, mikä osoittautui luultuapaljon vaikeammaksi tehtäväklsi. Nummilla metsästys vaatisi taatusti aivan uudenlaisen metsästystaktiikan ja paljon enemmän varovaisuutta, mutta Seittitassu oli valmis haasteeseen. Hän halusi olla ensimmäinen joka nappaisi heidän leirilleen riistaa nummilta!

23.12.23 klo 13.53

Kalmapentu, Luuklaani

Raven

Heräsin pentujen pesästä ja katselin ympärilleni. Muut pennut vielä nukkuivat, itse en pystynyt koska olin niin nälkäinen. En muistanut milloin olin viimeksi saanut kunnolla syötyä, koska vaikka ruokaa olisikin ollut niin ehdin hädintuskin ottaa siitä palastakaan, kun joku jo nappasi herkkupalan silmieni edestä. Olisin toivonut olevani parempi pitämään puoliani, mutta olin niin pieni, heiveröinen ja voimaton ettei siitä olisi tullut mitään. Ainoastaan Rottapentu oli klaanissamme minua laihempi ja säälittävämpi, siitä tuli minulle vähän parempi mieli mutta ei paljoa - ei ollut suurikaan saavutus olla paremmassa kunnossa kuin Rottapentu. Huokaisin syvään ja yritin saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta maha murisi vaativasti. *Mistä minä saisin ruokaa tähän aikaan, varmasti koko klaani nukkui vielä?*

Lähdin varovasti hipsimään ulos pesästä, vaikka tiesin sen olevan riskialtista enkä olisi oikeasti saanut tehdä niin. Katsoin vaistomaisesti ympärilleni, näkyisikö vanhempiani jossain. Ei ollut kovin suuri yllätys, ettei näkynyt, heitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja olin alkanut epäillä, olivatko he viimein lopullisesti hylänneet minut. Ennen lähtöään he eivät olleet sanoneet mitään, he olivat vain kadonneet. Olivatko he edes elossa enää, vai vaan vaihtaneet klaania? Luuklaanissa en uskonut heidän enää olevan, olisin kai nähnyt heidät muuten edes jossain vaikka eivät minun luonani olleetkaan.
"Mihin luulet olevasi menossa?" kuulin takaani tiukan äänen. Rujon näköinen kissa tuijotti minua pistävästi.
"Öö... M-minulla on vain nälkä", sanoin hiljaa ja tuijottelin maahan.
"Haetaan sinulle jotain, oletkin niin laihan näköinen että tarvitset lihaa luidesi ympärille", isokokoinen, voimakkaan näköinen kissa sanoi lempeämmin. "Missä muuten vanhempasi ovat?"
Mietin hetken aikaa, mitä vastaisin, mutta eihän minulla ollut kuin yksi vastausvaihtoehto.
"En tiedä", sanoin hieman vaivaantuneena. Jokin siinä hävetti, että en tiennyt missä omat vanhempani olivat, vaikka eihän se minun vikani ollut.
"Hmm, omituista. No, pysy sinä täällä sillä aikaa kun haen sinulle jotain syötävää, ulkona on ihan liian vaarallista pienelle pennulle", mystinen kissa sanoi. "Olen muuten Turmasielu, mikäs sinun nimesi on?"
Vastasin, ja iso kissa hymyili minulle lohduttavasti ennen kuin luikahti jonnekin vuoriston syövereihin etsimään minulle ruokaa. Jokin tuon mukavan kissan olemuksessa sanoi minulle, että kannatti totella ja jäädä pesään, vaikka tavallaan olisinkin halunnut mennä mukaan metsästysretkelle. Minulla oli tylsää pesässä jossa kaikki muut vielä nukkuivat, mutta Turmasielun tiukka katse oli syöpynyt mieleeni - en halunnut uhmata sitä, ja tiesinhän itsekin, että tällaisella ruipelolla olemuksellani päätyisin varmasti itse jonkun petoeläimen ruuaksi.

16.12.23 klo 22.30

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Antaisitko minulle muutaman unikonsiemenen? Ihan vain varmuuden vuoksi, jos joku pesästämme ei saakkaan nukutuksi yön aikana ja joutuisi menemään sitten samoilla silmillä partioihin ja harjoituksiin", Purotassu kehräsi edessään hyvin tympeän näköisenä seisovalle Tähtitassulle. Hän ei näyttänyt sulavan ollenkaan oppilaan hempeälle tavalle puhua, parantajaoppilas oikeastaan näytti jopa siltä että joutui koko itsehillinnällään estämään itseään lyömästä kollia korville. Naaras kuitenkin kääntyi vilkaisemaan mestariaan Yötuulta, joka nyökkäsi hyvin pienin elein. Punaviirullinen kissa nyökkäsi takaisin ja käveli hakemaan yrttivarastosta unikonsiemeniä, tuoden raidalliselle kissalle sitten muutaman. Purotassu nappasi lehtikääröön pakatut siemenet suuhunsa ja käveli sitten ulos leiriaukiolle. Saarnihäntä ja Solinatassu tulivat juuri silloin sisään.
"Solinatassu!" oppilas naukui ja säntäsi sisarensa luo. Oli Tähtiklaanin suoma ihme, että unikonsiemenet lehtikäärön sisällä selvisivät niin pomppuisesta kyydistä. Naaras hymyili varovaisesti veljelleen ja sitten mestarilleen, pyytäen tuolta äänettömästi lupaa poistua viettämään vapaa-aikaa isoveljensä kanssa. Saarnihäntä nyökkäsi ja punaturkkinen kissa kumarsi kohteliaasti kiitokset tuolle. Purotassun pyöräytellessä silmiään vihersilmän yritykselle päästä kokeneen soturin suosioon, mutta kosketti sitten hymyillen Solinatassun poskea omallaan.
"Mitä sinä oikein kanniskelet mukanasi?" naarasoppilas naukaisi hämmentyneenä nähtyään lehtikäärön veljensä suussa. Oppilas laski kantamuksensa ja raotti kääröä, jotta sisko näkisi pienet unikonsiemenet sen sisällä.
"Kävin pyytämässä meille varastoon vähän unikosiemeniä, kun Yötuuli ja Tähtitassu lähtevät tänä yönä parantajien kokootumiseen. Ei sitä ikinä tiedä, jos joku oppilaista ei saakkaan unta", Purotassu vastasi ja hymyili ylpeän näköisenä. Solinatassu kohotti toista kulmaansa ja katsoi kollia pitkään suoraan silmiin, mutta sanoi sitten; "Jos ajattelit jaella huumaavia yrttejä koko oppilaiden pesälle niin olisit nyt pyytänyt hieman kissanminttuakin mukaan."
Kollioppilaan silmät suurenivat ja hän tuhahti muka loukkaantuneena. Eivät yrtit olleet huvikäyttöön, vaan vain varatoimenpide. Ihan oikeasti!

13.12.23 klo 15.02

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

Sinitassu käveli karhunvatukkapensaiden ympäröimään Kuutamoklaanin väliaikaiseen leiriin. Aurinko paistoi lehtipuiden latvojen välistä ja se sai hänen turkkinsa kiiltelemään auringossa. Aamun metsätyspartio oli juuri palannut ja leiri oli heräämässä uuteen, alkavaan päivään. Oppilas tutki katseellaan leiriä ja näki Salamatassun tuijottavan häntä. Naaras sähähti kollille mielessään.
"Miten sinä kehtasit?" hän kuiskasi itselleen ja käänsi katseensa tuoresaaliskasan suuntaan. Ruskeamerkkinen kissa ajatteli, että ottaisi itselleen eiliseltä syömättä jääneen harakan ja rupeaisi aamupalalle leiriaukion laidalle, saadakseen mielestään typerän kollioppilaan. Tuo oli edellisiltana ilkkunut ja herjannut oppilaiden pesän nuorempia asukkeja, varsinkin Sinitassua hänen verensä takia.
Sinitassu oli juuri tassutellut kasalle, kun äänet leirin suuaukolta tavoittivat hänet ja muut leiriaukiolla olevat. Katseet kääntyivät vastaanottamaan aamun rajapartion, jonka kärjessä ylväästi, häntä pystyssä leiriin asteli Oksakatse. Soturin katse oli jykevä ja määrätietoinen, ja tuon katse lukittautui heti leiriaukean toisella laidalla istuvaan Nummipyörteeseen.
"Nummipyörre! Haeppa Varistähti tänne, meillä olisi hänelle yllätys mukanamme."
Sinitassun katse lipui ensin Oksakatseesta leiriaukion toisella puolella olevaan varapäällikköön ja tuon noustessa, ja lähtiessä kohti päällikön väliaikaista pesää, siirtyi oppilaan katse takaisin aamupartioon. Nyt leiriaukiolle oli kunnolla saapunut Villituuli ja Salamaviilto. sekä heidän välissään kulkeva neljäs kissa. Aukiolla kissat henkäilivät yllätyksestä, kun siniharmaa naaras kohotti katseensa kahden vartijansa välistä.
"Tihkutäplä...", oppilas sanoi hiljaa tunnistaessaan klaanista erakon mukaan karanneen klaanitoverinsa.
Villituuli murahti uhkaavasti Tihkutäplälle, kun tuo katsoi vuorollaan ympärilleen kerääntyviä kissoja katseella joka oli samaan aikaan itsevarma, mutta myös anova. Naaras joutui painamaan katseensa takaisin tassuihinsa ja osoittamaan olevansa altavastaajan asemassa.
Sinitassun sydäntä raastoi nähdä hänet pentuaikoina pelastanut soturi heidän molempien klaanitovereiden pilkattavana ja halveksuttavana. Hän halusi rynnätä tuon luo ja vastaanottaa poissaollut klaanitoveri tervetulleeksi kotiin lämpimällä halauksella. Naaras kuitenkin tiesi, että saisi kuulla kunniansa siitä, jos edes yritti osoittaa pienintäkään ystävällisyyttä kissalle, joka oli muiden sanoja lainaten; 'hylännyt Kuutamoklaanin'.
"Väistykää tieltäni!"
Varistähden ärtynyt sähinä kantautui partion ympärille kerääntyneen yleisön takaa, säikäyttäen Sinitassun samalla. Kuinka päällikön ääni kantautuikin noin voimakkaana aina, kun hän suunsa avasi? Muiden klaanitovereiden tehdessä johtajalle tilaa leiriaukiolle, joutui oppilas myös väistymään syrjempään ja menetti suoran näköyhteyden partioon ja Tihkutäplään. Hän joutui kurottelemaan kaulaansa tai kurkkimaan edessään olevien kissojen tassujen välistä aukion tapahtumia.
Tihkutäplä oli nostanut katseena tassuistaan ja kohtasinyt rohkeasti savunharmaan kollin katseen, joka vuorostaan tuijotti jääpiikkejä soturia kohti.
Sinitassu nielaisi ahdistuneena, kuinka rohkea naaras olikaan, kun vastaanotti niinkin kylmäävän katseen niin urhean näköisenä?
"Katsohan Varistähti kenet löysimme reviiriltämme."
Oksakatseen ääni oli ivaa tihkuva, kun hän hännällään viittoi Tihkutäplän suuntaan, esitellen soturia kun vastapyydettyä riistaa. Oppilaan korvat luimenivat inhosta, mutta ei vain kollia kohtaan. Miksei kukaan muu kuutamoklaanilaisista ollut estämässä tätä pilkantekoa, sanomassa vastaan tarpeettomille herjauksille? Olivatko kaikki muka sitä mieltä, että siniharmaa naaras ansaitsi tämän?
Varistähden katse vain kylmeni entisestään, kun hän otti hitaita askelia lähemmäs vankia, kumartuen tuon tasolle ja pysähdyttyä vasta silloin kun oli vain viiksenmittojen päässä tuon kasvoista. Koko leiriaukea tuntui pidättävän hengitystään, odottaen jännittyneenä mitä päällikkö seuraavaksi tekisi.

//Tihku? Pahoittelut odotuksesta ja tarinan lyhyydestä, loppu ideat kesken...

12.12.23 klo 15.02

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

//Aluksi vähän emon näkökulmasta
Emo katseli pentujaan hellästi, kun ne nukkuivat rauhallisesti hänen kylkensä vieressä. Ne olivat noin kymmenen päivän ikäisiä, ja ne kohta ehkä jo avaisivat silmänsä. Mutta emo ei ollut keksinyt nimiä heille vielä. “Syreenikukka, ajattelin nimetä nämä pennut. Mitkä nimet sopisivat heille?” hän kysyi toisen kuningattaren mielipidettä, jolla oli yksi pentu, joka oli jo hieman isompi. Syreenikukka mietti hetken, ja sanoi sitten: “Tuolla kollilla on pilkut ihan kuin hiekkaa tai soraa. Olisiko Sorapentu hyvä nimi?”
“Kyllä, todella hyvä nimi,” pienten pentujen emo sanoi kehräten. “Tuo toinen, se on vaaleampi, se voisi olla Kirkaspentu.”
“Kirkaspentu ja Sorapentu. Hyvät nimet,” sanoi Syreenikukka.
Siinä samassa toinen pennuista heräsi. Oliko se tajunnut, että se nimettiin?

//Sorapennun näkökulmaan nyt
Pieni pentu heräsi unestaan vinkaisten, kuullen ääniä ympäriltään. Toinen oli hänen emonsa, mutta toinen oli joku muu. Pentu lähti taapertamaan ääntä kohti, se oli hyvin utelias. Yhtäkkiä pehmeä alusta hänen pienten jalkojensa alla katosi, ja pentu putosi kylmälle ja aika kovalle alustalle. Mihin hän oli joutunut? Pentu vinkaisi kaksi kertaa lujaa, ja sitten jo vahvat hampaat nostivat hänet takaisin pehmeälle. Se oli emo, pentu tajusi. Emo nuolaisi pentua, ja sitten pentu kuuli emon äänen, mutta hänen oli vaikea kuulla kaikkea: “Pitäisikö…pentu……tarkistaa…parantaja?
Toinen ääni vastasi:“Eipä kai. Niin pie…..pudotus.”
Yhtä äkkiä kun pentu oli pudonnut pediltä, hän halusi tietää kuka puhui. Miltä ne näytti? Ja pentu avasi silmänsä, ja kirkkaus valtasi kaiken. Pennun teki mieli sulkea silmät uudestaan, kun kaikki oli niin kirkasta, mutta sumeaa. Kaikki oli kuitenkin niin kauhean isoa. Pentu ei ollut tiennyt että maailma oli näin iso. Emon ääni hänen yläpuolellaan henkäisi: “Katso! Sorapentu avasi silmänsä!”
Sorapentu? Sekö oli hänen nimensä?

//Tuli aika lyhyt tästä, mutta en oikeen tiedä miten kirjottaa ihan pienen pennun näkökulmaa

9.12.23 klo 17.14

Hilleripentu - Kuutamoklaani

Maria:)

“Haluan jo ulos!” sanoin isoon ääneen ja emoni Syreenikukka mulkaisi minua varoittavasti.
Oli vasta aikainen aamu ja ensimmäinen partio oli juuri lähtenyt. Pesätoverimme Mehiläispentu ja Linnunsiipi nukkuivat vielä. Mutta minua ei väsyttänyt. Tänään näkisin nimittäin leirin ensi kertaa. Pääsisin ulos!
“Vien sinut käymään pesälläni”, isäni Varistähti oli luvannut.
Hän oli klaanipäällikkö ja minusta tulisi samanlainen isona. Tiesin sen jo, vaikka emon mukaan olin vasta pikkuinen rääpäle, enkä voinut vielä tietää mitä halusin. Mutta isä oli kyllä käynyt useasti tapaamassa minua pentutarhassa, ison kuusen juuristossa. Hänen pesänsä oli kivenkolossa, mutta koska en ollut vielä nähnyt kiveä, en oikein tiennyt mitä se sellainen oli. Mutta joka tapauksessa, isä oli mahtava. Hän sanoi myös, että vaatisi minulta paljon, olinhan päällikön pentu. Varistähti ei haluaisi hävetä omaa pentuaan. Emo taas sanoi, ettei sietäisi temppuilua. Hän ei käsittänyt sitä, miten siistiä kaikki oli ja miten niin ei olisi hauskaa vetää Linnunsiipeä hännästä, kun hän nukkui?
“Oikeasti emo, voisimmeko jo mennä? Aina sinä vain haluat nukkua pitkään, olet aivan tylsä”, marisin emolle, joka huitaisi minua kevyesti korville ja vastasi:
“Et puhu noin. Menemme sitten, kun partiot ovat menneet. He eivät halua keskenkasvuista pentua jalkoihinsa pyörimään.”
Tuhahdin ja olin vastaamassa, että olin jo iso, kohta kokonaisen kuun ikäinen. En mikään keskenkasvuinen pikkupentu. Mutta emo käänsi kylkeä ja nukahti uudestaan.
“Senkin hahtuva-aivo”, mutisin hiljaa ja vähän ylpeänä siitä, että käytin samoja sanoja kuin vanhempi Mehiläispentu.
Hän oli opettanut muitakin haukkuja, joita käytin aina tarpeen vaatiessa. Kuten silloin, kun leikkiessä löin pääni seinään. Silloin tapasin myös Lehtikuun ensimmäisen kerran. Hän laittoi kuonooni haudetta ja tepastelin ylpeänä ympäriinsä ja kerroin, että olin saanut ensimmäisen taisteluarpeni.
Nyt kärsivällisyyteni oli lopussa, koska en halunnut enää odotella. Vilkaisin nukkuvaa emoa ja hipsin ulos pentutarhasta, jonka sisällä olin ennen joutunut pysymään.
//Hyvin lyhyt, mutta tämmöisen aloituksen sain Hillerille tehtyä:D