1.7.26 klo 16.38

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

"Emo, etkö haluaisi kertoa meille jotakin menneisyydestäsi?" Aavetassu kysyi Mustakynneltä, kun he olivat saaneet harvinaisen koko perheen ruokailuhetken päätökseen. Emo nosti katseensa riistansa rippeistä ja tuijotti jokaista poikaansa hyvin pitkään tuolla pelottavalla keltaisella katseellaan. Punatassu pysyi hiljaa, mutta ei voinut olla myöntämättään itselleen, että halusi kuulla ainoan vanhempansa menneisyydestä. He tiesivät ettei soturitar ollut syntyperältään luuklaanilainen, vaan oli saapunut klaaniin juuri pentujensa synnyttyä. Muuta naaraan menneisyydestä ei oltu heille kuitenkaan kerrottu.
"No, kuten tiedätte, en ole syntyperältäni Luuklaanilainen. Olen syntynyt Kuutamoklaanissa", mustaturkkinen naaras vastasi lopulta. Parantajaoppilas nyökkäsi, hän oli epäillyt tuon olleen klaanikissa nimensä perusteella, ja luonteensa puolesta Kuutamoklaani vaikutti juuri sellaiselta klaanilta mikä Luuklaanin lisäksi tuottaisi noin kieroja ja sydämettömiä persoonia. Aavetassu ja Luutassu henkäilivät innosta ja supisivat siitä kuinka hienoa oli että heidän sukujuurensa olivat Kuutamoklaanista.
"Sukuni oli henkeen ja vereen uskollinen Kuutamoklaanille, aina. Ei ollut poikkeuksia. Kaikki rakastivat klaanielämää, eikä kukaan vuodenaikoihin voinut edes ajatella päällikkönsä ja klaaninsa pettämistä tai kyseenalaistamista", Mustakynsi sanoi painokkaasti ja yritti pitää ilmeensä tyynenä, mutta Punatassu ei ollut aivan varma onnistuiko tuo siinä. Oli outoa kuulla emon suusta uskollisuutta koskevia sanoja klaania kohtaan, jonka jäsen hän ei enää ollut. Samalla parantajaoppilas vilkaisi ympärilleen, ei olisi hyvä jos joku muista luuklaanilaisista kuulisi naaraan osoittavan uskollisuutta toista klaania kohtaan. Aavetassu ja Luutassu näyttivät ajattelevan samoin, koska he kumartuivat lähemmäs mustaturkkista kissaa, jotta tuon ei tarvitsisi korottaa ääntään.
"Omat vanhempani olivat kuitenkin poikkeus. Kun he saivat tietää odottavansa pentuja, he lähtivät leiristä ja perustivat oman pesän Kuutamoklaanin pohjoispuolelle. En tiedä miksi he eivät halunneet kasvattaa pentujaan klaanin pentutarhassa tai ottaa apua vastaan oppilailta. He kuitenkin saalistivat ja partioivat täysin normaalisti klaanilleen, mutta pyysivät sotureitakin välttämään pesäpaikkaansa. Synnyin veljeni kanssa ainoina pentuina, silloin kun Varistähdestä oltiin vasta tehty päällikkö", Mustakynsi sanoi tukahtuneella äänellä. Punatassu vilkaisi veljiään, ja koitti tutkia heidän kasvoiltaa kysymyksiä ja tuntemuksia mitä emon tarina heissä herätti. He saivat juuri tietää, että heillä oli ollut eno. Ja että heidän isovanhempansa eivät vaikuttaneet olevan aivan täysin selväjärkistä porukkaa.
"Vanhempani eivät olleet kilttejä kissoja, he olivat ilkeitä ja pahaa haluavia mielipuolia. Lapsuudessani ei juurikaan tapahtunut mitään, mitä muistelisin onnella", naaras sanoi, nousi yhtäkkiä tassuilleen ja käveli pois. Parantajaoppilas katsoi mustaturkkisen kissan perään ja käänsi sitten hölmistyneen katseensa veljiinsä.

1.7.26 klo 14.39

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Seittiturkki katseli levollisesti unissaan tuhisevia kissoja. Koko Vuoristoklaani tuntui nukkuvan rauhallista ja levollista unta, mutta hereillä oleva soturi ei saanut kehoaan ja mieltään rauhoittumaan. Hän veti kynsiään sammalpedillään ja tunsi niskaturkkinsa nousevan pystyyn joka kerta, kun hän katsoi... Heidän suuntaansa. Kolli vilkaisi taas kerran taaksensa ja näki Katajasumun hiljalleen hengityksen tahdissa nousevat kyljet. Ja aivan sisaren takana, pesän perällä erottui vain vaivoin nukkuva tumma oranssi hahmo pimeydessä. Tummaraitainen kissa tunsi vavahtavansa inhosta, hän ei halunnut nähdä tuota kyseistä soturia noin lähellä hänen pentutetoveriaan. Mikä kumma edes oli saanut Aurinkomyrskyn vaihtamaan petipaikkansa pesän toiselta puolelta juuri tänne?

Ja ennen kuin Seittiturkki tajusi, hän harppoi leiriaukion halki ja katseli ympärilleen, koittaen keskittyä pistämään mieleensä leirin joka nurkkauksen oranssiturkkisen kollin hahmon tilalle. Soturi tajusi pysähtyneensä aivan leirin sisäänkäynnin eteen, minkä edustalla hänen on pakko huokaista... Kolli ei pääsisi mitenkään yövartiossa olevan Uskosielun ohi joutumatta ensiksi selittämään mitä teki siihen aikaan yöstä ulkona. Joten hän joutui palaamaan takaisin sotureiden pesälle. Tummaraitainen kissa astui sisään ja siinä se taas oli... Katajasumu ja Aurinkomyrsky nukkumassa liian lähellä toisiaan, vain viiksikarvojen mitan päässä turkkien kosketuksesta. Vaaleanruskea kissa mietti sisaren ilmettä, jos tuo heräisikin yhtäkkiä ja näkisi veljensä tuijottavan häntä niin murhanhimoisella katseella. Häntä ja hänen uutta vierustoveriaan... Seittiturkki sävähtää, eikä halunnut ajatella asiaa enempää. Kyllä hän tiedosti, että Katajasumu saisi nukkua kenen tahansa haluamansa kissan vieressä, mutta ikävä piikki veljen rinnassa lävisti häntä joka kerta, kun hänen mieleensä juolahti kuvia naaraasta Aurinkomyrskyn kanssa. Soturi ei voinut olla laittamatta merkille sitä kuinka useissa partioissa kaksikko nykyään oli samaan aikaan - ehkä vain ystävinä, mutta silti - kun taas sisaruksien välit olivat hiljalleen etääntyneet... Kolli nielaisee; hänen olisi pitänyt viettää enemmän aikaa sisarensa kanssa kotileiriin palattuaan - tämän myöntäminen teki tuskallisen kipeää, mutta se oli totuus, synkkä totuus - ehkä tummaraitainen kissa oli ollut tyly tai vaikuttanut äkäiseltä, minkä vuoksi Katajasumu ei ollut ottanut häneen minkäänlaista kontaktia ja haki nyt seuraa muualta. Seittiturkki nosti katseensa kattoon, hän oli suunnattoman mustasukkainen. Katajasumu ja Aurinkomyrsky... Vaaleanruskea kissa ei voinut tietenkään olla varma, ehkä hän oli vain kuvitellut, mutta tunne siitä, että joku muu saisi viedä naaraan huomion omasta veljestään sai oksennuksen nousemaan kurkkuun.

14.6.26 klo 22.11

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Seison keskellä karua erämaata... Hiljalleen voimistuva askelten rummutus kuivaa ja kuollutta maata vasten on ainut asia minkä kuulen. Tuijotan tarkasti horisonttia. En tiennyt mitä odottaa, näen vain pieninä pisteinä minua kohti etenevän aallon. Siristän silmiäni, en erota kunnolla... Pisteet kasvavat, niitä on paljon ja ne liikkuvat tasaista, nopeaa tahtia. Sitten erotan mitä ne ovat. Ne ovat kissoja, voimakkaita, olosuhteiden karaisemia ja määrätietoisia... Olin nähnyt ne ennenkin, kuten hämärän peittoon hautautuneissa muistoissanikin, niiden silmissä paistoi kostonhimo. Yhtäkkiä tiesin keitä he olivat, ja oli täysin selvää, että he tiesivät kuka minä olin... Nuo kissat muodostivat yhden valtavan armeijan, jolla oli nyt vain yksi päämäärä; tappaa minut.

Räväytän silmäni auki ja tukahdutan kurkkuuni nousseen huudon. Päässäni jyskytti... Nousen sisomaan ja katseltua hetken ympärilläni olevia tuttuja seinämiä, tajua olevani omassa pesässäni, en kuivassa erämaassa. Rauhoitu. Rauhoitu! Kaikki on hyvin. Mutta kuinka pitkään? Se oli tuntunut enteeltä, aivan kuten aikaisemmatkin samanlaiset unet. Minusta tuntui siltä, että nämä kissat, olivat ne sitten mielikuvitukseni tuotosta tai eivät, olivat nyt jäljilläni. Onko tämä Tähtiklaanin minulle suoma mahdollisuus nähdä tulevani ja antaa aikaa valmistautua? Kurkkuani kuristi, tiesin tasan tarkkaan mitä tapahtuisi jos he... Jos nuo armottomat erämaasoturit pääsisivät kanjoniin, ei kukaan, ei kukaan jäisi henkiin. Jos unissani saama vaikutelma oli totta, ei heidän jälkeensä jäisi kuin tyhjä, paljaaksi tallautunut ja halkeillut maa. Ei olisi enää Nummiklaania, ei olisi enää ketään... Kaikki ulkopuolella nukkuvat klaanitoverini olisivat poissa. Ja vain sen takia, koska unissani he halusivat tappaa minut. He haluaisivat varmasti viedä minulta itseni lisäksi kaiken muunkin, kaiken mikä on minulle tärkeää. Silmissäni sumenee... Marssin päättäväisesti pesästäni ulos hieman raikkaampaan leiriin. Se oli ollut vain unta.

11.6.26 klo 14.27

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo avasi silmänsä. Hän haukoitteli raskaasti ja venytteli kankeita raajojaan. Sen jälkeen soturi katsoi sisarensa pedille. Se oli tyhjä.
*Olenko nukkunut myöhempään...?*Hän henkäisi ja juoksi ulos sotureiden pesästä. Kolli inhosi olla myöhässä, eikä tunnontuskissaan katsonut eteensä vaan juoksi jotakin päin. Hän törmäsi suoraan Leijonakynnen raskasrakenteiseen raamiin.
"Oi anteeksi..." tummaraitainen kissa naurahti hieman nolostuneena. Hän vilkuili ympärilleen, sillä yritti vältellä vanhemman soturin katsetta. Tummanharmaa kissa ei kuitenkaan onnistunut siinä ja heidän katseensa kohtasivat. Voi kuinka vihaiselta kermanvaalea kolli näyttikään...
"Vaikka etsinkin sinua, niin se ei tarkoita sitä että saisit juosta minua päin. Mennään, tulet mukaan päiväpartioon", Leijonakynsi naukaisi ja katsoi nuorempaa soturia vihreillä viirumaisilla silmillään.
*MITÄ! Ei ole todellista.*Purokajo ajatteli itsekseen kiroten.
"Keitä muita tulee mukaan?" hän kysyi, samalla toivoen saavansa vanhemman soturin ajatukset muualle aikaisemmasta yhteentörmäyksestä.
"Sinä, minä, Naavasulka ja Kalliotassu", Leijonakynsi vastasi. Nuorempi soturi etsi leiriaukealta katseellaan oppilasta. Klaanin nuorin oppilas löytyi tuoresaaliskasaa penkomasta. Hän pinkaisi sinne.
"Kalliotassu, tulet minun, Leijonakynnen ja Naavasulan kanssa päiväpartioon!" Purokajo huikkasi. Kollioppilas nosti päänsä ja katsoi häntä säteilevin silmin.
"Milloin lähdetään?" Kalliotassu hihkaisi ja kipitti tummaraitaisen kollin luo.
"Nyt heti, ilmeisesti...", hän vastasi vilkuillessaan Leijonakynnen suuntaan. Vanhempi soturi oli jo päässyt leirin sisäänkäynnillä odottelevan Naavasulan luokse ja viittoi puuhkamaisella hännällään muita partion jäseniä tulemaan. Nuorempi soturi tepasteli oppilas perässään kahden muun soturin luokse ja tunnelia pitkin ylös maan päälle. Oli välillä erikoista olla leirissä maan alla.

Partio kiersi rajat ja lopulta lähestyivät leirin suojattua sisäänkäyntiä.
"MAIHIN!" Purokajo huusi kuullessaan varisten raakuntaa. Hän näki yhä mielessään elävästi Tähtitulen, joka oli edellispäivänä joutunut varisparven hyökkäyksen kohteeksi.
*Taasko ne hyökkäävät?* soturi ajatteli epätoivoisesti. Hän ryömi matalana kanervikon suojissa kohti leirin sisäänkäyntiä, kunnes kuuli takaansa ulvaisun. Kolli käänsi päätään ja näki Kalliotassun juoksemassa kauemmas varisparvi perässään. Hän huokaisi ja ennen kuin ehti muuta ajatella, sinkosi oppilaan perään.

"MATALAKSI!" Purokajo huusi ja ponnisti Kalliotassun yli. Hän onnistui huitaisemaan tassullaan yhtä varista.
"Juokse leiriin!" soturi komensi ja lähti sitten pinkomaan oppilaan perään, suojaten tuota varisten iskuilta. Naavasulka kiilasi jostakin hänen viereensä ja vilkaisi kaksikkoa. Tummaraitainen kolli ei kuitenkaan ehtinyt katsoa takaisin. Hän sukelsi tunneliin ja liukui paasikivet alas asti. Tummanharmaa kissa nousi ylös ja pudisteli turkkinsa kaikesta hiekasta ja pölystä, minkä jälkeen hän alkoi tarkastella ruumistaan vammojen varalta.
"Sinusta tulee verta...", Kalliotassu vinkaisi perässä tulleelle Naavasulalle, jonka kylki vuosi verta.
"Pieni pintanaarmu se vain on", soturitar vastasi lempeästi.
"Mene sinä näyttämään tassuasi parantajille", tuo jatkoi. Purokajo katseli kuinka oppilasi juoksi parantajien pesälle.
"Tuota kyllä kannattaisi myöskin näyttää parantajille", Leijonakynsi, joka juuri saapui sisälle naukaisi ja osoitti Naavasulan kylkeä hännällään.
"Kyllä se siitä. Antaa oppilaan nyt ainakin mennä ensin. Ja sinun myös Purokajo...", soturitar naukaisi, mutta keskeytti lauseensa kun tuo katsoi vanhemman soturin resuista ulkonäköä.
"Paraskin puhuja!" naaras huudahti.
"Entäs sinun selkäsi?" Naavasulka naurahti ja katsoi naarmuja kermanvaaleassa turkissa. Purokajo näki veren vuotavan useammasta eri kohdasta.
"Pintanaarmuja...", Leijonakynsi naurahti ja virnisti. Nuorempi soturi pyöräytti silmiään, kun soturitar huokaisi huvittuneena. Hän ei jäisi seuraamaan tätä kanssakäymistä enää hetkeksikään vaan suuntasi kulkunsa parantajien pesälle.

11.6.26 klo 11.23

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Mitä tämä on?" Sinitassu henkäisi kauhuissaan. Hän katsoi kuinka täysin revityn näköinen Lehmusvarjo hoippui leiriin. Soturi vuosi verta joka paikasta. Soratassu koitti tukea mestariaan tuon kyljestä, mutta oranssinkirjava kolli horjahteli kauemmas. Oppilaan turkissa ei ollut naarmuakaan. Kaksikon luokse oli hetkessä rientänyt joukko kissoja, jotka kyselivät mitä oikein oli tapahtunut.
"Varikset...", vaaleankellertävä kissa sai kuiskattua ennen kuin kaatui maahan.
"Lehtikuu!" Sinitassu karjui hädissään. Parantaja kiiruhti ulos pesästään ja katsoi Lehmusvarjoa silmät suurina.
"Tuokaa hänet heti pesääni", naaras komensi ja meni ilmeisesti valmistelemaan yrttejä ja muuta. Piikkiraita ja Kuiskauspyyntö nostivat soturin selkäänsä Soratassun avustuksella ja raahasivat tuon sitten parantajien pesälle.

Soratassu tepasteli edestakaisin parantajien pesän edustalla huolestuneen näköisenä. Sinitassu mutristi huuliaan, he tuskin olivat ehtineet asettautua kunnolla aloilleen vanhaan leiriinsä, kun jo yksi klaanin sotureista makasi raadeltuna parantajien pesässä. Naarasoppilas vilkaisi kollioppilasta, joka oli kohottanut katseensa maasta ja tapitti häntä nyt isoilla, huolesta suurilla silmillään.
"Mitä edes tapahtui?" vaaleapilkullinen kissa kysyi. Tuon huolestunut ilme sai lohduttavan hymyn nousemaan ruskeavalkoisen kissan kasvoille.
"Kerro sinä. Sinä olit mukana", hän naukaisi mahdollisimman lempeästi.
"Olimme metsästämässä lähellä Nummiklaanin rajaa ja yhtäkkiä Lehmusvarjo vain syöksyi pusikosta luokseni, huusi 'väistä', ja loikkasi sitten päälleni. Kun viimein sain katseeni käännettyä niin että näin taivaalle, se oli mustana variksista! En ole ikinä nähnyt niin isoa parvea...", Soratassu henkäisi ja nousi hetkeksi takajaloilleen levittääkseen etutassujaan ympärilleen, viestien varisparven massiivisesta koosta.
"Vai, että sillä lailla...", Sinitassu kuiskasi niin hiljaa, ettei pesätoveri kuullut. Hänen katseensa oli keskittynyt Nummipyörteeseen, joka oli poistunut juuri Varistähden pesästä ja luikahti nyt kollioppilaan selän takaa parantajien pesälle.
"Tiedätkö mitä. Mennään kiittämään mestariasi. Hän pelasti henkesi ja uhrasi itsensä vuoksesi", naarasoppilas naukaisi ja viittoi toista seuraamaan häntä.

"Lehmusvarjo?" Sinitassu kuuli Nummipyörteen kysyvän, kun hän asettui piiloon parantajien pesän suuaukon varjoon Soratassun kanssa. Varapäällikkö istahti sammalpedillä makaavan oranssinkirjavan palleron viereen. Lehmusvarjo höristi korviaan ja kääntyi hitaasti katsomaan vierailijaa. Sitten aivan yhtäkkiä vaaleanruskea naaras katsoi merkitsevästi suoraan siihen syvänteeseen, missä kaksi oppilasta piileksivät.
"Tulkaa kertomaan asianne", tuo naukaisi ja katsoi kaksikkoa silmiin jokseenkin jäätävä katse omissa silmissään. Oppilaat astelivat varovaisesti ulos piilostaan ja katsoivat sitten kumpikin soturia kiitollisuutta katseessaan.
"Halusimme vain tulla kiittämään Lehmusvarjoa minun suojelemisestani", Soratassu tuhahti nolona. Sinitassu nyökäytti päätänsä ja naukaisi oman hiljaisen kiitoksensa.
"Tuotako tulit tänne näyttämään?" Lehmusvarjo naukaisi ja nousi irvistäen istumaan. Nummipyörre pudisti päätään. Naarasoppilas pohti pitäisikö nuorison poistua pesästä, mutta kumpikaan vanhemmista kissoista ei ollut käskyttänyt heitä vielä tiehensä, niin he vain seisoivat yhä aloillaan.
"Haluamme Varistähden kanssa kuulla tapahtumien kulun tarkasti, että voimme varoittaa klaania."
"Selvä... Olimme metsästämässä Soratassun kanssa lähellä Nummiklaanin rajaa, kun kuulin raakuntaa. kun katsoin taivaalle, oli iso varisparvi syöksymässä meitä päin. Suojasin oppilaani ja linnut alkoivat hyökkiä päälleni. En ole eläessäni nähnyt niin montaa varista, saatikka niiden hyökkäävän noin. Eivät linnut ole ikinä olleet noin aggressiivisia. Ja no, kun hetki oli kulunut ja sain katsottua uudelleen taivaalle, ei siellä ollut enää kuin muutama leijuva höyhen", Lehmusvarjo lopetti puheensa ähkäisyyn ja irvistykseen. Sinitassu tunsi pupilliensa laajenevan. Mistä tämä johtui ja miksi linnut olivat tulleet kanjoniin?
"Menen ilmoittamaan Varistähdelle", Nummipyörre vastasi kireästi ja lähti ulos pesästä. Suuaukolla tuo pysähtyi vielä huikkaamaan oppilaat mukaansa.

Varistähti kajautti ilmoille tutun klaanikokoushuudon. Sinitassu katseli kuinka kissoja alkoi virrata aukiolle. Oppilaat olivat jääneet seisomaan vieretysten parantajien pesän eteen, kun Nummipyörre oli pujahtanut takaisin päällikön pesään.
"Osa teistä huomasi haavoittuneen Lehmusvarjon. Osa teistä ihmettelee syytä. Syynä ei ollut mikään tavallinen peto tai tunkeilijoiden hyökkäys, vaan suuri varisparvi. Emme tiedä miksi ne toimivat noin aggressiivisesti tai miksi niitä on ylipäätään noin suurina massoina kanjonissa, mutta pyydän teitä kulkemaan varuillanne reviirimme avarimmilla alueilla. Oppilaat ja pennut eivät saa poistua leiristä ilman soturin seuraa! Tällä estämme ruumiiden synnyn ja nuorten yksilöiden menetyksen", päällikkö lopetti puheensa ja katsahti sitten Nummipyörteeseen. Varapäällikkö istui ylväänä omalla paikallaan Suurkiven juuressa. Sinitassu oli näkevinään Varistähden katseessa välähtävän jotakin, mutta hän ei täysin ollut varma siitä mitä se oli.

20.5.26 klo 1.03

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Luuklaani oli vahvistunut viimeaikoina. Uusi parantaja ja uusi soturi olivat molemamt nimityksiensä jälkeen tuoneet uutta energiaa ja Kuolontähti näki, miten jokaisen nimityksen jälkeinen oppilaiden energiapiikki oli jälleen toteutumassa. Kun heidän ikätoverinsa edistyi soturiksi, alkoi jäljellä olevien oppilaiden keskuudessa yritys olla se seuraava, joka saisi uuden nimensä ja pääsisi liittymään klaaninsa todellisiin riveihin.
*Ehkäpä nimityksiä pitäisi alkaa ajoittaa strategisesti... *

Kuolontähden katse siirtyi leirin laitamilla harjoitteleviin Luutassuun ja Aavetassuun. Molempien turkissa näkyivät edelleen jäljet kerrasta, jolloin päällikkö oli joutunut puuttumaan heidän käytökseensä. Tilanteesta seurannut yöllinen taisteluharjoitus toisiaan, päällikköä, ja suurempaa riistaa vastaan oli ajanut molemmat oppilaat rajoilleen, mutta ihailtavasti kumpikaan ei ollut luovuttanut tai ennen kaikkea valittanut. Jopa kaksikon päälliköt olivat onnistuneet toteuttamaan vaateen riistakasan tuplaamisesta, joskin Kuolontähti epäili heidän saaneen avukseen muita.
*Mikäpä siinä, kunhan eivät jää kiinni.*

Kuolontähti oli lopputulokseen tyytyväinen. Ääneen hän ei sitä sanoisi, mutta juuri nyt päällikön mielessä pyöri kaksi uutta soturinimeä. Aavetassu ja Luutassu olivat ne ansainneet, mutta Kuolontähti ei vielä ollut päättänyt uusia nimiä, eikä hän halunnut nimittää uusia sotureita heti edellisten nimitysten perään, mutta aika tulisi pian.
*Strateginen ajoitus. Nythän sitä voi testata.*

20.5.26 klo 1.02

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

“Uudestaan.”

“Uudestaan.”

“Mitä luulet, menikö tuo oikein? Ei? Uudestaan.”

Nummipyörre istui puussa katsellen pienen matkan päässä aukiolla menossa olevaa koulutushetkeä. Päivän metsästyspartiot olivat palanneet hyväksyttävän saaliin kanssa hyvissä ajoin ja osa osallistujista oli päättänyt käyttää ylijääneen ajan taisteluharjoituksiin. Nummipyörre oli ollut hereillä jo osan yöstä, sillä rajapartio oli kaivannut lisää osallistujia, eikä Varistähti ollut halunnut hoitaa yöllisten operaatioiden organisointia, joten ne olivat pudonneet varapäällikön harteille.
*Totta kai. *

Nyt Nummipyörteen mielessä oli kuitenkin jotakin muuta. Vanha unelma, joka oli jo toteutunut kahdesti, mutta joka nyt pyöri naaraan mielessä uudestaan.
*Olisi tavallaan mielenkiintoista ottaa uusi oppilas .*
Todellisuudessa naaras ei aikonut ottaa asiaa esille päällikkönsä kanssa. Ei vielä. Epävarmoina aikoina varapäällikön oli pystyttävä pysymään saatavilla mahdollisten konfliktien varalta, eikä oppilaan vahtiminen samalla olisi mahdollista. Joinakin päivinä Nummipyörre pyöritteli mielessään ajatusta siitä, millaista olisi ollut elämä ilman varapäällikön titteliä. Elämä, jossa hän olisi saanut keskittyä kouluttamaan vahvoja sotureita yksi toisensa jälkeen.
*Mutta silloin en voisi hyödyntää kaikkea potentiaaliani klaanini eteen. *

“UUDESTAAN!”
Nummipyörre havahtui ajatuksistaan ja katsoi jälleen alas aukiolle, jossa oppilaista pienin vaikutti olevan kykenemätön ymmärtämään mestarinsa ohjeita. Nummipyörre hymähti mestarin turhautumiselle, hyppäsi alas puusta ja alkoi kävellä takaisin kohti leiriä. Oppilaan kovapäisyys ei ollut hänen ongelmansa, mutta hän voisi kyllä tehdä siitä sotureiden ongelman, mikäli edistystä ei alkaisi tapahtua ajoissa. Mutta se ei ollut tämän päivän murhe.
*Ehkä oppilattomuudessa on hyviäkin puolia. *

20.5.26 klo 1.01

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Hiirenkorva alkoi olla lopuillaan, riistaa tuntui olevan reviirillä riittämiin ja leirin oppilaat vahvistuivat päivä päivältä. Aaltotähti oli viettänyt suurimman osan päivästään kierrellen leirissä, katsellen taistelu- ja metsästysharjoituksia ja vastaillen parin rohkeimman pennun kysymyksiin soturiksi tulemisesta. Arki tuntui hiljalleen palaavan ja päällikkö koki ilman helpommaksi hengittää. Tilanne ei ollut täydellinen. Tuskin koskaan tulisi olemaan. Mutta juuri nyt, kaiken viimeaikaisen jälkeen, päivä tuntui kuluvan rattoisasti. Normaalisti.

Aurinko oli matkallaan alas ja ulkona oli alkanut ripotella vettä. Aaltotähti makasi kivirykelmän suojassa leirin läheisyydessä ja kuunteli pisaroiden tanssia kivellä. Hän oli löytänyt tämän kolon metsästyspartion aikana, ja hiljaisen päivän jälkeen päättänyt käpertyä hetkeksi kuuntelemaan reviirin hiljaisuutta ja haistelemaan kevät sateen ilmaan nostattamaa tuoksua.

*Kunhan vain en nukahda tähän*, päällikkö ajatteli hymähtäen itselleen. Sotureilla olisi hauskaa, jos päällikkö unohtaisi palata leiriinsä illan laskeutuessa.
* Mutta vielä ei ole kiire minnekkään. Ehkä pisaroinnin loppuessa*, Aaltotähti ajatteli ja suuntasi katseensa yksittäiseen taivaalla vilkkuvaan tähteen.

2.4.26 klo 18.14

Katajasumu; Vuoristoklaani

Inka r

“Onpas täällä vilpoinen.“
“Niin on, korvani varmaan irtoavat kohta.. Kait me käännymme takaisin pian?” Kultatassu naukui vinkuvalla äänellä. Oppilaan takana kulkeva Katajasumu nosti katseensa tähän vieroksuen ja joutui hillitsemään itseään, ettei olisi ilmaissut paheksuntaansa tuhahtamalla äänekkäästi. Iltapäivän aurinko oli juuri painunut harmaan pilvimassan taakse, mikä varmisti sen, että sen lämmöstä nauttinut paksuturkkikin huomasi, kuinka lujaa tuuli oikeasti piiskasi heitä vastaan. Katajasumu ei silti olisi edes ajatellut paluuta leiriin.
“Lähempänä rajaa voisi olla saalista, siellä kun ei ole metsästetty pariin päivään. Minusta meidän pitäisi jatkaa vielä”, Katajasumu kommentoi diplomaattisesti ja tuijotteli eteen päin tarpoviin tassuihinsa, joiden lomassa risteili siistiä jälkiä, joita kolmestaan kulkevan joukkion käpälät jättivät koskemattomaan, kosteaan mutamaahan heidän allaan. Mutkikas polku johti alemmas kohti Kuutamoklaanin rajan kupeessa sijaitsevaa tiheikköä.
“Tuoresaaliskasa näytti kovin tyhjältä lähtiessämme, olisi vastuutonta-”
“Joo jooo joo, olet oikeassa, kuten aina“, Kultatassu keskeytti hänet ja heilautti samaan aikaan ohutta häntäänsä agressiivisesti hänen nenänsä edessä. Katajasumu luimisti korviaan ja närkästys vilahti naaraan suurissa, vaaleansinisissä silmissä. Hän ei ollut uskoa, että ruskea naaras oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista. Nälkä ja kylmä kävivät tietysti kaikkien hermoille, mutta että Kultatassu antoi sen vaikuttaa käytökseensä niin räikeästi. Ja joku hullu olisi voinut sanoa, että ikänsä puolesta tämä oli sisaruksineen valmis soturiksi. Katajasumu pyöräytti silmiään salaa. Hän ei ainakaan ollut antanut ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa soturinvelvollisuuksista suoriutumiseensa edes oppilaana. Pienikokoinen Kultatassu näytti muutenkin rehellisesti sanottuna säälittävältä rääpäleeltä.. Naaras varmaan pinnasi kaikista taisteluharjoituksistaan. Katajatassu ei ymmärtänyt lainkaan kuulemiaan huhupuheita, joiden mukaan nuoret kollit kaatuilivat oppilaan täydellisen kullankeltaisten silmien alla.
Alun perin lämpötilaa kommentoinut Aurinkomyrsky, joka oli tuurannut partion verran Kultatassun mestaria Mutakoipea, naurahti.
“Älähän nyt, Kultatassu. Katajasumu puhuu ihan asiaa” , vanhempi soturi totesi ja käänsi päätään nyökätäkseen tuuheaturkkiselle naaraalle. Katajasumu katsahti tähän hieman häkeltyneenä kohteliaisuudesta ja nyökkäsi ujosti takaisin. Oranssiturkkinen kolli olikin ainoa syy, jonka vuoksi hän hyväksyi sen, että Kultatassu kulki hänen edellään.

1.4.26 klo 12.08

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Mitäs pentu?"
Alppipentu seisoi Tähtitulen edessä, katsellen tuota silmät loistaen. Nuori parantaja ei ollut ikinä tuntenut olevansa pentujen suosiossa, joten tämä yhtäkkinen huomion osoitus tuntui oudolta.
"No, oliko sinulla jotakin asiaa?"
Punaviirullinen naaras kysyi, mutta kysymys oli osoitettu pennun vieressä seisovalle Haukkakiidolle, joka nyökkäsi.
"Huolehtisitko Alppipennusta? Liekkitähti pyysi minua metsälle hänen kanssaan, enkä ole pitkään aikaan päässyt saalistamaan."
Tähtituli nyökkäsi hieman hämillään.
"Miksi minä? Eikö joku kuningatar voisi? Minulla olisi parantajan tehtäviä hoidettavana."
Haukkakiito kohotti kulmiaan, kuin ei olisi voinut kuvitella parantajan vastaavan kieltävästi.
"Minä ja Liekkitähti luotamme sinuun. Tiikerililjalla on koko muu pentutarha vastuullaan tämän ajan, yksi pentu pois hänen tassuistaan olisi iso helpotus hänelle. Ja sinähän olet parantaja, tehän osaatte huolehtia pennuista, Alppipentu on muutenkin jo tarpeeksi iso, miltei oppilaan ikäinen. Ei hän tule olemaan vaivaksi."
Tähtituli nyökkäsi uudemman kerran, sillä kuningatar vaikutti siltä että hän ei ottaisi toista kieltäytymistä vastaan hyvin. Alppipentu kipitti häntä pystyssä nuoren parantajan luokse.
"No, jos se sitten sopii, että otan hänet mukaan yrttejä keräämään?"
Haukkakiito hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän lähti.
"Tarkoititko sitä todella?" Alppipentu kysyi. Tähtituli nyökkäsi ja opasti pennun sitten ulos leiristä. Hän ei tietänyt mistä ihmeestä oikein juttelisi tuon kanssa, joten he kulkivat Nummiklaanin reviirillä täydessä hiljaisuudessa. Naaraspentua ei kuitenkaan haitannut, hän keskittyi ravaamaan nummella, väistellen taitavasti kaninkoloja ja muita kuoppia mitä epätasainen nummimaa mukanaan toi.
"Sinä olet todella hyvä väistelemään kaninkoloja ja muita kuoppia."
Alppipentu hymyili Tähtitulelle.
"Kiitos, olen emon kanssa viettänyt lähipäivinä paljon aikaa ulkona. Haluan olla mahdollisimman tuttavallinen maaston kanssa, kun minusta viimein tulee oppilas. En halua muiden luulevan etten pärjäisi oppilaana, jos kompastelisin tassuihini ensimmäisenä päivänä."
Nuori parantaja huokaisi ja muisteli hetken omaa nuoruuttaan.
"Kuule, minunkaan ei uskottu pääsevän pentuna pitkälle. Olin todella pieni ruipelo ja heikko. Samoin oppilaana. Opin hitaasti ja olin epävarma."
"Etkä! En usko!" Alppipentu naukaisi. Tähtituli hymyili tuolle.
"Totta se on. Mutta toivon, ettet kerro tästä eteenpäin. Voin taas joskus käyttää sitä esimerkkinä jonkun toisen kanssa. Ja niin sinäkin omaa tilannettasi joskus. Mutta sinä tulet kyllä pääsemään vielä pitkälle, Alppipentu."
Pentu hymyili ujosti ja seisahtui aloilleen. He olivat päässeet pienelle niitylle, jota täplittävistä kukista parantaja saisi kerättyä tarvitsemansa unikonsiemenet. Yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan alkoi kuulua raakuntaa. Punaviirullinen naaras katsahti taivaalle ja hänen vaaleanvihreät silmänsä levisivät kauhusta. Taivaalla lenteli suunnaton varisparvi. Tai ei enää siellä, nimittäin ne olivat syöksyneet täyttä vauhtia, kaikki samaan aikaan, kahta kissaa kohti.
"VARO!"
Tähtituli syöksähti paikoilleen jähmettyneen Alppipennun suojaksi. Hän tunsi nokkien repivän turkkiaan. Nuori parantaja ulvoi, lintujen nokkiminen ja raateli sattui ja kovasti, mutta hän pysyi silti paikallaan. Pennun täytyi pysyä turvassa. Lopulta linnut saivat tarpeekseen ja häipyivät. Punaviirullinen naaras rojahti pois naaraspennun päältä. Hänen turkkinsa vuosi pahasti verta. Harmahtavan mustaa kissaa huippasi, ja hänen kylkiään ja selkäänsä särki. Vaalealaikullinen kissa tuli hänen luokseen.
"Tähtituli! Oletko kunnossa?"
Tähtituli henkäisi.
"En."
"Mennään leiriin."
Tähtituli nousi varovasti pystyyn. Liikkuminen sattui ja hän tunsi veren vuotavan jokaisen kehonsa liikkeen mukana.
"Mennään. Jos pääsen sinne asti."
Kaksi kissaa lähtivät raahautumaan Nummiklaanin leiriä kohti. He eivät onneksi olleet kovin kaukana. Alppipentu pääsi ensimmäisenä leirin suulle, nuori parantaja hoippui tuon perässä sisälle.
"Taivaan tähden! Tähtituli!"
Sadeläikkä ryntäsi heidän luokseen. Tuon perässä tuli muitakin kissoja.
"Varikset..."
Tähtituli sai sanotuksi, ennen kuin menetti tajuntansa. Kaikki pimeni nopeasti, eikä hän edes tuntenut lyyhistyvänsä leirin maaperälle.

30.3.26 klo 12.12

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo oli jo muutaman kerran koittanut kipittää sisälle parantajien pesään kyselemään Paarmahehkun ja Loistepennun vointia, mutta joka kerta jokin näkymätön seinä oli saanut hänet jarruttamaan juuri ennen sisäänkäyntiä ja kääntymään ympäri. Turhautuminen kolmannen yrityksen kohdalla oli noussut niin suureksi, että soturin oli pakko juosta ulos leiristä, tai ravata niin lujaa kuin kapealla vuoristopolulla vain pystyi turvallisesti menemään. Hänen mielessään ei pyörinyt mikään muu kuin mustaturkkinen soturi, heidän edellinen keskustelunsa - tai pikemminkin riitansa - ja nyt tämä kamalan helpottunut olo, kun kolli oli selvinnyt hengissä tehtävästään. Naaras ei ollut edes tajunnut kaipaavansa klaanitoveriaan näin kovasti, ei ennen kuin tuo oli palannut yhtenä kappaleena kotiin, ja kaikki mahdollisuudet heidän väliensä korjaamiselle olivat taas mahdollisia. Hän ei ollut nimittäin uskaltanut suoda edes ajatustakaan tulevaisuuden toivekuville, missä elämä heidän kahden välillään olisi palannut siihen samaan mitä se oli ennen Tähtiklaanin enteitä ja tulvia. Tuhkakajo tiesi ettei olisi kestänyt sitä surua mitä haaveilu olisi tuottanut jos Paarmahehku ei olisikaan palannut kotiin. Mutta hän ei ollut varma kestäisikö myöskään tätä helpotuksen, onnen ja hurmion sekamelskaa, mitä nyt tunsi, kun mustaturkkinen soturi oli taas hänen elämässään. Että tuo nukkuisi yönsä taas samassa pesässä, vaikka he olisivatkin eri puolilla luolakammiota. Että he saattaisivat olla taas samoissa partioissa, vaikka eivät sanoisi sanaakaan toisilleen. Ja kuinka joskus heidän katseensa voisivat sattumalta kohdata leiriaukiolla. Tummanharmaa soturi ravisteli päätään pysähdyttyään vetämään syvään henkeä, hän ei saanut ajatuksistaan tuota mustaturkkista kollia. Kuinka tuon kylmät, tumman meripihkaiset silmät saivat naaraan sydämen hypähtämään kurkkuun asti.
"Paarmahehku...", Tuhkakajo naukaisi. Hänen teki mieli heittäytyä kyljellensä keskelle vuoristopolkua ja jäädä siihen makaamaan niin pitkäksi aikaa, että tunteiden pyörremyrsky hänen sisällään laantuisi ja Paarmahehku poistunut hänen mielestään. Niin ei kutenkaan tulisi tapahtumaan. Soturi katsoi haikeana alas vuoristopolulta, tarkastellen alhaalla avautuvaa metsää, nostaen sitten katseensa taivaalle. Hän kuuli jostakin variksen räksätystä. Naaras sähähti kovaäänisesti ja lintu lensi tiehensä.

29.3.26 klo 19.49

Silotassu - Kuutamoklaani

Cherry13

Silotassun silmä rävähti auki, ja hänen ympärillään oli pimeyttä.

…

Oppilaiden pesän pehmeää pimeyttä. Silotassu huokaisi.

Hän oli taas nähnyt painajaisen. Se ei kuitenkaan ollut tekosyy oppilasaskareista lintsaamiseen. Hän hiipi hiljaa ulos, sillä muut oppilaat nukkuivat vielä – Syreenikukka toivoi aina hänestä vain parasta, eli aikaisin nousua. Tai oli toivonut, kun hän oli toiminut Silotassun mestarina. Oppilaasta tuntui siltä, että Varistähti oli kokonaan sivuuttanut hänet, ja kun Syreenikukka oli mennyt pentutarhaan, hän oli vain unohtanut kumppaninsa oppilaan. Mutta kuka Silotassu oli arvostelemaan päällikön päätöksiä? Mestarittomuuteen saattoi olla syy... Vaikkakin se on epätodellista. Luultavasti se oli koska niin paljon oli tapahtunut... Kaikkialla.



Silotassu oli sukinut turkkinsa priimakuntoon, kun ensimmäiset soturit matelivat pesästään. Kun aamupartiota järjestettiin, Silotassu kipitti suurempien kissojen luokse.

“Voinko osallistua partioon?”

Soturit kohauttelivat olkapäitään ja mutisivat, mutta Silotassu pääsi mukaan. Ei hän tietenkään voisi laiskotella, vaikka hänellä ei ole mestaria.



Aamupartio kului sukkelasti, ja kissat olivat piakkoin leirissä. Silotassu huomasi silmäkulmastaan muita oppilaita ja mestareita, jotka olivat näköjään menossa harjoittelemaan. Hän kipitti heidän luokseen, ja maukui taas pehmeästi;

“Voisinko minäkin tulla mukaanne?”

Hänet taas kutsuttiin mukaan välinpitämättömillä hännänheilautuksilla.



Myöhemmin iltapäivällä Silotassu vei pentutarhan kuningattarille ja pennuille riistaa. Syreenikukka oli siinä, aivan hänen edessään, eikä kukaan silti ajatellut “Hei, eikös tuo Silotassu ollut Syreenikukan oppilas? Kukahan on mestari nyt?”.

Silotassu palasi aukiolle ja näykki pientä myyrää. Tällä menolla hänestä tulisi soturi ilman mestaria.