​

Pikku - Erakko

cherry13

Pimeys ympäröi Pikkua.
*Kuollut? Olenko kuollut?*, tuo mietti. Ajatus kuolemasta tuntui jotenkin oudolta, ja Pikulla oli tyhjä olo. Toisaalta Pikkua raivostutti idea kuolemasta. Hänen pitäisi jättää Laventeli, ja unelma perheestä.
*Uskoisin kyllä ettei kuolleena voi ajatella...*, Pikku pohti.
Hän yritti avata silmänsä, mutta silmäluomet tuntuivat raskailta.
*Ääh... Haluan vielä elää!*
Pikun silmät rävähtivät auki. Hän tunsi turkkinsa olevan märkä, ja nousi hitaasti istumaan. Naaras oli yltä päältä mudassa, ja hänen joka kohtaan sattui.
“Pakko... Päästä... Liikkeelle...”, Pikku vaikeroi. Hänen päänsä tuntui sekavalta pyörremyrskyltä, kun siellä pyöri kysymyksiä kuin “Miten selvisin?”, “Mitä tapahtui?”. Naaras katsoi ympärilleen, ja huomasi olevansa pienessä virrassa, jossa kuitenkin ylsi pohjaan. Pikku rämpi rotkon reunaan, jossa oli kaistale kuivaa maata. Sitten hän katsahti ylös. Taivas näkyi kaukana, kaukana ylhäällä.
*Jos aion päästä takaisin ylös, täytyy löytää suojapaikka, ja odottaa että haavat paranee.*, Pikku ajatteli, ja katseli ympärilleen. Suurin osa luolista oli luultavasti veden peitossa, mutta jos Pikku olisi todella onnekas, löytäisi hän hyvän luolan. Naaras loikkasi rotkon seinässä olevalle askelmalle, sitten, toiselle, ja vihdoin pienelle polulle.
“Olisi pitänyt pysyä rotkon pohjalla... Hädin tuskin pystyn hyppäämään!”, Pikku tuhahti. Sitten hän jatkoi matkaa.

Ikuisuuden jälkeen Pikku löysi pienen luolan. Naaraan jalkoja kolotti, ja hän halusi vain nopeasti lepäämään. Luolan lattialla oli lätäkköjä, muttei Pikku niistä välittänyt. Hän huomasi sammalta onkalon seinässä, ja kokosi ne kasaksi, johon naaras sitten luhistui. Sammal tuntui pehmeältä, mutta myös kostealta. Viileys kuitenkin auttoi kolottaviin haavoihin, joten Pikku ei välittänyt, ja sulki silmänsä.
*Rauha, vihdoinkin rauha.*

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kissa Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Huusin ja katselin kuinka nummiklaanilaiset liikkuivat leiriaukion laidoilta tai ilmestyivät pesistään luokseni Seinämäkiven alle. Näky oli jokaisella kerralla yhtä lumoava ja tunsin outoa mielihyvää siitä, että olin yksi niistä harvoista joka pääsi näkemään klaanikokoukset tästä näkökulmasta. Vilkaisin alemmas kohtaan missä Sadeläikkä istui ja tuo näytti nyt jo paljon itsevarmemmalta ja rennommalta verrattuna Laventelitassun ja Aamutassun nimitykseen, mikä oli ollut hänen ensimmäinen virallinen klaanikokoontumis meno varapäällikkönä. Tiesin kuitenkin, että naaran mielessä myllersi tulevan yön klaanien kokoontuminen, missä julistaisin hänet Nummiklaanin uudeksi varapäälliköksi Valkotäplän kuoleman jälkeen.
"Hyvät klaanitoverini! Tänä yönä on täysikuu, mikä tarkoittaa sitä että klaanit kokoontuvat tavanomaiseen tapaansa Neljän virran tammen aukiolle", ulvoin ja nautin reaktiosta mitä sain klaanitovereissani aikaan. Kissat ulvoivat innosta ja heidän silmänsä säihkyivät jännityksestä. Kevyt puheensorina kantautui korviini kun kissat kyselivät tohkeissaan toisiltaan enteitä tulevan yön tapahtumiin. Jouduin selvittämään kurkkuani saadakseni hiljaisuuden palaamaan leiriaukiolle ja yritin vetää kasvoilleni paljon vakavamman ilmeen kuin aiemmin.
"Tällä kertaa kuljemme tammelle yhdessä Puroklaanin kanssa, joten teidän on muistettava yön kokoontumisrauha jo matkalla. En halua kuulla yhdestäkään kärhämänalusta ennen kuin olemme perille päässeet."
Äsken niin innostunut tunnelma latistui, kun nummiklaanilaiset kuulivat joutuvansa saattamaan naapuriklaanin jäsenet kokoontumispaikalle. Ymmärsin vastahakoiset ajatukset ideaa kohtaan, mutta olin siltikin hitusen pettynyt alaisiini. Olimme Ututähden kanssa päässeet hyvään sopimukseen siitä, että saapuisimme yhdessä aukiolle, osoittaen näin väliaikaista yhteenlyöttäytymistä kahden klaanin välillä. Mutta muistellessani omaa soturiaikaani totesin etten itse ollut kiinnostunut politiikasta juuri lainkaan silloin ja olisin reagoinut täysin samalla tavalla kuten klaanitoverini nyt.
"Teemme tämän osoittaakseemme Nummiklaanin toimivan yhteistyössä Puroklaanin kanssa, kahden muun klaanin on tajuttava ettei kumpikaan Nummiklaanista tai Puroklaanista toimi altavastaajana tilanteessa."
Nummiklaanilaiset hymähtivät ja mutisivat toisilleen kommentteja, mitkä eivät omiin korviini kantautuneet. Huokaisin syvään ja kohensin ryhtiäni, toivottavasti alaiseni tajuaisivat tilanteen oikean tarkoituksen ja käyttäytyisivät kunnolla tulevana yönä. Pitäisi kuitenkin vielä mainita Sadeläikälle, että pitäisi erityisesti silmällä helposti kiihtyvämpiä kokoontumiseen lähtijöitä.
"Mutta menkäämme siihen osuuteen tätä ilmoitusta mitä olette kaikki odottaneet. Kokoontumiseen lähtee minun, Sadeläikän, Yötuulen ja Tähtitassun lisäksi klaaninvanhimmista mukaan Kaniinisydän sekä Hämähäkkijalka. Sotureista olen valinnut mukaamme Saarnihännän, Kotkakynnen, Hopeakaiun, Peipposkorvan, Pikkusielun, Murhesiiven, Tuuliturkin ja Tiikerihännän."
Aukiolle palasi aikaisempi, iloisempi tunnelma kun kokoontumiseen päässeet kissat henkäisivät yllätyksestä ja saivat hiljaisia onnitteluja ystäviltään.
"Oppilaista mukaan tulevat Purotassu, Solinatassu, Laventelitassu ja Aamutassu."
Nyt iloiset reaktiot olivat paljon kuuluvampia, kun kaksi klaanin tuoreimmista oppilaista päästivät innokkaat kiljaisut kun kuulivat pääsevänsä kokoontumiseen mukaan. Hymyillen tavoitin oman oppilaani Laventelitasun katseen ja hymyni oli vain leventyä kun näin tuon onnesta palavan katseen. Naaraasta oli paljastunut ihan miellyttävä opetettava, hän oli aika samaa luokkaa Peipposkorvan kanssa, hieman ujommanpuoleinen, mutta innokas oppimaan uutta. Etsin katseellani omia pentujani, joiden nimien lausuminen oli kummallakin kerralla riipaissut sydäntäni ikävästi. Kaksikko oli kuitenkin jo leiriaukealta kadonnut, liekö takaisin oppilaiden pesään. Korvani värähti kytevästä hermostumisesta, halusin päästä puhumaan heille ennen heidän soturinimityksiään. Seremonia tulisi olemaan todella vaikea ja kiusallinen jos en sitä ehtisi tekemään.
"Lähdemme auringonlaskun aikaan!"
Huikkaukseni jälkeen heilautin häntääni merkiksi kokouksen päättymiselle, vaikka kissat olivatkin alkaneet jo hajaantua takaisin omien puuhiensa pariin. Katselin toiveissani oppilaiden pesälle päin, mutta pentuni eivät ilmestyneet aukiolle. Huokaisten pudottautuduin Seinämäkiveltä Sadeläikän viereen. Hetken pohdin, että pitäisikö minun pyytää häntä ja Saarnihäntää kutsumaan oppilaansa paikalle jonkin verukkeena toimivan saarnan takia, mutta päätin toisin. Minun tulisi puhua heille itse aloittamallani keskustelulla, vaikka hyvin epätodennäköistä se olisikin että he minua omasta tahdostaan kuuntelisivat.
"Tässä on vielä hieman aikaa, etkö menisi katsomaan Haukkakiitoa?"
Sadeläikän sanoma lause havahdutti minut ajatuksistani ja käänsin katseeni hämmentyneenä tuohon. Aivan niin, Haukkakiito, nykyinen kumppanini oli muuttanut pentutarhaan sillä oli tiineenä pennuillani. Minua hävetti myöntää se kuinka vähän olin käynyt naaraan luona tänä aikana. Silloin kun Lilja oli ollut elossa ja pentutarhassa, poikkesin siellä yhtenään. Muisto erakkonaaraasta toi palan kurkkuuni ja jouduin yskäisemään muutaman kerran että se palasi sinne mistä oli tullutkin. Kermanvaalea naaras oli menneisyyden haamu ja minun tulisi keskittyä nykyisyyteen.
"Kiitos Sadeläikkä, taidanpa tehdä niin. Tulethan hakemaan minut, jos en tajua itse ajan kulkua?"
Sadeläikkä nyökkäsi hymyillen ja korvan näpäytyksellä hyvästelin tuon ja suuntasin kohti pentutarhaa. Sulkapentu ja Liljapentu olivat ulkona, vanhemman kirmatessa takjaloista halvaantuneen pennun ympärillä, he molemmat vaikuttivat olevan innoissaan kokoontumisesta, vaikka jäisivätkin leiriin nummiklaanilaisita suurimman muun osan kanssa. Haukkakiito makoili pentutarhan edustalla ja tuon katse siirtyi kahdesta pennusta minuun, selkäpiitäni kylmäsi kun huomasin tuon silmien viiruuntuvan.
"Näkee sinuakin", kuningatar sähisi ja teki sen jälkeen hyvin selväksi ettei minun tarvitsisi kävellä enää yhtään lähemmäs. Hieman kiusaantuneena istahtin noin ketunmitan päähän kumppanistani ja korvat luimittuina laskin katsettani tuon tasolle. Haukkakiito oli kiivas naaras, ja olin tuon seurassa tajunnut hyvin nopeasti sen, että tuon hermoille ei kannattanut yhtään enempää käydä jos hän oli jo valmiiksi suuttunut. Sulkapentu ja Liljapentu jatkoivat pikkuhiljaa leiriaukiolle kerääntyvän kokoontumispartion seuraamista ja jättivät meidät onneksi rauhaan. Yritin tavoittaa kumppanini katsetta, mutta se oli jo ehtinyt siirtyä minusta takaisin pentuihin. Välillämme oli hetken hiljaisuus, kun yritin miettiä oikeita sanoja mitä lausua tilanteen rauhoittamiseksi.
"Olen pahoillani etten ole tullut katsomaan sinua useammin. Päällikkötehtävieni ei pitäisi mennä sinun edellesi, kun tilasi on tämä. Kuinka voit? Onko Yötuuli jo saanut selville pentujen määrän? Onhan kaikki ihan kunnossa?"
En saanut kysymyksilleni vastausta, vain kylmän mulkaisun. Huokaisin ja asetuin vatsalleni multaiselle leiriaukiolle. Katseeni kävi aina Haukkakiidosta ja kahdesta telmivästä naaraasta leirin kiviseiniin ja railojen välissä kasvavaan sammaleeseen. Vatsaani kiristi koko tilanne, en halunnut että suhteeni kunigattareen päättyisi samalla tavalla kuin Linnunsiiven kanssa. Olin päättänyt, että tämä naaras olisi minulle viimeinen kumppani, se jonka kanssa viettäisin elämäni loppuun saakka.
"Liekkitähti, ymmärrän kyllä jos tämä on sinulle vaikeaa. En minäkään ole unohtanut Liljaa ja sitä mitä hänen kanssaan tapahtui."
Haukkakiidon yhtäkkinen puheenvuoro sai nyt hämmentyneeksi muuttuneen katseeni palaaman takaisin tuohon. Vaikka kuningattaren äänensävystä pystyi yhä erottamaan piikittelyn, oli se aikaisempaan verrattuna huomattavasti lempeämpi. Naaras käänsi katseensa minuun ja hänen ilmeensä oli vakava. Nielaisin ja luimin korviani entisestään.
"En kuitenkaan halua, että hylkäät meidän samalla tavalla miten teit Purotassun ja Solinatassun kanssa. Mutta sinun käytöksesi perusteella olet jo hyvää vauhtia matkalla toistamaan typeryytesi."
Kuinka Haukkakiidon sanat sattuivatkin, mutta tiesin että minä olin todellakin antamassa historian toistaa itseään. Eikö minusta sitten vain ollut isäksi vai mistä tämä velvollisuuksien välttely perheasioissa johtui? Laskin katseeni tassuihini ja purin huultani.
"Minä en ole hylkäämässä teitä-"
"Voi et olekkaan, jos se minusta on kiinni. Minä pidän kyllä huolen siitä, että sinä tulet aktiivisesti olemaan osa meidän pentujemme elämää, teit sinä sen sitten vapaaehtoisesti tai et. Minun pentuni eivät kasva ilman isäänsä, jos tuo elossa on."
Haukkakiidon äänensävy oli vankkumaton, uhkaava jopa. Tuon katse oli tulistunut ja kuningattaren hännänpää huiski puolelta toiselle. Vedin syvään henkeä ja olin vastaamassa kumppanilleni, kun jostakin takaani kuului huuto: "Liekkitähti, aurinko alkaa laskemaan!"
Vilkaisin taaksepäin ja näin Sadeläikän istuvan leirin sisäänkäynnin edessä, muun kokoontumispartion kanssa. Huokaisin syvään ja nousin tassuilleni, luoden vielä anteeksipyytäävn katseen Haukkakiitoa kohti.
"Olen pahoillani, minun täytyy lähteä. Jutellaan tästä sitten kun palaamme?"
Vastauksena sain pelkän tuhahduksen ja kuningatar käänsi kylkeään niin, että hänen selkänsä oli minua kohti. Nielaisin katkeruudenmaun suustani ja käännyin ympäri, lähtien tassuttelemaan klanitovereitani kohti. Kokoontumiset olivat minuakin stressaavia tapahtumia, joidenka halusin loppuvan mahdollisimman nopeasti, että pääsisin takaisin kotileirini turvaan. Nyt kuitenkin toivoin yön kestävän mahdollisimman pitkään.

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Oli pimeyttä, sekä hyvin hiljaista. Äänetöntä melkeinpä, ellei vaimeita huminoita joita aika ajoin kantautui jostakin kauempaa laskettu mukaan. Mukavaa se ei ainakaan ollut, kaikki tuntui päättyvältä ja niin pimeältä. Kuka hän edes oli, miksi hän oli täällä? Hän ei muistanut aikaisempia ajatuksiaan, oikeastaan hän ei muistanut mitään. Mitään muuta kuin pimeyttä. Ajatukset unohtuivat, katosivat äärettömyyteen sitä mukaa mitä ne ilmestyivätkin ja hän jatkoi olemista tilassa tietoisuuden ja tiedottomuuden välillä. Kuka hän oli, mitä hän teki täällä? Miksi kaikkialla oli niin pimeää, miksi tuo aaltoileva humina oli ainoa asia minkä hän kuuli? Hän ei halunnut olla täällä, hän ei pitänyt tästä.
Olemisesta tuli hieman mukavampaa, kun jostakin pimeyden toiselta puolen kumpusi lämpöä, joka kiertyi hänen ympärilleen kokonaan. Hän ei ollut edes tajunnut olevansa kylmissään aiemmin. Mutta lämpö tuntui mukavalta, tuudittavalta. Se teki pimeydestä, äärettömyydestä paljon siedettävämpää. Toivo siitä, ettei hän ollut yksin tässä tilassa, maailmassaan. Että pimeyden toisella puolen olisi tämän lämmön lähde. Sillä sen toisella puolen oli pakko olla jotakin, se ei voinut vain olla tämä tila. Pimeys kuristi häntä. Toisella puolen täytyi olla jotakin muuta, jotakin muuta kuin tätä kauheutta.
Enää lämpö ei ollutkaan niin rauhoittavaa, kun tietoisuus äärettömästä pimeydestä palasi. Kuka hän oikein oli ja miksi hänen piti olla täällä?
Humina voimistui ja pian hän alkoi tuntemaan jotakin. Se ei ollut enää vain lämpöä, jokin sai hänet liikkumaan. Hän ei tiennyt liikkuiko hän pimeydessä, vai jossakin muualla. Hän ei nähnyt sitä. Liikehdinnät olivat tasaisia, ne pysyivät jonkin aikaa samassa kohdassa, kunnes siirtyivät muualle. Jossakin vaiheessa hän tajusi ettei oikeastaan itse liikkunut, vaan jokin liikkui häntä vasten. Pimeydessä ei kuitenkaan ollut mitään. Mutta toivo siitä, että sen toisella puolella oli jotakin vain kasvoi. Toisella puolella oli pakko olla jotakin, joku toinen. Hän ei voinut olla yksin siellä. Hän ei halunnut olla yksin tässä äärettömässä, olemattomassa tilassa. Se tuntui kamalalta, hirveältä, musertavalta ja niin, niin yksinäiseltä. Niin niin ikävältä. Hän ei halunnut olla yksin siellä.
Kuinka kauan hän edes oli ollut siellä ja kuinka pitkään se jatkuisi? Kuka hän oikeastan edes oli? Ja miksi hän joutui kokemaan tämän?
Oli pimeyttä, sekä hyvin hiljaista.

​

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

Voi kuinka Purotassu rakastikin sitä, viherlehden aikaa nimittäin. Oli runsaasti riisaa ja nummet täynnä kauniita kukkasia, mutta mikä oli parasta, oli valtava määrä erilaisia tuoksuja, värejä, makuja ja ääniä. Oli paljon perhosia, lämmintä tuulta, hiekkaa, vehreitä marjapensaita ja vaikka mitä muuta. Hän ei sitä kuitenkaan ikinä sanoisi kellekkään ääneen, oppilas oli varma että saisi muilta vain makeat naurut vastauksena, jos lähtisi luettelemaan syitä miksi vuodenajoista parhain oli viherlehti.
Purotassu jatkoi kävelyään leiriaukiolla ja näki Sadeläikän istumassa itsekseen leirin suuaukon lähellä.
"Purotassu, kiinnostaisiko partiointi?" varapäällikkö naukaisi. Kolli nyökkäsi ja nosti häntänsä pystyyn innosta,
"Ota mukaasi Saarnihäntä ja Solinatassu, ja ottakaa vielä Kuurasädekin mukaan", naaras naukui.
Purotassu innostui partiosta vielä lisää, sen lisäksi että hän saisi setänsä mukaan, saisi oppilas pyytää vielä sisarensa mestareineen partioimaan heidän kanssaan. Viikset ilosta väristen kolli kiepahti etsimään partionsa jäseniä.

Saarnihännän johdolla he kävelivät ulos leiristä. Purotassu vetäisi kauhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja lähti seuraamaan muita kissoja, jotka jo viilettivät nummilla, kohti Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin välistä rajaa. He olivat juoksemassa pöllötasangon läpi, kun Kuurasäde yhtäkkiä maukui merkin pysähtyä. Tassut sateiden jälkeisessä kosteassa nurmessa liukuen kissat pysähtyivät ja kääntyvät katsomaan hopeajuovaista soturia.
"Minä haistan tunkeilijoita", tuo murisi niskaturkki pörhistyen.
Saarnihäntä ja Solinatassu katselivat ympärilleen hämillään, mutta missään päin ei näkynyt liikettä. Nyt muutkin kissat saivat vainun rajarikkureiden jäljestä ja Kuutamoklaanin rajalle menon sijaan he lähtivät seuraamaan hajujälkeä.
Purotassu loikki edellä ja piti katsettaan nummikumpuroiden suunnalla, hän halusi olla ensimmäinen joka saisi vihiä mahdollisten tunkeilijoiden olinpaikasta.
"Tästä on mennyt Nummiklaanin partio äskettäin, haistan ainakin Kuiskevirran, Kettutassun ja Kuutassun", Kuurasäde ulvaisi hieman kauempaa ja muut partion jäsenet askelsivat lähemmäs, varmistamaan klaanitovereidensa tuoksut. Ja toden totta, ne ristesivät erakoiden kanssa.
"Sitten on todennäköistä, että heidän partionsa on jo hoitanut tunkeilijat, he eivät olisi jättäneet näin vahvaa hajujälkeä tutkimatta vaikka olivatkin metsästyspartiossa", Saarnihäntä sanoi ja viittoi hännällään heitä jatkamaan matkaansa Kuutamoklaanin rajalle.
Nyt Purotassu ei malttanut odottaa, että partio saataisin päätökseen ja hän pääsisi kyselemään Kettutassulta ja Kuutassulta kaiken erakoiden häätöön liittyen.

//Usva voi halutessaan jatkaa Ketulla^^

​

Kipinätassu Vuoristoklaani

Kipinä🥳

Kipinätassu avasi silmänsä. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli oppilaiden pesässä. Miten se oli mahdollista? Hänethän karkoitettiin eilen. Tämän täytyy olla unta, Kipinätassu ajatteli. Hän huomasi Hiutaletassun nukkumassa omalla vuoteellaan. "Hiutaletassu?" Kipinätassu sanoi äimistyneenä. Juuri tuo kissa oli aiheuttanut hänen erottamisensa. Hiutaletassu avasi silmänsä ja mutisi väsyneesti: "Mitä nyt Kipinätassu, miksi herätiti minut?" Kipinätassu ei ymmärtänyt mitään. "Sinä kerroit minusta päällikölle ja Ampiaispistolle ja minut karkoitettiin..-" Kipinätassu selitti hämmentyneenä. "En tiedä yhtään mistä sinä puhut." Hiutaletassu ihmetteli. "Minua..minua ei karkoitettu?" Hän kysyi epävarmasti. "Ei miksi oliis?" Hiutaletassu kysyi ihmeissään. "Ei miksikään minä vain...-" Juuri silloin Kipinätassnu ymmärsi jotakin. Se oli ollut vain unta! Helpotus valtasi Kipinätassun. "Kipinätassu oletko kunnossa, näytät omituiselta." Hiutaletassu kysyi huoletuneena. "Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen!" Kipinätassu hihkui. "Ai sepä...mukava kuulla." Hiutaletassu sanoi epilevästi. "Näin aivan kamalaa painajista! Kipinätassu aloitti ja selitti koko kamalan unensa ystävälleen. "Olipa kerrassaan kamala uni!" Hiutaletassu henkäisi kauhistuneena. Kipinätassu nyökkäsi.