16.2.26 klo 12.29

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Tähtituli avasi silmänsä. Hopeahäntä loisti kirkkaana yötaivaalla ja heijasti upeaa kuvioonsa veteen. Nuori parantaja räpäytteli silmiään hämmentyneenä muutaman kerran. Hän oli järven rannalla! Mitä ihmettä hän siellä teki... Keskellä yötä? Naaras nousi tassuilleen, kääntyi Nummiklaanin leiriä kohti ja oli lähdössä, kunnes kuuli vikinää. Hän käännähti ympäri ja antoi katseensa käydä rantaviivaa pitkin. Muutaman puunmitan päässä punaviirullinen kissa näki naaraan, jota ei tunnistanut. Silti hänestä tuntui, että olisi nähnyt tuon jossakin. Valkeassa turkissa ja harmaissa merkeissä oli jotakin tuskallisen tuttua... Sitten harmaaturkkinen kissa laski katsettaan ja huomasi tuntemattoman kissan jaloissa neljä pientä nyyttiä. Pentuja! Ne vikisivät koko ajan, olivat laihoja ja suttuisia. Valkeaturkkisen kissan harmaista silmistä tippui kyyneliä, kun hän kumartui suukottamaan jokaista pikkuista.
"Olen pahoillani, mutta en voi olla kanssanne. Rakastan teitä jokaista aina", naaras sanoi yhtäkkiä ja nuolaisi kutakin vikisevää pentua vuorotellen. Sitten tuo lähti pois juosten.
"Odota! Entä pennut?" Tähtituli kysyi kissalta, mutta tuo ei edes katsonut taakseen. Nuori parantaja meni lähemmäs pentuja ja katseli niitä tutkivasti. Oliko tuo valkeaturkkinen naaras ollut näiden pienokaisten emo? Hän tutki vikiseviä pentuja tarkemmin, varmistaakseen ettei niillä ollut päällepäin näkyviä vammoja. Ne vinkuivat vain ja jokaisen silmät tulvivat kyynelistä. Punaviirullisen naaraan katse kuitenkin jäi pienimmän ja heiveröisimmän pennun kohdalle. Tummanharmaata turkkia koristivat lähes identtisen, pienet punaiset merkit, kuin hänelläkin... Sitten Tähtituli tajusi, kuka pentu oli. Se oli hän! Ja sehän tarkoittaisi, että se toinen kissa oli... Hänen emonsa? Parantaja nosti katseensa ja tarkkaili suuntaa mihin valkea naaras oli kadonnut, mutta toisesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän huokaisi ja nosti katseensa yötaivaalle, rukoillakseen Tähtiklaania auttamaan häntä selvittämään tämän tilanteen. Mutta yötaivaalla ei hohtanut enää Hopeahännän tuttu kuvio, vaan suuri valopilkku, joka näytti kasvavan kasvamistaan. Se oli tulossa suoraan punaviirullista naarasta kohti! Hän ehti vain räpäyttämään vaaleanvihreitä silmiään, kun kaikki hänen ympärillään muuttui valoisaksi.

Tähtitulen korvat värähtivät, kun tassupari kulki aivan hänen ohitseen. Kahden kissan keskustelun äänet saivat hänet avaamaan silmänsä ja tajuamaan että hän makasi omalla sammalpedillään. Hän oli nähnyt vain unta.
*Tähtiklaanin kiitos!* nuori parantaja huokaisi, nuolaisi rintaturkkinsa suoraksi ja vilkaisi ympärilleen. Aavistaisiko Yötuuli, että hän oli nähnyt sellaista unta, mahdollisesti Tähtiklaanin lähettämän? Punaviirullinen naaras kiiruhti ulos parantajien pesästä, loikki tuoresaaliskasalle ja otti sieltä oravan. Hän asettautui syömään sitä ja mietti edelleen untaan. Miksi hänen emonsa oli jättänyt hänet ja hänen sisaruksensa? Miten hän oli päätynyt Nummiklaaniin ja missä muut hänen pentuetoverinsa olivat nyt? Ja eniten tummanharmaa kissa mietti, kuka hänen emonsa oli?

15.2.26 klo 19.58

Katajasumu; Vuoristoklaani

Inka r

Kirpeän kylmä vuori-ilma kutitti Katajasumun keuhkoja. Pörröturkinen naaras yskäisi ja liukui hallitusti alas kuuraista vuorenrinnettä. Osa sorasta oli jäätynyt maahan kiinni, osa ropisi hänen edellään hänen kookkaiden käpäliensä kosketuksesta, mutta soturi piti vauhtinsa tottuneesti tasaisena. Korkealle kohonnut aurinko lämmitti hänen mustaa selkäänsä mukavasti ja valaisi lumesta valkoisena hohtavaa rinnettä. Kaikki olisi ollut täydellistä metsästyspartiota varten, jos vain yksi alati pienenevä tumma pisara hänen näkökentässään olisi lopettanut liikehdintänsä.
“Tummatassu!” Katajasumu kutsui partiotoveriaan. Hänen äänensä kuului kuitenkin käheänä ja tavoitti hänen edellään turhan hurjaa tahtia kulkevan oppilaan korvat heikosti jos lainkaan. Ärtymys kutitti hänen rintaansa kovemmin kuin kurkussa tahdin kirentämisen myötä yltyvä paine, jonka kuriksi pitämiseksi naaras joutui puristamaan kynsiään kiinni maahan tavallista tiukemmin.
“Tummatassu!” naaras yritti uudelleen tällä kertaa ärähtäen. Tumman kollin korvat pomppasivat pystyyn ja hän loi nopean vilkaisun taakseen niin, että silmät välähtivät auringossa. Ilman pakkasilmaa selkäpiitä poltteleva kiukku olisi saanut nahan Katajasumun turkin alla kuumenemaan – nuoremman vuoristoklaanilaisen ylimielisyys suorastaan sapetti häntä. Eikö Tummatassu ollut ollut paikalla, kun Katajasumu oli saanut uuden nimensä? Hän oli nyt soturi, nuoremman olisi pitänyt tajuta totella häntä vähemmästäkin.
Katajasumu hypähti polulta katsottuna alempana olevalle laakealle tasanteelle hengästyneenä. Hän oli heittämmässä närkästyneen silmäyksen sivummalla pensaikkoa innokkaasti nuuhkivalle Tummatassulle, kun laskevan auringon vuorten taakse katoavat säteet vetivät hänen silmänsä puoleensa. Koti, sen tummina oranssia taivasta vasten piirtyvät vuorenhuiput ja tyyni harmaa taivas, alas kanjoniin johtavat kuuraiset rinteet ja hiljaiset purot levisivät hänen silmiensä eteen. Näky sai hänen niskavillansa tasoittumaan. Nyt ei oltu enää missään piinaavan tasaisilla ja märillä nummimailla.
#Tummatassu on vain vähän liian innokas#, naaras ajatteli. Hänkin oli ehkä joskus ollut samanlainen, kollilla oli vielä aikaa viisastua iän myötä.
#Silti, Tuiskuturkin pitäisi pitää hänelle hieman enemmän kuria#, nuori soturi jatkoi mielessään ja vilkaisi valkeaa, sinisilmäistä naarasta, joka loikki ylemmältä polulta alas heidän tasoilleen. Soturin leuoissa roikkui eloton myyrä. Vielä lämmin saalis höyrysi kylmään ilmaan ja tuoksui taivaalliselle. Katajasumu nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle soturille, joka tiputti saaliinsa sanoakseen:
“Miten teillä sujuu? Aurinko laskee jo, meidän pitäisi palata leiriin.”
Katajasumu katsahti Tummatassuun, ja huomasi kollin katseen kiinnittyneen nyt maassa lojuvaan herkkupalaan. Oppilaan silmät, niin vihreä kuin sininenkin, kiilsivät hämärtyvässä illassa. Katajasumu väräytti korvaansa jälleen ärtyneenä, mutta veti kuitenkin vakavan ilmeen kasvoilleen selostaessaan Tuiskuturkille, miten he olivat onnistuneet nappaamaan yhteistuumin tyydyttävän määrän saaliita: Yhteensä kaksi hiirtä ja kaksi myyrää, jotka he olivat piilottaneet routaiseen maahan paluureitin varrelle.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Leiriluolan suulla Katajasumu ihasteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut sen pyöreän oviaukon rosoiseen yläreunaan. Oli kuin olisi astellut nukkuvan pedon kitaan, mutta Katajasumu tunsi sydämessään lepattelevan ainoastaan lämpöä. Kylmiä väristyksiä hän tunsi ainoastaan muistellessaan kolkkoa nummiseutua ja vieraiden kissojen hyytäviä katseita, vaikka luolan kivilattia oli vähintään yhtä jääkylmä hänen anturoitaan vasten.
“Katajasumu, hoi!” terävä ääni kutsui häntä, kun naaras oli asetellut nappaamansa kaksi hiirtä tuoresaaliskasan huipulle.
“Terve Siiliviiksi”, hän nyökkäsi kollille hieman ihmeissään siitä, että vanhempi soturi lähestyi häntä. Leveä virne valkoturkkisen kissan kasvoilla sai epäluulon syttymään hänen sisuksiinsa.
“Suosiko Tähtiklaani teitä hyvällä riistaonnella?” tämä kysyi.
“Kyllä”, Katajasumu naukui ja nyökkäsi kohti tuoresaaliskasaa. Hiiret olivat riutuneempia kuin ne, joita vuorilla yleensä vipelsi, mutta muuten alkaneen lehtikadon vaikutus ei onneksi vielä juuri näkynyt.
“Aivan, aivan. Ja sää oli myös erinomainen pyyntiin.” Kollin silmät harhailivat sivulle, nyt Katajasumu alkoi todella epäillä, että tällä oli jotain ylimääräistä mielessään.
“Myrskytuuli määräsi minut rajapartioon. Sää oli oiva myös siihen, mutta hiirenpapanat, jalkani eivät ole vielä tottuneet kulkemaan rajalta rajalle.”
Katajasumu väräytti korvaansa levottomana. Mitä kolli halusi hänen sanovan? Oliko hän unohtanut, että he olivat vuoristoklaanilaisia ja että reviirin kiertäminen oli vähintä, mitä soturilta odotettiin?
“Kuitenkin, mi-”
“Minä taas odotan innolla sitä, että pääsen partioimaan rajoja”, Katajasumu töksäytti ja sulki suunsa äkisti. Hänen oli ollut tarkoitus pysyä vaiti, mutta kun ajatus oli pulpahtanut hänen päähänsä, sanat olivat virranneet ulos kuin itsestään. Naaras yskähti.
“Oletko kunnossa?”
“Miten niin?” naaraan siniset silmät pyöristyivät. Kollin silmät olivat myötätuntoisesti hieman ummessa.
“Vaikutat sairaalta. Ehkä sinun pitäisi käydä Taivasliljan luona..”
Katajasumun huuli nyki vaivaantuneena. Hän ei tuntenut itseään sairaaksi. Kurkussa tuntuva paine vastasi vasta pientä kirvelyä, lähes huomaamatonta karvastelua. Hän pystyi hyvin täyttämään velvollisuutensa. Juurihan hän oli kantanut kaksi hiirtä kekoon.
Ennen kuin Katajasumu kerkesi vastata, ilmaa halkoi Aaltotähden kutsuhuuto. Päällikkö oli loikannut Puhujakivelle ja odotti nyt klaanitovereitaan kerääntymään klaanikokoukseen.
“Ai, Aaltotähti aikoo varmaan ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, Siiliviiksi totesi kirkkaansiniset silmät pyöreinä. Katajasumu katsoi päällikköön ja loikki oitis kuuliaisesti lähemmäs jättäen toisen soturin taakseen. Hänen huomionsa siirtyi tulevaan yöhön, jona täysikuu loistaisi mustalla yötaivaalla. Tuoreena soturina hän pääsisi varmasti mukaan neljän klaanin kokoontumiseen. Katajasumu lipaisi rintaansa mielissään.
“Vuoristoklaanilaiset, ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät”, päällikkö aloitti, ja luetteli sitten pitkän litanjan nimiä. Kuten Katajasumu oli arvellut, hän ja hänen veljensä olivat lähtijöiden joukossa. Naaras suuntasi soturien pesälle lepäämään hetkeksi ennen lähtöä.

11.2.26 klo 13.41

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Vuoristoklaani kulki pitkää matkaa, edelleen. Tai siltä ainakin Tuhkakajosta vielä tuntui. Kotileiriin klaani oli palannut muutama auringonnousu takaperin, mutta tulvan aiheuttamia tuhoja siivottiin yhä. Leiri ei ollut palannut takaisin siihen mukavaan klaanielämän arkeen, niin kuin soturi olisi toivonut. Päivät olivat pitkiä ja uuvuttavia, siivottavaa oli runsaasti ja vuoristoklaanilaiset joutuivat tekemään päivässä monta reissua edestakaisin vuoristosta maan kamaralle hakeakseen erilaisia pesänrakennusmateriaaleja. Lisäksi suurin osa taisteluun osallistuneista paranteli vielä haavojaan, eikä parantajilla ollut kuin tassullinen yrttejä saavutettavissaan. Lisäksi siinä sivussa piti jaksaa metsästää ja jos aikaa jäi, niin nukkua. Naaraasta tuntui kuin hän ja hänen klaanitoverinsa koittivat kahlata paksun lumihangen läpi päivästä toiseen. Ja siitäkin tulisi pian todellista, sillä lämpötila oli laskenut ja lehtikato oli saapunut kanjoniin. Tässähän vain siirryttiin yhdestä Tähtiklaanin koettelemuksesta toiseen.
Tuhkakajo odotteli pentutarhan suulla Jäähammasta, joka toisi taas yhden satsin teräviä oksanpätkiä ja muuta roskaa pois pesän nurkista. Vanhempien pentujen oli turhaa edes haaveilla tarhassa riehumisesta, joten heidät oltiin passitettu ulos ja soturi oli luvannut pitää heitä silmällä sen ajan. Yhtäkkiä häntä lähimpänä makoillut Loistepentu ponkaisi jaloilleen ja katseli silmät suurina leirin sisäänkäynnille. Tummanharmaa naaras seurasi pennun katsetta ja yhtäkkiä hän ei saanut henkeä. Paarmahehku oli saapunut, hän seisoi sisäänkäynnillä turkki sotkuisena liasta ja verestä. Tumman meripihkaiset silmät näyttivät miltei mustilta ja sinisilmä tunsi jäätyvänsä aloilleen. Hän olisi halunnut juosta kollia vastaan ja painaa päänsä tuon kaulaa vasten, toivottaa tervetulleeksi kotiin ja kiittää Tähtiklaania siitä, että mustaturkkinen soturi oli selvinnyt elossa tehtävästään. Mutta Tuhkakajo ei saanut raajojaan liikkeelle, kun onnen tunteita vastaan kamppaili syyllisyys heidän viimeisestä keskustelustaan ja siitä kuinka katkerasti se oli päättynyt.
"Liljapentu, Aarnipentu ja Pähkinäpentu, tulkaa tänne!" soturi kuuli Loistepennun sanovan, vaikka hänen katseensa oli yhä nauliutuneena tummaan hahmoon sisäänkäynnin luona. Vuoristoklaanin vanhimmat pennut juoksivat päät viidensinä jalkoina naaraspennun luokse ja katsoivat tuota kysyvästi.
"Paarmahehku on palannut! Ja hänen turkkinsa on aivan verinen! Mennään ottamaan selvää siitä mitä hänelle on tapahtunut!" valkeaharmaa kissa lateli. Liljapentu kuitenkin loikkasi kolmen muun pennun yli ja katsoi heitä tuimasti. Tummanharmaa soturi olisi tehnyt huomautuksen pennun loistavista hyppytaidoista, mutta hän ei vieläkään saanut silmiään irti Paarmahehkusta.
"Muistattehan kai, että minä olen pentutarhan pääjohtaja eikä Loistepentu! Minua totellaan eikä häntä!" ruskeatäplikäs pentu sihahti ja mulkaisi Loistepentua. Sitten aivan äkkiä tuo hyökkäsi nuoremman pennun kimppuun ja sai hänet kaatumaan. Se sai Tuhkakajon viimeinkin riistämään katseensa mustasta soturista, jota olivat klaanitoverit alkaneet jo muutenkin ympäröimään. Valkeaharmaa pentu huitoi käpälillään Liljapentua, mutta vanhempi pentu käytti kynsiään ja sai ikävän näköisen haavan aikaan tuon rintaan. Tummanharmaa soturi vilkaisi Aarnipentua ja Pähkinäpentua pentua, jotka katselivat tappelua silmät suurina, mutta eivät tehneet elettäkään sen pysäyttämiseksi. Loistepentu ulvahti kivusta ja sinisilmä tiesi, että hänen olisi pitänyt puuttua tappeluun jo ennen sen alkamista.
"Liljapentu, päästä Loistepentu tai saat maistaa kynsiäni!" Tuhkakajo ärähti pennulle. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan vastausta vaan hyppäsi nopeasti ruskeatäplikästä pentua kohti ja sai tuon pois nuoremman pennun kimpusta. Valkeaharmaa naaras haukkoi henkeään ja kierähti tassuilleen. Sitten kuului hurjistunut sähähdys ja nopealla vilkaisulla soturi näki Jäähampaan seisovan pentutarhan suuaukolla. Kuningatar asteli sähisten lähemmäs, mutta kumartui antamaan tyttärelleen nuolaisun tuon verestä sotkeutuneelle rintaturkille. Ele oli tummanharmaan naaraan mielestä outo, koska vaaleanharmaa naaras sähisi samaan aikaan. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun emo käyttäytyisi sekopäisesti nähdessään pentunsa pulassa. Jäähammas tönäisi sinisilmän pois Liljapennun päältä ja oli juuri puremassa pentua, kun Aarnipentu sai tassuihinsa vauhtia ja tönäisi häntä. Tuhkakajo oli valmistautumassa repimään kissat irti uudemman kerran toistensa kimpusta, kun kolmas aikuisen kissan kokoinen hahmo liittyi tappeluun. Mustikkasielu nappasi nopeilla liikkeillä otteet Liljapennun ja Aarnipennun niskanahoista ja kaappasi nuo mukaansa pentutarhaan ilman mitään sanomisia. Vaaleanharmaa kuningatar sähisi heidän peräänsä, mutta kääntyi sitten soturin puoleen.
"Tämä kaikki on sinun syytäsi! Sinun piti katsoa heidän tekemisiään, eikä usuttaa tappelemaan!" Jäähammas sähisi. Tummanharmaa naaras luimi korviaan ja vilkaisi Pähkinäpentuun, mutta kolli olikin jo kadonnut paikalta. Hän käänsi katseensa Loistepentuun, joka käänsi juuri oman katseensa poispäin Tuhkakajosta. Sinisilmä ei tiennyt hävettikö pentua vai miksi tuo ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan. Mutta tummanharmaa naaras tiesi ettei voisi piiloutua pentujen sanojen taakse, hän oli ollut heistä vastuussa, olihan hän sentään soturi!
"Anteeksi, minä en tajunnut mitä tapahtui, huomioni oli muualla", sinisilmä takelteli eikä juuri ajatellut sanomisiaan. Valkeaharmaa pentu huokaisi ja irvisti sitten kivusta. Kuningattaren huomio oli sinä samaisensa silmänräpäyksenä taas tyttäressään ja hän alkoi johdattelemaan tuota parantajien pesälle päin. Tuhkakajo katseli heidän menoaan ja huomasi yllätyksekseen parantajakaksikon tulevan aivan toisesta suunnasta näkyviin. Taivaslilja ja Opaalikaamos kävelivät leirin suuaukolta pesäänsä kohti, Paarmahehku, Aaltotähti ja Myrskytuuli mukanaan. Vanhempi parantaja huomasi Loistepennun ja tuon emon ensimmäisenä, huokaisi ja antoi sitten lempeän hymyn pennulle.
"Loistepentu, taas Liljapennun kimpussa, vai toisinpäin?" vaaleanharmaalaikkuinen naaras kysyi kuitenkin moittivasti. Jäähammas nyökkäsi tyttärensä puolesta ennen kuin kissajoukko katosi näkyvistä parantajien pesän syvyyksiin. Tuhkakajo katseli heidän peräänsä, kolkon ja oksettavan tunteen kiivetessä hänen vatsastaan kurkkua kohti.

6.2.26 klo 18.38

Joutsensiipi, Nummiklaani

Cherry13

Satunnaisia tekstejä

Mikäli saan Joutsensiiven takaisin:

Joutsensiipi – Nummiklaani

Kaikki oli vähän hullua Joutsensiivelle. Nummiklaani kohteli häntä ja Kettukaikua (sekä tietysti muita kulkueen kissoja, he vain eivät sattuneet olemaan Nummiklaanissa, jostain KUMMASTA syystä...) kuin jonkinmoisia legendoja. Hehän olivat vain... Tehneet mitä pyydettiin. Ainakin Joutsensiipi oli. Vanhemmat soturit katselivat heitä arvostavasti, pennut hihkuivat, kun hän kertoi pienen kappaleen siitä mitä tapahtui, ja niin edelleen ja edelleen... Joutsensiipi oli melkein sähähtänyt Laventelitassulle ja Aamutassulle, kun sisaret esittivät, että hän oli muka todella siisti. Eihän se niin ollut.



Sillä mitä hienoa on siinä, että sinun takiasi joku kuolee? Ei tasan sinun takiasi— Ethän sinä... Kaikki polut johtivat Joutsensiipeen! Se oli HÄNEN syynsä! Kostokynsi varmasti halusi kostaa hänelle tuolla tähtien joukossa...! Kostaa... Heh...

...Ei hauskaa. Joutsensiipi lysähti takaisin kivelle makaamaan pää lepäämässä tassuilla, jotka tärisivät.



Tuollaisia ajatuksia suorastaan pyöri, kuten jonkinlaisessa kirotussa virrassa, Joutsensiiven mielessä, kun hän sinä yönä vartioi Nummiklaanin leiriä uusien soturitovereidensa kanssa. Naaraan korvat luimistuivat, ja hän päätti yrittää todella keskittyä, ja, no, vartioida. Hän ryhdistäytyi ja tihrusti hieman kauempana olevaa Kettukaikua. Ei kai tuokaan ollut keskittynyt, oli jäänyt ihastelemaan tähtiä ja kuuta. Vai oliko tuo surumielinen katse? Ehkä hän ajatteli—

Se oli Joutsensiiven vika. Hänen vikansa. Hän oli murhaaja ja heikko, tyhmä pieni pentu, joka joutui jotenkin enteeseen. Hän, hän, hän oli—

Joutsensiipi puristi hampaansa yhteen, ja hänen katseensa kääntyi hitaasti Ratamosydämeen. Häntä oli kiitetty rohkeudesta, ja uskollisuudesta, joten hän uskollisesti kyllä vartioi, eikä uneksinut hereillä ollessaan kuten toiset naaraat. Ratamosydän katsahti Joutsensiipeä, joka lopetti silmät sirrillä tiirailun, ja katsoi Ratamosydäntä suoraan silmiin. Ratamosydämellä oli syvät, kauniit, ruskeankeltaiset silmät. Joutsensiipi olisi halunnut sanoa jotain, mutta juuri tänä yönä ei voinut—



Jossain rasahti, ja Joutsensiiven korvat pomppasivat pystyyn. Hän yritti seisoa suorassa, mutta tassut tärisivät ja meinasivat päästää alta. Ei huolta, ei se ollut paha armeija hyökkäämässä taikka jonkinlainen haamu valmiina kostoon – se oli vain Kettukaiku. Joka oli päättänyt venytellä, ja oli sattunut astua jonkinlaisen risun päälle. Joutsensiipi sihahti hiljaa, sillä tuo oli hieman epäsoturimaista - eikö Kettukaiku ollut oppinut MITÄÄN matkan aikana? Ei Joutsensiipikään.



Yö kului hitaasti ja monin huokauksin. Mitään vaaraa ei tullut. Kerran Kettukaiku tuli, ja mätkäisi Joutsensiipeä, ettei tuo nukahtaisi. Vihdoin, ensimmäinen aamun kajo pilkahti nummien takaa. Joutsensiivestä silti tuntui, että hänen turkissaan kuhisi pahoja ajatuksia kuin kirppuja. Joku tuli pian huikkaamaan, että nyt oli yö ohi ja hyvää työtä ja onnea ja niin edelleen. Kettukaiku säteili onnesta, Ratamosydän hymähti jotain, Joutsensiipi tuijotteli kynsiään, joilla hän repi ruohoa.



He kuulemma ansaitsivat lepoa. Ai siis soturien pesässä? Joutsensiiven silmät olivat leveinä kuin täysikuut. Hän oli PITÄNYT oppilaiden pesästä...! Hän oli IKÄVÖINYT sitä tuolla matkalla, ja se oli ollut hänen lempipaikkansa leirissä...!

Koko soturikolmikko kieltäytyi kainosti nukkumisesta, mutta he eivät luultavasti joutuisi aamupartioon. Ehkä he auttaisivat ympäri leiriä? Joutsensiipi aikoisi viedä kaikki pikkukivet ja muut aarteet, joita hän oli keräillyt ja pistänyt petiinsä piiloon, uuteen petiinsä.

Kaikki NÄYTTI hyvältä, mutta Joutsensiivestä ei vain tuntunut siltä. Ei hänestä ikinä ollut tuntunut siltä...

//joo, tällainen tuli kirjotettua. Yritän nyt saada kirjoitustyyppiä takasi lol :-D

5.2.26 klo 12.52

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

"Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun ääreen klaanikokoukseen!" Kuolontähti julisti. Jääsilmä havahtui päivätorkuiltaan ja kampesi itsensä niin pikaisesti pystyyn kuin pääsi. Hänen mahansa ei ollut vielä selkeästi kasvanut, mutta jokainen kehonliike tuntui raskaalta, eikä soturilla ollut energiaa tehdä yhtikäs mitään. Hän pohti uskaltaisiko käydä tämän ilmoitusasian jälkeen käydä puhumassa päällikölleen muuttoaikeistaan pentutarhaan. Naaras nuolaisi pari kertaa turkkiaan, joka oli taas ihan takussa. Hän ei kehdannut astella ulos sotureiden pesästä ennen kuin se kiilsi ja jokainen karva oli kiltisti omalla paikallaan.
"On taas tullut aika nimittää uusi oppilas. Harakkapentu, tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes olet soturinimesi saava, sinut tunnetaan Harakkatassuna. Helmiturkki, olet hyvä soturi joten annan Harakkatassun sinun vastuullesi!" mustaturkkinen naaras julisti. Jääsilmä katseli kuinka Harakkatassu kosketti pikaisesti uuden mestarinsa kuonoa, ja näin yhdet nimittäjäismenot oltiin saatu taas päätökseen, uuden oppilaan nimen hurrauksen kera. Punaoranssi soturi alkoi pujottelemaan kissojen ohi kohti Kuolontähteä, mutta pysähtyi aloilleen kun huomasi että joukko kissoja oli ehtinyt ennen häntä Luuklaanin johtajan puheille. Kultakyyhky, Liekkisydän, Mustakynsi, Aavetassu ja Luutassu olivat piirittäneet päällikön.
"Aavetassu ja Luutassu ovat valmiita sotureiksi näillä näppäimillä", Kultakyyhky sanoi hymyillen ja Mustakynsi näytti ratkeavan ylpeydestä sanoessaan: "Mahtavaa, eikö olekin! Luuklaani saa lisää vahvoja sotureita riviinsä."
Kuolontähti ei kuitenkaan näyttänyt kasvoillaan minkäänlaisia tunteita, hän vain kääntyi siniharmaan kuningattaren puoleen ja sanoi: "Ja kuinkas sinä sen tiedät, kun asut nykyään pentutarhassa ja olet luovuttanut oppilaasi koulutuksen toisen tassuihin?"
*Ei raato, en minä todellakaan voi käydä kysymässä lupaa siirtyä pentutarhaan jos Kuolontähti on valmiiksi jo noin vihainen toiselle kuningattarelle.*
Jääsilmä henkäisi terävästi ja oli hypätä turkistaan kun joku laski häntänsä hänen lavalleen. Kääntyessään punaoranssi soturi tajusi vieressään seisovan Diamondin, joka katseli häntä huolestuneena.
"Onko kaikki hyvin? Vaikutat stressaantuneelta", kolli kuiskasi hiljaa, muiden kissojen yhä kuljeksiessa heidän ympärillään.
"No niin olenkin", naaras sanoi, yrittäen pitää äänensä vakaana. Hailakan punainen soturi katsoi häntä oudoksuen.
"Miksi?"
"Siksi, koska minusta tulee kohta kuningatar. Ja Kuolontähti vaikuttaa tällä hetkellä siltä, että haluaisi listiä jokaisen pentuja odottavan kissan koko klaanissa."

3.2.26 klo 14.52

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Kertoisitko miten sinusta tuli päällikkö?" Tammisydän kysyi huokaisten ihailemaltaan kissalta. Hän oli painautunut Ututähden kylkeen kiinni, päällikön pesän suojaavien kiviseinien sisällä. Tämä oli ensimmäinen yö, kun he molemmat nukkuivat taas vanhassa pesässään, sitten kotiinpaluun ja leirin kunnostuksen jälkeen. Leirin jälleenrakennus oli ollut uuvuttavaa, varsinkin kun ensimmäisinä öinä soturit ja oppilaat joutuivat nukkumaan milloin missäkin. Soturilla ei ollut silloin edes käynyt mielessä päällikkönsä vierellä nukkuminen, hän ei kaivannut klaanitovereidensa tuomitsevia tuijotuksia osakseen. Mustaturkkinen nautti pesän tuomasta yksityisyydestä, minkä suojassa hän pystyi myös vapautumaan kovan ulkokuorensa otteesta. Ututähti hymähti ja vastasi: "Hyvä on."
Tammisydän korjasi asentoaan, samalla kun hänen kumppaninsa rykäisi selvitelläkseen kurkkuaan tarinan kertomiseen.

"Sinä olet fiksu pieni oppilas Hopeatassu... Muistutat minua minun omilta oppilas ajoiltani...", Tammisydän naukaisi ylpeänä ja pukkasi Hopeatassua tuttavallisesti lapaan, "etkä ole ollut oppilaani kuin vasta... mitä, kaksi vai kolme kuuta?"
Oppilas koitti piilotella hymyään katselemalla tassuihinsa.
"Voitko kertoa jotakin omista oppilas ajoistasi?" kolli naukaisi, katse yhä maassa. Tuo ei nähnyt kuinka hänen mestarinsa ylpeä ilme valahti, ennen kuin soturi sai neutraalin naamion vedettyä kasvoilleen. Niin, kertoa omasta oppilasajasta, mistä hän oli viettänyt pienen osan Kuutamoklaanissa emonsa isää peläten ja lopun ajan kaksijalkalassa selviten. Naaraalla ei olisi kerrottavan yhtäkään sellaista tarinaa, mitä Hopeatassu varmasti odotti.
"No jos olet ahkera tänään, käy nyt ensiksi syömässä", Tammisydän naukaisi, mikä sai kehräyksen kumpuamaan oppilaan rinnasta.
"Selvä!" kolli naukaisi ja kipitti sitten suoraa päätä tuoresaaliskasalle.

3.2.26 klo 11.24

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi juoksi kanin perässä. Se oli huomannut hänet ja lähtenyt pakoon, ja nyt soturi juoksi sen perässä niin kovaa kuin pääsi. Kolli vain ei ollut kovin kelpo jäniksenpyydystäjä rotevan kehonsa ja huonon juoksukestonsa takia, mikä antoi pitkäkorvalle hetki hetkellä enemmän etumatkaa. Lihaksia poltteli ja vaikka kuinka hän koitti haukkoa henkeä, ilmaa ei tuntunut olevan tarpeeksi.
*Minun on pakko saada se!*
Lopulta Leijonakynsi sai ajettua jäniksen kivikkoiselle alueelle, missä riistan oli pakko tehdä pikainen u-käännös, milloin soturi hyökkäsi sitä kohti. Hän loikkasi eläimen niskaan ja puristi hampaansa jäniksen kaulaan, tappaen sen. Sen enempää Tähtiklaania tai mitään muuta korkeampaa voimaa kiittelemättä kolli hautasi kanin maahan ja jatkoi metsästämistä. Hän haisteli ilmaa ja havaitsi tuulenvireen tuoman jonkinlaisen hajun. Verta yhä huulistaan lipoen kermanvaalea kissa kulki riistaeläimen tuoksua kohti läheiselle pusikolle. Hän kurkisti varovaisesti puskan oksien alle ja näki hiiren. Hiiri kuitenkin oli huomannut myös hänet ja lähti vikkelästi pomppien pakoon. Jos vihersilmä olisi saanut edes hetken hengähdystaukoa äaskeisestä raastavasta takaa-ajosta, olisi hän voinutkin kokeilla syöksyä jyrsijän perään. Lihakset eivät kuitenkaan sallineet sitä Leijonakynnelle, edes juoksuaskeleen ottaminen tuntui jo ajatuksenkin tasolla kamalalta.
*Hiirenpapanat!* Hän tuhahti, soturi oli niin turhautunut. Hän halusi vain palata takaisin leiriin, loppupäivän metsästyksestä ei tulisi varmasti enää mitään.

Käpälä tökki Leijonakynnen kylkeä. Hän raotti silmiään ja näki Sadeläikän.
"Herätys, Leijonakynsi!" Nummiklaanin varapäällikkö naukaisi, ja kollisoturi kömpi jaloilleen makuusijallaan.
"Onko aurinko vielä edes noussut?" hän mutisi tyytymättömänä.
"Ei, mutta soturin kuuluukin herätä aikaisin, jos hänet määrätään aamupartioon", Sadeläikkä naukaisi lempeästi ja alkoi herättelemään Leijonakynnen vierellä nukkuvaa Naavasulkaa. Kermanvaalea kissa mutisi vain ja venytteli kutakin raajaansa vuorollaan, ravistellen sitten sammalhiput turkistaan. Pieni valonhäivähdys, joka leiriaukiolle paistoi valaisi sotureiden pesää, mikä sai soturin siirtymään enemmän varjoihin, koittaen siellä herätellä itsensä virkeäksi mahdollisimman hitaasti. Hän alkoi nuolla kermanvaaleaa turkkiaan ja venytteli sitten uudemman kerran makeasti, ja yhtäkkiä kolli tajusi tuijottavansa vierustoverinsa vaaleanruskeaa hahmoa.
*Tyhmä Leijonakynsi! Älä tuijota häntä, kuin joku vinksahtanut lemmenkipeä oppilas, hän on vain klaanitoverisi, ei muuta!* hän ajatteli itseään toruen.

19.1.26 klo 10.47

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

//tarina tapahtuu heti tulvaepisodin päättymisen jälkeen <3

Vasanloikan surumieliset meripihkasilmät tuijottivat Tihkutäplää edelleen, kun naaras tassutteli ympyrää Neljän virran tammen valtavan varjon katveessa. Hän oli yrittänyt tulkita entisen mestarinsa pahaenteistä ilmestymistä jo jonkin aikaa ja miettinyt päänsä puhki, oliko unohtanut jotain tärkeää. Taistelu ja kaikesta päätellen myös klaaneja pitkään vaivannut tulvaongelma olivat ohi, mutta hän ei saanut itseään rauhoittumaan. Kuutamoklaanin luo hän ei ollut vielä palannut – naaras harhaili lähellä Neljän virran tammea, sillä hän halusi varmistaa nelikon pääsevän turvallisesti takaisin klaaneihinsa. Ennen kaikkea hän halusi olla ensimmäinen, joka onnitteli raskaan taivalluksen taakseen taittaneita sankareita, ensimmäinen, joka saisi kuulla yksityiskohdat vaaralliselta matkalta, jonka onnistumiseen hän melkein uskalsi liittää itsensä mielessään. Naaras värähti muistellessaan pakoa Varistähden kynsistä, vierailua Vuoristoklaanin luona ja veristä taistelua, josta muistona hän kantoi ihmeellisen nopeasti ilmestyneitä arpia turkillaan. Vaikka hän oli koko ajan luullut tietävänsä, miten merkittäviä tapahtumia hän oli ollut osana, niin vasta nyt kaiken vakavuus alkoi hiljalleen avautua hänen mielessään.
Aurinko ei ollut vielä kerennyt kohota huippuunsa, kun Tihkutäplä huomasi kolmen kissan lähestyvän tammea. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja siristeli silmiään. Kissat näyttivät nuutuneilta, hännät laahasivat maassa hitaan askelluksen tahdissa. Lähemmäs tullessaan hän tunnisti kaiken mudan ja lian alta Paarmahehkun, Joutsentassun ja Kettutassun.
“Te onnistuitte!” Tihkutäplä kiirehti kolmen kohti kiiruhtavan kissan luo häntä pörröllä. Paarmahehku jolkotti häntä vastaan tummat meripihkasilmät väsyneesti kiiluen. Samassa paha aavistus iski Tihkutäplän rintaan.
“Mutta missä Kostokynsi on?”
Mustajuovainen vuoristoklaanilainen väisti hänen katsettaan. Kollin kiilloton karva oli sekainen ja takkuuntunut ja kuiviksi koppuroiksi kuivuneita mutapaakkuja roikkui soturin kyljistä. Pahannäköisen haava punoitti hänen lavassaan. Vammasta näki, että sitä oli peitelty hämähäkinseitillä ja jonkinlaisella vihreällä hauteella.
#Onneksi heillä oli Kostokynsi mukanaan.# Naaras katsoi kauas kolmen kissan taakse ja tutkaili tyhjänä avautuvaa maisemaa huolestuneena. Miksei kolli ollut jo tullut tervehtimään? Oliko tällä ollut vielä asioita hoidettavanaan vuoristossa? Maa kuutamoklaanilaisen alla tuntui horjahtavan hiukan, kun Paarmahehku huokaisi raskaasti ja avasi suunsa:
“Kostokynsi.. Kostokynsi menehtyi.”
Tihkutäplä astui taaemmas hämmästyneenä.
“Mutta… Eihän tässä näin näin pitänyt käydä!”
“Ei niin. Hän kuoli sen jälkeen kun pelasti minut”, Joutsentassu naukui hiljaa. Tihkutäplä katsoi oppilasta murheellisena, koitti koota itseään ja nyökkäsi.
“Hän pelasti, tai no yritti pelastaa myös minut matkan aikana. Hän oli todella suuri apu matkalla. Ei se reilua ollut, että hän kuoli”, Kettutassu jatkoi. Tihkutäplän sydäntä raastoi. Hän oli tiennyt, että matka oli vaarallinen, mutta että Kostokynsi menehtynyt? Hänen päänsä ei pystynyt käsittämään sitä. Näkökentän täyttämä tumma, mutainen maa värisi hänen edessään ja sumeni pian kyyneleiden täyttäessä hänen silmiään. Hän joutui nostamaan katseensa puhuakseen kolmikolle.
“Teitte hyvän työn. Klaanit ovat nyt turvassa. Kiitos Tähtiklaanille, että te kolme olette turvallisesti takaisin täällä.”
“Kiitos Tähtiklaanille, tosiaan”, Paarmahehku mutisi vastaukseksi ja näytti yllättävän myötätuntoiselta kääntyessään nummiklaanilaisten puoleen.
“Teidän pitäisi lähteä takaisin omaan leiriinne. Siellä varmasti odotetaan teitä. Teitte hyvää työtä tällä retkellä.”
Tihkutäplä nyökkäsi oppilaille ja nielaisi. Kostokynnen kohtalosta huolimatta koko nelikko oli varmasti antanut kaikkensa tehtävälle. Hän loi nopean silmäyksen taivaalle.
#Kostokynsi katselee meitä nyt hopeahännältä.# Samassa ajatus iski hänen tajuntaansa.
#Kuutassu.#
Nuoren naaraan määrätietoiset kasvot ilmestyivät kuutamoklaanilaisen mielen verkkokalvoille.
#Älä huoli. Minä pidän häntä silmällä, kävi mitä kävi, vaikkei Tähtiklaani soisi minun palaavan kotiin#, harmaatäplikäs soturi ajatteli ja käänsi surumielisen katseensa Paarmahehkuun ja kahteen oppilaaseen, jotka seisoskelivat tämän kummallakin puolella.
“Mutta entä te kaksi?” Joutsentassu kysyi.
“Me järjestämme itsemme kyllä kotiimme, älkää siitä huolehtiko”, Paarmahehku naukui. Tihkutäplä nyökkäsi jälleen ja räpäytti oppilaille silmiään hyväntahtoisesti. Hän ei voinut kuvitellakaan, miten raskas kokemus matka oli ollut niin nuorille kissoille. Se ei ollut ollut helppo Paarmahehkullekaan, naaras arveli päätellen pehmeistä piirteistä, joita ennen niin happaman ja sulkeutuneen kollin kasvoilla väreili tämän puhuessa oppilaille.

Tihkutäplä ja Paarmahehku hyvästelivät viimeisen kerran oppilaat. Kuutamoklaanilainen katsoi heidän peräänsä huojentuneena ja toivoi mielessään vielä heille kaikkea hyvää. Nummiklaanilaiset odottivat kotiinpääsyä varmasti yhtä paljon kuin hän itsekin. Tihkutäplä saattoi melkein erottaa helpotuksen heidän kaikkoavista silueteistaan.
“Minäkin kiitän sinua”, Paarmahehku mutisi katse maassa ja räpäytti korvaansa vaivaantuneena. Tihkutäplä hymähti haikeasti.
“Te teitte suurimman työn, vaikkei taistelukaan ollut helppo”, naaras naukui. Hän oli selostanut kolmikolle tärkeimmät tapahtumat suuresta taistelusta, mukaan lukien Tähtiklaanin väliintulon, jossa hänenkin ruumiinsa oli hetkellisesti joutunut jonkun esi-isän hengen valtaamaksi.
“Toivottavasti Vuoristoklaani pääsee pian palaamaan takaisin reviirilleen”, Tihkutäplä jatkoi aistiessaan, ettei Paarmahehkua oikein huvittanut jutustella hänen kanssaan enempää. Varmasti myös tällä oli jo ikävä klaaninsa luo. Vuoristoklaanilainen nyökkäsi ja huokaisi.
“Toivottavasti sinäkin pääset kotiin”, kolli naukui takellellen. Hänen silmänsä kiiluivat, ja katse harhaantui kohti suuntaa, jossa Vuoristoklaanin väliaikainen leiri sijaitsi. Soturit nyökkäsivät vielä toisilleen, ja pian Tihkutäplä katseli mustaa, loittonevaa selkää.
#Minunkin pitäisi lähteä kotiin#, naaras ajatteli tyhjä tunne vatsassaan. Oli auringonhuippu, taivaalla olevat harvaat pilvet olivat harmaita, mutta sateen tuoksu oli enää etäinen muisto.
Kuutamoklaani ei varmastikaan ollut vielä palannut leiriinsä, joten Tihkutäplä kaarsi nummien suuntaan ja seurasi puiden pintaan pinttynyttä, joskin useiden rankkasateiden osittain haihduttamaa hajujälkeä. Hänen tassunsa upposivat pehmeään sammaleeseen ja tuttu, tiheä aluskasvillisuus hipoi hänen kylkiään. Pihkan kirpeä tuoksu tunkeutui hänen nenäänsä.
#Kiitos, Kostokynsi#, Tihkutäplä ajatteli loikkiessaan reviirin läpi. Nyt kun tukkeuma oli purettu, Varistähdellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin päästää hänet takaisin.
Lähellä väliaikaista leiriä Kuutamoklaanin ominaistuoksu voimistui. Tihkutäplä hidasti vauhtiaan ja sujahti kahden pensaikon väliin. Jotain oli tapahtumassa. Kissoja oli kokoontunut keskelle leiriä ja Varistähti oli noussut suuren kannon päälle. Päällikön suu kävi, mutta meni hetki, kunnes Tihkutäplä erotti suuren kollin suusta tulevat sanat.
“Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Laikkutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Laikkusiipenä! Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi Kuutamoklaanille ja hyväksyy sinut sen täydeksi soturiksi.”
#Oppilaastani tuli juuri soturi!# Tihkutäplä ajatteli sydän hypähtäen. Kuutamoklaanilaiset hurrasivat äänekkäästi. Salamatassu oli jo ilmeisesti nimitetty, sillä Varistähti hypähti alas ja kissat kokoontuivat entistä tiiviimmin kahden tuoreen soturin ympärille.
“Laikkusiipi! Salamanisku! Laikkusiipi! Salamanisku!” klaanitoverit onnittelivat kovaäänisesti. Tihkutäplä kietoi häntänsä ympärilleen ja katseli tarkasti, kuinka hänen entinen oppilaansa tassutteli esiin röyhistäen rintaansa itsevarmasti.
#Tämä on sinun päiväsi#, naaras ajatteli tyytyväisenä varjojen katveesta. Hän näyttäytyisi klaanille jonakin sopivampana hetkenä.

//Kuutamoklaanin uudet soturit on Laikkusiipi ja Salamanisku !! Toivottavasti toi taivutus Salaman nimes on ok, en oikein keksiny muuta xdd

27.12.25 klo 16.20

Kettukaiku, Nummiklaani

Usva

Kettutassu istuu ajatuksissaan oppilaiden pesän edessä, ehkä viimeistä kertaa, kun Joutsentassu istuu hänen viereensä. Harmaa kissa on aivan hermona, ja hän suorastaan tärisee. Kettutassu havahtuu ja katsoo ystäväänsä myötätuntoisena. Hänkin stressaa. Mestarit olivat kehuneet heitä hyvästä yhteistyöstä, mutta eivät olleet paljastaneet, milloin soturinimitys olisi, ja olivatko he päässeet läpi arvioinnista. He näemmä tykkäsivät pitää jännitystä yllä.
“Hei… kaikki on hyvin. Meille ei ole käynyt mitään pahaa. Mestarithan sanoivat että meillä meni hyvin!” Kettutassu yrittää rauhoitella ystäväänsä.
Joutsentassu nyökkäilee hermostuneena. “Joo…mutta…” hän mutisee.
“Ei mitään muttia,” Kettutassu sanoo. “Meidän täytyy vain odottaa nyt. Jos haluat jotain tekemistä, jotta saisit mielesi pois tästä asiasta, käy kysymässä vaikka klaaninvanhimmilta voiko heitä auttaa jotenkin.”
“Hm, joo, ehkä teen niin,” Joutsentassu suostuu, ja menee klaaninvanhimpien pesälle.

Joutsentassun mentyä Kettutassu alkaa juttelemaan parin nuoremman oppilaan kanssa. He vaikuttavat olevan jotenkin lumoutuneita Kettutassusta, mutta Kettutassu ei ymmärrä miksi. Hän ei ehdi jutella kauaa, kun Liekkitähti ilmestyy Seinämäkivelle.
“Saapukoot jokainen metsästämään kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!” hän huutaa.
Kettutassun pää kääntyy heti päällikköä kohti ja hän kävelee lähemmäksi Seinämäkiveä. Nytkö olisi nimitys? Joutsentassu tulee hänen viereensä, ja pian myös Ratamotassun häntä sipaisee hänen selkäänsä.
“Tänään, kolme oppilasta ovat läpäisseet soturiarvioinnin ja suorittaneet täten oppilasaikansa loppuun. He ovat kaikki kolme urheita kissoja, joista kaksi oli mukana pelastamassa klaaneja. Kettutassu, Joutsentassu, ja Ratamotassu, astukaa eteen,” Liekkitähti puhuu juhlallisella äänellä.
Kolmikko astuu Liekkitähden eteen päät pystyssä. Kettutassu tuntee jännityksen, mutta myös ylpeyden kuplivan sisällään. Hänestä on vihdoin tulossa soturi.
"Minä, Liekkitähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu, Joutsentassu ja Ratamotassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?" Liekkitähti kysyy oppilailta.
“Lupaan,” lausuvat Kettutassu, Joutsentassu ja Ratamotassu yhteen ääneen.
“Siinä tapauksessa, annan teille teidän soturinimenne,” Liekkitähti sanoo.
“Kettutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kettukaiku. Tähtiklaani kunnioittaa sinun sinnikkyyttäsi ja metsästystaitojasi, ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi,” Liekkitähti lausuu. Hän koskettaa Kettukaiun päätä kuonollaan, ja Kettukaiku nuolaisee Liekkitähden lapaa. *Kettukaiku! Rakastan uutta nimeäni!* hän ajattelee iloisena, ja astuu taaksepäin jotta Ratamotassu ja Joutsentassu voidaan nimittää.
Joutsentassulle annetaan nimi Joutsensiipi. Tähtiklaani arvostaa erityisesti hänen ahkeruuttaan, ja Kettukaiku on samaa mieltä. Hän on koko oppilasaikansa ollut todella ahkera, ja joskus tehnyt töitä kahdenkin kissan edestä. Hän on pakahtua ylpeydestä, kun katselee kuinka hänen klaaninsa päällikkö koskettaa Joutsensiiven päätä. Sitten viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, nimitetään Ratamotassu. Hän saa nimen Ratamosydän ja Tähtiklaani kunnioittaa hänen rohkeutta ja uskollisuuttaan. Kun Ratamosydän astuu taaksepäin Liekkitähdestä, klaani tulvahtaa täyteen heidän uusien nimiensä huutoa. Nuoremmat oppilaat ja jopa vanhemmat soturit tulevat onnittelemaan Kettukaikua ja hänen ystäviään. Ja onnea hän tosiaan tuntee. Nyt hänen täytyisi vain selvitä yksi yö hereillä, ja hän olisi todella soturi!

25.12.25 klo 13.00

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu ja Joutsentassu selittivät parhaansa mukaan matkastaan. Liekkitähti näytti kauhistuneelta, ja kiitti heitä syvästi. Hän sanoi, että Nummiklaani olisi kiitollinen heille hyvin, hyvin pitkän aikaa. Kettutassu oli häkeltynyt. Hänhän oli vain tehnyt sen, minkä Tähtiklaani oli häneltä pyytänyt. Se oli vienyt häneltä liikaa, mutta hänen oli ollut pakko.

Kettutassu ja Joutsentassu poistuivat Liekkitähden pesästä ylpeinä mutta jopa hieman enemmän uupuneina.
“Syödäänkö jotain?” Joutsentassu ehdottaa. “Minulla on niin kova nälkä!”
“Äh… haluaisin vain mennä nukkumaan,” Kettutassu vastaa, mutta siinä samassa hänen vatsansa kurnii niin äänekkäästi, että Joutsentassu naurahtaa ääneen.
“Noh, kyllä sinullakin taitaa olla nälkä,” hän sanoo nauraen.
“Joo… syödään vaan jotain. On minulla nälkä,” Kettutassu myöntää nolona.
He hakevat tuoresaaliskasasta pienen kanin, ja sitten alkavat syömään melkein ahmien.
“Ihanaa! Vihdoin saan taas kania!” Kettutassu huokaisee iloisena.
“Mhmmm,” Joutsentassu nyökkäilee suu täynnä.
Kun he ovat syöneet, he tallustavat väsyneinä kohti oppilaiden pesää. Heidät kuitenkin pysäyttää Kuiskevirta, joka sanoo: “Ajattelimme pitää teille soturiarvionnit huomenna. Te olette sen ansainneet.”
Kettutassu katsahtaa Joutsentassua innostuneena ja nyökkää. Joutsentassukin nyökkää, mutta hieman hermostuneen näköisenä.
“Nyt, menkääs nukkumaan, niin jaksatte huomenna!” Kuiskevirta toteaa ja huitaisee hännällään kohti oppilaiden pesää.

Kettutassu on juuri nukahtamassa, kun Joutsentassu kuiskaa: “Oletko hereillä? Minua huolestuttaa huomiset arvioinnit.”
“Mmm…” mumisee Kettutassu unenpöpperössä. “Ne menevät hyvin, ihan varmasti,” hän mutisee, ja nukahtaa heti sen jälkeen toivoen että Joutsentassu ei jäisi panikoimaan asiaa.

Aamulla Kettutassu herää kun häntä tökitään kylkeen, mutta hellästi. Hän hetkellisesti unohtaa, että on takaisin leirissä, mutta pian palaa takaisin todellisuuteen, ja muistaa, että tänään olisi hänen ja Joutsentassun soturiarvioinnit! Ei kai hän ole myöhässä? Hän hypähtää äkkiä ylös pediltään ja törmää Ratamotassuun, joka istuu hänen vieressään.
“Anteeksi!” Kettutassu sanoo nolona.
Ratamotassu kehrää ja vastaa: “Ei se mitään. Mutta tulehan nyt, meidän arviointi alkaa ihan pian!”
“Onko sinullakin arviointi?” Kettutassu kysyy.
Ratamotassu nyökkää ja tassuttaa leirin poikki mestarien luo, missä Joutsentassu heitä jo odottaa. Mestarien johdolla kolme oppilasta kävelee ulos nummille, missä heille selitetään, mikä arvioinnin tarkoitus on, ja mitä heidän pitää tehdä.
“Teidän tavoitteena on metsästää ainakin yksi asia klaanille syötäväksi ennen aurinkohuippua. Voitte tehdä sen yksin tai yhdessä, ei ole väliä, mutta meiltä te ette saa apua. Me vain katselemme, ja emme edes näyttäydy!” Ratamotassun mestari Varjokukka selittää sen jälkeen kun Kuiskevirta on kertonut, miksi heillä ylipäätään on arviointi, vaikka oppilaat taisivat sen jo tietää.
“Eli tehtävänne on aika yksinkertainen. Oletteko valmiita?” Kirkasaamu kysyy.
Oppilaskolmikko nyökkää määrätietoisesti. Kettutassu on varma, että he kaikki onnistuisivat. Hän ravistelee turkkiaan viimeisen kerran, ja kun Kuiskevirta lähettää heidät matkaan, Kettutassu lähtee heti kävelemään matalana pitkin nummia. Hän pysyttelee lähellä jokea, jos sieltä löytyisi myyrä. Hän haistelee ilmaa tarkkaan, mutta ei heti löydä mitään. Oranssi oppilas kuitenkin jatkaa sinnikkäästi heinikossa hiipimistä; hän tietää että hän osaa metsästää, kyllä hän jotain löytäisi. Ja niin tapahtuukin, pian hän jo näkee silmäkulmassaan liikettä. Se on pienikokoinen myyrä, joka ei ole huomannut Kettutassua vielä. Viikset väristen hän asettuu vaanimaan tuota pientä otusta. Hän hiipii hieman lähemmäs, jännitys vatsassaan. Metsästäminen tuntuu paljon jännittävämmältä, kun kyseessä on arviointi. Kettutassusta tuntuu siltä, kuin häntä katseltaisiin. Niin myyrästäkin hänen edessään varmaan tuntuu myös, mutta se ei ole vieläkään huomannut häntä. Niinpä Kettutassu loikkaa sen niskaan, ja puraisee sen kuoliaaksi. Onnistumisen tunne valtaa hänet. Hän onnistui! Hän kaivaa kuopan ja hautaa myyrän hetkeksi siihen. Hän katsoo tarkkaan paikan, mihin hän sen jättää, ja lähtee sitten etsimään lisää riistaa, koska aurinkohuippuun on vielä aikaa. Hän päättää lähteä takaisin keskelle nummia, ajatuksenaan etsiä kani.

Kania ei kuitenkaan millään mahda löytyä. *Ehkä Joutsentassu ja Ratamotassu ovat löytäneet tänään tällä alueella liikkuvat kanit…* ajattelee Kettutassu. *Ehkä tyydyn vain myyrääni.* Mutta juuri silloin kun Kettutassu on lähdössä hakemaan sitä, hän kuulee askelten töminää ja heinikon kahinaa takaapäin. *Kani!* Kettutassu innostuu. Heti hän kuitenkin tajuaa että sitä jahtaa myös kissa, jonka hän tunnistaa Joutsentassuksi. Hän lähtee juoksuun juuri oikealla hetkellä, että saisi kanin kiinni. Kani saa kuitenkin epätoivoissaan otettua vielä vähän vauhtia juoksuunsa ja se juoksee melkein Kettutassun ulottumattomiin.
“Jatketaan vielä!” Joutsentassu huutaa, kun he juoksevat ylös kumparetta kani edessään. “Ratamotassu oli tuollapäin!”
*Mutta onko hän enää?* Kettutassu ehtii ajatella, ennen kuin hän näkee kuinka kani juoksee lähestulkoon päin Ratamotassua, ja tuon täytyy vain loikata saadakseen kani kiinni.
“Jes! Saimme sen sittenkin!” hihkuu Kettutassu voitonriemuisena.
“Mahtavaa!” huudahtaa Ratamotassu.
Joutsentassukin näyttää iloiselta, tosin vähemmän kuin kaksi muuta oppilasta, jotka ovat varmoja, että kun he tämän saaliin saivat, he olisivat valmiita arvioinnissaan.
“Noh? Miksi et ole niin iloinen?” Kettutassu ihmettelee.
“No kun… tämä oli ensimmäinen saaliini, ja nyt Ratamotassu periaatteessa sai sen…” Joutsentassu mutisee.
“Haha, niinpä tein..” Ratamotassu naurahtaa.
Kettutassu suuttuu. Miten Ratamotassu kehtaa sanoa tuollaista?
“Vitsi vitsi. Tietysti se on meidän kaikkien saalis! Sitä paitsi sinä teit suurimman homman, Joutsentassu,” Ratamotassu jatkaa.
Nyt Kettutassu huokaa helpotuksesta. Hänen ei tarvitsisikaan huutaa Ratamotassulle.
“Huono vitsi,” Kettutassu sanoo silti.
Hän katsahtaa taivaalle, ja tajuaa että aurinkohuippu on aivan pian.
“Meidän kannattaisi varmaan lähteä kohti leiriä,” hän toteaa.
“Joo, mennään,” Joutsentassu nyökkää.
He lähtevät kulkemaan kohti leiriä, koukaten matkan varrella Kettutassun myyrän luo. Ja niin heillä kaikilla on saalista, Kettutassulla myyrä, Joutsentassulla kani, ja Ratamotassu oli juuri ennen kanin nappausta saanut kiinni päästäisen.

7.12.25 klo 11.38

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Minä, Ututähti, Puroklaanin päällikkö, pyydän Tähtiklaanissa asuvia esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Jokitassu, lupaatko suojella tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Luonnonvalkea kissatar naukui, kuin hunajaa tuo kaikki ja katsoi totisena klaanin edessä seisovaa oppilasta, joka ei itse nähnyt päällikkönsä katsetta.
"Lupaan", Jokitassu naukaisi kuitenkin itsevarman oloisena.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi: Jokitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jokiturkki. Kunnioitamme rohkeuttasi ja itsepintaisuuttasi, ja Puroklaani hyväksyy sinut täydeksi soturiksi!" Ututähti naukaisi sulavasti ja hyppäsi vielä sulavammin alas pesänsä katolta vastanimitetyn soturin eteen, ja nuolaisi tuon päälakea. Puhtaanvalkea naaras nuolaisi päällikkönsä lapaa ja silloin eturivissä oleva punaruskea naaras alkoi huutamaan entisen oppilaansa uutta nimeä.
Lumisydän tuntui heräävän horroksesta, kun hänen klaanitoverinsa alkoivat huutamaan Jokiturkin uutta nimeä. Koko kokoontumisen aikana hän oli vain nähnyt Kaikupennun kivusta vääristyneet kasvot, kuva kummitteli hänen mielessään taukoamatta.
"Kas, päätit herätä tähän hetkeen", Liekkisade naukaisi. Harmaalaikkuinen soturi ähkäisi epätoivoisesti ja kääntyi lähteäkseen kumppanistaan kauemmas. Syyllisyys, mikä hänen rintaansa painoi heidän tyttärensä loukkaantumisen takia oli liikaa. Vaikka kuningatar olikin antanut hänelle jo anteeksi kuullessaan, että kolli oli todellakin vain halunnut opettaa Kaikupennun uimaan, ei hän pystynyt olemaan tuon seurassa. Tai edes keskustelemaan naaraan kanssa. Mikä kurja isä hän oikein oli, kun ei edes saanut pidettyä pentuansa turvassa? Kermanvaalea kissa vilkaisi parantajien pesälle päin, toivoen näkevänsä tyttärensä odottamassa hereillä sen suuaukolla. Kaikupentu oli kuitenkin yhä tajuttomana, eikä Yöturkki osannut sanoa koska hän heräisi.

27.11.25 klo 11.14

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Meitä oli ollut kolme, mutta en saanut päähäni millään mikä kolmannen nimi oli ollut... Jos vanhempamme olivat edes antaneet hänelle nimeä. Kettu oli vienyt hänet niinä ensimmäisinä päivinä, kun vanhempani olivat jättäneet minut ja veljeni yksin huonosti kyhättyyn pesään Kuutamoklaanin rajalla. Lapsuusajan muistot olivat hyvin sumeita, en muistanut kunnolla vanhempieni hahmoja tai sitä kuka oli ketun suuhun kadonnut sisarukseni... Enkä minä tulisi enää näkemään ketään entisestä perheestäni, en tiedä olinko asiasta enemmän helpottunut vai vihainen.
"Karhutassu!" kivahdin, kun jaksoin taas katsoa kahden kamppailevan oppilaan suuntaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Karhutassu oli ensiksi saanut vielä hieman retuutettua allaan olevaa Rastastassua, vastasi hän: "Mitä...?"
"Minä en ole nähnyt lainkaan kehitystä sinun puolustus- tai hyökkäystaidoissasi näiden kahden harjoitustuokion kanssa mitkä olet ollut Rastastassun kanssa. Sinä et suunnittele liikkeitäsi etukäteen lainkaan. vaikka tämä olisi sille loistava tilaisuus Rastastassun ollessa vielä paljon kokemattomampi kuin sinä. Luotat liikaa raakaan voimaan, se tulee todellisessa taistelussa vielä puremaan sinua käpälään", tokaisin oppilaalleni päin naamaa, kun olin astellut kahden naaraan luokse.
"Mutta minä yritän parhaani", Karhutassu kuiskasi epätoivoisesti. Tummanruskealaikullinen kissa kuitenkin tiesi ettei minulle selitelty tekojen syitä takaisin. Napautin tuota terävällä iskulla korvantaustaan, mikä sai hänet hypähtämään pois pesätoverinsa päältä. Tämä opetustuokio sai nyt päättyä tähän.

"Saapukoon jokainen tappamiseen pystyvä Luukummulle klaanikokoukseen!" Musta kissatar naukaisi Luukummun päältä. Astuin esiin halkeamasta vuoriseinämässä, jossa soturit nukkuivat. Ohitseni rientää hiilenharmaa kolli, joka jarruttaa lähellä olevan harmaatabbykuvioisen naaraan eteen.
"Tänäänkö on se päivä?" kollipentu kuiskasi tabbykuvioisen kissan korvan juuressa, mutta olin tarpeeksi lähellä kuullakseni sen. Kuningatar nyökkäsi ja lähti meripihkasilmäisen kissan kanssa kohti Luukumpua, jonka päällä seisova naaras leikkasi keltaoransseilla silmillään ympäristöä. Kaksikko käveli eturiviin ja jäivät odottamaan päällikkönsä asiaa, minä seuraten perässä muutaman askeleen verran taaempana. Toivon mukaan tuo hiilenharmaa kolli pääsisi oppilaiden pesään ja voisi alkaa olemaan hyödyksi klaanilleen, joka oli hänet ottanut huostaansa. Mustaturkkinen kissatar Luukummulla hykerteli itsekseen ja katsahti nopeasti alemmas vierelleen, missä oranssipilkkuinen naaras katseli häntä ilmeettömästi ja nyökkäsi sitten.
"Rottapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Rottatassu. Mestariksesi tulee Pihlajamyrsky", päällikkö aloitti seremoniasanojen lausumisen sulavasti, kuin hänen suustaan olisi tullut hunajaa. Pentu, tai nyt Rottatassu asteli mustaturkkisen naaraan puheen aikana Luukummun eteen.
"Pihlajamyrsky, olet valmis kouluttamaan toisen oppilaasi. Toivon sinun opettavan kaiken tarpeellisen Rottatassulle, sekä opastamaan hänet Luuklaanin tavoille ja arvoille", musta kissatar jatkoi sanojaan imartelevaan sävyyn, kun hän käänsi katseensa varapäällikköönsä. Harmaatabbykuvioinen kuningatar eturivissä heilautti häntäänsä tyytyväisenä, ilmeisesti mielissään uuden oppilaan mestarivalinnasta.
"Rottatassu! Rottatassu!" tabbykuvioinen naaras aloitti hurrauksen ja saikin kohta koko klaanin huutamaan uuden oppilaan nimeä, samalla kun tuo kosketti neniä uuden mestarinsa kanssa. Sitten kuningatar riensi päin oppilasta ja nuolaisi tuota ylpeänä päälaelle, samalla kun Luuklaanin päällikkö saapui ylväin askelin ja turkki kauniisti hulmuten kolmen kissan luokse.
"Myyräkynsi, haluaisitko tulla mukaamme Rottatassun ensimmäiseen metsätyspartioon? Aion itsekin osallistua mukaan", musta kissatar lausui istuessaan alas ja katsoi silmät puoliummessa kuningatarta, pää ylväästi korkealla ja häntä sievästi tassujen ympärillä. Tunsin pienen kateuden pistoksen sisälläni, minä halusin osallistua kaikkiin mahdollisiin partioihin mihin Pihlajamyrsky tai Kuolontähtikin osallistuisivat. Kuinka päällikkö edes jaksoi jonkun kuningattaren seuraa metsällä?
"Tulen mielelläni", harmaatabbykuvioinen kuningatar hihkaisi innoissaan ja matki sitten päällikkönsä istumistapaa. Se sai sekä minun, että mustaturkkisen naaraan silmät sirilleen, mutta päällikkö vain huiskautti häntäänsä ja lähti johdattamaan joukkoa ulos leiristä.