18.6.24 klo 16.05

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu ei ole pystynyt olemaan ajattelematta ennettä. Miksi juuri hän sai sen? Miksei joku muu, ehkä parantaja tai kokeneempi soturi? Eihän hän pystyisi pelastamaan kaikkia klaaneja. Tämän takia Kettutassu ei taaskaan pystynyt keskittymään mihinkään harjoituksiin, edes helpoimpiin. Kuiskevirta oli nimittäin päättänyt yhdessä muiden mestareiden kanssa, että hieman vanhemmat oppilaat harjoittelisivat nuorempien kanssa sinä päivänä, koska kuulemma kertaus oli hyväksi. Niinpä Kettutassu, Lumitassu ja Karhutassu olivat joutuneet kertaamaan yksinkertaisia taisteluliikkeitä Laventelitassun, Aamutassun ja Sulkatassun kanssa. Mutta Kettutassu ei pystynyt niihinkään, hänen aivot olivat ihan muualla. “Mikä sinua vaivaa, Kettutassu? Etkö osaa edes näitä niin yksinkertaisia liikkeitä?” Karhutassu kysyy hieman pilkkaavalla äänensävyllä.
“Ääh, en tiedä. Minulla on hieman outo olo,” Kettutassu valehtelee. Tai, ei se edes ollut valehtelua, koska hänellä oli niin hämmentynyt olo, ja se teki hänet hieman huonovointiseksi.
“Lähde leiriin sitten!” Karhutassu huudahtaa.
Kuiskevirta puuttuu puheeseen. “Ai miksi Kettutassun pitäisi lähteä leiriin?” hän ihmettelee.
“No minulla on vähän outo olo,” Kettutassu sanoo saman mitä sanoi Karhutassulle.
“Lähde leiriin, jos haluat, jos olo tuntuu kipeältä,” Kuiskevirta sanoo ystävällisen kuuloisena, mutta hänen kasvoiltaan paistaa ärtymys. Hän ei selvästi haluaisi, että Kettutassu lähtisi leiriin.
“Ääh, ei tarvitse,” Kettutassu sanoo, ja yrittää terästäytyä.
Hän jotenkin selviytyy loppuharjoituksista, ja onnistuukin muutamassa liikkeessä. Sen jälkeen päättää keskittyä loppupäivän kaikkeen muuhun paitsi enteeseen, ja järkeilee, että kyllä hän jossain vaiheessa saa vastauksia, ei häntä voisi näin tietämättömäksi jättää.

Illalla Kettutassu on lopen uupunut koska hän oli metsästänyt aurinkohuipun jälkeen iltaan asti. Päästyään pedilleen, hän nukahtaa heti, eikä jaksa jutella kuluneesta päivästä ystäviensä kanssa, mitä hän yleensä tekee.

Unessa hän on nummella, joka näyttää Pöllötasangolta. Hän tajuaa, että se on sama paikka, jossa hän sai enteen viime kerralla. *Saanko minä nyt lisää informaatiota, vai onko tämä vain muuten todentuntuinen uni?* Kettutassu ajattelee. Hän ryhtyy tutkimaan paikkaa, ja kiertelee ympäriinsä. Hän ei ehdi kauan tätä tehdä, koska yhtäkkiä valkoharmaa kissa ilmestyy hänen eteensä. Kettutassu säikähtää, mutta sitten tajuaa, että se on Valkotäplä. Hän innostuu. Saisiko hän vihdoin lisää informaatiota?
“Kettutassu, klaanisi ei ole enää kauan turvassa. Tapaa kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, olette klaanien ainoa toivo,” Valkotäplä kertoo.
Kettutassu nyökkää. Nyt hän sai vihdoin enemmän tietoa. Mutta hetkinen, Valkotäplä sanoi että ennustuskissat ovat klaanien ainoa toivo. Hän hätääntyy, ja on avaamassa suutaan kysyäkseen asiasta, miksi se on niin. Valkotäplä kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin.
“Ei, ei taas!” huutaa Kettutassu. Siinä samassa nummetkin haihtuvat.

Kettutassu herää hämmästyneenä. Joku tökkii häntä. Se on Ratamotassu.
“Hei, huusit unissasi. Näitkö pahaa unta?” Ratamotassu kysyy.
“No en, tavallaan.” Kettutassu pitää tauon. “En voi oikein puhua siitä, on hankala selittää.”
“Okei,” Ratamotassu toteaa. “Ei sinun tarvitse.”

//Tällainen tällä kertaa. Ei ehkä mun top tier kirjotuksia, mut ei se mitään.

18.6.24 klo 13.43

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

Varistähti astui päättäväisesti ulos pesästään ja hypähti kaatuneelle puunrungolle, mistä oli tottunut klaanikokouksia pitämään Kuutamoklaanin väliaikaisessa leirissä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä leiriaukiolle klaanikokoukseen, HETI PAIKALLA!"
Sinitassu odotti kauhistuneena, näki kuinka kissoja virtasi aukiolle ja painautui pesätoverinsa Laikkutassun turkkiin, nähden että tuo vilkuili välillä Varistähden suuntaan.
"Tuokaa Tihkutäplä eteeni!" Varistähti huusi.
Koko Kuutamoklaani oli kerääntynyt väliaikaisen leirin aukiolle päällikön käskystä, kuuntelemaan tuomiota minkä Tihkutäplä saisi. Oppilaat käänsivät samanaikaisesti katseensa leirin reunalle, mistä Oksakatse ja Piikkiraita töytäisivät vankina olleen soturin aukiolle Varistähden ja Nummipyörteen eteen, ja palasivat sitten itse omille paikoilleen yleisön joukkoon. Hiljaisuus laskeutuu leiriin...
"Hyvät Kuutamoklaanin kissat! Olemme kokoontuneet tuomitsemaan tämän kissan petoksista mitä hän on suorittanut Kuutamoklaania kohtaan", savunharmaa kolli sähisi.
Sinitassu katsoi Väristähteä ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun päällikkö alkoi luettelemaan rikkeitä, mihin Tihkutäplä oli syyllistynyt;
"Toit erakon leiriimme ja hänen kanssaan lietsoitte vääristettyä propagandaa jonkinlaisesta Tähtiklaanin enteestä tulviin liittyen ja siitä että Kuutamoklaani tulisi tuhoutumaan jos emme antautuisi muiden klaanien armoille. Onko tiedän mielestänne Kuutamoklaani tuhoutunut?" päällikkö kysyi alamaisiltaan ja katsoi vangittua soturia jäisellä katseella. Muiden kuutamoklaanilaisten joukusta huudettiin vastaväitteitä, mutta Laikkutassu ja Sinitassu pysyivät hiljaisina. He molemmat uskoivat Tihkutäplän sanaa, Laikkutassu oli tuon oppilas ja luotti tuohon koko hengellään. Sinitassu oli puolestaan omansa velkaa Tihkutäplälle, eikä nähnyt mitään syytä sille miksi soturi valehtelisi niin vakavasta asiasta.
"Sitten kun sinua pyydettiin poistamaan erakko reviiriltämme, rikoit soturilakia kun et totellut päällikkösi sanaa ja kävit oman klaanitoverisi kimppuun! Klaanitoverin, joka oli silloin tiineenä, kantaen oman päällikkösi jälkikasvua!" Varistähti sihahti.
Sinitassu näki ensimmäisen kerran, että Tihkutäplä reagoisi millään tavalla päällikön syytöksiin. Kun johtaja mainitsi vielä syntymättömän Hilleripennun olleen tilanteessa vaarassa, luimi soturi korviaan ja painoi katseensa tassuihinsa. Oppilaan omatkin korvat luimistuivat, mutta eri syystä. Varistähti oli itse lähettänyt Syreenikukan Tihkutäplän ja Kostokynnen perään ajojahtiin. Hilleripennun asetti vaaraan hänen oma isänsä eikä Tihkutäplä, joka tuskin edes tiesi Syreenikukan olleen vielä silloin tiineenä.
"Tämän jälkeen hylkäsit klaanisi ja asetuit vihollisemme riveihin. Ties mitä kaikkea olet Kuutamoklaanin statuksesta ja oletetuista heikkouksista Vuoristoklaanille jakanut!" päällikkö sähisi.
Kuutamoklaanilaisten joukosta syljettiin herjauksia Tihkutäplää kohti, mutta soturi ei reagoinut niihin millään tavalla. Sinitassu upotti kyntensä hermostuksissaan metsän pehmeään maapohjaan. Hän ei voinut ymmärtää miksei kukaan muu nähnyt, että soturi ei ollut vihollinen tässä tapauksessa?
"Ja sitten sinä kehtaat palata takaisin, yrittäen suostutella meitä yhdistämään voimamme muiden klaanien kanssa kuin mikäkin korkea-arvoisempi katti!" Varistähti sihisi ja heilautti häntäänsä tuohtuneena.
Laikkutassu painautui tiiviimmin kiinni pesätoverinsa turkkiin ja Sinitassu pysty tuntemaan tuon nopeutuneen sykkeen kyljessään.
"Tishkutäplä, sinulla oli mahdollisuutesi toimia oikein, mutta sinä epäonnistuit. Sinä olet pettänyt klaanisi ja näin ollen sinut tulisi mielestäni mestauttaa koko klaanin edessä!"
Sinitassu kuuli kohahduksen väkijoukosta, tajuten itsekin henkäisevänsä ääneen. Ei Varistähti voinut olla niin julma!
Päällikkö katsoi alas Tihkutäplään ja jatkoi: "Nummipyörre ja parantajamme ovat kuitenkin puhuneet puolestasi ja tulimme siihen yhteiseen tulokseen, että sinut on karkoitettu Kuutamoklaanista! Tästä lähtien, jos sinut nähdään Kuutamoklaanin reviirillä, olet vapaata riistaa ja kuka tahansa saa sinut tappaa! Takaisin et tule pääsemään, ellet..."
Varistähti piti tauon ja kaikki pidättivät hengitystään...
"Ellet saa tulvia loppumaan niin, että Kuutamoklaani pääsee palaamaan turvallisesti takaisin alkuperäiseen leiriinsä ja voi vapaasti kulkea reviirin pohjoispuolella. Siitähän sinä olet koko ajan paasannut, että olisi keino päästä tulvista eroon? Ole hyvä ja toteuta se. Mutta siihen asti olet karkoitettu täältä iäksi! Saat aikaa lähteä auringonhuipun hetkeen saakka."

//Tihku? Pahoittelut jos liikaa lähdin sooloilemaan tämän karkoituksen kanssa ^^'

5.6.24 klo 11.14

Tähtitassu /-tuli ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Tähtitassu, tule. On aikasi astua lähemmäs ja vastaanottaa parantajanimesi", Yötuulen ääni kaikui Tulikammion tunneleissa ja luolassa, missä klaanien parantajat istuvat Kuukiven ympärillä. Luolassa oli viileää ja aavemaisen hiljaista, vain Yötuulen äsken lausumat sanat kuuluivat yhä kaikuvan kauemmas tunneleiden mukana.
Tähtitassu oli ollut lähes varma siitä etteivät he olisi mitenkään voineet pystyä tänä puolikuuna kapuamaan klaanien pyhälle paikalle vuoriston tulvien takia, mutta Tähtiklaani oli selkeästi siunannut heidän matkansa ja taannut sen turvallisuuden. Ja onneksi niin oli käynyt, sillä Nummiklaanin parantaja oli päättänyt, että hänen oppilaansa olisi valmis vastaanottamaan parantajanimensä ja toimimaan tulevaisuudessa vertaisenaan parantajana eikä vain oppilaana. Punaviirullinen naaras oli odottanutkin tätä hetkeä, mutta nyt luolassa seistessään Kuukiven aavemaisessa, mutta taianomaisessa valossa, alkoi jännitys hiipimään hänen mieleensä.
"Minä Yötuuli, Nummiklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monta kuuta. Tähtitassu, lupaatko noudattaa parantajien tapoja, pysymällä erossa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?" Yötuuli naukaisi ja Tähtitassu näki luolan pimeydessä kuinka tuon ja muiden paikallaolevien kissojen silmät hehkuivat, kaikkien katseiden ollessa kohdistettuna häneen. Tämä oli ensimmäien kerta kun hän kuuli parantajaseremonian riitin ja hän pisti jokaisen mestarinsa lausuman sanan tiukasti mieleensä, tuntien niiden tärkeyden ja merkityksen painon. Punaviirullinen naaras ei olisi enää sama kissa tämän seremonian jälkeen, tämän yön jälkeen hän olisi elämänsä loppuun asti sidottuna Nummiklaaniin ja Tähtiklaaniin. Mutta sitä varten hän olikin opiskellut ja valmistautunut monen vuodenajan aikana.
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Tähtitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tähtitulena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja itsetuntevuuttasi, ja hyväksymme sinut Nummiklaanin täydeksi parantajaksi."
"Tähtituli! Tähtituli! Tähtituli!"

~ Muutaman päivän päästä ~

"Tähtituli, heidän kohtalonsa on Tähtiklaanin tassuissa. On velvollisuutemme parantajina mennä Neljän virran tammelle Liekkitähden, muiden päälliköiden, ja valittujen kanssa. Paikalla täytyy olla hengellisiä kissoja, jotka ovat aikaisemminkin olleet yhteydessä Tähtiklaaniin ja ymmärtävät sen lähettämiä merkkejä, mitä normaali soturi ei edes merkiksi tajuaisi. Ja sinun seremoniayönäsi minä sain selvän merkin siitä, että sinun pitäisi mennä tammelle minun sijastani. Sinun on mentävä, monille voi käydä huonosti jos et ole paikalla arvioimassa Tähtiklaanin tahtoa", Yötuuli sähisi ja huiskautti hännällään merkin siitä, että tämä keskustelu oltiin käyty loppuun.
Tähtituli katsoi entistä mestariaan korvat luimussa ja hymähti pahastuneena. Hän ei todellakaan uskonut, että olisi hyvä idea päästää vasta nimitetty parantaja niinkin tärkeään tapahtumaan etsimään Tähtiklaanin merkkejä, kun klaanilla olisi paljon kokeneempikin parantaja.
"Sinä et voi olla tosissasi, arvostan luottamustasi minuun ja kykyihini, mutta Yötuuli... Ihan oikeasti, tämä ei ole järkevin vaihtoehto", Tähtituli naukui epäuskoisena. Punaviirullinen parantaja katsoi vanhempaa parantajaa, kuin vielä toivoen että tuo muuttaisikin mielensä ja lähtisi itse matkaan, pyytäen entistä oppilastaan jäämään leiriin pitämään parantajien pesää pystyssä.
"Tämä asia on loppuun käsitelty. Mene nyt etsimään Liekkitähti ennen kuin hän lähtee ilman sinua!" Yötuuli sihisi, eikä edes enää nostanut katsettaan yrttikasasta, mitä oli kumartunut lajittelemaan.
Tähtituli nielaisi ja kääntyi tallustaakseen ulos heidän pesästään. Ei hän nyt täysin vastaan tätä ideaa ollut, hän vain uskoi että Nummiklaanilla ja koko kanjonilla olisi paremmat mahdollisuudet enteen selvittämiseksi jos tammelle lähtisi Yötuuli eikä hän.
Liekkitähti istui Nummiklaanin leirin suuaukkopolun alapäässä ja tuon korvat valpastuivat, kun hän huomasi nuoremman parantajan lähestyvän häntä vanhemman sijaan. Kolli nousi tassuilleen ja asteli naarasta vastaan, nyökäten tuolle tervehdyksen.
Tähtituli selitti päällikölleen, että he olivat sopineet Yötuulen kanssa tuon jäämisestä leiriin ja Tähtitulen menemisestä Neljän virran tammelle sen sijaan. Parantaja myös mainitsi johtajalleen olleensa itse tätä ideaa vastaan, mutta kunnioitti entisen mestarinsa arviointikykyä sen verran ettei pistänyt hanttiin, kamalasti ainakaan.
"Olen varma, että sinä olet täysin pätevä kommunikoimaan Tähtiklaanin kanssa siinä missä Yötuulikin on", Liekkitähti kannusti ja hymyili rohkaisevasti naaraalle.
Punaviirullinen kissa nyökkäsi, ei hän tietenkään täysin kyvytön ollut. Jos olisi, ei Yötuuli olisi varmasti vielä suostunut nimittämään oppilastaan täysivaltaiseksi parantajaksi. Hän kuitenkin uskoi, että kyseiselle tehtävälle pätevämpi kissa olisi olut vanhempi parantaja, vaikka Tähtiklaani väittäisikin toisin.
Kaksi kissaa lähtivät auringon laskettua ulos leiristä ja nappasivat matkalla mukaan Puroklaanin päällikön Ututähden ja parantaja Yöturkin. Kun he saapuivat Neljän virran tammelle, oli paikalla jo kolme kissaa. Vuoristoklaanin päällikkö Aaltotähti, parantaja Taivaslilja ja erakko Kostokynsi, joka oli kuulemma yksi valituista.
Kohdatessaan erakon vihreän katseen, pystyi Tähtituli näkemään tuon silmissä välkähtävän yllätyksen, samalla kun hän itse tunsi epämiellyttävän tunteen omassa rinnassaan. Miksi tuo parantajalle täysin tuntematon kissa oikein aiheutti tällaisia tuntemuksia? He eivät olleet ikinä aikaisemmin edes keskustelleet, eikä hän muistanut koko oppilasaikanaan nähneensä kyseistä kollia. Joten miksi ihmeessä tuo vaikutti jotenkin etäisesti tutulta?
Tähtituli maukaisi tervehdyksen kissoille ja jäi hieman sivummalle kiertämään paikallaolevia hahmoja. Hän ei itsekään ollut aivan perillä näiden kissojen kohtalosta tai Tähtiklaanin tahdosta, joten parantaja odotti valppaana jonkinlaista merkkiä esi-isien sanansaattajasta tai jonkinlaisesta eleestä, mikä avaisi syytä sille miksi tammelle oltiin tänä yönä keräännytty. Punaviirullinen naaras kiersi kissojen luona samaan tapaan kuten Yöturkki ja Taivasliljakin ja yritti kahden vanhemman parantajan mukaan tutkia yötaivasta, kuunnella tuulen suhinaa ja tutkia tulvivien jokien väreilevää pintaa.
Päälliköt ja Kostokynsi juttelivat hiljaiseen ääneen keskenään, eikä Tähtituli pystynyt kuulemaan heidän sanojaan. Mutta jokaisella kerralla kun hän vilkaisi kissojen suuntaan, oli Kostokynnen katse kohdistettuna häneen. Vaikka erakko oli nopea kääntämään katseensa takaisin päälliköihin, alkoih naarasparantajan takaraivossa kutisemaan epämiellyttävästi. Miksi ihmeessä kolli oikein tuijotti häntä koko ajan? Oliko tuolla asiaa, tai jokin muu ongelma? Hän olisi halunnut astella mustavalkoista kissaa vasten ja suoraan tentata tuolta vastauksia, mutta ei kehdannut tehdä sitä muiden kissojen seurassa. Punaviirullisen kissan pinna ei kyllä pitkään tuota ihmeellistä mulkoilua kestäisi, joten jos Kostokynsi ei sitä pian lopettaisi, Tähtituli ei välttämättä osaisi hillitä itseään enää kauemmin.

//Valituilla jatkoa?

30.5.24 klo 13.51

Haukka - Erakko

Maria:)

Likaisenvalkoinen, tummajuovainen kolli kuunteli korvat höröllä mahdollisia oksan risahduksia ja lehtien rapinan ääniä. Hän haisteli ilmaa ja väljähtänyt ketun, sekä tuore metsämyyrän tuoksu lehahti hänen kuonolleen. Saalis oli lähellä.

Kolli pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hitaasti hiipimään eteenpäin, varoen astumasta oksien ja lehtien päälle. Hiljaa ja sulavasti, kuten hän oli saanut kantapään kautta oppia; oli ollut päiviä, kun hän oli mennyt nälissään nukkumaan, koska saalis oli päässyt karkuun. Nyt hän kuitenkin tiesi jo, miten väijyä huomaamattomasti ja päätti, ettei myyrä saisi päästä karkuun.

Pikkuinen otus mutusti siementä tietämättä lähestyvästä vaarasta. Hänen piti häntänsä tiukasti paikoillaan, vaikka olisikin tehnyt mieli vispata sitä innoissaan. Myyrä olisi paras saalis päiviin! Enää yksi askel ja sitten loikka...

Läts. Metsämyyrä pudotti siemenensä ja ryntäsi piiloon koloonsa. Haukka murahti ja yritti kaapaista elukkaa kynsiinsä, mutta se oli liian nopea.

“Hiirenpapanat!” Haukka sähähti ääneen ja peruutti pois vesilätäköstä, johon oli huomaamattaan astunut.

Vesi oli noussut taas korkeammalle. Kolli oli joutunut siirtämään pesäänsä jo kerran kauemmas tulvivan joen äyräältä ison kiven juureen kauemmas rannasta. Hänen reviirinsä, jokeen työntyvä niemeke, oli huolestuttavaa vauhtia jäämässä veden alle.

*Kokeilisinko onneani ja yrittäisin kalastaa?*, Haukka mietti, mutta hylkäsi ajatuksen. Tlviva joki virtasi niin hurjaa vauhtia, että kaloja oli turha yrittää saada kiinni.

Haukka lähti takaisin pesälleen päin. Hyppiessään kohti kiveä, hän tunsi tassujensa kastuvan. Eihän vesi voinut tätä vauhtia nousta!

Kolli kurkisti pesäänsä kivenkoloon ja huomasi ärsytyksekseen, että sammalet olivat läpimärkiä. Kuinkakohan kauas hän joutuisikaan menemään, että löytäisi kuivia? Eivätkä nekään kauaa pysyisi kuivana tässä kelissä!

Haukka palasi takaisin ylemmäs, nyhti mukaansa kuivaa sammalta ja palasi kivelle. Hän päätti kavuta sen päälle nukkumaan, jotta pysyisi yön kuivana. Sammaltukko hampaissaan, hän ponnisti ylös ja pysyi pitkän häntänsä ansiosta tasapainossa. Kolli levitteli sammaleet mahdollisimman mukavasti kovalle, laakealle kivelle ja kävi niiden päälle makaamaan.

Haukan maha murahti ikävästi. Hän katsoi taivaalle ja näki, että aurinko teki tietä lähes täydelle kuulle. Lähtisikö kolli vielä yölliselle saalistusreissulle vai nukkuisiko hän nälkäisenä?

Kolli päätti sittenkin yrittää kalastamista, kun maariistaa ei löytynyt.

*Enhän minä nyt jokeen tipu! Ja osaanhan minä uida, vaikka tippuisinkin!*, Haukka ajatteli, mutta ei ollut aivan rehellinen itselleen. Hän osasi kyllä uida, koska oli sitkeästi harjoitellut pikkuisessa purossa lähistöllä, mutta vuolaana virtaava joki oli aivan eri asia.

Kolli etsi sopivan paikan joen rannasta, istahti ja jähmettyi käpälä valmiina ojossa paikoilleen nappaamaan kalan.

Haukka sai istua jonkin aikaa, ennen kuin pahaa aavistamaton ahven ui hänen altaan. Salamannopealla liikkeellä hän kuopaisi sen vedestä maahan ja kumartui puremaan sen kuoliaaksi. Innostuneena kääntyneestä saalistusonnestaan Haukka jätti kalan odottamaan viereensä ja kääntyi takaisin veden puoleen napatakseen toisen.

Kohta toinenkin kala nappasi. Innostuneena kääntyneestä saalistusonnestaan Haukka jätti kalat odottamaan viereensä ja kääntyi takaisin veden puoleen napatakseen kolmannen. Tänään hän söisi juhla-aterian!

Siinä paikoillaan odotellessa Haukka kuuli yhtäkkiä rasahduksen takaansa metsästä. Ääni oli niin iso, ettei se voinut kuulua riistaeläimelle. Kolli käännähti korvat höröllään ja valppaana. Mikä siellä liikkui? Hän haisteli ilmaa, mutta vain mehukkaiden kalojen tuoksu leijaili hänen nenäänsä.

*Ehkä oksa vain katkesi*, Haukka uskotteli itselleen, mutta hylkäsi kuitenkin saalistuspaikkansa ja lähti takaisin kivelle kahden kalansa kanssa.

Hän kiipesi kiven päälle, istahti ja alkoi mussuttaa ateriaansa. Ahvenet olivat herkullisia, tuoreita ja täyttivät tyhjän vatsan nopeasti. Aurinko oli juuri kadonnut vuorten taa, kun Haukka lopetti ateriansa ja heitti jäljelle jääneet luut alas maahan. Mielessään vain pitkät unet, hän sulki silmänsä ja alkoi jo hiipiä unten maille, kun maasta kuuluva ulvahdus herätti hänet.

Haukka hyppäsi jaloilleen nopeasti ja vilkuili villisti ympärilleen. Mikä siellä oli? Vilahdus oranssia turkkia ja pitkää kuonoa kertoi kaiken. Otus oli kettu!

25.5.24 klo 8.09

Hilleripentu - Kuutamoklaani

Maria:)

Emon ote niskakarvoistani oli tiukka. Yritin rimpuilla vapaaksi, mutta turhaan. Vasta sisällä pentutarhassa Syreenikukka vapautti otteensa ja pudotti minut takaisin sammalpedille.
“Et olisi saanut tuolla tavalla lähteä! Nyt minä käyn hakemassa Varistähden ja kerron mitä on tapahtunut! Pysy täällä!” emo huusi ja katosi.
“Halusin vain ulkoilla!” murisen hänen peräänsä.
Käännyin ympäri ja näin Sorapennun, joka katsoi minut silmät selällään. En ehtinyt kuitenkaan sanoa mitään, kun emo loikki takaisin pesälle, tällä kertaa Varistähti mukanaan.

Olisipa emo edes huutanut. Mutta hän oli liian vihainen puhuakseen mitään, katsoi vain minua tuo kummallinen, raivokas ilme kasvoillaan.
“Minä...” aloitin, mutta hän murahti minut hiljaiseksi.
“Kapinen petturi, kuinka se viitsii näyttää kuononsa täällä!” Syreenikukka hiiskui.
Katsoin emoa kummastuneena. Kuka oli petturi? Tihkutäpläkö? Hänestäkö emo puhui? Mutta mitä Tihkutäplä oli sitten tehnyt?
Viimeisimmän kysymyksen kysyin ääneen.
“Vai mitä on tehnyt! Se kirpputurkki hyökkäsi minun kimppuuni. Erakon takia! Tappajaerakon takia! Kostokynsi tappoi Sammalpuron! Olisin kynsinyt siltä silmät päästä, ellei Tihkutäplä olisi tullut väliin. Se variksenruoka...”
Emo kuulosti hullulta. Isäkin vain nyökytteli päätään hitaasti.
Vetäydyin kauemmaksi ja jätin emon mutisemaan itsekseen. Varistähti näytti myös hyvin vihaiselta ja maukui hiljaa:
“Sinun on parempi pysyä jatkossa hyvin, hyvin kaukana siitä naaraasta. Etkä enää poistu pentutarhasta ilman emosi lupaa, tai viivästytän nimitystäsi oppilaaksi. En siedä sitä, että oma pentuni käyttäytyy idioottimaisesti nolaten minut ja häntä joudutaan raahaamaan niskavilloista takaisin pesään, koska pentuni halusi käydä tervehtimässä petturia.”
Miksi he molemmat ovat noin kammottavia! Minähän olin vain utelias ja halusin seurata, miksi ja mihin sitä Tihkutäplää vietiin! En minä voinut tietää, että hänen kolliystävänsä, Kostokynsi, oli tappaja!
“Mutta nyt, minun täytyy mennä. Täytyy päättää, mitä sen Tihkutäplän kanssa tehdään,” isä jatkoi vilkaisten minua vielä kerran silmät viiruina ja hyppeli sitten pois pesästä.
Emo laskeutui sammalpedille viereeni ja murahti:
“No niin, olet kuullut isääsi. Jos olisit odottanut, että herään, olisin vienyt sinut aukiolle myöhemmin. Nuku nyt.”
En uskaltanut muuta kuin totella. Kaikki pentutarhan pennut ja kuningatar tuijottivat meitä uteliaina.

Torkuin loppupäivän. Sorapentu, Mehiläispentu ja Kirkaspentu pyysivät minua seuraavana aamuna pelaamaan sammalpalloa kanssaan ja vaikka normaalisti olisinkin mennyt enempiä miettimättä, käänsin nyt vain kylkeäni. Pelko ja hämmennys oli vaihtunut vihaksi, enkä ymmärtänyt emon ja isän tolkutonta huutamista. Mitä minä olin muka oikeasti tehnyt?
Olin juuri harkitsemassa sammalpallopeliin liittymistä, kun ulkoa kiiri isän ääni:
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne kaatuneelle puunrungolle klaanikokoukseen!”
Emo nousi ylös ja käski pysyä pesässä. Linnunsiipikin nousi ja jätti omat pentunsa mennäkseen Syreenikukan kanssa aukiolle.
Höristin korviani. Nytkö päätettiin Tihkutäplän kohtalosta?

//Pahoittelut mun epäaktiivisuudesta! Koko kevät ollut pelkkiä kokeita, niin ei oo tänne jäänyt kamalasti aikaa. Tässä kuitenkin jatkoa Sorapennun viimeisimpään tarinaan. Sora tai Tihku, jatkoa?:)

16.5.24 klo 7.49

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu lähti nummilta uupuneena nukkumaan, sillä hän oli jälleen viettänyt illan Ratamotassun seurassa nummella leikkien. He olivat muun muassa leikkitapelleet, tosin Ratamotassu oli voittanut aina. Näiden tappeluiden seurauksena Kettutassu oli törmätä Joutsentassuun oppilaiden pesän suulla, kun tämä oli oli niin väsynyt, ettei huomannut ollenkaan.
“Hei, varo vähän!” Joutsentassu melkein kiljaisi.
“Ai, joo, anteeksi,” mutisi Kettutassu vastaukseksi. Hän oli väsyneen lisäksi ajatuksissaan, sillä mietti… no, yllätys yllätys, Ratamotassua.
Joutsentassu katsoi Kettutassua merkitsevästi. “Oliko hauskaa Ratamotassun kanssa?”
“Mitä-häh, en minä-- ollut hänen…” Kettutassu sanoi hämmentyneenä, vaikka tiesi vallan hyvin, että oli ollut Ratamotassun kanssa.
“Joo, älä yritä, tiedän hyvin että pidät Ratamotassusta,” nauroi Joutsentassu.
Kettutassu yllättyi hieman, sillä hän ei ollut kuullut Joutsentassua nauramassa usein, ja sitten änkytti: “Äh, no j-joo… olin minä h-hänen kanssaan..” Sen jälkeen tuo nolostunut oppilas ajatteli: *E-enhän minä pidä Ratamotassusta…sillä tavalla. Hän on tosi kiva, upea, kaunis, hyvä taistelemaan, mutta en minä….* Kettutassun ajatukset keskeytyivät uudelleen kun Joutsentassu huudahti: “Ajattelet häntä taas!”
“A-ai miten niin?” kysyi Kettutassu nolona.
“Sinulla on aina samanlainen katse kun ajattelet, katsot, tai puhut Ratamotassusta tai Ratamotassulle,” Joutsentassu sanoi myhäillen iloisesti.
Kettutassu yritti vaihtaa puheenaihetta. “Mennään nukkumaan, on jo myöhä,” hän sanoi.
“Joo, mennään,” Joutsentassu vastasi, mutta virnisteli edelleen.
He käpertyivät omille pedeilleen ja Kettutassu nukahti melkein heti.

Unessa Kettutassu löysi itsensä nummilta, jotka näyttivät ihan Nummiklaanin reviiriltä. Hän tajusi että tämähän oli Pöllötasanko. Hänen olonsa tuntui kevyeltä. *Onko tämä uni? Miksi tämä tuntuu näin oikealta? Ihan kuin olisin hereillä?* hän mietti.
Pian hän näki hahmon joka lähestyi ja lähestyi. Se oli kissa, joka näytti hyvin tutulta. Se oli Valkotäplä. Tämän tajutessaan Kettutassu hypähti ilosta ja huudahti: “Valkotäplä!” Mutta sitten myös ymmärsi, että oli… Tähtiklaanissa? Hän lähti juoksemaan kohti Valkötäplää, ja monet kysymykset pyörivät hänen päässään. *Miksi minä olen Tähtiklaanissa? Olenko kuollut? Miksi Valkotäplä ilmestyi minulle? Onko Valkotäplä nyt onnellinen Tähtiklaanissa?*
Kettutassu pysähtyi kun hän pääsi Valkotäplän eteen. Hän oli juuri kysymässä kysymyksiään kun Valkotäplä keskeytti hänet. “Tiedän, sinulla on varmasti paljon kysymyksiä, mutta minulla on sinulle tärkeää asiaa,” hän kertoo ja varmistaa että Kettutassu varmasti kuuntelee. “Vesi uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissasta neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan, ja kolmesta, jotka tukahduttavat klaaneissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen,” Valkotäplä sanoo.
Kettutassu hämmentyy. Oliko tämä enneuni? Saiko hän enteen? “Voitko selittää? En tajunnut! Miksi sinä minulle enteen annoit. Miksi ei jollekin muul-” Kettutassun kysymystulva keskeytyy, kun Valkotäplä sanoo rauhallisella äänellä: “Ymmärrät kyllä myöhemmin.” Sitten tämä katoaa.
“Ei, eiii!” Kettutassu huutaa. Hän olisi halunnut jäädä juttelemaan entisen mestarinsa kanssa. “Tule takaisin, minä en ymmärrä!”
Mutta siinä samassa Kettutassu herää.

Herättyään, hän ei heti tajua, missä on, sillä uni oli tuntunut niin todelta. Kettutassu yrittää tasata hengityksensä. *Huhhuh. Mikä tuo uni oli? Se oli enne. Minulle? Miksi minä saisin enteen?* hän miettii, mutta päättää että ajattelisi sitä enemmän aamulla. Hän ei kuitenkaan saa unta, ja kun hän vihdoin nukahtaa taas, tuntuu siltä että hän nukkuisi vain silmänräpäyksen, kun Lumitassu herättää hänet aamupartioon.

//Tadaa, tällänen eka ennustustarina tuli :)

7.5.24 klo 14.43

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

”Salamavirta, Mustatassu ja Marjaleuka, te menette metsästämään tuonne päin”, Myrskytuuli määräsi ja nyökkäsi suuntaan, jossa kellertävään heinään tallottu polku johti kohti tasaista nummimaisemaa kohti, syvemmälle Nummiklaanin reviirille.
”Jänisloikka ja Katajatassu voivat tulla mukaanne myös”, varapäällikkö lisäsi ja loi nopean vilkaisun kaksikkoon.
Katajatassu ravisteli nopeasti turkkiaan ja lähti seuraamaan mestariaan kohti muita aamupäivän metsästyspartion jäseniä, joista Marjaleuka näytti olettaneen itselleen johtajan aseman lähtiessään jolkottamaan reippaasti kohti varapäällikön osoittamaan suuntaan.
Nummiklaanin reviirillä asustelusta oli tulossa pikkuhiljaa arkea, mutta Katajatassu tunsi silti näkymättömän käpälän raapaisevan vatsanpohjaansa antaessaan katseensa kiiriä pitkin loputtoman autiolta näyttäviä nummimaisemia, jotka ympäröivät vuoristoklaanilaisia nyt joka puolelta. Kylmä tuuli pörrötti naaraan tuuheaa, mustaa turkkia, ja sai hänet värisemään. Kyllähän hän oli tottunut tulevan lehtikadon viimaan vuoristossa, mutta täällä kosteuden pehmentämän nummimaan ja kasteisen aluskasvillisuuden joukossa se tuntui kykenevän puremaan kiinni hänen luihinsa entistä lujemmin. Hän kaipasi käpäliinsä soran ja kiven kovuutta, johon hänen polkuanturansa olivat tottuneet, eikä upottavaa sammalkerrosta ja karheita kanervikoita jalkojensa alle. Nyt partio seurasi hänen onnekseen moneen kertaan tallattua polkua, joka kovuudessaan muistutti edes vähän heidän omasta reviiristään.
Sivusilmällään Katajatassu näki, kuinka Mustatassun vaalea turkki katosi kanervikkoon ja ilmestyi jälleen, kun kollioppilas hypähti esiin ja veti itsensä, laakean, tihkusateen tummilla pilkuilla täplittämän kiven päälle.
”Varo, tuo voi olla liukas”, Katajatassu huudahti pitkäturkkiselle kollille, joka suuntasi katseensa taivaanrantaan.
”Katajatassu on oikeassa”, Marjaleuka murahti, ”tule alas sieltä.”
Mustatassu heitti anovan katseen mestarilleen mutta liukui lopulta alas niin, että hänen kyntensä raatelivat vaaleat viirut kiven sivuun. Oppilas loikki takaisin muun partion joukkoon ja jäi kulkemaan Katajatassun rinnalle.
”Kiitos varoituksesta”, naamiokuvioinen kolli naukui pyöräytellen silmiään.
”Tiedän kyllä, että märkä kivi on liukasta. Minäkin olen vuoristoklaanilainen, jos satut muistamaan?”
Katajatassu pudisti päätään oppilastoverinsa sarkasmille.
”Partiossa ei pitäisi säntäillä minne sattuu. Mitä jos vaikka Nummiklaanin partio olisi sattunut paikalle?” hän naukui hiljaa. Mustatassu siristeli sinisiä silmiään.
”Meillähän on lupa olla täällä.”
”Silti! Ei sitä koskaan tiedä”, Katajatassu naukui vilkaisten samalla taakseen. Harmaa taivas enteili öisen sateen paluuta. Mustatassu kohautti hartioitaan hämmentyneen oloisena.
”Miksi olet niin kireä?”
Katajatassu katsahti klaanitoveriinsa epäluuloisena. Miten niin kireä?
”Pystytkö itse olemaan rento vihollisklaanin reviirillä?” naaras kysyi ja luimisti korviaan.
”Ei meillä minusta ole mitään hätää”, Mustatassu naukui ja ravisti turkkiaan. Samassa Jänisloikka, joka kulki Salamavirran ja Marjaleuan kanssa muutaman ketunmitan päässä heidän edellään kutsui heitä lähemmäs tiukasti.
Oppilaat ravasivat reippain askelin soturien luokse. Heidän kulkemansa polku kääntyi kevyeen ylämäkeen, ja rinteen huipulla Katajatassu näki, kuinka muutaman kissan tummat hahmot piirtyivät vasten harmaata taivasta.
”Nummiklaanilaisia”, Jänisloikka selitti ja hipaisi hännällään oppilaansa lapaa.
”Ehkä parempi, että käännytään”, Marjaleuka mutisi. Salamavirran tummanharmaa häntä oli aivan pörröllä, vaikka naaras näytti yrittävän siloitella niskakarvojaan.
Vuoristoklaanin partio lähti kulkemaan taas kohti kulkusuuntaansa, mutta nummiklaanilaiset kulkivat yhä rinteen harjalla ja lähestyivät heitä. Katajatassun korvia kuumotti ja hän rukoili, etteivät muukalaiset tulisi uhittelemaan heille. Hämmästyksekseen hän huomasi Jänisloikan kääntävän päätään ja nyökkäävän nummiklaanilaisten edellä kulkevalle vaaleanharmaalle, tummaraitaiselle kollille, joka roikotti suussaan rusehtavaa jänistä. Katajatassu antoi katseensa kulkea toisen klaanin partiolaisten yli ja tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn kohdatessaan jäisen tuijotuksen heidän silmissään.
”Katajatassu?” Jänisloikan ääni sai hänet irrottamaan katseensa ja siirtämään sen taas alamäkeen.
”En pidä siitä, että emme saa itse päättää missä metsästämme”, Katajatassu puuskahti. Samalla kun korkea nummiruoho hiveli hänen vatsaansa, hän oli tuntevinaan edelleen kylmän katseen selässään.
”Muista, että tämä on vain väliaikaista”, Jänisloikka naukui ja nakkeli niskojaan pienesti mietteliäs katse suunnattuna taivaalle.
”Tarvitsee meidänkin kuitenkin syödä. Löytyykö täältä edes mitään?” Katajatassu heitti takaisin varovaisesti ja katseli ympärilleen. Nummimaisema oli autiota lukuun ottamatta yksittäisiä kivirykelmiä. Kauempana häämötti Neljän virran tammi ja Vuoristoklaanin väliaikainen leiri puskineen. Naaras raotti suutaan ja maistoi kostean ilman.
”Aluskasvillisuudessa voi piileskellä hiiriä”, Jänisloikka totesi ja maistoi itsekin ilmaa.
”Ei unohdeta, että riista on muutenkin vähissä tähän aikaan vuodesta.”
”Minä en ainakaan unohda, sillä vatsani muistuttaa siitä lähes koko ajan”, keskustelua kuunnellut Marjaleuka naukui pistävästi. Jänisloikka huokaisi.
”Tarkistetaan vielä Neljän virran tammi, jos täältä ei löydy tarpeeksi saalistettavaa.”
Katajatassu nyökkäsi, vaikkei ollutkaan täysin tyytyväinen mestarinsa vastaukseen. Heidän klaaninsa oli metsästänyt Neljän virran tammella jo eilen ja kenties sitä edeltävänäkin päivänä. Saalista ei riittäisi loputtomiin.
Partion jäsenet kääntyivät omille teilleen ja sopivat, että kokoontuisivat ennen auringonhuippua sille kivelle, jonka päälle Mustatassu oli kiivennyt tähystelemään. Katajatassu lähti tassuttelemaan kohti kanervikkoa, josta oli ollut kuulevinaan saaliseläimen rapinaa. Hänen ajatuksensa karkailivat tulevaisuuteen ja mahdolliseen soturiarviointiin, josta Jänisloikka oli hänelle joku aika sitten vihjannut.
#Minun täytyy kysyä Seittitassulta, onko Tuhkakajo puhunut hänelle vielä mitään arvioinnista#, naaras ajatteli metsästäessään hajujälkeä.

//Jos seuraavassa tarinassa sais näistä sotureita >.>

7.5.24 klo 13.25

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo heräsi tuntiessaan vieressään liikkuvan kissan. Hän nosti yhä unenpöpperöisen katseensa ylös ja yllättyi huomatessaan isänsä Aaltotähden nousseen tassuilleen. Soturitar räpäytteli sinisiä silmiään hämmentyneenä ja ynähti hiljaa, saaden Vuoristoklaanin päällikön huomion kääntymään itseensä.
"Onko jokin hätänä?" naaras maukui ja kömpi itsekin tassuilleen, varoen ettei herättäisi toisella puolella petiä nukkuvaa Pikkukotkaa. Katsellessaan ympärille hän näki hereillä vain Kostokynnen, Taivasliljan ja leiriä vartioivat Myrskytuulen ja Uskosielun. Hereillä olevien kissojen ilmeet olivat vakavia ja kirkkaat silmät välkehtivät pimeydessä, kun kissat vilkuilivat ympärilleen.
Aaltotähti pudisti päätään ja laski pitkän häntänsä tyttärensä lavalle.
"Lähdemme Taivasliljan ja Kostokynnen kanssa Neljän virran tammelle. Tämä on se yö kun valitut kokoontuvat ja haluamme tietää mitä Tähtiklaani on muille kertonut, jos Kostokynsi ei tiedäkään kaikkea", päällikkö naukaisi.
Tuhkakajo tunsi yhtäkkiä olevansa täysin hereillä. Hänen isänsä ja klaanitoverinsa lähtisivät selvittämään syitä tulville ja Tähtiklaanin mystisille ennustuksille. Olisivatko he tämän yön jälkeen lähempänä ratkaisua kanjonin ongelmiin, sekä paluuta omaan kotiluolaan? Soturitar oli alkanut kovasti ikävöimään suojaavia ja tukevia kallioseinämiä ympärillään asettuessaan illalla yöpuulle. Lisäksi Nummiklaanin reviirillä ei juurikaan asustanut lintuja, joita hän oli tottunut ruoakseen saalistamaan.
"Pärjäättekö varmasti kolmisin? Ettekö tarvitsisi lisää sotureita mukaan, jos Kuutamoklaani vaikka käyttääkin tätä ajankohtaa hyväksi ja aikoo tappaa paikalle saapuvien klaanien pääll-", Tuhkakajo naukui, mutta Aaltotähti hiljensi tyttärensä pään pudistuksella.
"Me pärjäämme kyllä, koita sinä saada vain nukuttua. Klaanimme näkee nälkää, joten tarvitsen sinua huomenna kaikkiin mahdollisiin metsästyspartioihin, täysissä voimissasi", päällikkö naukaisi.
Soturitar hiljeni, mutta epäilys ei lähtenyt hänen mielestään. Naarasta ahdisti mahdollisuus siitä, että hänen isänsä voisi olla vaarassa, kuten myös Kostokynnen ja Taivasliljakin turvallisuus. Aaltotähden määrätietoinen, odottava katse ei kuitenkaan jättäisi Tuhkakajoa ennen kuin hän olisi hyväksynyt johtajansa odotukset. Niinpä tummanharmaa kissa lopulta nyökkäsi ja joutui sitten seuraamaan katseellaan kuinka kolmikko lähti yhdessä kohti Neljän virran tammea. Hänen olisi pitänyt panua saman tien takaisin ruohovuoteelle, mutta ahdistus ei jättänyt soturitarta rauhaan. Hänen olisi saatava tietää, että edes heidän kulkunsa tammelle olisi turvallinen. Niinpä Myrskytuulen ja Uskosielun katseita välttäen naaras hipsi Vuoristoklaanin väliaikaisen leirin toiselle puolelle, mistä hän nousi aavalle nummelle. Kuu oli nousemassa yötaivaalle, ja yöilma oli raikkaan viileä.
"Älä nyt vaan sano, että sinäkin olet lähdössä tammelle?"
Tuhkakajo oli hypätä turkistaa kuullessaan takaansa äänen ja kääntyessään kohtasi meripihkaisen, tuiman katseen. Soturitar tunsi niskaturkkiaan kihelmöivän, kun Paarmahehku asteli hänen rinnalleen ja kulmat koholla katseli naarasta.
"En tietenkään...!" tummanharmaa kissa naukaisi puolustelevasti, mutta pudotti sitten katseensa tassuihinsa osittain peittääkseen muminansa, säikähdyksensä ja punastumisensa, "Halusin vain varmistaa, että Aaltotähti, Taivaslilja ja Kostokynsi pääsevät turvallisesti perille Neljän virran tammelle."
"No mennään sitten ettemme kuluta koko yötä tässä", Paarmahehku sähisi ja tassutteli Tuhkakajon ohitse nummille.
Soturin käytöksestä hämmentyneenä Tuhkakajo lähti hiipimään isänsä hajujäljen perässä ja nousi korkealle nummikummulle, mistä hän pystyi näkemään laajan alueen ja Neljän virran tammen huiputkin kiisivät kaukaisuudessa. Katsoessaan alemmas soturitar pystyi näkemään kolmen kissan hahmot, jotka juoksivat korkeassa ruohossa. Hän istahti alas ja vilkaisi sivusilmällään kollia, joka istahti hännänmitan päähän hänen viereensä. Naaras ei uskaltanut sanoa mitään, eikä Paarmahehkukaan vaikuttanut haluavan rikkoa tunnelmaa. Oli niin hiljaista, Tuhkakajo kuuli vain kaukaisuudessa lintujen laulua ja vierellään istuvan soturin hengityksen. Hänen oli kuitenkin saatava tietää miksi kolli oli oikein hereillä tähän aikaan yöstä, ellei...
"Oletko sinä yksi valituista?"
Paarmahehku oli epämiellyttävän pitkän ajan hiljaa ja vain katseli lasittuneella katseella jonnekin silmänkantamattomiin. Soturi kuitenkin lopulta laski päänsä alas nyökätäkseen ja Tuhkakajo päästi hiljaisen henkäyksen suustaan.
*Miksi Tähtiklaani valitsi juuri hänet?* soturitar ajatteli ja katsoi kollia.
"Öö... Paarmahehku, en tarkoita tätä pahalla... Mutta oletko ehkä hieman liian kokematon tähän, siis suorittamaan Tähtiklaanin antamaa tehtävää? Ehkä meidän molempien pitäisi palata leiriin-"
Paarmahehkun katse oli silmänräpäyksessä Tuhkakajossa ja tuon meripihkaiset silmät suorastaan liekehtivät ärtymyksestä.
Soturitar luimi korviaan, hän ei ollut tarkoittanut sanomaansa, ajatukset olivat vain tulleet ulos hänen suustaan täysin väärin. Tietenkin kolli olisi kykeneväinen suorittamaan vaikka minkälaisia tehtäviä tahansa, antoi ne sitten klaanipäällikkö tai Tähtiklaani. Naaras vain mietti mitä soturilla olisi annettavaa tämän tehtävän suorittamiseen, ellei Tähtiklaani sitten odottaisi valittujen uhraavan henkiään kanjonin pelastamiseksi.
"Luuletko että olen itse pyytänyt nähdä nämä enneunet ja tulla valituksi? En tietenkään! Mene sinä takaisin, minä lähden tammelle", Paarmahehku sihisi ja käänsi selkänsä Tuhkakajolle lähteäkseen juoksemaan nummikumpua alas.
Soturitar katsoi mustaturkkisen soturin perään ja olisi halunnut huutaa anteeksipyyntöjä tuon perään ja pyytää kollia palaamaan takaisin, mutta sanat eivät nyt suostuneet tulemaan ulos.
*Toivottavasti loput valitut saapuvat tammelle, ettei Paarmahehkun ja Kostokynnen tarvitse suorittaa tehtävää kaksin.* Naaras ajatteli ja nosti kyyneleisen katseensa tähtiin.

// Paarmalla jatkoa?

2.5.24 klo 15.00

Joutsentassu - Nummiklaani

cherry13

Joutsentassu katseli leirin toiseen reunaan, missä Lumitassu mökötti. Tai eihän Joutsentassu tiennyt mököttikö kolli, siltä se kuitenkin näytti. Joutsentassu huokaisi ja nousi tassuilleen.
”Et kai sinäkin!”, Kuutassu, joka oli Joutsentassun vieressä istunut älähti.
”En, en…”, Joutsentassu mumisi mutta lähti pois. Naaras suuntasi suuaukon luokse, ja siitä jonnekin mahdollisimman kauas. Kun oppilas oli päässyt reviirin syrjäisimpään paikkaan, hän aloitti harjoittelun.
*Jos taistelu yllättää osaan sitten ainakin suojella klaania… Enkä juosta pois niin kuin silloin kerran…*
Joutsentassu ravisti päätään, yrittäen unohtaa inhottavan muiston mutta se ei vain lähtenyt hänen päästään.
*Jätit klaanisi pulaan!*
”Minulla oli hyvä syy.”, naaras mutisi. Se oli totta. Hän oli suojellut pikkusiskojaan.
*Turha tätä ajatella. Pitää harjoitella… Harjoitella.*

Vaaleanharmaa naaras tassutteli takaisin leiriin, kun aurinko oli jo laskemassa. Hänen turkkinsa oli likainen, ja hän kantoi leuoissaan kania. Leirissä Kirkasaamu tuli Joutsentassun luokse.
”Missä olit?”, mestari kysyi.
”Harjoittelin.”, Joutsentassu maukui. Kirkasaamu näytti hämmentyneeltä, mutta Joutsentassu vain käveli mestarinsa ohi. Oppilas oli kuulevinaan mestarinsa sanovan ”Hän on yleensä niin reipas!”, mutta ei välittänyt. Naaraalla oli edelleen apea olo Lumitassu -tilanteen jäljiltä. Naaras pudotti kanin tuoresaaliskasaan, ja meni oppilaiden pesään, alkaen pestä itseään. Pesässä oli Joutsentassun lisäksi Aamutassu ja Sulkatassu. Aamutassu jutteli Sulkatassun kanssa iloisena, eikä Aamutassu edes huomannut isosiskoaan.
*Ei tietenkään… Miksi hän minusta välittäisi. Hän on jo oppilas.*
Laventelitassukin tassutteli pesään, mutta käveli vain Aamutassun ja Sulkatassun luokse.
Pesunsa jälkeen Joutsentassu lyyhistyi makuusijalleen ja nukahti ajatellen siskojaan jotka eivät enää edes huomanneet häntä ja ystäviään jotka riitelivät.

Joutsentassu heräsi aurinkoisilla nummilla. Hänellä oli jotenkin todella kevyt olo.
*Minulla on ollut tällainen olo ennenkin… Milloin?*
Joutsentassun silmät levisivät kun hän muisti sen.
*Enne. Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen.*
Joutsentassu tähyili ympärilleen, toivoen näkevänsä emonsa niin kuin viime kerrallakin. Kuin ajatuksen voimalla Iltaliekki ilmestyi Joutsentassun eteen. Joutsentassu kehräsi nähdessään emonsa. Iltaliekki näytti myös iloiselta, mutta jotenkin surulliselta.
”Emo!”, Joutsentassu naukaisi iloisena.
”Niin. On mukava nähdä sinua.”, vaaleanharmaa tähtikissa kehräsi. ”Mutta Joutsentassu, kuuntele.”
Joutsentassu nyökkäsi.
”Joutsentassu, klaanisi ei ole enää kauaa turvassa. Tapaa kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, sillä olette klaanien ainoa toivo."
Joutsentassu nyökkäsi taas, hiljaisena. Nyt kun tilannetta mietti, ennustuksen kissana oleminen oli pelottavaa.
”Onnea.”, Iltaliekki toivotti. Vaaleanharmaa naaras alkoi haalistua ilmaan, ja hymyili Joutsentassulle. Joutsentassu älähti: ”Ei!”, mutta silloin hänen silmänsä rävähtivät auki.

2.5.24 klo 5.07

Lumitassu, Nummiklaani

Lumimyrsky_sk

Lumitassu jahtasi jänistä nummella, lähellä Puroklaanin rajaa. Hänen pitäisi saada se kiinni ennen kuin se loikkisi rajan yli. Riistasta oli kovasti pulaa, kun heidän reviirillä oli muitakin klaaneja. Lumitassu pääsi onnekseen ihan lähelle jänistä. Jänis oli kuitenkin juuri ylittämässä rajaa, mutta Joutsentassu hyppäsi esiin kanervien seasta saamalla riistan tekemään tiukan käännöksen. Lumitassu ei ehtinyt pysähtyä, vaan törmäsi toiseen oppilaaseen kaataen heidät molemmat kumoon. Lumitassu veti kuperkeikan ja hänen päätään alkoi jomottaa. Hän sähähti. Kun hän onnistui taas nousemaan seisomaan, jänis oli jo päässyt turvaan. Valkea kolli luimisti korviaan ja kääntyi katsomaan Joutsentassua. Naaras katsoi häntä silmiin pahoittelevasti. "Anteeksi Lumitassu." Hän mumisi. Lumitassu raapi kynsillään maata jottei huutaisi oppilaalle. "E-ei se mitään. Löydämme kyllä lisää riistaa." Hän yritti ajatella positiivisesti, mutta oikeasti kolli ei ollut saanut kunnolla syötyä koko päivänä. Eikä toissapäivänä. Ehkä se oli syy jonka takia hän ärsyyntyi niin helposti. Vain tähtiklaani tietää. Joutsentassu nyökkäsi ja käveli ystävänsä viereen. Lumitassu vilkaisi häntä ja lähti sanaakaan sanomatta etsimään lisää riistaa.

Kun Lumitassu palasi taas leiriin, hän ei ollut saanut ollenkaan riistaa. Joutsentassu taas oli saanut jäniksen. Lumitassun katse pysyi maassa kun hän laahasi oppilaiden pesälle. Hän asettui makuusijalleen ja istui alas. Joutsentassu seurasi häntä ja he lepäsivät hiljaa, mitään sanomatta. Jonkin ajan päästä paikalle tuli Kuutassu, joka pomppi iloisena ja istui Joutsentassun viereen. Koko kauhukolmikko oli nyt paikalla. Kuutassu huomasi kaverinsa ilmeet ja hänen hymynsä hyytyi hieman. "Onko kaikki hyvin?" Lumitassu ja Joutsentassu vilkaisivat toisiaan. Joutsentassu vastasi ensin: "Meille sattui pieni yhteentörmäys saalistuksessa." Lumitassu nyökkäsi ja yritti hymyillä. "Niin. Mutta ei se haittaa. Vedin kuperkeikan." Tosiasia oli, että hänen päätään särki vieläkin kovasti kuperkeikan jälkeen. Maassa oli ollut silloin kivi juuri siinä kohtaa mihin hänen päänsä oli osunut. Kuutassu keräsi huvittuneena. "Kumpa olisin ollut näkemässä!"
Kuutassu kertoi päivästään. Hän oli kuulemma ollut Tiikerililjan ja Karhutassun kanssa taisteluharjoituksissa. *Voi ei. Eikai taas. Aina vain Karhutassu. Karhutassu sitä, Karhutassu tätä. En jaksa kuulla enää yhtäkään sanaa Karhutassusta.*
"Ja sitten Tiikerililja kertoi-"
"Kuono tukkoon!"
Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Lumitassu katsoi alas nolostuneena. Hän oli sanonut sen vahingossa ääneen. Miten hän voi olla niin ilkeä ystävälleen? Kuutassu tuijotti tassujaan. Harmaaturkkisen kollin ilme oli loukkaantunut. Joutsentassu tuijotti häntä yllättyneenä. Lumitassu laukaisi anteeksipyynnön: "Olen pahoillani! En tarkoittanut!"
Kuutassu katsoi ylös häneen. "Mitä sitten tarkoitit?" Hän tiuskaisi. Lumitassun silmät suurenivat. Hän vältteli kollin katsekontaktia. "En tiedä.. En vain jaksanut kuunnella-" Kuutassu keskeytti hänet: "Olen varmaan mielestäsi tosi tylsä ja ennalta arvattava, vai mitä? Kerron aina vaan juttuja mitä olet kuullut jo kuita sitten!"
Lumitassun karvat nousivat pystyyn. "Mitä? Ei! En tarkoittanut tuota!" Hän ei tiennyt mikä häneen meni. Hän nousi seisomaan ja käveli nopeasti pois pesästä. "Ihan sama! Ärsyttävää! Te ette ymmärrä mitään!" Hän sähisi. Hän ei jaksanut ystäviään ollenkaan. Hän ei jaksanut oikeastaan mitään juuri nyt. Hän ei todellakaan ollut oma itsensä. Ja päätäkin särki. Koko päivä oli ollut surkea. Hän saattoi kuulla Kuutassun huutavan jotain vastaukseksi ja näki vielä Joutsentassun hämmentyneen ilmeen. *Miksi minä olen tällainen ilonpilaaja? He varmaan vihaavat minua nyt. Mitä jos he eivät ikinä edes pitäneet minusta? Miksi minä olen tällainen?*

//XD tein tän koko tarinan joskus keskiyöllä joten koko tarina saattaa olla täyttä kuraa

12.4.24 klo 8.13

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Valkotäplä oli kuollut, ja Kettutassu oli jatkanut elämäänsä, kunnioittaen aina Valkotäplän muistoa. Ainoa asia, mikä häntä harmitti, oli että hän oli etääntynyt Ratamotassusta. Ratamotassu ei ollut tainnut vielä päästä emonsa kuolemasta ylitse, ja vaikka Kettutassu yritti auttaa surun kestämisessä, Ratamotassusta oli tullut etäisempi ja etäisempi. *Olenko tehnyt jotain väärin? Olen yrittänyt vain auttaa häntä! Olenko suututtanut hänet?* mietti Kettutassu eräässä aamuisessa rajapartiossa, jossa Ratamotassukin oli, mutta kulki paljon häntä edellä, ja ei ollut huomaavinaankaan Kettutassua. Kettutassu yritti juosta tuon siniharmaan oppilaan kiinni, ja huusi: “Ratamotassu! Voidaanko puhua, minulla on asiaa!”
Ratamotassu vain kiristi tahtiaan ja mutisi jotain joka melkein hävisi tuuleen, mutta Kettutassu sai kuultua sanat ehkä ja leiri. Hän oletti että se tarkoitti sitä, että Ratamotassu keskustelisi hänen kanssaan sitten kun päästäisiin leiriin. *Toivottavasti saan sovittua hänen kanssaan,* Kettutassu ajatteli, ja liittyi Ratamotassun sijaan Joutsentassun seuraan. He tarkistivat rajat, kaikki oli rauhallista. Leiriin palattuaan Kettutassu asettui leirin nurkkaan sukimaan itseään, sillä harjoitustuokio olisi vasta myöhemmin. Hän huomasi uusimman oppilaan, Kalliotassun, etsivän katseellaan jotakuta. Hän oletti, että nuorempi oppilas etsi mestariaan, joten kysyi: “Etsitkö Leijonakynttä?”
“Niin. Tiedätkö missä hän on?” Kalliotassu kysyi.
Kettutassu oli nähnyt Leijonakynnen lähtevän metsästämään aikaisemmin aamulla, joten vastasi: “Hän lähti saalistamaan, mutta tulee varmaan pian.”
Kalliotassu nyökkäsi Kettutassulle ja lähti Sadeläikän luo. *Ehkä hän haluaa lähteä partioon myös,* ajatteli Kettutassu. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Kalliotassusta. Hän on todella innokas, niinkuin nyt, kun lähti jo partioon kahden muun soturin kanssa, mutta viime aikoina Kalliotassu oli vaikuttanut todella pelokkaalta, ja siltä että kuulisi koko ajan jotain ääniä. Mutta ehkä Kettutassu vain kuvitteli tuon. Hän päätti, että voisi ehkä tutustua Kalliotassuun, jos hänet tuntisi paremmin, hän varmaan olisi todella mukava.

Vähän myöhemmin, kun järjestettiin harjoitustuokio, jossa oli mukana Kettutassun lisäksi Kuutassu, Karhutassu sekä Joutsentassu mestareineen. Kettutassu oli hyvin ajatuksissaan, sillä ei ollut saanut mahdollisuutta jutella Ratamotassun kanssa, koska tämä oli aivan selvästi vältellyt häntä. Koska Kettutassu ei keskittynyt, niin Karhutassu oli päihittänyt jo hänet kolme kertaa harjoitustappelussa. Kuiskevirta suuttui tästä, koska hänen mielestään Kettutassun olisi pitänyt olla parempi, vaikkei taistelu ollutkaan Kettutassun isoimpia vahvuuksia. “Kettutassu!” Kuiskevirta huudahti.
Kettutassu hätkähti ajatuksistaan hereille, ja kysyi: “Mitä?!”
“Tule tänne, minulla on asiaa,” Kuiskevirta sanoi.
Kettutassu tassutti harjoitusaukean toiselle puolelle, ja pysähtyi Kuiskevirran eteen.
“Kettutassu, missä sinun aivot ovat? Karhutassu on päihittänyt sinut jo kolme kertaa, ja olet tehnyt aivan tyhmiä virheitä, olet aivan omissa ajatuksissasi!” Kuiskevirta sanoi vihaisesti.
“Ai, joo, anteeksi. Minä…mietin vaan…yhtä juttua,” mutisi Kettutassu vastaukseksi.
“Sovitaanko, että ajattelet asiasi myöhemmin loppuun, ja nyt harjoitustuokiolla harjoitellaan täysillä?” ehdotti Kuiskevirta. Kettutassu kuitenkin tiesi, että ei se ollut ehdotus, vaan käsky.
“Joo,” Kettutassu sanoi, ja sillä hetkellä päätti, että todellakin tottelisi tätä. Hän puhuisi Ratamotassulle illalla. Loppu harjoituksista sujui hyvin, ja Kettutassu ja muut oppilaat opettelivat uutta liikettä. Kettutassu opetteli sitä sinnikkäästi, ja onnistui niin, että sai kehunkin Kuiskevirralta.

Kun he palasivat takaisin leiriin, Joutsentassu tuli hänen rinnalleen, ja kysyi: “Olet ollut tämän päivän niin ajatuksissasi. Onko kaikki ok?”
Kettutassu mietti, uskaltaisiko kertoa Joutsentassulle, vai ajattelisiko tämä vain, että Kettutassu oli ihan tyhmä. “No… en tiedä. Se vaan, että Ratamotassu ei enää puhu minulle, ja me olemme etääntyneet tosi paljon. En pidä siitä, haluaisin että olisimme ystäviä.”
“Ai, olen huomannutkin sen,” Joutsentassu sanoi. “Oletko edes yrittänyt puhua hänelle?”
“No joo, mutta hän vain meni pois,” Kettutassu vastasi, ja hänen pää painui.
“Mitä jos minä auttaisin sinua, ja veisin sinut hänen luo?” Joutsentassu kysyi.
“Joo, kiitos,” Kettutassu huoahti helpotuksesta. Joutsentassu oli sitten niin kiltti. Ehkä Joutsentassun avulla hän pääsisi vihdoin puhumaan Ratamotassulle.

Illemmalla sitten, Kettutassu ja Joutsentassu lähestyivät Ratamotassua yhdessä.
“Hei, voidaanko me puhua?” Kettutassu kysyi.
“Niin kai,” Ratamotassu sanoi hiljaisesti.
*Hyvä, hän suostui juttelemaan,* Kettutassu ajatteli. Siitä hän sai lisää itsevarmuutta, joten hän pukkasi Joutsentassua vähäsen, sanattomasti kertoakseen, että pystyisi itse jatkamaan.
“Miksei me enää koskaan jutella? Oletko vihainen minulle?” Kettutassu kysyi.
“Sinä olet se joka välttelet minua. Luuletko että minä en haluaisi olla sinun kanssasi?!” tiuskaisi Ratamotassu.
“Ai miten niin?!” huudahti Kettutassu. “Minun mielestä se on toisinpäin! Minä ajattelin, että voisimme yhdessä surra Valkotäplää yhdessä ja pysyä ystävinä hänen kuolemansa jälkeen, mutta sinä vain et ota minua huomioon! Olit vain niin hiljainen,” hän jatkoi.
“Tässähän on sitten sattunut väärinkäsitys! Minä olin yksinäni, kun halusin surra emoani rauhassa. Sitten luulin, että sinä välttelit minua,” Ratamotassu sanoi.
“Ai jaa, okei,” Kettutassu totesi todella helpottuneena. “No… ollaanko…ystäviä taas?” hän kysyi epävarmasti.
“Joo, totta kai,” Ratamotassu kehräsi, hänkin selvästi huojentuneena.
Kettutassu oli todella iloinen loppuillan. Häneltä jopa tultiin kysymään, että mistäs moinen iloisuus on tullut. Hän myös jakoi kanin Ratamotassun kanssa, ja he veivät loput, joita he eivät jaksaneet syödä klaaninvanhimmille. He pitkästä aikaa kuuntelivat pentujen kanssa tarinan, ja menivät lopulta todella myöhään nukkumaan.

//Tästä tais tulla aika pitkä, hyvä minä! Olisin halunnu jatkaa noitten kahen riitaa, mutta ehkä se on parempi että ne on sovussa :D

11.4.24 klo 14.58

Lumitassu, Nummiklaani

Lumimyrsky_sk

Lumitassu kuunteli Kuutassun selitystä. Tai, no, vain puolella korvalla. Osittain siksi että oppilas jaaritteli lähes aina samoista jutuista ja osittain siksi, että Lumitassun kiinnostus lähes kaikkeen oli viime aikoina kadonnut. Kolli ei itsekään tiennyt miksi, mutta häntä ei vain jaksanut kiinnostaa. Hän yritti kuitenkin keskittyä tarinaan jottei vaikuttaisi ilkeältä.
"Miten joku osaakin olla ärsyttävä?" Kuutassu valitti. Puhui varmaankin Haukkakiidosta, muttei se ole varmaa. Kaikki jotka määräilivät häntä liikaa olivat hänen mielestään ärsyttäviä.
Kuutassun toisella puolella istuva Joutsentassu tuijotti Lumitassua huolestuneena. Valkea kolli pudisti nopeasti päätään tarkoittaen ettei tällä ole mitään hätää. Joutsentassu nyökkäsi hitaasti näyttäen vieläkin vähän epäilevältä.
Kuutassu lopetti kertomuksensa ja katsoi muita kauhukolmikon jäseniä. "Kuuntelitteko te edes?" Kolli kysäisi. Muut kaksi nyökkäilivät nopeasti. "Kiinnostava kertomus", Lumitassu sanoi ja kehräsi hieman. "Mitä tehdään nyt?" Kuutassu uteli. Lumitassu vilkaisi Joutsentassua haluten tämän vastata. Naaras ei ole ikinä ollut mikään ilopilleri, mutta tärkeä ystävä hänkin. Lumitassu ei voinut elää ilman heitä. Sinisilmäinen kissa heilautti pitkää hopeanharmaata häntäänsä. "En tiedä." Ystävykset katselivat toisiaan tietämättä mitä sanoa.

"Mitä te teette?" Kuului pienen pennun utelias maukaisu. Lumitassu kääntyi katsomaan kuka se oli. Liljapentu tuijotti heitä vaaleanvihreillä silmillään. Hän pysyi pystyssä pelkkien etutassujen voimin. Halvaantuneet takajalat lojuivat perässä. *Mitäköhän hän tekee vanhempana? Eihän tuollaisesta soturia tule.* Lumitassu tuumasi mietteliäänä. Äkkiä hän tunsi kovaa myötätuntoa pentua kohtaan.
Kuutassu vastasi pennulle: "Emme kauheasti mitään. Jutellaan vain." Liljapentu kallisti päätään. Lumitassu polvistui pennun kasvojen korkeudelle ja räpäytti silmiään. "Entä sinä? Mitä sinulle kuuluu?" Hän yritti vaikuttaa siltä että häntä oikeasti kiinnosti Liljapennun kuulumiset. On varmasti hankalaa sopeutua klaanielämään.
"Olen leikkinyt muiden kanssa. Se on kivaa!" Pentu sanoi yksinkertaisesti. Kuutassu kehräsi: "No sepä mukavaa." Lumitassu ja Joutsentassu nyökkäsivät.
"Liljapentu! Tulin takaisin!" Karhutassu kutsui juostessaan tunnelia pitkin leiriin ja suoraan Liljapennun luokse. Liljapentu käveli innoissaan kohti Karhutassua. "Oliko kivaa? Mitä te teitte? Hyökkäsikö kukaan?" Hän pommitti kollia kysymyksillä. Karhutassu heilautti lyhyttä häntäänsä. "Hei! Yksi kerrallaan!" Hän sanoi huvittuneena ja käyttäytyi niinkuin Lumitassua ja muita ei olisikaan. "Olimme rajapartiossa. Kukaan ei käynyt kimppuumme, mutta havaitsimme Kuutamoklaanin löyhkän reviirillämme." Liljapennun silmät suurenivat. Kuutassu kysyi: "Oikeastiko?"
"Tietenkin! Miksi huijaisin? Haju ei ollut kovin vanhakaan ja kuului vain parille kissalle. Tiikerililja meni juuri kertomaan asiasta Liekkitähdelle." Karhutassu selitti tärkeänä.
Joutsentassu kuunteli häntä uteliaana. Lumitassu ei jaksanut huolestua. Sehän kuului vain parille kissalle! Nekin olivat varmaankin vain jotain oppilaita jotka olivat vahingossa ylittäneet rajan! Hän tuhahti ääneen tylsistyneenä. Karhutassu mulkoili häntä, mutta unohti pian asian vastatessaan uteliaiden kysymysten tulvaan. Joutsentassu tuijotti häntä pitkään huolestuneena ja epävarmana. Lumitassu keksi selityksen: "M-minua vain ärsyttää kun kaikki parveilevat Nummiklaanissa. Ensin Puroklaani ja Vuoristoklaani perustavat tänne leirit ja varastavat riistamme ja nyt Kuutamoklaanikin liittyi mukaan. Ei nummella KAIKILLE tilaa ole." Joutsentassu nyökkäsi. "Niin." Tämä nousi ylös ja käveli ystävänsä viereen niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Lumitassu räpäytti silmiään kiitokseksi. Hänellä oli ihania ystäviä.