13.8.25 klo 18.52

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Lampipentu ja Pajupentu! Nukkumaan!!" Punalehti huhuili vielä ulkosalla leikkiviä pentujaan. Tai olihan koko Puroklaani nyt ulkosalla, kun he yöpyivät Nummiklaanin ja Puroklaanin rajajoen varrella. Muutamasta pusikosta oltiin saatu tehtyä pentutarha ja suoja klaaninvanhimmille sekä parantajille, mutta muuten kissat saivat nukkua yötaivaan alla. Tammisydän ei oikein välittänyt ideasta, mutta koki outoa läheisyyttä klaanitovereihinsa nyt, kun tähdet tuikkivat taivaalla ja hän kuljeskeli klaanitovereidensa seassa nummella. Kaksi pentua hänen lähellään tuhahtivat ja lähtivät raahustamaan väliaikaista pentutarhaa kohti. He eivät selkeästi halunneet mennä sinne.
"Mutta Ohrahampaan ja Puutähden paikka on sotureiden pesässä!" Lampipentu valitti.
"Mitä sinä puhut?" Punalehti kysyi ja hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi. Tammisydänkään ei voinut olla värähtämättä, kyllä hänkin muisti Kuutamoklaanin pentutarhan sadut julmasta Puutähdestä, Luuklaanin alkuperäisestä perustajasta ja viekkaasta Ohrahampaasta, joka surmasi jokaisen kissan joka edes hiukan ärsytti häntä.
"Minä olen Ohrahammas ja tässä on Puutähti", Lampipentu hihkaisi ja seisoi veljensä vieressä.
"Mielestäni te olette kyllä Lampipentu ja Pajupentu...", Punalehti mutisi ja viittoi pentuja hännällään seuraamaan häntä, "kuka teille edes kertoi Ohrahampaasta? Edes minä en muista kuinka hänen tarinansa meni."
"Hän oli alunperin Puroklaanista!" Lampipentu hihkui.
"Ei kun Nummiklaanistapas!" Pajupentu korjasi. Tammisydän seurasi salavihkaisesti pentujen keskustelua, sillä halusi myös itselleen muistutuksen tarinasta. Ohrahampaassa oli aina ollut jotakin... Mielenkiintoista.
"No ihan sama. Mutta Ohrahammas oli alunperin mustaturkkinen kissa, joka asui järven läheisyydessä. Silloin, kun siellä asusti vielä kaksijalkoja. Mutta ne asuivat kuitenkin kaukana leireistä, järven reunamilla. Joku heista seikkaili metsässä ja kaappasi Ohrahampaan, joka oli vielä silloin pentu", Lampipentu selosti.
"Ei kun oppilas. Ei pentua oltaisi päästetty yksi ulos", Pajupentu korjasi taas sisartaan.
"No se kaksijalka vei Ohrahampaan kaksijalkalaan ja lopulta, kun hän palasi takaisin klaaniinsa, oli hän kauttaaltaan oranssi..."
Hyvä, jos Lampipentu sai sanottua tarinaa loppuun, kun kaksi pentua jo nauroivat kippurassa nurmikolla. Tammisydäntä ei sen sijaan naurattanut. Hänellehän oli käynyt täysin samalla tavalla! Hän oli ollut alunperin mustaturkkinen kissa, mutta karattuaan Kuutamoklaanista hän päätyi kaksijalkalaan ja putosi siellä oranssiin maalitynnyriin. Kuinka ihmeessä Ohrahampaallekin oli käynyt niin?
"Miten kissa voi vaihtaa väriä?" Lampipentu kysyi rauhoituttuaan.
"Hän oli pudonnut johonkin maalitynnyriin", Pajupentu kertoi ja nauroi vielä lisää päälle, sisaren yhtyessä naurukuoroon uudestaan. Tammisydän katsoi kahta pentua sanattomana ja suuntasi katseensa sitten pusikolle, minkä alla Kielopuro makasi. Hänen olisi saatava selko tähän tarinaan. Ei mitenkään voisi olla, että hänen ja Ohrahampaan kohtalo olisi ollut sama.

13.8.25 klo 16.54

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Liljapentu, olet täyttänyt jo kuusi kuuta ja on sinun vuorosi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Liljatassuna. Ottaen huomioon takajalkojesi tilanteen ja oman toiveesi, Yötuuli on suostunut ottamaan sinusta toisen oppilaan itselleen", Liekkitähti naukaisi ja nyökkäsi Yötuulelle, joka asteli Nummiklaanin kissojen eteen. Kukaan ei ollut yllättynyt tästä lopputuloksesta, kaikki tiesivät ettei Liljatassusta voisi ikinä tulla kunnollista soturia, kun hän oli pelkkien etujalkojensa varassa möngertänyt klaanin eteen oppilasseremoniaansa. Leijonakynsi irvisti itsekseen, naaras olisi lehtikadon saavuttua pelkkä lisäsuu klaanille ruokittavaksi.
"Nummiklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan joka on osoittanut olevansa avulias ja klaanilleen uskollinen. Oppilaani tulee olemaan Liljatassu", Yötuuli naukaisi. Liekkitähti kääntyi katsomaan Liljatassua, joka surumielisesti katseli Nummiklaanin kahta parantajaa kohti. Leijonakynsi arveli, että naaras alkaisi kohta vielä kaiken kukkuraksi itkemään. Sepä olisi hieno lopetus näille nimittäjäisille.
"Liljatassu, hyväksytkö paikan Yötuulen oppilaana?"
"Kyllä."
Ja niin seremonia oltiin saatu päätökseen ja Yötuuli meni koskettamaan Liljatassun kanssa neniä. Leijonakynsi kääntyi ja tassutteli leirin sisäänkäynnin lähelle, toivoen että pääsisi osallistumaan johonkin partioon. Kai Sadeläikkä alkaisi niitä kohta taas jakamaan, kun nimitysseremonia oltiin saatu pois päiväjärjestyksestä.
"Voi Alppipentu, kyllä sinusta tulee vielä oppilas, mutta ajallaan...", soturin ohitse kävelevä Haukkakiito naukaisi huvittuneena ja kumartui nuolaisemaan vierellään kulkevaa Alppipentua tuon poskelle. Pentu irtaantui emostaan kesken tuon nuolaisun.
"MUTTA HALUAN NYT OPPILAAKSI!" naaras huusi lujaa. Leijonakynsi irvistäen luimi korviaan ja loi kaksikon suuntaan kylmän mulkaisun. Että hän vihasikin pentuja.
"Ole hiljempaa...", kuningatar torui pentuaan ja heitti kermanvaalealle kollille ja muille ympärillä oleville kissoille anteeksipyytävän katseen.

9.8.25 klo 22.28

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Aurinko nousi ja häikäisi ensimmäisillä säteillään Tihkutäplän silmiä. Naaras otti kirvelevän kirkkauden vastaan räpyttelemällä silmiään ja hymyilemällä heikosti. Valon sokaisemana hän hoiperteli mutaisen taistelutantereen läpi ja lysähti istumaan lähimmän puun alle. Valtava kuusi peitti hänet varjollaan. Sen oksat aaltoilivat tuulessa aluskasvillisuuden lailla ja varisivat tiputellen neulasiaan märkään maahan. Joka hengenvedolla Tihkutäplä veti sisäänsä pihkan kirpeää tuoksua, Kuutamoklaanin tuoksua. Klaani vaelsi takaisin väliaikaiseen leiriinsä epämääräisissä ryppäissä ja hän katseli sen kulkua paikaltaan. Suurin osa klaanikissoista oli jo lähtenyt omille teilleen ja taistelupaikalla oli jäljellä vain rippeitä. Tihkutäplä katseli kaihoisasti eteensä, kunnes kivuliaat väreet lainehtivat jälleen pitkin hänen selkäpiitään ja hän joutui ummistamaan silmänsä tiukasti. Pistelevä tunne tuntui säteilevän hänen nenästään hännänpäähän asti unohtamatta yhtäkään karvaa hänen turkissaan. Aivan niin kuin hänen oma kehonsa olisi torjunut hänet. Ehkä jokin sivuoire siitä, että joku muu oli ottanut hetkellisesti hänen ruumiinsa hallintaansa. Hän värähti taas, muttei enää kivusta. Hänen harmaa turkkinsa ja keltaiset silmänsä, jokainen luu ja kaikki neljä raajaa ja niihin kuuluvat käpälät tuntuivat vierailta, jonkun muun omaisuudelta.
#Tietysti oloni on hetken hieman outo#, naaras järkeili ja koitti palauttaa mieleensä hetket, joina oli tuntenut leijuvansa pilvien yllä ja katselevansa taistelua taivaaalta käsin. Tähtiklaani oli valinnut hänet yhdeksi niistä, joiden kautta se oli lopettanut taistelun, joka oli kenties hetken uhannut kaikkien klaanien olemassaoloa.
#Minun pitäisi olla ylpeä.#
Silti hän joutui huohottamaan vielä hetken puunrunkoon nojaten, ennen kuin pystyi vetämään itsensä ylös. Nyt viimeisetkin kissat olivat poistuneet paikalta. Orpona hän kohotti katseensa vaaleanharmaalle, pilviselle taivaalle. Hän rukoili, ettei ainakaan alkaisi jälleen sataa, ja muisteli sitten Varistähden hänelle lausumiaan sanoja. Hän ansaitsisi takaisin paikkansa Kuutamoklaanissa, kun tulvat loppuisivat. Tähtiklaani oli kyllä ilmoittanut nelikon onnistuneen tehtävässään, mutta kukaan ei ollut tullut toivottamaan häntä avosylin takaisin Kuutamoklaaniin. Tihkutäplä tassutteli eteen päin satojen käpälien runnomaa mutamaata ja otti suunnakseen Neljän virran tammen, ei Kuutamoklaanin reviiriä.
#He tarvitsevat aikaa#, naaras ajatteli tassutellessaan. Hän oli kuvitellut suorastaan liitävänsä takaisin kotiin heti, kun Tähtiklaanin ennustus oli täytetty, mutta nyt jäljellä olivat vain taistelun tuhoama maa ja ammottava tyhjyys hänen vatsassaan.
#Olen edelleen luopio#, naaraan oli myönnettävä itselleen. Asiaa ei parantanut se, että moni oli nähnyt silmiensä edessä hänen taistelussaan saamien haavojen paranevan, kun Tähtiklaani oli ottanut hänen kehonsa valtaansa. Ainakin niin Tihkutäplä päätteli asian menneen. Hän itse oli nähnyt tilanteen niin kaukaa, ettei voinut olla varma siitä, mitä oikeasti oli ja ei ollut tapahtunut. Hän tiesi ainoastaan saaneensa lukuisia uusia arpia, joiden olisi pitänyt ilmestyä vasta viikkojen kuluttua niitä edeltäneiden haavojen parantuessa.
Taistelutantereen jäädessä taakse maisema muuttui tavallisemman näköiseksi. Neljä aukion läpi halkovaa puroa olivat lakanneet myrskyämästä, vaikka vyöryivät edelleen yli reunojensa. Tihkutäplä suuntasi astinkiviä pitkin loikkien kohti valtavaa tammea ja saapuessaan sen juurelle katsoi ylös pitkin sen runkoa ja siitä haarautuvia jättimäisiä oksia. Ne varisuttivat viileitä pisaroita hänen kasvoilleen kuin lohduttaen.
Hetken hänen teki mieli kiivetä ja käpertyä yhdelle oksista, mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän keräsi ikivanhojen kivien päältä sammalta ja kokosi niistä itsellensä väliaikaisen pesän tammen juurelle.
#Kun nelikko saapuu takaisin, olen ensimmäisenä onnittelemassa heitä#, hän päätti mielessään ja ummisti silmänsä saadakseen viimeinkin lepoa – ja silloin oli kuin jokin olisi kiskaissut hänen päänsä ylös, ja siinä samassa jokin kuohuvan virran varrella vihertävässä aluskasvillisuudessa veti hänen katseensa itseensä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan eikä hän kyennyt liikkumaan. Saniaisten joukossa seisoi vaaleanruskea, raidoilla varustettu kissa. Tämän tutuilla kasvoilla oli tiukka, lähes surullinen ilme ja tämän kirkkaasti tuikkivat meripihkasilmät tuijottivat suoraan Tihkutäplään.
“Vasanloikka!” Tihkutäplä parkaisi edesmenneen mestarinsa nimen ja ponkaisi ylös, mutta naaras oli jo poissa. Jäljelle oli jäänyt vain hopeanhohtoista pölyä, jonka senkin tuuli puhalsi pois. Tihkutäplän viikset värisivät sen mukana, kun naaras toljotti paikkaa, jossa Vasanloikka oli seisonut. Ilmielävänä, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajan.
#Hän tuli varoittamaan minua#, Tihkutäplä ajatteli.
#Mutta mistä?#

//nimitän Laikun ja Salaman sitten ens tarinassa :’)

4.8.25 klo 13.43

Sorapentu/tassu, Kuutamoklaani

Usva

Rangaistuksena siitä, että olimme livahtaneet luvatta ulos, meidät käskettiin pysyä pesissämme päivän ajan. Minua jopa varoitettiin, että ensimmäinen tehtäväni oppilaana olisi klaaninvanhinten pesien siivoaminen, koska oppilasnimitykseni on aivan pian! En usko sitä, koska minä en edes tehnyt mitään pahaa! Päivä on ehkä tylsin tähänastisesta elämästäni. Suurimman osan aikaa mökötän pesän nurkassa ja harjoittelen metsästystä suurella lehdellä, joka on päätynyt jostain sinne.

Päivän arestin jälkeen puhkun intoa ja energiaa. Minun oppilasnimitykseni olisi ehkä tänään! Kierrän leiriä kuuntelemassa keskusteluja, jos joku tietäisi kuka tulisi minun mestariksi. En kuitenkaan kuule mitään aiheesta. Omasta mielestäni tarvitsen jonkun tiukan mestarin, joka kouluttaa minua niin, että olen parhain! Kiertäessäni leiriä huomaan että Kirkaspentukin on ulkona. Hän juttelee Hilleripennun kanssa silmät innostuksesta kiiluen.
“Kirkaspentu!” huudan sisarelleni.
Hän katsoo minua kohti kysyvä ilme kasvoillaan. “Mitä? Keskeytit keskusteluni!”
“Tiedätkö, ketkä tulevat meille mestareiksi?” kysyn.
“Miksi tietäisin? Ei niitä meille vielä paljasteta,” siskoni ihmettelee.
“No… jos olisit kuullut jotakin,” totean.
“En ole,” Kirkaspentu vastaa ja nousee seisomaan ravistellen turkkiaan, katsoen taakseni.
Käännyn ja näen Syreenikukan. “Siinä te olette. Tulkaa, nimityksenne alkaa ihan pian!” hän sanoo.

*Jes! Nyt se tapahtuu!* ajattelen mutta en anna sen näkyä kasvoillani.
Meidät viedään kohti leirin keskusta. Emo tulee ja nuolee meitä puhtaaksi, vaikka olen itse juuri putsannut itseni.
“Emo! Älä viitsi!” murahdan ärsyyntyneenä.
Kirkaspentu kiemurtelee myös emon otteesta pois, ja kääntää katseensa kohti Suurkiveä, jonka kolosta Varistähti ilmestyy. Hän hyppää kiven päälle ja huutaa: “Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle!”
“Jälleen kaksi meidän pentuamme on kasvanut, ja heidän on aika tulla oppilaiksi. Sorapentu ja Kirkaspentu, astukaa eteenpäin,” hän jatkaa.
Astun siskoni kanssa aivan Varistähden eteen kiven juurelle. Kirkaspentu tärisee hieman; häntä pelottaa vähän. Minä seison ylpeänä ja en anna jännitykseni näkyä.
“Sorapentu ja Kirkaspentu, olette täyttäneet kuusi kuuta, ja teistä on aika tulla soturioppilaita. Tästä päivästä, siihen asti kunnes olette soturinimenne ansainneet, tunnetaan teidät Soratassuna ja Kirkastassuna. Soratassu, sinun mestariksesi tulee Lehmusvarjo,” Varistähti sanoo juhlallisesti ja sitten puhuttelee mestariani. Hän sanoo arvostavansa soturin kylmäpäisyyttä ja vakavuutta, ja olettaa tuon opettavan kaiken minkä tietää minulle. Uskon, että Lehmusvarjo tulee olemaan hyvä mestari, koska hän on nimenomaan vakava, melkein vihaiselta näyttävä lähes koko ajan.
Seuraavaksi siskolleni nimitetään mestariksi Valkoturkki. Arvostan häntä myös paljon, vaikka hän vaikuttaa olevan koko ajan äänessä. Menemme koskettamaan neniä mestariemme kanssa. Lehmusvarjo nyökkää minulle vakavana.
Klaani hurraa nimiämme: “Soratassu! Kirkastassu! Soratassu! Kirkastassu!”
Istun ylpeänä mestarini viereen, kun minua ja Kirkastassua tullaan onnittelemaan. Vihdoin olen oppilas! Aion oppia kaiken mahdollisen, ehkä mahdottomankin!

22.7.25 klo 18.30

Lumitassu*Vuoristoklaani

Pepsi

Lumipentu oli jälleen härkkimässä Liljapentua, koska sehän oli parasta huvia ikinä! Nuori naaras oli niin ihmeen äkkipikainen ja sinisilmäinen, että valtakunnan tuleva kuningas suorastaan rakasti kiusata itseään nuorempaa pentua. Luuliko tuo todella että he olisivat samalla tasolla tai jopa sitä, että hänellä olisi mahdollisuus päästä vuoristoklaanin komeimman sydämeen käsiksi?
”Minut nimetään tänään oppilaaksi, mutta sinua ei koskaan!”
Kolli irvaili ja talloi melkein täydellä painollaan kirjavan naaraan häntää. Se sai Liljapennun sähähtämään ja lähes hyppäämään ilmaan.
”Mistä sinä sen tiedät? Antoiko tähtiklaani sinulle ilmoituksen?”
Tuohtunut pentu tivasi ja kokosi kaltoinkohdellun selkäranganjatkeensa viereensä samalla kuin laskeutui istuma-asentoon lähelle Lumipentua.
Lumipentu oli hetken hiljaa pitääkseen toisen jännityksessä. Sitten hän huokaisi.
”Tämän piti olla salaista..Mutta, kyllä. Itse Voimatähti kertoi tämän vierailullaan.”
Ragdoll ilmoitti niin vakavalla äänellä, että se alkoi muistuttaa synkkää äänensävyä.
”Ihanko totta? Kuka tämä ’Voimatähti’ sitten on?”
Liljapentu uteli epäuskoisena ja nojautui lähemmäs höristäen kuitenkin samalla korviaan.
”Oletko aivan sivistymätön? Voimatähti eli silloin, kun isoisoisoisovanhempasi olivat vielä sokeita kissanversoja.”
Valkoturkki vastasi tärkeällä äänellä sekä mulkaisi nuorempaa pentua tuomitsevasti.
Pilkukas naaras mietti hetken ennen kuin kehtasi vastata. Hän oli selkeästi kahden vaiheilla. Entä jos tuo itsepäinen lumipallo puhuikin muutakin kuin palturia?
”Tuota..Kuulostaa siistiltä.” Liljapentu tuhahti ympäripyöreästi. Tietenkään hän ei ollut varma, puhuiko toinen totta. Mutta Lumipentu oli jo voittanut, sillä hän oli saanut kontrollin tilanteesta. Hän oli mahtava. Ainakin omasta mielestään. Se oli onneksi tärkeintä.

Juuri ennen kuin kolli ehti jatkaa huijausyritystään kuului kutsu puhujankiven läheisyyteen.
”Pian saat kutsua minua ’mestariksi’”
Jo oppilasta muistuttava pentu ivasi viimeisen kerran nuoremmalle ennen kuin luisteli muiden kissojen luo. Hänen elkeensä jo muistuttivat päällikön elkeitä, vaikka oppilaaksi nimittäminen oli vasta edessäpäin. Kokonsa puolesta hän muistutti jo vanhaa oppilasta, ja häntä on luultu oppilaaksi lukemattomia kertoja elämässään. Kerran joku idiootti tuli käskemään häntä vaihtamaan sammalia klaanivanhempien pesään. Siis ihan oikeasti?! Ragdoll pohti, miten joku kehtasi tehdä niin aivan pokkana.Lumipentu oli antaa sille sekopäälle kunnon läksytyksen, mutta sitten emon uusi kumppani tuli sitten tietenkin väliin viisastelemaan! Ei ihme ettei kolli halunnut edes oppia näiden uusien ’neuvonantajien’ nimiä! Miksi hänen molempien vanhempiensa piti olla niin hiirenaivoja, että he molemmat olivat hankkineet uudet kumppanit, joista oli pelkästään harmia? Sinisilmä tietäisi itse ainakin tuhat kertaa paremmin, että minkälainen oli hyvä kumppani, vaikka oli vasta pentu! Tosin sanoiksi hän ei osannut pukea mieltymyksiään, koska aiempi sydänsuru repi hänen sydäntään edelleen. Onneksi se tulisi olevaan viimeinen tyrmäys, jonka hän tulisi kokemaan ja siitä hän oli varma. Tuntui vain, että ei kukaan voinut olla hänelle tarpeeksi laadukasta seuraa ainakaan tästä sakista. Liljapennun Lumipentu oli jättänyt jo aikoja sitten taakseen murahtelemaan katkeransuloisia kirouksiaan vedettyään jälleen vesiperän sanallisella taistelukentällä.

Aina, kun Lumipentu katsoi heidän johtajaansa, hän kyseenalaisti todellisuuden.Kuinka tuollainen luuta ja nahkaa oleva ruipelo johti tätä klaania? Tai no, olihan Aaltotähti johdattanut heidät takaisin vuoristoklaanin luonnollisille asuinsijoille, vaikka kolli itse nautti oloistaan ennemmin muualla. Hänelle tämä ’uusi’ leiri oli vieras jopa sen jälkeen, kun oli saanut tietää syntyneensä siellä. Suurin osa elinajasta oli kuitenkin virrannut muissa paikoissa. Nyt Aaltotähti vihdoin kutsui hänet ja..Jonkun harmaan kollin eteensä. Nimi meni valkoiselta kollilta oppilaalta ohi, mutta se ei pilannut hänen tunnelmaansa. Häntä tietenkin tulisi ärsyttämään uudet vastuut , jotka olivat tulossa häntä kohti, mutta samalla hän olisi ainakin muutaman päivän Liljapentua ylempänä hierarkiassa. Se ainakin riitti toistaiseksi. Tulevalta oppilaalta meni lähes kaikki nämä turhat korusanat ohi kunnes häntä ja sitä nimettömäksi jäänyttä soturia komennettiin..Koskettamaan toistensa kuonoja? Eikö se ole hiukan turhan intiimiä kahden kollin tehdä? Vieläpä kaikkien edessä! Nykyinen Lumitassu nuoli huuliaan hermostuneesti ennen kuin antautui eleeseen tulevan mestarinsa kanssa.
Kaikki hurrasivat tai ainakin yrittivät sitä. Paitsi yksi valkoinen kolli. Pieni rääpäle, joka ei kuitenkaan ollut tullut suoraan emonsa mahasta. Hän oli päällikön poika Kurkitassu, jonka ärsyttävä pieni suu oli kiinni. Oliko tuo se sama luuseri, joka oli puolustanut sitä kirottua naarasta? Juuri sitä naarasta, joka oli yrittänyt tuhota Lumitassun maineen? Luuliko hän olevansa muka oikea kolli, vaikka oli hiiren sonnan kokoinen? Raivoissaan valkoturkkinen oppilas repi itsensä irti seromoniasta ja huusi vanhemmalle oppilaalle.
”Hei Kurkitassu! Harmittaako kun emosi on kuollut?”
Törkeät sanat eivät hävettäneet häntä. Eivät ollenkaan. Ainoastaan virne levisi lapsellisen vuoristoklaanin valtiaan vaaleille kasvoille. Kurkitassun vihertävät silmät levisivät järkytyksestä. Moni haukkoi henkeään.
”Nyt loppui tuo!”
Mustaturkkinen päällikkö ei ehtinyt reagoimaan tulisella tyylillään, ennen kuin oppilaan oma mestari Tummavarjo jyrähti. Vinkaisukaan ei kerinnyt ilmoille Lumitassun suusta, ennen kuin tummanharmaa soturi riuhtoi oppilaansa epätyylikkäästi pois parrasvaloista.
Nolostuneena oppilas kiljui kuin vastusteleva pentu, jota emo piti niskaotteesta. He matelelivat äänekkäästi sekä tuskallisesti vasemmalle, eli kohti oppilaiden pesää. Vasta oppilaiden pesässä Tummavarjo irrotti otteensa.
”Arvaa mitä saat tehdä ensimmäiset kaksi viikkoa koulutuksestasi?”
Kolli sihisi hampaiden välistä ja piiritti oppilaansa pesän nurkkaan. Hänen, suuren taistelijan kunniaa ei oltu koskaan loukattu tällä tavalla.
”No…?”
Lumitassu vikisi lähes säikähtäneenä.
”Sinä saat vastuualueeksesi klaanivanhempien pesän siivouksen. Tehtävä alkaa heti.”
Sanat saivat nuoremman kollin jäänsiniset silmät suurenemaan kauhusta. Elikö hän painajaistaan? Ennen kuin pelokasta lumipalloa muistuttava oppilas ehti vastustella, raidallinen kolli jatkoi.
” Pidämme tästä myöhemmin keskustelun, ja saat pahoitella käytöstäsi erityisesti kommenttisi kohteelle. Mutta juuri nyt, sammalenvaihto kutsuu sinua. Pesän täytyy olla kuin uusi käsittelysi jälkeen.”



Sitten Tummavarjo siirtyi kasvattinsa edestä ja saattoi avuttoman karvakasan ulos oppilaiden pesästä.
”En edes tiedä mitä minun pitäisi tehdä!”
Lumitassu kitisi levottomasti. Osa oli edelleen leirin keskustassa sekä tuijotti kaksikkoa.
”Olin juuri menemässä siihen.”
Soturi totesi samalla, kun he kävelivät kohti ragdoll-kollin tulevaisuutta. Klaanivanhempien pesässä mestari antoi lyhyet ohjeensa. Sitten Lumitassu jäi yksin. Sinisillä silmillän hän katsoi edessään olevaa pesää. Kuinka elämä saattoi olla niin julma? Lopulta hän alistui osaansa ja alkoi siivoamaan. Tämän jälkeen hän kyllä kehittäisi koston, joka olisi kaamea.


//Kuka tahansa saa liittyä, jos uskaltaa : D

22.7.25 klo 9.53

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

- Nimitän Räntäturkin toimimaan mestarinasi. Räntäturkki, olet osoittanut loistavia johtajantaitoja ja lujaa uskollisuutta klaaniasi kohtaan, ja toivon sinun välittävän nämä taidot Timalitassulle.
Ututähti nimitti uudelle oppilaalle mestarin ja pudottautui sitten puun rungolta koskettamaan tuoreen oppilaan kuonoa, sekä naukaisten Räntäturkille vielä muutaman sanan vain heidän kesken. Lumisydän alkoi huutamaan muiden klaanitovereidensa joukossa 'Timalitassu! Timalitassu!', mutta ei voinut olla tuntematta pientä sääliä kollia ja tuon emoa kohtaan. Kanijalan valvojaiset oltiin pidetty vain muutama päivä sitten ja kaikkien mielessä varmasti kävi se kuinka Tähtiklaanin valittu ei ollut päässyt seuraamaan oman poikansa nimitysseremoniaa. Muut oppilaat ja pennut olivat kuitenkin nopeasti piirittäneet mustaraitaisen kissan ja onnittelivat kukin vuorollaan häntä. Timalitassu näytti vielä hetken aikaa surulliselta, ennen kuin alkoi piristyä uusilta pesätovereiltaan saamien onnittelujen johdosta. Vaikka hän olikin menettänyt isänsä, olisi valkoturkilla yhä koko klaani ympärillään.
Lumisydän makasi hiljaa pedillään ja katseli haikeana klaanitovereidensa selkiä, jotka liikkuivat epätasaiseen tahtiin. Kaikki muutkin tuntuivat olevan vielä hereillä. He olisivat huomenna lähtemässä heti aamunkoitossa Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalle tarkistamaan rajapuron tilannetta, ja jos koko klaani pääsisi turvallisesti sen yli, he palaisivat takaisin omalle reviirilleen. Soturi mietti isäänsä Tummakajoa, joka oli vuodenaikoja sitten menettänyt henkensä ja matkasi nyt Tähtiklaanin metsästysmailla. Oliko hän ollut varjelemassa perheensä selviytymistä tämän kauhun ja kaaoksen keskellä? Heidän sukunsa oli nimittäin selvinnyt ilman hengenmenetyksiä, mistä kolli oli enemmän kuin kiitollinen. Vaikka hän ikävöikin isäänsä suuresti, ehkä tuo oli pilvien takaa ollut ohjailemassa vaaraa pois perheensä luota. Ajatus lohdutti harmaalaikkuista kissaa sen verran, että hän sai suljettua silmänsä ja vaivuttua kevyeen uneen.

- Sinä mitä?
Lumisydän kysyi hieman huolestuneena Ketturoihun käytöksestä. Hänen setänsä tytär oli raahannut aamuvarhaisella Aamutäplän, Kottaraissulan ja hänet väliaikaisen leirin ulkopuolelle ja hermostuneena kertonut että soturittarella olisi tärkeää asiaa ilmoitettavana. Niinpä kolmikko oli istahtanut alas samalla, kun punaruskea naaras oli rampannut heidän edessään edestakaisin ja mumissut jotakin itsestään ja jostakin asiasta minkä oli mennyt tekemään.
- Minä odotan pentuja.
Ketturoihun älähdys kuulosti enemmän hihkaisulta ja kevyt huokaus karkasi harmaalaikkuisen soturin suusta. Hän oli jo ehtinyt pelätä jotakin kamalaa tapahtuneeksi. Kottaraissulka oli ensimmäisenä tassuillaan ja kävi laskemassa häntänsä setänsä tyttären lavoille. Lumisydämen veli naukaisi onnittelut ja tiedusteli kuka pentujen isä oikein oli.
- Jänötuli on heidän isänsä. Me olemme lähentyneet todella paljon tänä aikana, kun olemme asuneet nummilla ja taistelun tuoksinnassa saatoin tunnustaa tunteeni hänelle. Hän ryhtyi heti kumppanikseni ja sain eilen tietää olevani tiineenä. Minusta tämä tuntuu Tähtiklaanin palkinnolta meille siitä hyvästä että silvisimme taistelusta.
Ketturoihu naukaisi ylpeänä. Lumisydän ei kuitenkaan voinut olla kurtistamatta kulmiaan. Pennut olivat jo taistelun tuoksinnassa olleet hänen sukulaisensa vatsassa, olivathan ne varmasti kunnossa? Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa, kun pennut syntyisivät? Liljatuulellekin oli meinannut käydä huonosti oman poikimisensa lomassa taistelun keskellä. Ja Täpläliito kohteli tytärtään kuin kukkasen terälehteä, harmaalaikkuinen soturi ei oikein osannut ennustaa kuinka hänen entinen mestarinsa tulisi reagoimaan tyttärensä tiineysuutisiin.

16.7.25 klo 14.55

Rastastassu*Luuklaani

Pepsi

Rastastassu eli omanlaistaan elämäänsä,jossa hän asui yksin, vaikka elikin keskellä kymmeniä kissoja. Kukaan ei voinut murtaa hänen yksinäisyyttään, tai niin naaras luuli. Tällä kertaa tämän tunteen rikkoi hetkellisesti pieni hiilenharmaa pentu, joka oli järkyttävän laiha. Oliko hänellä kaikki kunnossa? Sitä tummanharmaa naaras ei ehtinyt analysoimaan, ennen kuin kissanpoika avasi suunsa. Ilmeisesti hänen nimessään oli jotain vikaa. Keltasilmä ei itse hirveämmin omistanut mielipidettä nimestään. Olihan se melko mälsä ja arkinen, mutta hän kyllä olisi mielummin Rastastassu kuin esimerkiksi Tappotahto. Sellainen nimi ei sopisi hänelle ollenkaan, kun jo pelkän hiiren tappaminen teki kipeää.
Tosin pelkkä sana ’rastas’ sai hänen pienen päänsä täyteen muistoja. Voi kuin hänellä olisi joku, johon tukeutua. Valitettavasti sellaista ei ole koskaan ollut eikä tulisi olemaan. Hän tulisi kuolemaan yksin näiden kaikkien vereltä haisevien raakalaisten keskellä.
Naaras ei reagoinut ensin nuorukaisen kommenttiin, ennen kuin jupisi
”Ihan samanlainen se on kuin muillakin kissoilla täällä", tai jotain vastaavaa. Hän yritti ottaa etäisyyttä poikaseen, vaikka pitikin pennuista. Hän suorastaan rakasti niitä. Raitaturkki ei vain osannut osoittaa kiintymystään. Eikä hän osannut tai uskaltanut vastata leikkisästi toisen sanoihin. Ahdistus tuntui painavan hänen rintaansa kasaan jopa niin paljon, että korvat menivät luimuun. Asiaa ei helpottanut se, että Rottapentu ei ymmmärtänyt sulkea nokkaansa.Mitä oikeus hänellä oli edes puuttua naaraan asioihin, jos omisti noin hullun kokoiset korvat? Vai lukiko untuvikko hänen ajatuksensa niillä? Ilmeisesti.

Sitten Rastastassu huomasi pistävän katseen, joka voisi leikata puun kahtia kuin salama viherlehden yönä. Silmät muistuttivat täysikuita, joiden keskellä oli pieni roska. Oppilas tunnisti lähes kaikki joukkonsa jäsenet, ja tämän sivustakatsojan hän tunnisti Mustakynneksi. Mustahkon naaraan ajatuksia ei hän osannut lukea, koska ei ollut kuin utelias ajatustenlukija vieressään.
Yhtäkkiä soturi alkoi lähestyä heitä. Jo valmiiksi tuskaisen nuorukaisen sydän pomppasi kurkkuun. Saisiko hän elämänsä läksytyksen, vaikka ei tiennyt edes miksi sellaisen ansaitsisi.
Naaras ei tiennyt mitä tuntea, kun henkisesti köniinsä sai Rottapentu eikä hän. Hän koki ihailua, huvittuneisuutta, ihmetystä ja varautuneisuutta pokerinaamansa takaa. Ainoastaan katse saattoi paljastaa hänen kokemustaan. Kunpa hänkin olisi noin terävä kuin yönmusta naaras.

Ihmetellen oppilas seurasi, kuinka pentu lähti lähes säikähtäneenä lätkimään. Sen jälkeen keltavatsa käänsi toljotuksensa Mustakynteen. Kiitostaan hän ei osannut ilmoittaa. Syynä oli ehkä se, että hän yleensä varoi jostain syystä toista. Vanhempi kissa vain vaikutti siltä, että hänelle ei kannattaisi aukoa naamaa.
Tökerön käskyn raitaturkki otti eleettömästi vastaan, kuten kaiken muunkin elämässään. Tai ainakin niin hän toivoi tekevänsä. Tuleva harjoitus pelotti häntä, koska kuinka hän selviäisi Karhutassua vastaan jo valmiiksi uupuneena? Kaiken lisäksi tämä kaikki merkitsi lähes varmasti taisteluharjoituksia. Pelkkä mielikuva taistelemista puistatti häntä, vaikka kyse ei ollut elämästä ja kuolemasta.
Varovaisesti Rastastassu asteli oppilaiden pesän suuaukolle. Suojassa likaisenvalkoinen oppilas makoilikin. Vanhempi naaras katsoi häntä kysyvästi sekä virnisti kiusoittelevasti.
Ikävän hiljaisuuden jälkeen Rastassu nielaisi äänekkäästi ennen kuin yritti alkaa puhumaan.
”Sinä..Voisitko..Mustakynsi…”
Sanat takertuivat nuoren mirrin kurkkuun. Kurkkuun suorastaan sattui ja hän pelkäsi tukehtuvansa. Voi kuinka paljon hän vihasi puhumista. Pahinta oli se, että Mustakynsi seisoi kuuloetäisyydellä heistä.
”Noh..? Veikö kissa kielen, vai mistäs kiikastaa Rastas?”
Pilkukkaan kissan letkautus ei todellakaan helpottanut tilannetta. Jonkun ylemmän tahon toimesta Karhutassu silti kuitenkin ymmärsi, mitä toinen tarkoitti. Ilkikurisesta hymystä ei kuitenkaan tullut loppua.
”Hauska harjoitella kanssasi. Katsotaan kumpi on parempi.”
Leikkisä klaanitoveri sanaili. Rastastassusta tuntui, että molemmat heistä tiesivät vastauksen. He poistuivat rinnakkain pesästä Mustakynnen luokse.
”Seuratkaa minua.”
Selkeä joukon johtaja käskytti tylysti.Hänen sanansa oli laki, ja kolme naarasta poistuivat kivisestä leiristä. Rastastassu toivoi, ettei Mustakynnestä ottaisi tavaksi kouluttaa häntä.
Sekä tietysti sitä, että hän selviäisi tästä koettelemuksesta. Jalat alkoivat taas virkistyä, kun ne saivat lämmittelyä lohkareisessa maastossa.

//Jez (En muista nimee ulkoo, sori.) & Mustakynsi

16.7.25 klo 9.11

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

"Onpa sinulla outo nimi!" Rottapennun äänekäs naukaisu keskeytti aamupäiväisen ateriani ja nostin katseeni ärtyneenä puoliksi syödystä hiirestä. Tavoitin nopeasti ärsyttävän pikku pennun oppilaiden pesän edustalta, missä hänen seuranaan istui Rastastassu. Oppilaan keltaiset silmät olivat hieman kavenneet, mutta muuten hän käänsi katsettaan poispäin pennusta, vähät välittäen tuon turhan äänekkäästä kommentista.
"Ihan samanlainen se on kuin muillakin kissoilla täällä", naaras vastasi ja erkaantui hieman kauemmas harmaaturkkisesta kollista.
"No eikä ole! Muiden luuklaanilaisten nimet herättävät pelkoa, kuten Kuolontähden tai Puolikasvon. Ei rastaissa ole mitään pelottavaa", Rottapentu jatkoi vänkäämistään. Oppilaan korvat taipuivat luimuun ja hän näytti äkkiä haluavansa olla jossakin muualla kuin näsäviisaan pennun haastateltavana. Katselin kaksikkoa hetkisen ja pohdin pitäisikö minun mennä väliin, enhän minä siis mitään empatiaa Rastastassua kohtaan tuntenut ja minun puolestani raidallinen kissa olisi voinut istua piianssaan vaikka koko päivän. Mutta Hallaroiske oli tullut juttelemaan minulle muutama päivä sitten ja pyytänyt jos voisin ottaa hänen oppilaansa kaitsettavakseni hänen tiineytensä ja pentujen hoidon ajaksi. Liekkisydänkin hoiti tällä hetkellä molempien poikieni koulutuksen Kultakyyhkyn maatessa pentutarhalla, ja Karhutassun ollessa seuraava oppilaista joka on pisimpään koulutuksessa ollut, olin minä kai ilmiselvä valinta ottamaan väliaikaisen oppilaan. Ja minä kyllä halusin näyttää Pihlajamyrskylle sekä Kuolontähdelle että pystyisi kouluttamaan kahta oppilasta samanaikaisesti. Siispä nousin tassuilleni ja potkaisin hiirenjämäni leirin nurkkaan.
"Ja Rottapentuhan onkin niin pelottava nimi. Pitäisi pyytää Kuolontähteä nimittämään sinut Hiiritassuksi oppilasnimityksesi aikana, mitä sinä siihen sanoisit?" murahdin päästessäni kaksikon luokse. Rottapennun meripihkaiset silmät olivat hetkessä minussa ja ne suurenivat säikähdyksestä sanojeni myötä. Pentu miukui jotakin anteeksipyynnön tapaista ja lähti sitten pikaisesti kipittämään pentutarhaa kohti. Rastastassu katsoi hetken kollin menoa ja käänsi sitten ihmettelevän katseensa minuun.
"Hae Karhutassu, mestarisi toivoi, että harjoittelisitte yhdessä", töksäytin. Oppilas räpäytti keltaisia silmiään kerran, mutta nyökkäsi sitten ja kääntyi oppilaiden pesän pimentoon.

14.7.25 klo 11.54

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu tuijottaa Kostokynttä kauhuissaan, kun hän ehdottaa, että Kettutassu lähtisi myös ylös purkamaan tukkeumaa. Miten ihmeessä vanhempi soturi ajattelee, että Kettutassu uskaltaisi tehdä sellaista? Hän on kauhusta kankea jo katsellessaan Joutsentassun menoa. Hän purkaisi patoa mielellään täältä alhaalta päin, mutta ei missään nimessä haluaisi kiivetä. Kostokynsi taitaa ymmärtää Kettutassun ilmeestä, että hän ei halua, ja hänen jo hiljainen äänensä hiipuu. Hän huokaisee ja kääntyy Paarmahehkun puoleen. Vuoristoklaanilaissoturi katselee Joutsentassun menoa ja antaa hänelle ohjeita.
Kostokynsi astuu lähemmäs tukkeumaa ja toteaa: “Minä lähden Joutsentassun perään. Olisi hyvä että edes yksi meistä jäisi tänne alas ja toinen kiipeäisi vain muutaman ketunmitan korkeuteen. Mitä useammasta paikasta saamme tämän padon rikki, sitä helpommalla me pääsemme.”
Kettutassu nyökkää. Hän pystyisi kyllä rikkomaan tukkeumaa tästä alhaalta kuten sen mutaisista kohdista. Hän alkaa kaivaa mutaa ja pikkukiviä pois tukkeuman juuresta. *Ehkä tämä voisi horjuttaa tukkeumaa edes hieman,* hän ajattelee. Mutta ennen kuin hän ehtii paljoa tehdä, hänen päällensä roiskahtaa vettä. Oranssi naaras nostaa katseensa ja näkee kuinka kolmesta eri kohdasta tukkeumassa suihkuaa vettä. Pian myös muualta tukkeumasta alkaa tulla vettä, ja ne muodostavat lätäköitä maahan. Kettutassu väistelee lätäköitä parhaansa mukaan. Hän ei pidä vedestä, ja tukkeuman toisella puolella sitä vaikuttaa olevan reilusti. Hän katsoo ylös tukkeumaa kohti ja näkee, että nyt myös aivan Kostokynnen yläpuolelta alkaa suihkuamaan vettä todella suurella voimalla.
*Voi ei, kohta se romahtaa,* Kettutassu ajattelee ja valmistautuu juoksemaan.
Hän tuntee tassujensa alla tärinää.
“Teidän täytyy päästä pois sieltä!!! Ja äkkiä!” hän kiljuu niin lujaa kuin voi ja lähtee juoksemaan täysiä poispäin tukkeumasta, sillä se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä.
Juostessaan pakokauhu täyttää hänet, koska hän kuulee kuinka vesi hyökyy häntä päin. Hän yrittää juosta solan seinämää pitkin mutta hänen takatassunsa lipeää. Oppilas saa juuri ja juuri etutassuilla kiinni isosta kivestä, ja hän kampeaa itsensä istumaan sen päälle. Hän etsii katseellaan Joutsentassua, Paarmahehkua ja Kostokynttä.
*Toivottavasti he ovat päässeet tuota vesimäärää karkuun!* Kettutassu ajattelee kauhuissaan.
Hän katsoo myös ylös, jos joku olisi päässyt jo sinne. Hän näkee kissan siluetin entisen tukkeuman yläpuolella.
*Onko tuo Joutsentassu?* hän miettii ja toivo pilkahtaa hänen rinnassaan. *Mutta miten minä pääsen tuonne ylös?*
Kettutassu etsii reittiä ylös, muttei millään löydä sellaista. Hän katsoo takaisin alas virtaavaan veteen.
*Entä jos hyppäisin tuonne, ja antaisin veden viedä minut parempaan paikkaan, josta pääsisin kiipeämään?* hän ajattelee.
Vesi on kuitenkin täynnä oksia ja kaikkea muuta roskaa, ei hän pystyisi pysymään pinnalla. Toivo, joka hänessä juuri äsken oli, menee pois. Hän tuijottaa synkkänä veteen. Ohi ajelehtii kaikenlaista. Suuriakin oksia, kaarnaa, jopa yksi asia, joka näyttää kaksijalkojen roskalta! Ja sitten; kamalin näky ikinä, kissan ruumis ajelehtimassa vedessä. Kostokynsi!
“EI! EIIIIII! KOSTOKYNSI!” huutaa Kettutassu epätoivoissaan, ja yrittää jollain tavalla päästä veteen turvallisesti. Sellaista tapaa ei kuitenkaan ole, ja Kettutassu ei voi kuin katsoa, kuinka Kostokynnen ruumis ajelehtii vedessä.
“Ei ei ei ei ei! Miten voi olla?!” Kettutassu kiljuu murtuneena.
Hän oli luottanut Kostokynteen, ja oli melkein tykännyt hänestä. Jopa se, että hän oppi että tuo oli Luuklaanista, ei saanut häntä luottamaan kolliin vähemmän. Ei ollut reilua, että hän kuoli.
*Miksi? Hän oli niin vahvakin…* Kettutassu ajattelee ja asettuu makaamaan kivelle. Nyt jopa hänen sinnikkyys on lopussa. Ei hän pääsisi tältä kiveltä pois, kun ei Kostokynsikään ollut päässyt pois täältä.

13.7.25 klo 21.06

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä klaanikokoukseen!
Julistin Seinämäkiven päältä ja seurasin kuinka muutaman päivän takaisessa taistelussa haavoittuneet klaanitoverini astelivat eteeni. Annoin katseeni käydä läpi kissojen hahmoja ja minä suorastaan ihailin sitä kuinka vahvoilta ja lujilta he näyttivät, vaikka olivat menettäneet jo niin paljon. Koin suurta ylpeyttä ja kunnioitusta heitä kohtaan sekä siitä, että sain toimia tämän mahtavan klaanin ja sen jäsenien päällikkönä. Katseeni osui Sadeläikkään, joka asteli tyttärensä Kuiskevirran kanssa kuulemaan sanomaani. Varapäällikköni jätti pentunsa muun yleisön joukkoon ja kapusi itse Seinämäkiven vieressä olevalle pienemmälle kivelle. Katseemme kohtasivat ja minä nyökkäsin hänelle, väläyttäen sitten pienen hymyn tuolle. Naaraskin tiesi mitä tämä kokoontuminen tarkoitti ja se olisi ilon aihe meille molemmille.
- On taas aika nimittää kaksi uutta soturia.
Huusin, kun kaikki istuivat hiljaa aloillaan. Näin oppilaiden joukossa inokkaasti ylös sojottavia korvia ja heidän suunnaltaan alkoi kantautumaan pikkuhiljaa kovemmaksi kantautuva supina. Pesätoverit varmasti arvuuttelivat keskenään ketkä heistä olisivat saaneet koulutuksensa jo päätökseen. Suurin osa Nummiklaanin oppilaista olivat jo täysikasvuisia ja tarpeeksi vanhoja aikuis-elämään, mutta heidän mestarinsa eivät olleet antaneet minulle vielä ilmoitusta koulutuksen loppuun saattamisesta, paitsi näiden kahden kohdalla.
- Purotassu ja Solinatassu, tulkaa tänne.
Huusin ja katselin ylpeydestä loistavin silmin kahta pentuani, jotka astelivat klaanitovereidensa läpi eteeni. Olin kiittänyt Tähtiklaania lukemattomia kertoja siitä, että nämä kaksi olivat selvinneet taistelusta hengissä ja päättänyt, että he olivat osoittaneet olevansa tarpeeksi varttuneita vastaanottamaan soturiarvonsa. Purotassu oli loukkaantunut Solinatassua vakavemmin taistelussa, mutta kolli pysyi tassuillaan, vaikka näinkin hänen sisarensa seisovan aivan kiinni veljensä kyljessä. Kuinka ihanaa oli nähdä, että he seisoivat yhä toistensa tukena ja toivoin heidän tekevän niin vastaisuudessakin. Vaikka minä en ollut tai en tulisi olemaan niin tärkeä hahmo heidän elämissään, olisi kaksikolla silti toisensa. Nyökkäsin kummallekin kissalle, sekä heidän mestareilleen ennen kuin aloin lausumaan seremoniasanoja:
- Olette molemmat osoittaneet olevanne soturin arvonimen arvoisia. Tänä iltana minä, Liekkitähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturi esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti oppiakseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Purotassu ja Solinatassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania, vaikka henkenne uhalla?
Minä huusin ja katsoin kuinka kummankin pentuni silmissä paloi voima, kun he naukuivat lupauksensa vakailla ja vahvoilla äänillä. Jatkoin seremoniasanoja vieläkin kuuluvammalla äänenvoimakkuudella ja nimitin pojastani Purokajosta Nummiklaanin soturin, kunnioittaen hänen taistelutaitojaan ja ystävällisyyttään. Tyttärestäni Solinasäteestä nimitin Nummiklaanin soturin, kunnioittaen hänen oppimishalukkuuttaan ja suorapuheisuuttaan.

13.7.25 klo 14.52

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Pidättelin henkeäni seuratessani kuinka Joutsentassu asetteli käpäliään yksitellen tukkeuman mutavalliseinämästä törröttäville oksanpätkille ja kivenmurikoille. Pato näytti päällepäin tukevalta, mahdottomalta purkaa, mutta näin että oppilaan tassunjäljissä alkoi pieniä vesinoroja virtaamaan alas sen vuoristopuron pohjalle missä me muut valitut seisoimme. Eli vesi pääsi tukkeuman lävitse joitakin reittejä, mikä tarkoittaisi sitä että me voisimme kyetä tekemään noista reiteistä isompia. Kunhan vain saisimme tarpeeksi ison reiän tehtyä johonkin osaan tukkeumaa, toisella puolella seisova vesimassa hoitaisi työn loppuun päästessään virtaamaan vapaasti ulos. Vilkaisin vierelläni seisovaan Kettutassuun, joka seurasi klaanitoverinsa kiipeämistä niskaturkki pystyssä.
- Uskaltaisitko sinä mennä hänen peräänsä? Me tarvitsemme toisenkin kissan tuonne ylös purkamaan tukkeumaa, sekä varmistamaan ettei Joutsentassu jää jumiin. Paarmahehku tuskin pystyy kiipeämään tuon haavansa takia.
Ääneni ei ollut kuiskausta korkeampi, ehkä siksi etten halunnut vuoristoklaanilaisen kuulevan kuinka vähättelin hänen kiipeilytaitojaan haavoittumisen takia. Tähtiklaanin tähden, hänhän meidän porukastamme oli se kuka oli koko elämänsä vuoristossa asunut. Mutta ehkä se tapa miten Kettutassun vihreät silmät levisivät kauhusta ehdotukseni johdosta sai ääneni hiipumaan. Tajusin heti että minähän tässä joutuisin Nummiklaanin oppilaan perässä kiipeämään padon huipulle. Käännyin huokaisten Paarmahehkun puoleen, jonka meripihkainen katse oli yhä suunnattuna ylempänä kiipeävään Joutsentassuun.
- Hyvin menee Joutsentassu. Näetkö tuon leveämmän puunrungon joka sojottaa hieman yläviistossa? Koita päästä sen päälle ja lepää hetkinen, kiipeäminen vie paljon voimia ensikertalaiselta.
Vuoristoklaanilainen huusi neuvoja Nummiklaanin oppilaalle. Naaras ei vastannut mitään takaisin, mutta näytti koittavan vaihtaa suuntaansa kollin neuvomalle puunrungolle. Mustaturkkisen kissan meripihkakatse kävi äkillisesti minussa ja sen silmänräpäystäkin lyhyemmän ajan aikana huomasin sen olevan täynnä epäluottamusta. Minä tuskin tulisin saamaan Paarmahehkulta lainkaan vinkkejä tukkeuman kiipeämiseen. En olisi ikinä voinut kuvitella ajattelevani näin, mutta onneksi Luuklaanikin oli päättänyt pistää leirinsä vuoristoon. Kiipeäminen oli edellisessä elämässäni ollut tuttua puuhaa, vaikken ikinä ollutkaan joutunut tällaista melkein pystysuoraa seinämää pitkin ylös kipuamaankaan. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja taivutin tassullani mutaseinämästä törröttävää oksanpätkään.
- Minä lähden Joutsentassun perään. Olisi hyvä että edes yksi meistä jäisi tänne alas ja toinen kiipeäisi vain muutaman ketunmitan korkeuteen. Mitä useammasta paikasta saamme tämän padon rikki, sitä helpommalla me pääsemme.
Käännyin katsomaan Kettutassua, joka nyökkäsi ymmärtäväisesti. Näin oppilaan kasvoista, että hän piti tassunsa mieluusti vuoristopuron pohjalla. Ja hänen juoksutaitonsa tulisivat sitten kyllä tarpeeseen, jos pato murenisikin äkkiarvaamatta. Paarmahehku ei pääsisi loukkaantuneena vesimassaa juosten pakoon, joten hänen parhaimmat eloonjäämismahdollisuutensa olisivat vuoristoseinämissä ympärillämme. Vuoristoklaanilainen näyttikin nyt siirtäneen katseensa tukkeuman keskiosaan ja minä suorastaan näin hänen käyvän silmillään läpi jokaisen mahdollisen kiipeämisreitin. Itse vedin syvään henkeä ja aloin varovaisesti kiipeämään Joutsentassun jalanjäljissä. Nummiklaanin oppilas oli päässyt lepäämään puunrungolle ja kurkisteli varovaisesti alas sen reunalta.
- Minä näen reitin tukkeuman sisälle, menen sinne!
Harmaavalkea naaras naukaisi, kun olin päässyt hiukan korkeammalle ja olimme taas puhe-etäisyydellä. Puuskahtelin lihaksieni poltellessa, kun roikuin etutassujeni varassa ulospäin törröttävässä kivemurikassa. Sain vain vaivoin vedettyäni itseni sen päälle, kun tunsin tassujeni alla jyrähtävän ja murikka liikahti. Ponkaisin koivet ojossa sokeasti tukkeuman seinämää kohti ja toivoin, että saisin otteen jostakin enkä liukuisi alas mahdolliseen kuolemaani. Jollakin Tähtiklaanin suomalla ihmeellä sain pyristeltyä itseni samalle puunrungolle, minkä päällä Joutsentassun oli hetkeä aikaisemmin ollut. Kurkistin alas nähdäkseni oliko putoava kivi osunut Paarmahehkuun tai Kettutassuun, mutta sen sijaan näinkin veden suihkuavan ulos kolmesta eri kohdasta padosta.
- Joutsentassu, me saimme patoon reikiä, vielä yksi niin tämä koko tukkeuma varmasti romahtaa!
Huusin innoissani Nummiklaanin oppilaalle. Kivenmurikka minkä päällä olin vain hetki sitten horjunut oli pudotessaan paljastanut vedelle reitin päästä tukkeumasta läpi. Tuo pieni hajoaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, sillä näin myös alempana seinämässä Paarmahehkun vieressä kunnon vesisuihkun, sekä Kettutassun väistelemässä vuoristopuron pohjalle kerääntyviä vesilätäkköjä. Sitten aivan yläpuoleltani alkoi suihkuta vettä komeassa kaaressa polun pohjalle. Vettä tarvitsi olla padon toisella puolella hurjasti, kun se suihkusi tuollaisella voimalla ulos. Tai tietenkin vettä oli kamalasti, kun se oli aiheuttanut kanjoniin niin paljon tulviakin. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Joutsentassun pyristelevän ulos tukkeuman sisältä muutaman hännänmitan päästä vesisuihkusta. Nummiklaanin oppilaan kasvoilla oli hätääntynyt ilme.
- Minä jäin kiinni johonkin!
Veri tuntui karkaavan kehostani kuullessani naaraan sanat ja samalla tunsin padon alkavan tärisemään allamme. Meidän pitäisi päästä pois täältä, nyt! Loikkasin harmaavalkean kissan luokse, koittaen pysyä tasapainossa kovemmaksi käyvän tärinän voimassa. Kuulin uusien vesisuihkujen räjähtävän vapaaksi kaikkialla ympärillämme. Joutsentassu oli kahden puunoksan välissä, ja jostakin hänen yläpuoleltaan pulppusi vettä suoraan toista oksaa kohti, painaen sitä loukussa olevaa oppilasta vasten. Naaraan siniset silmät olivat kauhuista suurentuneet ja hän yski vettä sen pärskähdellessä kaikkialla ympärillämme. Tiesin, että meillä oli suunnaton kiire jos halusimme päästä täältä elossa pois, joten en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin vetää syvään henkeä ja tunkea itseni likaisen vesisuihkun läpi kahden oksan väliin. Puristin etukynteni toiseen oksaan ja selälläni koitin nostaa toista oksaa vasten paineella tulevaa vesimassaa, vaikka minusta tuntui että oksa painoi minua liiskaksi toista vasten. Se kuitenkin tehosi, sillä Joutsentassu liikahti vieressäni ja seuraavana hetkenä oli päässyt jumistaan pois.
- Meidän pitää päästä vuoristoseinämälle!
Huusin päästessäni pois tukkeuman sisältä. Nummiklaanin oppilas kiipesi jo ylemmäs tukkeuman huippua kohti ja hänen vauhtinsa näytti siltä kuin naaras olisi ollut syntyjään Vuoristoklaanista. Koitin seurata hänen tassunjäljissään parhaani mukaan, mutta en voinut olla vilkaisematta alaspäin. En nähnyt Paarmahehkua vesisuihkujen ja irtoavan roskan läpi, mutta toivoin vuoristoklaanilaisen olevan vielä turvassa. Ja oliko tuo Kettutassu juoksemassa pidemmällä vuoristopuron pohjalla pakoon melkein itsensä korkuista vesiaaltoa?
Ja sitten otteeni lipesi. Etutassuni ei saanutkaan enää otetta seinämästä ja kohta tassuni kauhoivat ilmaa, koittaen saada edes jostakin otetta. Likavettä suihkusi ympärilläni, en nähnyt ympärilleni tai pystynyt hengittämään, vettä purkautui ulos seinämästä kaikkialla ympärilläni. En edes tiennyt putosinko alaspäin, sillä vedenpaine työnsi minua johonkin suuntaan niin vahvana. Tunsin oksanpätkien ja muun roskan ja massan raapivan turkkiani, repien minua moneen suuntaan. Sitten iskeydyin jotakin kovaa vasten, mikä iski minulta ilmat pihalle, mutta en vedessä ja mudassa saanut vedettyä uudelleen henkeä. Räpiköin sokeana ulospääsyä, jotakin mihin tarttua. En löytänyt sitä, kun jokin painava iskeytyi vasten kasvojani.

En muistanut koska viimeksi olin haistanut hänen ihanan tuoksunsa tai tuntenut hänen ruumiinlämpöään omaani vasten. Valkoinen, tähtien hohtama turkki oli ainoa mitä näin ja hautasin kasvoni hänen kaulaansa vasten, koittaen kiehnätä rakkaaseeni kiinni vielä tiukemmin. Kaunisääninen kehräys kaikui korvissani ja tunsin hänen painavan päänsä omaani vasten. Sielutaivas oli ollut minua odottamassa kaiken tämän ajan, minä olin aina tiennyt sen.

//Rip to my best boy ):

5.7.25 klo 15.19

Loistepentu, Vuoristoklaani

Usva

“Emo! Liljapentu sanoi, että me pääsemme takaisin vuoristoon! Onko se totta?” Loistepentu kysyy ja hyppii innoissaan emonsa edessä. Hän ei muista paljoakaan vuoristosta, koska hän oli ollut hyvin pieni, kun Vuoristoklaani joutui lähteä sieltä tulvien takia. Hän on kuitenkin todella innostunut; hän pääsisi viimeinkin oikeaan kotiinsa, josta klaaninvanhimmat olivat niin paljon kertoneet!
“Kyllä se on… Taistelu päättyi viimein, joten sitten kun haavoittuneet ovat tarpeeksi hyvässä kunnossa vaeltamaan, lähdemme kohti vuoristoa!” hänen emo kertoo ja kehrää. “Näin Aaltotähti kertoi.”
“Jee!” Loistepentu kiljaisee. “Voitko kertoa minulle vuoristosta?”
“Tietysti. Vuoristo on hyvin kaunis paikka. Siellä asumme luolissa. Vuoristosta näkyy pitkälle,” Jäähammas sanoo.
“Minä tiedän tuon kaiken jo! Kerro jotain hienoa ja uutta!” Loistepentu pyytää.
“Hmm… mitäköhän minä kertoisin…” Jäähammas miettii. “Voisin kerotoa lapsuudestani.”
“Joo!” innostuu hänen pentunsa.
Mutta ennen kuin hän edes ehtii tarinansa alkuun, hänen nenänsä nyrpistyy ja hän haistelee ilmaa keskittyneesti.
“Emo? Kerrotko?” Loistepentu kysyy.
“Hmm… odota hetki… haistoin oudon hajun. Minun täytyy mennä katsomaan mitä tapahtuu,” hänen emonsa sanoo ja poistuu ripeästi pesästä.

Pian Loistepentu kuulee klaanipäällikön kovan äänen. Hän ei kuitenkaan saa siitä selvää, ja kun hänen puheensa on loppunut, kaikki emot ryntäävät pesään.
“Mitä tapahtuu?” pennut kyselevät hämmästyneenä. “Mitä Aaltotähti sanoi?”
“Älkää kyselkö, meidän täytyy lähteä, nyt heti!” Jäähammas huudahtaa ja nappaa Loistepennun niskanahasta kiinni.
“Mutta emo! Haluan tietää!” Loistepentu valittaa roikkuessaan emonsa suusta.
Hänellä on epämukavaa, koska hänen emonsa on lähtenyt liikkeelle. He poistuvat pesästä ripeästi ja Loistepentu näkee leirin kuhisevan sotureita ja oppilaita. He kaikki ovat lähtemässä.
“Emo! Miksi me lähdemme jo nyt? Mitä ihmettä tapahtuu?!” Loistepentu kiljuu.
“Hys!” sihahtaa Jäähammas hampaidensa välistä.
Ja niin Loistepennun ei auta muu kuin katsella, kuinka suuri nummimaisema avautuu heidän edessään.