18.3.26 klo 17.11

Soratassu, Kuutamoklaani

Usva

“Soratassu! Soratassu!” siskoni Kirkastassu herättää minut ajatuksistani. Olin miettimässä, miten oppisin kaikkein nopeiten taistelemaan, ja listaamassa päässäni kaikki mahdolliset taisteluliikkeet, jotka osaan.
“Hm, mitä?” kysyn häneltä.
“Valkoturkki sanoi, että jos sinulla ei ole juuri nyt harjoituksia, voisimme mennä yhdessä metsään! Yksin!” hän kertoo innostuneena.
Nousen seisomaan, nyt minäkin innoissani. Emme ole olleet vielä kertaakaan tutkimassa metsää yksin. Se olisi todella hauskaa.
“Eeei, ei minulla ole. Tule, menen vielä varmistamaan asian Lehmusvarjolta!” sanon ja tassutan toiselle puolelle leiriä, jossa mestarini on syömässä. Niin. Hän on syömässä. *Kannattaako minun häiritä häntä?* ajattelen.
“Äh, mennään vain. Olen tänään harjoitellut jo paljon,” sanon. *Mutta aina voisin harjoitella enemmän,* lisään mielessäni.
*Joskus voi pitää hauskaakin,* toinen puoli aivoistani sanoo. Niin voi. Päätän kuunnella sitä puoltani, joka on hauskanpidon kannalla, ja seuraan sisartani ulos leiristä. *Entä jos Lehmusvarjolla olisikin jokin harjoitus minulle?* mietin, mutta ravistan ajatuksen ulos päästäni. Onhan tämäkin oppimista, jos tutkimme metsää. Loikin yli kivien ja yritän väistellä juuria maassa. Kirkastassu on jo pitkällä edessäni. Päätän juosta hänet kiinni. Onnistun tökkäämään nenälläni sisartani ja huudan: “Ota kiinni jos saat!”
“Ei ole reilua! Olet nopeampi kuin minä!” Kirkastassu kiljaisee, mutta lähtee kuitenkin jahtaamaan minua.
Juoksen niin lujaa kuin pystyn, ihan vain kiusatakseni häntä. Mutta kun pian katson taakseni nähdäkseni missä hän kulkee, onnistun juuri silloin kompastumaan paksuun juurakkoon. En ehdi nousta pystyyn, kun Kirkastassu pomppaa päälleni.
“Hahaa!” hän nauraa voitonriemuisena.
“Hahaa…” mutisen, koska kolhaisin lapani kun kaaduin. “Sait minut kiinni. Haluatko nyt tutkia metsää?” kysyn, koska huomaan, etten ole ollut tällä reviirin alueella paljon.
“Joo!” Kirkastassu sanoo.

Kävelemme metsässä ja löydämme monta sopivaa koloa tuleviin piiloleikkeihin. Näemme muutamia liskoja, mutta emme mitään sen kiinnostavampaa. Minä yritän saada yhden sellaisen kiinni, mutta yritys epäonnistuu, ja Kirkastassu vain nauraa minulle. Tuskin hän osaisi yhtään paremmin. Olemme juuri lähdössä takaisin leiriin, kun kuulen rapinaa vähän matkan päästä.
“Kirkastassu! Mikähän tuolla on?” kuiskaan ja osoitan hännälläni äänen suuntaan.
Hiivimme hiljaa lähemmäksi. Näen omituisen pienen otuksen, joka näyttää hieman isolta hiireltä, mutta sillä on omituista karvaa. Se on keskittynyt nuuskimaan maata. Ehkä se syö.
“Oletko koskaan nähnyt tuollaista otusta?” Kirkastassu kuiskaa ihmetystä äänessään.
“En. Mutta ole hiljaa, haluan nähdä sen lähempää!” sihahdan ja hiivin vielä lähemmäksi. Se ei ole vieläkään huomannut minua. *Kuinka tyhmä tuo on?*
“Soratassu, onko tuo nyt kauhean järkevää? Se näyttää piikikkäältä,” Kirkastassu kysyy, mutta uteliaisuuteni on voittanut, ja olen jo otuksen vieressä. Päätän tökätä sitä, koska se ei ole vieläkään liikkunut. Olen matalana hiipimässä, ja kurotan tassuni otusta kohti. Juuri kun osun siihen, se muuttuu palloksi! Saan piikkejä tassuuni, ja ne raapaisevat myös nenänpäätäni. Peruutan äkkiä pois.
“Auts!” huudahdan ärsyyntyneenä. “Miksi tuo noin teki? Mikä ihme tuo on?”
Kirkastassu nauraa jälleen minulle. “Mitä minä sanoin! Miksi olet noin utelias aina?”
“Koska haluan oppia,” tiuskahdan. Nilkutan kauemmas otuksesta, joka nyt kipittää karkuun. Yritän vetää piikkejä tassustani, mutta kaksi niistä on mennyt syvemmälle polkuanturaani, ja tekee kipeää vetää niitä pois. Joudun nilkuttamaan takaisin leiriin.

Leirissä Lehmusvarjo on minua vastassa.
“Missä sinä olit?” hän tivaa.
“Metsässä Kirkastassun kanssa. Oppimassa metsän paikkoja,” Soratassu kertoo.
“Selvä. Ei minulla olisi mitään tärkeää tekemistä sinulle ollut, mutta olisit voinut auttaa oppilaiden pesän siivouksessa,” Lehmusvarjo sanoo. “Miksi nilkutat?”
“No, näimme sellaisen otuksen, ja se oli hyvin omituinen, mutta sitten se olikin piikikäs ja… ja minä kosketin sitä… Ja sain piikin tassuuni,” selitän nolona.
Yllätyn kun Lehmusvarjo nauraa. Luulin että hän olisi vihainen. “Ahaa, tapasitte siis siilin. Tarvitsetko parantajaa?” hän kysyy.
“Joo…” vastaan, ja lähden kohti parantajan pesää.
“Kai opit jotain tästä?” Lehmusvarjo huikkaa perääni.
“Opin…” mutisen. *Toivottavasti en joudu olemaan kauan poissa harjoituksista tämän takia,* mietin.

17.3.26 klo 11.04

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Paarmahehku kapusi jyrkkää mäkeä kohti leiriluolaa. Sen sisältä kumpusi klaanitovereiden vilkasta puheensorinaa hänen korviinsa, ja hänen mielensä keveni yhtäkkiä, aivan kuin hän olisi odottanut kohtaavansa jotain aivan muuta, kuten kylmän ja kolkon tulvaveden täyttämän luolan. Kolli luikahti sisään ja katseli hetken hiljaa, mustat, mudanpeittoiset karvat edelleen joka suuntaan sojottaen rankan matkanteon jäljiltä. Oppilaat ja soturit ahersivat työnteon parissa eikä kukaan ollut vielä huomannut häntä. Piikkisammal ja Murattituuli raahasivat raskasta oksaa soturien pesän suulta, Hiutaletassu ja Täplätassu luikkivat heidän ohitseen suu sammalta täynnä. Paarmahehkun turkkia värisytti. Vedellä täyttynyt luola oli tietysti edelleen törkyinen, harmahtavat seinät olivat värjäytyneet haaleanruskeilla mutaroiskeilla ja tunkkainen kosteus leijui ilmassa joka nurkasta. Paarmahehku astahti eteen jotenkin häpeissään. Miten hän tekisi tämän herättämättä liikaa huomiota?
Ilma Paarmahehkun ympärillä tuntui muuttuvan viileäksi, kun hän tunsi ensimmäisten silmäparien lukittuvan itseensä. Tutut kasvot alkoivat ympäröidä häntä, kissoja suorastaan parveili eikä hän pystynyt keskittämään katsettaan oikein keheenkään. Hän haistoi Tomukukan tuoksun, emo painui häntä vasten ja hän nyökkäsi nöyränä toivoen, että hänet jätettäisiin yksin. Siitä ei kuitenkaan ollut toivoakaan.
“Olen ihan kunnossa”, hän yskähti vastaukseksi kysymykseen, joka jäi pyörimään epäselvänä hänen korviensa väliin.
“Sinun on tultava parantajan pesälle”, hän erotti jonkun sanovan huolestuneena. Kolli nosti päätään ja tunnisti Taivasliljan. Hän nyökäytti taas päätään ja huiski häntäänsä levottomana seuratessaan häntä ja tämän oppilasta Opaalikaamosta kohti parantajan pesää. Kolli tunsi puristuksen kurkussaan huomatessaan, että myös Aaltotähti ja Myrskytuuli kulkivat heidän vanavedessään. Matkalla Neljän virran tammelta vuoristoon Paarmahehku ei ollut tajunnut sitä, mutta nyt hän huomasi olevansa hyvin väsynyt.
Parantajan pesä tuoksui tuttuun tapaan yrteiltä, vaikka seinistä huokui edelleen väljähtänyt, märkä tuoksu muistona tulvavesistä. Paarmahehku katsoi, kuinka Taivaslilja järjesteli yrttivarastoaan etsiessään oikeaa rohtoa. Naaras valitti värisevällä äänellä siitä, miten vähän he olivat saaneet pelastettua vuosien työllä kerätystä yrttivarastostaan. Paarmahehku nyökkäili hiljaa silmät kiillottomasti eteen päin tuijottaen. Aaltotähti ja Myrskytuuli puhuivat vakavasti leirin uudelleenrakennussuunnitelmistaan. Sen lisäksi johtokaksikko tahtoi tietää, miten hänen matkansa oli mennyt – joten hän selitti, hitaasti ja eleettömästi kuin ei olisi tuntenut mitään, kuinka he olivat vaeltaneet ja vaeltaneet, huuhtoutuneet kovan virran mukana pois, kavunneet jälleen ylös ja tippuneet sitten korkealta uudelleen ja uudelleen. Kostokynsi oli kuollut ja hänkin oli ollut lähellä menettää toimintakykynsä. Vastoin hänen odotuksiaan nelikko oli kuitenkin saanut tukkeuman purkautumaan ja he kolme jäljellejäänyttä olivat selviytyneet ehjin nahoin leireihinsä. Tarinan kertaaminen tuntui hänestä tynkäiseltä, aivan kuin hän olisi keksinyt koko jutun, joka tuntui hänen äänellään sanailtuna pinnalliselta ja pieneltä. Kaikki se pelko ja epävarmuus, hänen käpälänsä liukasta kiveä vasten ja hänen päänsä jääkylmän veden alle painuneena, kaikki se karkasi häneltä sekunti sekunnilta. Ehkä olisi parempi vain nukkua ja unohtaa.
Päällikön silmissä kiilsi kuitenkin jotain – ehkä kunnioitusta – kun tuo kuunteli tummaturkkista soturiaan vaitonaisena ja nyökkäsi sitten varapäällikölleen niin kuin olisi jo arvannut aiemmin, miten matka oli sujunut.
“Kostokynnen menetys on hyvin harmillinen uutinen. Joka tapauksessa, sinä suoriuduit Tähtiklaanin antamasta tehtävästä hyvin. Vuoristoklaani ei voi kuin kiittää teitä kaikkia.”
Paarmahehkun silmät tuijottivat eteen eikä hän saanut kunniallista vastausta päähänsä. Kiitos vain kylmetti hänen sydäntään entisestään.

15.3.26 klo 14.38

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Olin metsästämässä. Haistelin raikasta vuoristoilmaa, toivoen saavani riistan ominaistuoksusta kiinni. Tuuli toi mukanaan jonkinlaista tuoksua, joten lähdin kulkemaan sitä kohti. Pian huomasinkin hiiren, muutaman ketunmitan minua alemmalla olevalla vuoristopolulla. Laskeuduin matalaksi ja ryhdyin hiipimään sitä kohti. Kun olin aivan jyrsijän yläpuolella, pudottauduin sitä kohti. Olin juuri kynsistämässä saalistani, kun päähäni osui jotakin. Lennähdin taaksepäin, päästäen hiiren pakenemaan pieneen koloon vuoristoseinämässä. Hetken helpotus valtasi mieleni kun kaikki tassuni osuivat tuvallisen tuntuiselle vuoristopolulle. En ollut sentään heittänyt itseäni polun reunan yli. En kuitenkaan jäänyt maahan, vaan nousin välittömästi ylös ja paljastin kynteni, valmiina hyökkäämään. Olin jo valmistautunut mahdollisen haukan tai muun vuoristopedon hyökkäyksen torjumiseen. Mutta minua vastassa ei ollut haukka, vaan toinen kissa.
"Mitä sinä täällä teet?" naukaisin.
"Oletko aikaisemmin huomannut, että Luuklaanilla ja Kuutamoklaanilla on jonkinlainen, syvempi yhteys?" Irene aloitti ja nakkeli niskojaan. Oliko hän käynyt äsken kimppuuni tahallaan, vai vahingossa?
"Totta...", naukaisin hämmentyneenä.
"Kaikki vanhat tarinat kertovat kuinka Luuklaani ja Kuutamoklaani ovat olleet aina eniten toistensa kurkuissa, kuinka me olemme kidnapanneet panttivangeiksi kaikista eniten kissoja juuri siitä klaanista. Me olemme käyneet eniten taisteluita heidän kanssaan ja tehneet ryöstöretkiä sinne. Kuutamoklaani on myös ainoa klaani joka on tehnyt eniten hyökkäyksiä meidän leiriimme. Molemmilla klaaneilla on tuntunut olevan aina mielipuoli johtamassa heitä", Irene jatkoi naukua. Myötäilin hänen sanojaan, pohtien mihin hän oli oikein viemässä tätä keskustelua.
"Mutta siltikin suurin osa luuklaanilaisista on jollakin tavalla verisidoksissa Kuutamoklaaniin. Heillä on sukua siellä tai he ovat jopa syntyneet siellä, kuten sinä! Kuutamoklaanilainen, aivan samanlainen kuin ne jotka rikkoivat minun perheeni!" kumppanini naukaisi häijysti ja paljasti kyntensä. Aivan, tästä hän oli kimpaantunut. Menneisyydestäni ja ilmeisesti jostakin näkymättömästä yhteydestä hänen perheensä kohtaloon. Lähestyimme toisiamme hitaasti. Sitten alkoi raivokas taistelu.
*Olisiko nyt hyvä tilaisuus härnätä häntä vielä lisää?*
"Minä luulinn sen olevan täysin ilmiselvää, että olen peräisi Kuutamoklaanista. Eihän pentujeni isä mikään luuklaanilainen ollut!" sähisin
"Minä luulin, että kyseessä oli toinen erakko!"
Räkätin mielipuolisesti. Silloin Irene läimäisi minua vahvasti päähän. Lensin tantereeseen ja kumppanini kävi taas päälleni. Hän oli antamassa viimeistä iskua minulle ja lausumassa virallisia hyvästejä, kun kuulin kirkaisun. Aavetassu huusi raivoissaan ja hyökkäsi soturin päälle. paino katosi päältäni, naaras selkeästi yllätettiin. Kuulin hänen huutavan ja kun katsoin, näin klaanitoverini tajuttomana vuoristopolulla, poikani seisoen hurjistuneena hänen kehonsa yläpuolella. Kuljin ähisten eteenpäin, halusin upottaa hampaani tuon tummanharmaaseen turkkiin, mutta silloin kuului huutoa. Vuoristorinnettä alas rynnisti lisää luuklaanilaisia. Ulvaisin ja käännähdin heitä vastaan, kynnet esillä. Sain hirveän määrän kissoja päälleni ja äkkiä kaikki pimeni.

14.3.26 klo 10.59

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Istuin pesäni lattialla ja katsoin kahta kissaa edessäni.
- Otetaanpa vielä kerran alusta, haluan että ymmärrän koko tarinan. Sinä siis tapoit entisen kumppanisi uuden kumppanin? Vaikka odotat hänen pentujaan? Ja nyt haluat liittyä klaaniimme, koska entinen perheesi ei enää hyväksy sinua reviirilleen?
Naukaisin. Edessäni seisova mustaraitainen naaras nyökkäsi ja sanoi:
- Niin, olen kuitenkin teostani pahoillani ja kadun sitä. Jos olisi mahdollista, jäisin tänne kunnes pentuni syntyvät ja lähtisin sitten. Voisitte saada pennutkin.
En ollut varma olisiko minun pitänyt purra itseäni, että olisin herännyt tästä todentuntuisesta unesta. Nostin katseeni Sadeläikkään, joka seisoi tiineenä olevan erakon vierellä ja vastasi katseeseeni vähintään yhtä hämmentyneenä. Luottamukseni tähän erakkoon oli täysin nollissa ja minua järkytti kuinka välinpitämättömältä hän vaikutti entisen perheensä - ja tulevan perheensä- suhteen. Nousin heikosti ylös ja katsoin mustaraidallista naarasta, Sydänsurua. Nimi oli ainakin hänelle sopiva.
- Luuletko, että pentusi saisivat täällä paremman kasvatuksen kuin sinun kanssasi?
Kysyin.
- Minä tiedän sen.
Sydänsuru kivahti. Tämä kertoi minulle tarpeeksi. Vilkaisin Sadeläikkää ja pudistin sitten päätäni.
- Nummiklaani ei valitettavasti pysty sinua tällä hetkellä auttamaan. Sadeläikkä kokoaa partion joka saattaa sinut ulos reviiriltämme. Toivottavasti saat haluamasi avun muualta.

11.3.26 klo 11.11

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu katseli haikeana ulos parantajien pesän suuaukosta. Ilma oli seisova ja kostea, sekä erityisen kylmä. Pian tulisi ukkosmyrsky. Pentu tihrusti leirin suuaukolle ja toivoi isänsä, Lumisydämen ja isoemonsa, Sädetaivaan saapuvan sieltä minä hetkenä hyvänsä. Hänen olonsa oli haikea, ruskearaidallinen naaras kaipasi heitä. Olisihan pentutarhassakin ajanvietettä ja kavereita, mutta Yöturkki ei ollut vielä antanut lupaa hänelle poistua pesästään. Joten ruskeaturkkisen kissan sukulaiset olisivat ainoat, jotka pystyivät pitämään hänelle seuraa. Kirottu merisiili ja sen myrkkypistimet! Sinisilmä kuuli askeleita takaansa, hän käänsi päätään ja näki kuinka emo saapui hänen vierelleen.
"Mitä mietit?" Kaikupentu kuuli Liekkisateen äänen kysyvän. Hän nojasi kuningattaren jalkoihin ja huokaisi: "Kaipaan isää ja isoemoa..."
"Kyllä he palaavat, partio on jo varmasti kotimatkalla", punaraidallinen naaras maukui. Tuo kumartui ja nuolaisi tyttärensä päälakea. Pentu puski punaturkkisen kissan jalkaa.
"Haluaisitko käydä kanssani joella? Haluat varmasti pois näiden seinien sisältä", emo naukaisi. Ruskearaidallinen naaras nyökkäsi ja nousi ylös innokkaana. Hän pääsisi viimeinkin ulos leiristä, tästä tulisi jännittävää!

Kaikupentu molskautteli tassuaan hyisen kylmässä vedessä ja vilkaisi kauempana istuvaa emoaan. Heidän oli alunperin tarkoitus käydä vain juomassa, mutta veden ylle kertyneen jään rikkomisesta oli saatu aikaiseksi vesisota ja nyt kuningatar halusi testata kalastustaitojaan. Pentu istui kiltisti joen penkareella ja läpsäytteli vettä, kunnes tunsi pisaran kuonollaan. Hän katsahti taivaalle, iso tumma pilvi oli peittänyt kauniin sinisen taivaan.
"Meidän pitäisi lähteä, pian alkaa jyristä...", ruskearaidallinen naaras kuuli Liekkisateen mutisevan ja nosti tassunsa pois vedestä.
"Tullaanko illemmalla takaisin?" hän kysyi mahdollisimman rauhallisesti, mutta Kaikupennun oli pakko upottaa kyntensä lumihankeen ettei olisi hypännyt ulos turkistaan. Hän ei muistanut koska viimeksi hänellä oli ollut näin kiva päivä, ei se saisi päättyä vielä! Emo oli avaamassa suutaan vastatakseen, kun tuon katse siirtyi salamana veteen ja hetkeä myöhemmin kuningatar oli loikannut lehtikadon jäädyttämään veteen tassut ojossa. Pentu katseli suu auki kuinka hopeasuomuinen kala hyppäsi pinnalle, ja kuinka punaraidallinen naaras tarrasi kynsillään siitä kiinni ja viskaisi rannalle. Liekkisade hyppäsi pois vedestä ja otti kalan hengiltä napakalla puraisulla.
"Hyvä koppi emo!" Kaikupentu ulvahti ja loiskaisi vettä tuon päälle. Emo sähähti leikkisästi ja jahtasi tyttärensä veteen, ei onneksi polven korkeutta syvemmälle. Sitten tuo nosti ruskearaidallisen naaraan niskasta rannalle ja laski maahan.
"Meidän tä..." pentu kuuli kuningattaren äänen, mutta loput tuon lauseesta peittyivät kovan jyrähdyksen alle. Taivaan poikki kiisi keltainen välähdys ja uusi jyrähdys halkoi korvia.
"Pidetään kiirettä!" ruskeaturkkinen kissa kuuli Liekkisateen äänen alkaneen kaatosateen yli. He lähtivät pois joen rannasta, jättäen kalan haudattuna hankeen. Mutta sade yltyi hetkessä niin vahvaksi ettei sinisilmä nähnyt eteensä kuin vain ketunmitan päähän. Ukkosmyräkkä oli alkanut aivan yhtäkkiä. Emo varmisti, että tytär kulki hänen vierellään ennen kuin lähti juoksuun. Kaikupentu aavisti, että punaraidallinen naaras yritti suunnistaa nopeinta reittiä takaisin leiriin, muttei siitä tullut mitään. He tekivät monta käännöstä, äkkipysähdystä ja joutuivat palaamaan jäljissään takaisin, kun vastaan tuli liian leveitä puroja joiden yli ei olisi päässyt turvallisesti. Äkkiä välähdys sokaisi pennun, kuului räksähdys ja kipu iski häntä päin voimalla. Ruskearaidallinen naaras sähähti tuskasta ja säikähti, sillä kuningatar hänen vierellään alkoi karjumaan. Sinisilmä jähmettyi paikoilleen ja katsoi Liekkisadetta kauhuissaan.
"Em...", Kaikupentu koitti naukaista, mutta sanat takertuivat kurkkuun kun hän näki kyyneleiden valuvan emon punaisia kasvoja pitkin.
"Etsi tiesi leiriin ja hae apua. En pääse omin voimin pois. Mene!" kuningatar sähisi ja vetäytyi kippuraan. Tuo kiljui ja itki, tuska mitä punaraidallinen kissa tunsi oli varmasti sietämätöntä. Pentu ei nähnyt tarkasti eteensä, mutta katsellessaan ympärilleen hän tajusi heidän makaavan keskellä puun oksastoa. Puu oli rojahtanut maahan ja Liekkisateen takajalka oli jäänyt sen rungon alle.
"Mutta sinä...", Kaikupentu huusi.
"MENE!" emo huusi takaisin. Sade kasteli kaksikon turkkeja ja pisarat valuivat kuningattaren otsaa pitkin vieden kyyneleet mukanaan alas maahan. Pentu katsahti tassuihinsa, kun punainen vana maassa saavutti hänen etutassunsa. Se sai alkunsa punaraitaisen naaraan jalasta, joka oli rusentuneena puun painon alla.
"Verta...", Kaikupentu sopersi, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja kääntyi rämpiäkseen ulos puun oksastosta. Hän ei tiennyt selviäisikö Liekkisade hengissä tästä, mutta tiesi että tuo katseli kuinka hänen tyttärensä katosi kanervikkoon, jääden sitten yksin puun alle.

6.3.26 klo 14.53

Loistepentu, Vuoristoklaani

Usva

“Tulehan Loistepentu,” Jäähammas sanoo tiukasti. “Viedään sinut parantajalle.” Emo mulkaisee viimeisen kerran Tuhkakajoa ja lähtee kohti parantajan pesää pentunsa kanssa, jolla on kivun irvistys kasvoillaan.

Loistepentu ei koskaan ollut nähnyt emoa niin vihaisena kuin äsken. Hänellehän oli tullut vain haava, se paranisi nopeasti, vaikka olikin tyhmää, ettei Loistepentu sitten voisi varmaan osallistua leikkeihin. Hän kipunsa keskeltä tajuaa, että Liljapennun syy tämä oli.
*Miksi Liljapentu teki noin? Tietysti minä tiedän että en ole pentutarhan johtaja!* Loistepentu ajattelee ärsyyntyneenä. Hän katsoo kuinka Taivaslilja lähestyy häntä ja emoa lempeä hymy kasvoillaan.
“Loistepentu, taas Liljapennun kimpussa, vai toisinpäin?” parantaja kysyy moittivalla äänensävyllä.
Loistepentu ei uskalla sanoa mitään, koska hän hieman ujostelee vanhempaa parantajaa, vaikka on ollut tämän luona muutaman kerran. Hän katsoo emoaan, jotta tuo vastaisi kysymykseen. Emo nyökkää, ja he kävelevät parantajan perässä tuon pesään.

“No, katsotaan sitä haavaasi nyt,” Taivaslilja sanoo ja hakee esiin hämähäkinseittiä ja lehtiä, joiden nimiä Loistepentu ei tiedä.
Parantaja tutkii haavaa ja toteaa, ettei se onneksi ole syvä, vaikka ikävältä näyttääkin. Hän laittaa haavan päälle lehtiä ja sitten sitoo sen hämähäkinseitillä. Loistepentu vääntelehtii hieman. Hän ei ollenkaan pidä tuon tahmean aineen tunnusta hänen karvoissaan.
“Pysy paikallasi, niin haava tyrehtyy nopeammin,” Taivaslilja käskee.
Loistepentu pysähtyy.
“Sattuuko sinua muualle?” parantaja kysyy.
“Ei…” Loistepentu vastaa hiljaisesti. Hänellä on pari naarmua etutassussa ja hänen vartaloaan särkee tappelun jäljiltä, mutta ei häntä satu minnekään.
“Hyvä,” Taivaslilja sanoo. “Älä riehu tai leikkitappele muutamaan päivään, niin haava paranee nopeasti. Nyt suosittelisin että menisit nukkumaan. Vai tarvitsetko unikonsiemenen?”
“En tarvitse. Kiitos, Taivaslilja,” Loistepentu kiittää.
“Tämä on vain työtäni. Mutta jos yrittäisit pysyä poissa vaikeuksista, jooko?” parantaja ehdottaa.
Loistepentu nyökkää, mutta ajattelee: *Ei se edelleenkään ollut minä joka aloitti!*
Hän lähtee parantajan pesästä emonsa johdolla kohti pentutarhaa. Loistepentu huomaa, että emo on edelleen vihainen.
“Emo, ei minulle käynyt mitään pahaa. Älä rankaise kaikkia muita pentuja tästä,” valkoinen pentu pyytää. “Paitsi Liljapentu ansaitsee rangaistuksen.”
“Hyvä on. Liljapentu saa rangaistuksen, siitä voit olla varma,” Jäähammas vastaa. “Mutta nyt, menehän nukkumaan.”
“Ei ole edes myöhä…” Loistepentu valittaa.
“Niin, mutta parantaja suositteli nukkumista, eikö?” Jäähammas sanoo.
“Niin kai sitten,” Loistepentu hyväksyy emonsa selityksen, ja asettautuu varovaisesti nukkumaan.

4.3.26 klo 10.41

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Kuolontähti oli juuri kajauttanut kutsun ilmoille, mutta Punatassu istui jo eturivin paikallaan ennen sitä. Hän nimittäin tiesi mitä asia koski. Toive, mikä parantajaoppilaan mielessä oli lähes päivittäin käynyt täyttyisi, mutta ei hänen kohdallaan. Taistotassusta tehtäisiin täysivaltainen parantaja.
*No... Ehkä hän on minuakin parempi joissakin jutuissa...* kolli ajatteli. Silloin se alkoi.
"Luuklaanin kissat! On tullut aika nimittää uusi parantaja joukkoomme! Mustakipinä on käynyt Taistotassun kanssa Tulikammiolla ja Pimeydenmetsän henkien siunauksella hän on saanut parantajanimensä!" päällikkö naukaisi. Kilpikonnakuvioinen kissa henkäisi. Nyt se tulisi, hetki minkä olisi pitänyt olla hänen!
*Mikä, mikä mikä? Toivottavasti hän sai jonkun huonon nimen, vadelma tai lilja tai turkki...* Punatassu tuumaili haikeana. Oppilastoverin nimitys aiheutti selkeästi ristiriitaisia tunteita hänessä, mutta parantajaoppilas ei sitä ääneen myöntäisi, eikä kyllä ajatuksissaankaan.
"Tästä päviästä alkaen hänet tunnetaan Taistokuutamona!" Kuolontähti huudahti. Kolli pyöräytti tumman meripihkaisia silmiään, eipä tuo ollut kummoinenkaan nimi.
"Taistokuutamo, Taistokuutamo!" Luuklaani mylvi uuden parantajan nimeä. Taistokuutamo istahti keskelle leirin aukiota, samalla kun Mustakipinä katseli sivusta ylpeänä. Uuden parantajan lähimmät tuttavat kävivät onnittelemassa häntä. Kilpikonnakuvipinen kissa oli kuitenkin varma siitä, että hänkin pääsisi ihan varmasti pian täysivaltaiseksi parantajaksi... Punatassu katseli mestariaan ja päällikköään, jotka seisoivat nyt vierekkäin ja juttelivat toisilleen. Sitä ei varmasti moni soturi Luuklaanissa tajunnut, mutta parantajalla olisi suora vaikutusvalta klaanin menoihin päällikön kautta, paljon suurempi kuin tavallisella soturilla. Kukaan ei hyppisi parantajan nenälle tai pettäisi, jos haluaisi varmistaa saavansa lääkehoitoa tulevaisuudessa. Ja Luuklaanin taistelunhimoisessa joukossa sitä tulisi tarvitsemaan. Parantajaoppilas katseli Kuolontähteä ajatuksissaan, mutta ajatusten kulku tyssäsi kuin seinään, kun naaras karjaisi: "Älä siinä seiso vaan tuo minulle ruokaa! Päällikösi nääntyy!!"
"Ky-kyllä Kuolontähti!" Punatassu naukaisi ja katsoi päällikköään suoraan tuon oransseihin silmiin. Sitten hän pinkaisi tuoresaaliskasalle ja poimi suuhunsa mehevän ja suuren jäniksen. Sitten kolli juoksi takaisin.
"Ihailtavan nopeaa toimintaa", Kuolontähti naukaisi. Parantajaoppilas nyökkäsi kumartaen ja lähti sitten pesäänsä kohti.

3.3.26 klo 14.50

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittiturkin nenään kantautui jäniksen tuoksu. Soturi nuuhki ilmaa ahnaasti, tarkastellen samalla ympäristöään pitkäkorvasta merkkejä etsien. Jänis olisi loistava saalis lehtikadon pakkasilla, kun muuta riistaa ei tuntunut olevan tarjolla. Hän hiipi läheisen kuusen juureen ja ryömi sen oksien alle, tarkastellen sitten puun toiselta puolelta ympäristöään. Kolli erotti valkean ruskean sävyisen otuksen noin viiden ketunmitan päästä itsestään. Eläimen lehtikatoturkki näytti olevan vasta vaihtumassa, muuten sitä ei olisi ollut yhtä helppo erottaa lumisesta maisemasta. Nyt ruskea täplä oli silmiinpistävä valkeassa hangessa, vihreiden kuusipuiden ympäröimänä. Tummaraitainen kissa nuolaisi huuliaan. Nälkäisenä metsästämisellä olisi omat riskinä, mutta hän uskoi pystyvänsä pitämään itsensä kurissa. Vaaleanruskea kissa pudottautui vaanimisasentoon, mutta samassa hänen mieleensä hypähti edellispäivältä kuva: hän oli ollut pesemässä turkkiaan leiriaukiolla, lähellä Kieppumyrskyä ja Yötassua. Soturi oli opettamassa oppilaalleen parhainta saalistusasentoa, jolla saisi riekon kiinni. Naaraiden hioessa saalistusasentojaan, oli vanhempi heistä sitten sanonut, että saalistustekniikka sopisi loistavasti myös jäniksen metsästykseen.
Seittiturkki siristi silmiään ja koitti parhaansa mukaan matkia pesätoverinsa saalistusasentoa edellispäivältä. Kohta päästäisiin näkemän olisiko Kieppumyrsky millainen metsästäjä, vai opettiko tuo nuoremmalle sukupolvelle pelkkää humpuukia. Soturi painautui matalaksi ja tepasteli paikoillaan hakeakseen tassuilleen mahdollisimman tukevat asennot. Hänen viiksensä sojottivat vinhasti eteenpäin ja kollin pupillit laajenivat hyökkäyksen lähestyessä. Hän veti syvään henkeä, ponnisti ja loikkasi ilmaan. Hetken verran tummaraitainen kissa tunsi olonsa kuin liito-oravaksi. Ja sitten jänis olikin jo hänen tassuissaan. Vaaleanruskea kissa tarrasi kynsillään kiinni pitkäkorvan takajalasta, samalla kun eläin huudahti kauhuissaan. Otus alkoi potkimaan raivokkaasti, päästäkseen liikkeelle ja irti saalistajansa otteestan. Seittiturkki tunsi kynsien viiltävän poskeaan ja hän henkäisi terävästi kivusta. Paksu ja vahvan makuinen neste valui soturin poskea pitkin hänen suuhunsa. Verta. Kollin sinisissä silmissä syttyivät vihan liekit ja hän puristi kynsillään tiukemmin jäniksen takakoivesta. Tummaraitainen kissa avasi suunsa ja puri leukojaan kiinni niin kovaa kuin pystyi ensimmäiseen osaan, mikä joka suuntaan riuhtovasta eläimestä kohdalle osuikaan. Hän tunsi hampaidensa koskettavan toisiaan ja jäniksen huuto nousi korvia huumaavaksi.
*Vielä yksi hetki!*
Seittiturkki pysyi tiukasti kiinni saaliin teutaroidessa rajusti. Lopulta kuitenkin hänen voimansa alkoivat uupumaan ja jänis sai yliotteen. Saaliin takakoipi mottaisi soturia niin lujasti kasvoihin, että hän näki hetken pelkkiä tähtiä. Kolli joutui irroittamaan otteensa hakeakseen tukea maasta, mutta huitaisi sokeasti tassullaan kynnet ojossa ja toivoi vielä osuvansa jänikseen. Kynnet upposivat nahkaan ja repivät sitä rikki, kun pitkäkorva ponnisti paetakseen. Samalla saalis sai muksautettua häntä uudemman kerran pään alueelle. Kipu lävisti tummaraitaisen kissan kehon, hänen silmissään sumeni ja hän tuupertui maahan.

Seittiturkki havahtui hereille vesipisaran pudotessa hänen kuonolleen. Soturi räpäytteli silmiään ja maiskautteli suutaan. Veren maku oli laimea. Hän nousi hitaasti ylös, sillä kollin olo oli jokseeksin tasapainoton ja erittäin kankea. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kylmässä hangessa maannut, mutta ilmeisesti riittävän kauan että kylmyys oli kangistuttanut hänen kehonsa. Tummaraitainen kissa lähti kävelemään huojuvin askelin suuntaan mihin jäniksen jäljet näyttivät menevän. Hänen katseensa ei ollut täysin terävä, joten vaaleanruskea kissa ainakin toivoi kyseessä olevan jäniksen jäljet.
*Minne sinä ehdit?*
Ei Seittiturkki voinut sanoa, että hänen ajatuksensakaan kulkivat täysin virroin, mutta silti soturi sai vainun samasta jäniksestä jonka kanssa oli taistellut hetki sitten. Hän lähti juoksuun ja kompuroi jokaiseen epätasaiseen kohtaan hangessa. Mutta onni oli matkassa, sillä kolli löysi pitkäkorvan kuolleena kannon juuresta. Sen takajalassa oli julman näköisiä haavoja, useita viiltoja koiven molemmin puolin. Kyljessä eläimellä oli verinen läikkä, minkä alta paljastui kissan purukaluston jättämä jälki. Hän oli saanut sen vuotamaan kuiviin! Tummaraitainen kissa tarrasi päivän ensimmäiseen saaliiseensa ja vaikka hänen voimansa olivatkin vähissä, ei vaaleanruskea kissa aikonut luovuttaa. Hän pujotteli kantojen ja kivien välissä saalis hampaissaan ja pian saapui takaisin Vuoristoklaanin leiriin.

1.3.26 klo 13.00

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo oli metsästämässä Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välisen rajajoen lähellä. Hän haisteli ilmaa ja pian haistoi jotain, haju oli vesimyyrän. Soturi katseli ympärilleen ja pian huomasikin eläimen joen penkareella. Hän laskeutui matalaksi ja ryhtyi hiipimään sitä kohti. Kun kolli oli tarpeeksi lähellä, hän hyppäsi saalistaan päin. Loikka oli täydellinen, tummaraitainen kissa laskeutui aivan vesimyyrän ylle ja sai purtua sen hengiltä hetkessä. Hän kiitti Tähtiklaania hyvästä saaliista, hautasi sen hankeen ja istahti sitten hetkeksi. Tummanharmaa kissa katseli eteensä, joki kimmelsi kauniisti valkean hangen toimien valon kimmokkeena. Sädehtivän veden pinnasta häntä katsoi pari oransseja silmiä, joissa paloi haikeuden liekki.
"Purokajo...", ääni maukui, kaikuen vedestä ja kaikkialta Purokajon ympäriltä. Hän hätkähti ja vilkuili ympärilleen. Lähiympäristö näytti kuitenkin autiolta, vaikkei Kuutamoklaanin synkälle reviirille kamalan pitkälle nähnytkään. Soturi laski katseensa takaisin veteen, oliko joku purossa? Hän kumartui pinnan ylle ja nyt oman kuvajaisensa tilalla olikin toinen kissa. Vaikka kissalla oli samoja kasvon ja kehonpiirteitä kuin kollilla, olivat heidän turkkiensa ja silmiensä sävyt täysin erilaiset. Lisäksi kuvajainen oli ilmiselvä naaras, jonka katse näytti surulliselta.
"Kuka olet?" Purokajo kysyi varovasti. Kermanvaalea kissa hymyili hänelle surumielisen ilmeensä takaa.
"Etkö muka tunnista emoasi enää?" tuo kysyi ja naurahti. Soturi hätkähti uudemman kerran, oliko tämä kissa... Hänen emonsa? Lilja? Kenet hän oli nähnyt viimeksi vain parin kuun ikäisenä? Kollin valtasi epämieluisa tunne ja hän pörhisti karvojaan. Ei tämä voinut olla todellista. Tämän oli pakko olla jonkinlainen harha tai kuumeuni... Eivätkös kuolleet kissat näyttäytyneet vain parantajille ja päällikölle?
"Mitä sinä täällä teet?" Purokajo tuhahti, hän alkoi yhä vähemmän ja vähemmän uskomaan näkynsä todellisuuteen. Olisikohan tummaraitainen kissa sittenkin liukastunut kesken vesimyyrän saalistuksen ja lyönyt päänsä? Naaras näytti huolestuneelta, kun hänen poikansa ilme muuttui hämmästyneestä epäuskoiseksi.
"Ole kiltti ja opasta, ja tue siskoasi hänen elämänsä aikana. Hän ei pärjää yksin, etkä sinäkään pärjää ilman häntä", emo aneli. Soturin oranssit silmät siristyivät, oliko tässä sittenkin kyse pelkästään Solinasäteestä? Miksi Lilja ei sitten suoraan ilmestynyt tuolle ja kertonut asiaansa suoraan? Ja miksi kermanvaalea kissa ei maininnut sanallakaan heidän isäänsä Liekkitähteä, joka oli yhä elossa ja voisi yhtä lailla auttaa tytärtään? Katkeruus kupli kollin sisällä, häntä suututti. Tummaraitainen kissa katsoi sinisilmää kylmästi.
"Mitäs hylkäsit meidät", hän maukui kylmällä äänellä ja lähti puron varrelta pois. Mutta jo muutaman askeleen kohdalla paha olo valtasi Purokajon, hän katui sanojaan. Eihän naaras ollut tahallaan pentujaan hylännyt, vaikka tummanharmaa kissa ei ymmärtänytkään kuinka aikuinen kissa ei tajunnut syövänsä variksenruokaa tuoreen riistan sijaan. Mutta eihän Lilja olisi sitä tahallan tehnyt? Eihän? Soturin oli pakko lähteä liikkeelle, sillä paha olo oli tukehduttaa hänet. Hän pysähtyi vasta ison lumen peittämän nummikumpuran päälle, kyyneleiden tulviessa oransseista silmistä. Kylmä pakkastuuli heilutti kollin turkkia ja viiksiä. Tummaraitainen kissa katsoi alas kumpuran päältä.
*Miksi olin niin ilkeä? Ehkä hän oikeasti vain tarkoitti hyvää.*
Purokajo katsoi vielä uudemman kerran alas, kun yksi hänen kyyneleistään tippui maahan. Soturi katsoi, kun se tippui ja maahan osuessaan hän päätti, että ehkä voisi antaa perheellensä mahdollisuuden.
"Hyvä on, minä pysyn Solinasäteen tukena elämäni loppuun saakka, ihan sama mitä väliimme tulisikin", kolli kuiskasi ja tunsi tuulen leijailevan korvissaan.
"Kiitos", se kuiskasi.

28.2.26 klo 13.09

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Huomenta Sinitassu!" Sinitassu kuuli mestarinsa Mustalammen äänen. Hän avasi silmänsä ja katseli hetken kollia, joka seisoi oppilaiden pesän suulla.
"Jatkan soturiopetustasi tänään, eli palaamme takaisin tuttuihin rutiineihimme, siihen vanhaan hyvään aikaan kun tulvista ei ollut edes tietoakaan. Menemme ensin metsälle", mustaturkkinen kissa kertoi oppilaalleen, joka kampesi itsensä istumaan sammalpedillään.
"Ajattelin, että menisimme yhteen paikkaan, jota minä kutsun riista-apajaksi. Siellä on paljon erilaisia riistaeläimiä", soturi huikkasi naaraalle, ennen kuin kääntyi ympäri ja palasi takaisin leiriaukiolle. Ruskeamerkkisen kissan uteliaisuus heräsi ja hän lähti heti Mustalammen perään.

Perillä Sinitassu huokaisi tyytyväisenä. Sillä vetäessään kylmää pakkasilmaa keuhkoihinsa, pystyi hän haistamaan suuren määrän eri riistaeläinten hajuja. Jänisten, hiirten, myyrien ja lintujen tuoksut sekoittuivat keskenään ja odottivat noutajiaan. Oliko paikka Tähtiklaani, kun siellä tuntui olevan niin paljon saalista kylmälläkin lehtikatokelillä? He alkoivat saalistaa ja jo aurinkohuipun hetkellä olivat saaneet riittävästi saalista vietäväksi leiriin. Keskipäivä oli jo mennyt, kun Mustalampi ja tuon oppilas toivat viimeiset kantamuksensa leiriin, he olivat saaneet jo aika keon aikaiseksi.
"Tuletko kanssani myös myöhemmin metsästämään? Voisimme ottaa muutaman muunkin kissan mukaan!" Sinitassu ehdotti mestarilleen.
"Kaipa se käy, varmistan vielä Nummipyörteeltä että haluaako hän meidät illalla johonkin toiseen partioon", Mustalampi myöntyi. Oppilas melkein hyppi ylös ja alas riemusta, oli ihanaa kun elämä tuntui palaavan takaisin normaaliin menoon. Ei ollut taistelua tai tulvaa mistä huolestua, vaan elämän perusasioihin kuului nyt vain Kuutamoklaanin ruokkiminen ja sen rajojen vartiointi. Ainoastaan Tihkutäplän puuttuminen kummitteli naaraan alitajunnassa, soturin pitäisi olla täällä. Varistähti oli luvannut ottaa tuon takaisin jos tulvat loppuisivat ja nyt ne olivat poissa! Joten missä oli Tihkutäplä?

23.2.26 klo 9.03

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Metsästämisessä tärkeintä on asento. Jänis kuulee ja hiiri tuntee. Asettakaa painonne tasaisesti joka tassulle ja astelkaa pehmeästi.
Naukaisin ja astelin muutaman askeleen taaemmas, tehden kahdelle oppilaalle tilaa harjoittaa saalistusasentojaan. Karhutassu ja Laventelitassu levittäytyivät eri suuntiin kanervikossa ja lähtivät jäljittämään siellä olevia tuoksuja. Kollioppilas huomasi ensimmäisenä hiiren ja lähti hiipimään sitä kohti neuvotulla tavalla. Jyrsijä kuitenkin haistoi oppilaan pienoisen tuulenvireen käväistessä kanervikon läpi ja vilahti pois näkyvistä.
- Hiirenpapanat!
Karhutassu sihisi.
- Noin käy jokaiselle monta kertaa.
Naukaisin Karhutassulle ja usutin tuon takaisin saalistamaan. Ei kukaan ollut mestari syntyessään ja oppilaidenkin tulisi huomata se.

Illalla, kun palasimme takaisin leiriin olimme saaneet kaksi hiirtä ja jäniksen. Hiiret olivat Karhutassun ja Laventelitassun saalistamia, minä taas olin saanut jäniksen. Sadeläikkä oli hyvän varapäällikön tapaan meitä vastassa ja saalisonnittelujen jälkeen kysyi olimmeko törmänneet Haukkakiitoon ja Alppipentuun. Vastasin kieltävästi ja hieman hätääntyen, miksi kumppanini oli pentumme kanssa yksin ulkona? Harmaalaikkuinen naaras selkeästi huomasi hätääntymiseni ja kertoi, että kuningatar oli vienyt pienokaisemme tutkimaan reviiriä ja vastasatanutta lunta. Ilmeisesti he eivät olleet kaukana, olivat luultavasti vain olleet nummikumpuran toisella puolella kun olimme partioni kanssa saapuneet leiriin. Nyökkäsin huojentuneena ja lähdin tallustamaan Kuurasädettä kohti. Jäisin aukiolle odottamaan perheeni saapumista, joten kävin makuulle veljeni viereen ja aloin pestä tuon turkkia.

21.2.26 klo 0.32

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Nummipyörre juoksi päällikkönsä perässä kohti Neljän virran tammea. Naaras oli utelias. Viime aikoina hänen alakuloisuutensa oli hieman väistynyt ja hän oli jopa innoissaan mahdollisuudesta päästä kuulemaan, mitä klaanissa tapahtui. Levottoomuudet aiheuttivat stressiä ja huolta omasta klaanista, mutta samalla ne loivat uusia mahdollisuuksia.
*Kotileirin puolustusta täytyy vahvistaa. Kokoontumisessa on varmuudella joku, joka ei osaa pitää suutaan kiinni*, naaras ajatteli suunnitellessaan tiedonhakua. Kokemattomammilta sotureilta tai oppilailta voisi hyvinkin irrota tiedonmurusia, joita varapäällikkö voisi hyödyntää klaaninsa seuraavien askeleiden suunnittelemisessa.
*Jos päällikkö niin suo. Mutta tieto on valtaa.*

Viime aikaiset tilanteet olivat tulleet monelle klaanille yllätyksenä eikä Tähtiklaanin osallistuminen helpottanut tilanteen arviointia.
*Kuutamoklaanin ei pitäisi joutua arvioimaan tilannetta kaikkien kannalta. Meidän pitää pystyä turvaamaan oma klaanimme.*
Neljän virran tammi näkyi horisontissa naaraan loikatessa juostessaan kiven päälle. Kulkeminen tuntui helpommalta, jokin taakka oli pudonnut naaraan harteilta. Kenties se johtui puolustusvietin aktivoitumisesta, kenties hänen veljensä lähetti voimia Tähtiklaanista. Joka tapauksessa, naaraalla oli enemmän energiaa kuin ennen ja tahto tehdä siitä jonkun muun ongelma Kuutamoklaanin hyväksi.