11.9.24 klo 15.28

Yötassu, Vuoristoklaani

Magic

Taistelu. Leiristä oltiin lähdetty taisteluun.
Miljoona ajatusta pyöri nuoren oppilaan päässä. Klaanit olivat pulassa, taistelu oli käynnissä, partio oli lähtenyt matkaan vain hetkiä sitten. Yötassu oli ollut palaamassa hyvin menneistä taisteluharjoituksista mestarinsa kanssa, kun leiri oli yhtäkkiä herännyt henkiin, päätynyt kaaokseen ja lopulta järjestäytynyt kahteen ryhmään.
Adrenaliini tapahtuneesta ja juuri päättyneistä harjoituksista virtasi oppilaan veressä vahvana.
*Tämä olisi mahdollisuuteni todistaa itseni.*

Päätös syntyi hetkessä. Yötassu lähti juoksemaan kohti horisonttia, jonne taistelupartio oli hetki sitten hävinnyt. Taistelu ei voi olla kovin kaukana, mikäli hänen kuulemansa lausunnot pitivät paikkaansa. Naaras kävi päässään läpi uusia taisteluliikkeitään, mahdollisia puolustuksia ja tilanteita, joita häntä saattaisi olla vastassa.
*Mitä jos en pärjääkään?*

Täysin uusi ajatus sai Yötassun hidastamaan juoksuaan. Niin, mitä jos hän ei pärjäisikään? Mitä jos partio joutuisi palaamaan taistelusta hänen ruumiinsa mukanaan? Yötassu jatkoi matkaansa, mutta ei enää keskittynyt ympäristöönsä. Mielikuva Uskosielusta vei oppilaan huomion. Soturi, joka oli jätetty huolehtimaan leiristä saisi ehkä vasta silloin tietää, että oli päästänyt oppilaan karkaamaan katseensa alta. Yötassu ravisti päätään ja kiristi tahtia. Soturi ei ajattelisi näin. Soturi palaisi taistelusta väsyneenä, mutta onnistuneena. Soturi puolustaisi klaaniaan. Uskosielu olisi hänestä vielä ylpeä!
Vaimea kirkaisu tavoitti Yötassun korvat ja sai hänen täyden huomionsa. Taistelu oli yhä meneillään, ja joku oli loukkaantunut-
“Minne matka?”
Uusi ääni sai Yötassun säikähtämään ja oppilas hyppäsi sähisten ympäri kohtaamaan vieraan. Suurikokoinen raidallinen naaras katseli Yötassua muutaman metrin päästä.

*Miten minä en huomannut häntä?* Yötassu ajatteli vihaisena itselleen ja otti taisteluasennon.
“Olet Vuoristoklaanin alueella!”, hän julisti paljon pienemmällä itsevarmuudella, kuin olisi toivonut. Sanojen lähtiessä hänen suustaan, oppilas tajusi, ettei hänellä todellisuudessa ollut hajuakaan, kenen alueella hän tällä hetkellä oli. Adrenaliini oli kuljettanut naarasta suuntaan, jonka hän oletti oikeaksi, mutta nyt sekään ei tuntunut enää varmalta.
“Tietääkö Uskosielu, että olet täällä?”
Tuntemattoman naaraan sanat saivat Yötassun hämmentymään entisestään. Miten hän tiesi, että juuri Uskosielun olisi pitänyt tietää hänen sijaintinsa? Tai ylipäätään kuka Uskosielu oli? Kissa ei todellakaan ollut vuoristoklaanilainen.

“Ei? Niin vähän arvelinkin. Tule, sinun pitäisi olla leirissä.”
Tuntematon naaras käveli kohti pöllämystynyttä Yötassua ja yritti ohjata tätä takaisin tulosuuntaansa. Selvittyään hämmennyksestään oppilas sähähti ja yritti huitaista naarasta, joka torjui osuman helposti ja kaiken lisäksi naurahti päälle.
“Mitäs siinä naurat? Tappele, jos kerran haluat, minua sinä et komentele!”

Yötassu paransi asemiaan ja hyökkäsi. Hän sai ponnistukseensa hyvin ilmaa, ja oli juuri antamassa elämänsä parhaan iskun, kun vieraan naaraan tassu tömähti oppilaan kylkeen. Hetkessä Yötassu löysi itsensä maasta naaraan alta rimpuilemassa itseään irti.
“Ohje numero yksi: älä kerro, kun aiot hyökätä. Ohje numero kaksi: nosta painosi aikaisemmin takajaloillesi. Ohje numero kolme: älä menetä Aaltotähden luottamusta hiipimällä leiristä, mikäli haluat tulla nimitetyksi soturiksi.”

Miten vieras kehtasi kyseenalaistaa hänen taitonsa ja luottamuksellisuutensa? Vain, koska hänen mestarinsa oli marissut painonjaosta koko aamupäivän ja koska hän oli hiipimässä suoraan taisteluun tietäen sen olevan kiellettyä ei vielä mitenkään riittäisi-
Yötassu veti terävästi henkeä ärsyyntyneenä. Naaras oli kieltämättä osunut naulankantaan, eikä oppilas ollut siitä ollenkaan mielissään.

“Taisteluita tulee ja menee, valitettavasti. Ehdit kyllä. Usko pois, se on paljon nautittavampaa, kun et häviä jokaista iskua ja olet siellä luvan kanssa. Uskosielu tuskin haluaisi törmätä sinuun taistelukentällä tänään. Käveletkö itse leiriin, vai pitääkö sinut taas kantaa niin kuin pentuna?”
Naaras päästi Yötassun ylös ja otti pari askelta kohti heidän tulosuuntaansa viitaten oppilasta seuraamaan.
“Uskosielu ei ole taistelussa. Se jäi puolustamaan leiriä...”, Yötassu mutisi harmistuneena haluten olla ainakin jossakin oikeassa.
“Uskosielu jäi puolustamaan leiriä? Ja sinä päätit lähteä taisteluun hyökkäämään, vaikka tärkein soturin tehtävä on oman klaaninsa puolustaminen?”

“Soturin tehtävä on taistella!”, oppilas väitti vastaan, mutta lähti lopulta naaraan mukaan.
“Hyökkääminen ja taisteleminen eivät ole aina sama asia. Leirin puolustaminen on kunniallinen ja tärkeä tehtävä ja Uskosielu olisi varmasti kiitollinen avusta.”
Yötassu mutisi vielä vastalauseita, mutta käveli mukana yhtä kaikki. Kai se oli parempi vaihtoehto, kuin kannettavana oleminen.

8.9.24 klo 10.21

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo hengitti syvään, hän tunsi korviensa soivan adrenaliinista ja veren maun suussaan. Kaikkialla hänen ympärillään taisteltiin, karvatuppoja lenteli veriroiskeiden mukana ruoholle ja kissojen kivun rääkäisyt olivat ainoa ääni mitä hän kuuli kohinan läpi. Soturitar ei tiennyt kuinka monen kissan kanssa oli jo ehtinyt ottaa yhteen, mutta nytkään hänelle ei annettu aikaa jäädä katselemaan ympärilleen, kun joku loikkasi hänen kimppuunsa takaviistosta. Vastustaja raapi naaraan lapaa, ja tummanharmaalla kissalla oli täysi työ pysyä jaloillaan toisen kissan painon alla.
"Teen sinusta variksenruokaa!" vastustaja huusi.
"Hyvää yritystä!" Tuhkakajo sai sanotuksi, ennen kuin heittäytyi kyljelleen maahan, ravisuttaen kissan pois kimpustaan. Hän jatkoi liikettä, kiepsahti jaloilleen ja syöksähti läimäisemään soturia lujasti päähän ennen kuin tuo oli ehtinyt nousta ylös. Kissa valahti takaisin maahan, jolloin oli vuoristoklaanilaisen vuoro loikata hänen päälleen. Soturitar raapaisi vastustajansa rintaan syvät haavat ja löi uudestaan tuota ohimolle, mikä johti siiten, että kissa makasi tiedottomana naaraan jaloissa. Tummanharmaa kissa hengitti syvään ja tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa, kun hän tuijotti verestä tahriutuneita tassujaan. Hän ei halunnut olla täällä, hän ei pystynyt satuttamaan enää yhtäkään kissaa. Kyyneleet valuivat vuolaana virtana hänen poskiaan pitkin, kirveltäen osuessa leuassa olevaan naarmuun minkä hän oli saanut kamppaillessaan.
"Myrskytuuli?" hän yritti raakkua, mutta ääni ei kantautunut pitkälle. Tuhkakajo katseli vauhkona ympärilleen, yrittäen erottaa entisen mestarinsa turkkia kissojen sekamelskasta, mutta ei siihen kyennyt. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa hyökkäyksen johtajalle perääntymisestään takaisin leiriin, mutta soturittaren koivet olivat kuljettaneet hänet jo taistelun reunamille. Eikä mennyt kauaa, kun hän jo viiletti nummilla, yrittäen paeta kauhunsekaista oloaan.

8.9.24 klo 9.37

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä katseli sotureiden pesän edustalta Rottapennun ja Harakkapennun painia. Hän ei ollut ainoa sivusta seuraaja, vain muutaman ketunmitan päässä myös Kultakyyhky tarkkaili kahden nuorukaisen leikkitappelua itsensä pesemisen lomasta. Soturin katse kävi kuitenkin pentujen lisäksi aukion toisella puolella pienessä soturiryhmässä, jotka keskustelivat toisilleen ruoan lomasta. Yksi kyseisistä sotureista oli Liekkisydän, kissa johon Kultakyyhky oli selvästi ihastunut. Punaoranssi soturitar väläytti hampaitaan inhosta ja nousi jaloilleen, tassutellen syvemmälle kalliossa olevaan halkeamaan, missä sotureiden pesä sijaitsi. Hän käveli Diamondin viereen, joka oli käpertynyt omalle sammalpedilleen nukkumaan.
"Herätys ketunläjä!" hän huusi kollin korvaan, joka pongahti pystyyn hämillään.
"Asiaa?" soturi naukaisi ihmeissään. Nyt Jääsilmän sappi alkoi kiehua!
"Tule!" hän sähisi ja käveli ulos leiriaukiolle. Soturitar huusi myös Marjakuonon ja Hallaroiskeen paikalle. Kaikki kolme katselivat punaoranssia naarasta ihmeissään.
"Jääsilmä miksi tulimme tänne? Lähdemmekö partioon?" Marjakuono sähähti, selkeästi ärtynyt siitä, että häntä nuorempi soturi pomotteli häntä ja muita kissoja niin. Jääsilmä vilkaisi kollia ja tuhahti.
"Tietenkin menemme, miksi muutenkaan olisin pyytänyt teitä mukaani?"

5.9.24 klo 23.38

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu katseli hiljaa, kulmat synkistyneenä kurtussa kuinka hänen veljensä, joka oli juuri ilmoittanut turhautumisestaan koko klaanille, marssi kohti oppilaiden makuusijoja. Naaras istui toimettomana paikalleen ja antoi pörheän, mustan häntänsä kiertyä käpäliensä ympärille.
#Istumme täällä aivan turhan pantteina, kun muut riskeeraavaat henkensä taistelukentällä#, naaras mietti pää täynnä ajatuksia kuin äkäisiä herhiläisiä ja antoi hopeisten kynsiensä liukua ulos ja upota kosteaan nummimaahan hitaasti. Paksun turkin alla vuoristoklaanilaisen lihaksia ja raajoja pisteli, hänet oli luotu taistelukentälle suojelemaan klaaniaan, eikä hän voinut ymmärtää Myrskytuulen päätöstä jättää kaksi klaanin pätevimmistä oppilaista odottelemaan toimettomina veristen, kenties kuolleiden klaanitovereiden paluuta. Olihan väliaikaisessa leirissä yhä enemmän kuin riittävästi sotureita suojelemaan Vuoristoklaania tarveen vaatiessa. Sitä paitsi hän epäili vahvasti, että taistelun painopiste tulisi siirtymään heidän leiriinsä.
#Meidän pitäisi olla siellä, estämässä edes se mahdollisuus#, naaras mutisi mielessään ja kääntyi kierähtääkseen makuulle murjottamaan. Tuolloin hän huomasi silmäkulmassaan liikettä, aivan kuin musta hahmo olisi luikkinut läheiseen pensaikkoon ovelasti ohi kireästä tilanteesta keskustelevan soturiporukan. Naaraan järvensiniset silmät liimautuivat pusikkoon, jonka vihertävät lehdet varisivat nyt.
Hän kiersi soturiporukan kaukaa ja lähti itsekin ryömimään hipihiljaa pensaikon ali epäileväinen ilme kasvoillaan. Vaikka pensaan oksat riipivät isohkon naaraan selkää, pääsi hän äänettä toiselle puolelle. Naaras raotti suutaan maistaakseen ilmaa ja haistoi ensin hetki sitten polkua pitkin marssineen taistelupartion hajujäljen. Ilkikurinen ajatus ilmestyi hänen päähänsä. Tämänkö takia mysteerinen hahmo livahti ulos leiristä niin salaperäisesti, löytääkseen tiensä taistelukentälle? Oppilas lähti tassuttelemaan verkkaisesti eteen päin ja erotti pian pimeässä jonkun klaanitoverinsa ääriviivat. Tuntemattoman kissan silmät välähtivät Katajatassun näkökentässä kun tuo kääntyi katsomaan taakseen ja lähti sitten kiristämään vauhtia.
#Hiirenpapanat!# Katajatassu murahti mielessään, otti pari ripeää juoksuaskelta ja hypähti kiinni taka-ajettavaansa. Kolli ulvahti ja tömähti maahan suuremman kissan painon alla.
“Tummatassu!” Katajatassu sihahti ja kampesi itsensä pois nuoremman oppilaan päältä. Tummatassu vääntäytyi itsekin istuma-asentoon ja mulkaisi häntä vihreä ja jäänsininen silmä viiruina.
“Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” naaras esitti jatkokysymyksen ja tutkaili oppilaan kasvonpiirteitä lähes pettyneenä. Miksi kaikista kissoista juuri Tummatassun oli pitänyt lähteä seuraamaan taistelupartiota? Ei ollut kulunut montakaan auringonkiertoa siitä, kun hän oli itse kantanut pentukissaa leuoissaan alas vuorilta, kun Vuoristoklaani oli paennut tulvia pois reviiriltään. Silloin Tummatassu oli ollut niin avuton ja pieni, että Katajatassun oli edelleen vaikea olla tuntematta suojeluviettiä tuota kohti vaikka tuo olikin vähän varttunut.
“Aion lähteä puolustamaan klaaniani”, Tummatassu puuskahti ja käänsi katseensa käpäliinsä. Katajatassu oli huomaamattaan kynsinyt tuon vielä untuvanpehmeää pentukarvaa ja nyt tuon päänlaella keikkui harmahtavanmusta tukko.
“Niin tietenkin”, Katajatassu manaili ja pudisti päätään kauhistuneena ajatuksesta Tummatassusta taistelun tuoksinnassa.
“Sinä olet kuule aivan liian nuori siihen! Minuakin lähdit vain pakoon, et osaa edes-”
Tummatassu keskeytti hänet pyöräyttämällä silmiään ja huudahtamalla:
“Sinullakin oli sama idea, siksi lähdit seuraamaan minua!”
Katajatassu piti kasvoillaan tiukan ilmeen, vaikka ajatus oli kieltämättä tunkeutunut hänen mieleensä.
“Minä sentään noudatan soturilakia ja kuuntelen itseäni vanhempia kissoja”, hän päätyi maukumaan katkerasti.
“Sinä olet niin nuori, että voisit todella satuttaa itsesi siellä. Tajuatko?” naaras jatkoi pehmeämmin ja vilkuili taakseen, joko joku oli jo huomannut nuoren oppilaan poissaolon.
Tummatassu tapitti häntä nyt kukistetun näköisenä. Sirkkojen sirkutus kohisi hänen korvissaan ja oppilaita ympäröivät pusikot alkoivat kahista, kun hento tuuli kävi heidän lävitseen. Tummatassu pöyhisti turkkiaan selvästi kylmissään.
“Mennään nyt vain takaisin leiriin ja sovitaan, etten löytänyt sinua täältä.”
Katajatassu nousi ja tökkäsi kollia lapaan saadakseen tuonkin nousemaan.
“Ihan tiedoksesi, kyllä minäkin haluaisin olla siellä. Mutta meidän täytyy kuunnella korkeampiarvoisten kissojen päätöksiä, vaikka emme ymmärtäisikään niitä aina. Soturilakikin sanoo, että päällikköä on toteltava.”
Tummatassu nyökkäili hänen selostukselleen nolostuneen oloisena ja he pujahtivat vaiti takaisin leiriin.

5.9.24 klo 12.29

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän raapi raivokkaasti vastustajaansa. Tuo kuitenkin sai kierrettyä hänen ulottumattomiinsa ja teki syöksyn, läimäisten puroklaanilaista päähän niin että hän lensi kumoon. Kömpiessään pystyyn sai hän huomata, että nyt yhden kissan sijasta soturittaren edessä seisoikin kaksi, molemmat valmiina repimään korvat hänen päästään. Mustaoranssi naaras loikkasi eteenpäin, hän tekisi ensin selvää pahemman näköisestä vastustajasta. Niin hänellä saattaisi vielä riittää energia heikomman selättämiseen. Hän hyökkäsi kissan lapaan kiinni ja puri, naaras puri niin kovaa, että ihoon repeytyi syvä haava. Vastustaja ulvahti ja kaatui maahan verta vuotavana. Tammisydän ei antanut tuolle hetkeäkään armon aikaa, vaan läimäisi soturia päähän voimiensa takaa, ja tuo valahti hervottomaksi maahan.
"Parantaja! Missä täällä on parantaja!"
Tammisydän kääntyi ympäri ja näki sen toisen kissan naukuvan hädissään parantajaa paikalle. Hän luimi hiukan korviaan, parantajat olisivat yhä tammella valittujen kokoontumisessa. Kaikki taistelussa haavoittuvat joutuisivat kärsimään ilman hoitoa aina siihen saakka, kun he palaisivat takaisin. Hän kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kauemmas kahdesta kissasta, yrittäen jättää taakseen tämän surunäytelmän minkä oli aiheuttanut. Sitten silmäkulmastaan hän näki vilauksen tutusta hahmosta ja turkin sävystä, mikä toi mieleen muistoja. Soturitar pudottautui vaistomaisesti alemmas ja yritti kiertää ympärillään taistelevien kissojen taakse, kauemmas tästä hahmosta kenet oli uskonut nähneensä.
*Oliko se todella Villituuli? Eihän hän vain nähnyt minua?* naaras ajatteli ahdistuneena ja yritti nähdä taistelevien kissojen välistä kohtaan missä oli kuvitellut nähneensä emonsa isän. Koko Kuutamoklaani eli yhä siinä uskossa, että hän olisi karannut klaanistaan, kuollut. Kukaan ei ollut vielä kokoontumisissa tunnistanut häntä kadonneeksi klaanitoverikseen, eikä hän aikonut nytkään paljastaa itseään entiselle perheelleen. Varsinkin kun tämä perhe tulisi mitä luultavimmin surmaamaan hänet, jos he tajuaisivat hänen asuvan nyt Puroklaanissa, Kuutamoklaanin sijaan. Villituuli ainakin pitäisi siitä huolen, ettei Tammisydän pääsisi sanomaan sanaakaan emolleen sisarensa Hallatassun todellisesta kuolemansyystä.

4.9.24 klo 18.16

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi tunsi alkavan sateen ensimmäisten pisaroiden putoavan turkillee, huuhtoen samalla verta, mikä oli hänen kermanvaaleaan turkkinsa värjäyttänyt punaiseksi. Hän lipaisi huuliaan kerran ja työnsi sitten mielestään kastumisen mukana tulleen epämieluisan olon. Hän oli nyt taistelemassa klaaninsa puolesta, päihittämässä vastustajia ja hakemassa valtaa, ja kunniaa. Sateensuojaa ei olisi sopivaa alkaa nyt etsimään. Maa oli ehtinyt muuttua kosteudesta mutaiseksi ja siksi hänen hyökkäyksensä kuutamoklaanilaista kohti ei mennyt ihan putkeen. Nummiklaanilainen liukastui ja liukui vastustajansa eteen, jolloin kuutamoklaanilainen raapaisi häntä. Leijonakynsi ulvaisi raivosta ja yritti läimäistä toista kaulaan, mutta ei osunut. Vastustaja oli astunut nopeasti taaemmas ja virnuili nyt kuutamoklaanilaisille niin tyypillisellä pilkkaavalla hymyllä. Kermanvaalea kolli oli ihan mudassa, mutta yltyvä sade huuhtoi sitä pois hänen turkiltaan. Kuutamoklaanilainen teki syöksyn häntä kohti, mutta nummiklaanilainen ehti kierähtää pois toisen alta, mutta ei päässyt heti jaloilleen, sillä liukasteli mutaisessa maapohjassa koko ajan. Kun hän viimein pääsi ylös, oli kuutamoklaanilainen ottanut uuden syöksyn ja tavoitteli nyt hampaillaan Leijonakynnen kurkkua. Hampaat osuivat maaliinsa, mutta vastustaja ei ehtinyt lyödä leukojaan yhteen, kun Leijonakynsi oli saanut tarrattua etukäpälillään toista lavoista ja kaikella voimallaan viskaisi kissan tulvivaan rajajokeen. Kuutamoklaanilainen räpiköi pintaan ja ui rannalle, mutta ei päässyt ylös. Sade oli saanut maan niin mutaiseksi, että kissa ei saanut tassuillaan otetta, ne lipuivat joka kerta takaisin jokeen, upottaen kuutamoklaanilaisen hetkellisesti pinnan alle.
"Tämä ei jäänyt tähän!" kissa murahti väsyneenä yrittäessään jälleen kerran kavuta joesta pois. Leijonakynsi katseli toisen yrittämistä halveksuen ja tuhahti sitten: "Niin klassista."
Kermanvaalea kolli ei antaisi toiselle mahdollisuutta kavuta ylös veden varasta, vaan hän tuijotti ilmeettömänä kuinka naaraan voimat loppuivat, eikä tuo enää jaksanut nousta pintaan, kun oli taas kerran uponnut nousemisyrityksen jälkeen.
"Ei!" Leijonakynnen takaa kuului kirkaisu ja hetkeä myöhemmin liekinvärinen naaras juoksi hänen ohitseen ja jarrutti juuri ennen joen pengertä.
"Yötassu!"

3.9.24 klo 17.29

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän rämpi lähimmän nummen huipulle Liljatuulen, Sammalsateen, Punaliekin ja Jänötulen kanssa. Taistelu ei ollut ehtinyt rauhoittua hetkeksikään, mutta nämä viisi kissaa olivat saaneet tapeltua itsensä uuvuksiin. He rojahtivat vuoron perään nummen huipulle ja hengittivät pinnallisesti, yrittäen saada ajatuksiaan ja henkeään kulkemaan.
"Onko kellään vakavia vammoja?" Lumisydän maukui, kun sai äänensä kuuluviin läähätyksen välissä.
"Ei minulla ainakaan ole", Liljatuuli huusi ollessaan hieman erillään muista, mutta naaras sai kömmittyä itsensä jaloilleen ja käveli sitten muiden luokse.
"Eikä minullakaan", Sammalsade naukaisi. Lumisydän käänsi katseensa kahteen jäljellä olevaan soturiin ja huomasi kuinka heidän silmänsä olivat puoliummessa ja nurmikko heidän allaan alkoi pikkuhiljaa värjäytyä punertavaksi. Hän nousi jaloilleen ja pyysi kaksikolta apua saadakseen Punaliekin ja Jänötulen raahattua suojaan pieneen luolaan nummikumpuran juurella. Kun he saivat kaksikon turvallisesti suojaan ja varmistivat ettei yksikään haavoista vuotanut vuolaasti, katsoi kollisoturi ylös taivaalle. Hän oli odottanut näkevänsä yötaivaan ja sen synkkyyden, mutta sen sijaan taivas alkoi värjäytymään oranssiksi, kun aamu teki tuloaan.
*Toivottavasti pääsemme pian pois täältä!* hän ajatteli uupuneena ja siirsi katseensa vierellään seisovaan Liljatuuleen, joka oli päästänyt hiljaisen ähkäisyn. Naaraan tila alkoi olla melko selkeä ulkopuolisille tarkkailijoille, tuon vatsa oli pyöristynyt muutamien päivien aikana hieman liian suureksi, että kyseessä olisi ollut vain ylensyönti. Koko Puroklaani näki nälkää, eikä kukaan saanut syötyä vatsaansa täyteen. Lisäksi kermanvaalea kissa oli ajoittain valittanut huonosta olosta, tai muista kivuista vatsansa alueella. Pentujen potkut alkoivat olla vahvoja. Oli ollut hiirenaivoista päästää hänet mukaan taisteluun.
"Jäisitkö sinä Liljatuuli huolehtimaan ettei heille käy mitään? Lähetämme parantajan tänne heti kun sellaisen vain löydämme", Lumisydän naukaisi, kun Liljatuuli ravisteli turkkiaan. Naaras nyökkäsi ja istahti alas, kiertäen häntänsä vaistomaisesti vatsansa suojaksi.
*Voi kun ne syntyisivät vasta kotona eivätkä täällä.* kollisoturi ajatteli, kun kermanvaalea kissa alkoi nuolla taistelun jälkiä turkistaan.

1.9.24 klo 11.52

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

- Tämä on helppo liike. Yritä nyt!
Mustakynnen naukaisu ei kuulostanut enää kannustavalta, eikä edes neutraalilta. Hänen kärsivällisyytensä Karhutassun toisena koulutuspäivänä oli palanut loppuun epätavallisen nopeasti. Soturitar ei tiennyt mistä se johtui, siitä että oppilas oli vielä kokematon ja tuntui sanovan vastaan kaikkeen mitä mestari koitti opettaa? Vai vertasiko mustavalkea naaras alitajunnassaan uutta oppilasta Hiljaisuustassuun, hänen aikaisempaan oppilaaseen? Oppilaaseen, joka oli mykkä, eikä ikinä naukunut vastaan mestarinsa käskyille vaan teki kaiken pyydetyn mukisematta. Hän ei tiennyt.
- Mutta kun se sattuu!
Karhutassun naukaisu olisi mennyt jo valittamisesta ja Mustakynsi joutui nakkelemaan niskojaan muutaman kerran, estääkseen itseään räjähtämästä oppilaalle. Hän oli huomannut miten ensimmäisellä yrittämällä - kun liike oli epäonnistunut - oli oppilas näyttänyt nyrjäyttävän jonkun tassuistaan. Mutta nyrjäytykset ja venähdykset olivat osa koulutusta ja niiden tuoma kipu olisi vain kestettävä, harjoittelua ei voisi lopettaa siihen että johonkin hieman sattuu.
- Ajattelitko edes yrittää vai ajattelitko vain valittaa siinä lopun ajastamme?
Mustakynsi kysyi ja heilautti häntäänsä tyytymättömänä.
- Jalkaani sattuu! Katso vaikka!
Karhutassu ulisi samalla, kun yritti varata painoa tassulleen. Soturittaren oli myönnettävä, että oppilas näytti saavan vain juuri ja juuri liikuteltua käpäläänsä, eikä pystynyt varaamaan painoa sille lainkaan. Mustavalkea naaras irvisti.
- No tämä taisi sitten olla tässä, minulla on paljon muutakin tekemistä kuin kuunnella sitä kuinka tassussasi on pieni pipi. Mutta voit olla varma, että Kuolontähti saa kyllä kuulla siitä millaisia ongelmia sinulla on harjoitteluun liittyen.
Mustakynsi sähisi samalla, kun asteli hitaasti lähemmäs toista naarasta. Hän koitti antaa uhkaavaa kuvaa itsestään, viestittäen että tämä saisi olla viimeinen kerta kun heidän harjoitustuokionsa keskeytyy jonkin tällaisen syyn takia. Ruskeatäplikäs kissa vaikutti kyyristyvän mestarinsa luoman varjon alla, mutta jääräpäinen ilme tuon kasvoilta ei kaikonnut minnekään.
- Minulla ei ole mitään ongelmia!
Karhutassu huudahti ja siristi silmiään tympääntyneenä. Kaksi naarasta tuijottivat toisiaan hetken, katseet täynnä liekkien paloa eikä kumpikaan halunnut olla se joka katsoisi muualle ensimmäisenä. Mutta Mustakynsi ei ikinä alkaisi tanssimaan häntä nuoremman kissan pillin mukaan, joten hän laski kasvonsa aivan viiksenmittojen päähän oppilaansa omasta. Hän sai vain vaivoin pidettyä tassunsa kalliopohjassa, halu läpsäistä nuorta kissaa korville oli nimittäin valtava. Ruskeatäplikäs naaras kavahti taaemmas reaktiona, rikkoen heidän intensiivisen tuijotuskilpailunsa samalla. Mustakynsi hymähti ja käveli sitten oppilaansa ohitse, jättäen tuon itsekseen vuoristoaukealle.

//MoonStary, haluatkos jatkaa tästä Karhutassulla?

28.8.24 klo 8.55

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Katselin kauempana kaksin juttelevia Kostokynttä ja Tihkutäplää. Jokaista karvaani syyhysi päästä lähtemään takaisin leiriin, saamaan tilannepäivitys taistelutilanteesta ja estämään loppu sotiminen. Mutta tämä kaksikko viivästytti lähtemistämme, ja vaikka minun tekikin mieli huutaa kuutamoklaanilaiselle, että seuraisi vain hajujälkeämme sitten kun saisi keskustelunsa erakon kanssa käytyä, en kehdannut tehdä niin. Soturitar tulisi vieraaksi reviirillemme, reviirille missä asusti kaksi muutakin klaania, jotka olivat nyt rajalla taistelemassa Kuutamoklaania vastaan. Ei olisi turvallista antaa hänen kulkea nummilla yksin. Niinpä käänsin katseeni kahteen oppilaaseen, jotka olivat ilmoittautuneet tulleensa valituiksi.
"Joutsentassu ja Kettutassu, tulkaahan tänne", naukaisin ja kaksi naarasta tottelivat minua, ja astelivat eteeni. Katsoin kumpaakin kissaa vuorotellen, arvioiden heidän olemustaan ja muistellen miten heidän koulutuksensa olikaan mennyt viimeisten vuodenaikojen aikana. Minua miltei pelotti se mitä nämä kaksi nuorta kissanalkua tulisivat tällä matkalla kohtaamaan, kuinka heillä ei tällä tehtävällä olisi mestareita mukana opastamassa siinä mitä kuuluisi tehdä ja miten. Heidän tulisi itse keksiä kuinka toimia ja itsenäistyä näinkin nopeassa hetkessä. Heidän tulisi aikuistua, ja oppia luottamaan omiin päättelykykyihinsä ja taitoihinsa. He eivät tulisi olemaan vastuussa vain itseistään, vaan koko kanjonin kohtalosta.
"Kai sinä annat meille luvan lähteä?" Joutsentassu kysyi. Oppilaan kasvoilla pilkahti huoli, mutta hän koitti näyttää itsevarmalta huolensa läpi. Vilkaisin tuon vieressä seisovaa Kettutassua, jonka kulmien väliin oli ilmestynyt haaleita juonteita. Kuin hän odottaisi minun antavan kieltävän vastauksen, valmiina perustelemaan itsensä ja pesätoverinsa tälle Tähtiklaanin tahtomalle matkalle. Niin, tämähän oli esi-isiemme tahto ja suunnitelma pelastaa klaanit tulvilta. Minä en asettuisi Tähtiklaanin suunnitelmien tielle. Joten tyydyin nyökkäämään hitaasti, enkä antanut kahdelle oppilaalle muutamaa silmänräpäystä pidempää hetkeä huokaista helpotuksesta. Olin yhä heidän klaanipäällikkönsä, ja tunsin olevani vastuussa siitä miten heidät tälle matkalle lähettäisin.
"Tämä tulee olemaan ensimmäinen tehtävänne ilman mestareidenne ohjeistusta tai läsnäoloa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että te voisitte vapaasti tehdä ja mennä miten haluatte. Teidän kahden on kuunneltava Paarmahehkua ja Kostokynttä, sekä tehdä kaikki mitä he haluavat teidän tekevän. He ovat vanhempia ja ovat kokeneet ja nähneet teitä enemmän, he tietävät vuoriston vaarat paremmin. Jos he pyytävät teitä jättäytymään taka-alalle oman turvallisuutenne vuoksi, te teette niin. Jos he pyytävät teitä juoksemaan takaisin tänne ja jättämään heidät oman onnensa nojaan vuoristoon, te teette niin. Mukisematta tai väittämättä vastaan. Heillä ei myöskään ole aikaa katsoa peräänne, vaan joudutte olemaan itse vastuussa itseistänne. Kuvitelkaa tämä yhtenä osana loppuarviointianne. Teidän on suoriuduttava siitä itse, ilman muiden apuja ja osoittaa, että olette oppineet tarpeeksi pystyäksenne toimimaan itsenäisesti", naukaisin. Vaikka olinkin odottanut lisää hätäännyksen tai kauhun pilkkeitä naaraiden kasvoilla, he nyökäyttelivät päitään sanoilleni, pitäen ilmeensä tasaisen itsevarmoina ja mielensä päättäneillä. Se loi minuun hieman toivoa, nämä kaksi oppilasta eivät todellakaan enää olleet nuorimmasta päästä, he olivat viittä vaille valmiita sotureita. He tiesivät mihin olivat ryhtymässä ja jos he eivät olisi uskoneet siitä selviävän, he eivät olisi saapuneet tammelle tänä yönä. Suljin silmäni ja nyökäytin päätäni vielä kerran hitaasti, aamu auringon noustessa taivaanrannassa.
"Hyvä. Olkoon Tähtiklaani kanssanne tällä tehtävällä."

23.8.24 klo 14.00

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Katselin kuinka Ututähti ja Yöturkki lähtivät Taivasliljan ja Aaltotähden perässä pois Neljän virran tammen aukiolta. Kokoontuminen oli tulossa päätökseensä, nopeammin kuin olisimme odottaneet. Kolmas Nummiklaanin oppilas oli saapunut kovassa kiireessä aukiolle, kertoen, että klaanit kävivät taistelua Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin rajalla. Se oli aiheuttanut ketjureaktion päälliköiden välillä, he vuorotellen kirosivat varapäälliköitään ja sotureitaan, naukuivat jäähyväiset ja onnentoivotukset valituille, ja lähtivät sitten lopulta kiireellä kohti leiriejään. Olin ehtinyt vain pikaisesti pyytää Puroklaanin päällikköä katsomaan Hopeatassun perään, paljastaen suhteeni oppilaaseen, kenen kanssa en ollut ikinä ehtinyt sanaakaan vaihtamaan. Ututähti oli näyttänyt yllättyneeltä, mutta nyökännyt sitten ja toivottanut Tähtiklaanin suomaan meille onnea tulvien selättämiseksi. Aaltotähdelle minun ei ollut erikseen tarvinnut sanoa mitään Yötassun huolehtimisesta, Uskosielu hoitaisi sen homman pyytämättäkin.
- Meidänkin pitäisi lähteä, pystymme vielä ehkä välttämään verisen murhenäytelmän, Liekkitähti sihisi. Klaanipäällikön kasvoilta pystyi selkeästi näkemään ärtymyksen, hän ei olisi varmasti voinut ikinä kuvitella, että hänen varapäällikkönsä lähtisi luvatta taistelemaan toisen klaanin kanssa pelkän riistavarkauden vuoksi. Itse uskoin, että tässä oli jotakin paljon suurempaa takana, riistavarkaus kahden klaanin välillä ei mitenkään voisi aloittaa kaikkien neljän klaanin välistä taistoa. Minä en kuitenkaan asiaa pääsisi selvittämään, minun tarkoitukseni oli nyt muualla, Tähtiklaanin käpälissä.
Nummiklaanin päällikkö viittoi hännällään Tähtitulea ja sitä kolmatta oppilasta luokseen.
- Tihkutäplä, tulisitko sinäkin meidän kanssamme? Olet kuutamoklaanilainen, ja jos ei Varistähti niin varmasti jotkut klaanitovereistasi voisivat kuunnella sinua. Voit olla tärkeässä asemassa tämän taistelun nujertamisessa, Liekkitähti naukaisi, kun muut nummiklaanilaiset olivat tassutelleet hänen vierelleen. Katseeni kääntyi harmaaturkkiseen ystävääni, joka oli tähän mennessä ollut itsekseen, hieman erillään muista. Tihkutäplä näytti kohentavan ryhtiään, kun kaikkien paikallaolijoiden katseet olivat yhtäkkiä hänessä. Vaikka soturittaren luut törröttivät ikävästi sekaisen turkin alta, yritti hän yhä pitää yllä arvokasta kuvaa itsestään. Keltainen katse oli yhtäkkiä paljon tarkempi ja itsevarmempi, aikaisemmasta sumuisesta ja melankolisesta eroten. Naaras nyökkäsi ja lähti astelemaan kohti raidallista kollia, mutta minä astuin hänen eteensä ennen kuin tuo ehti muutamaa askelta eteenpäin.
- Saanko vaihtaa kanssasi muutaman sanasen?
Tihkutäplä räpäytti keltaisia silmiään muutaman kerran, mutta nyökkäsi sitten. Vilkaisin taakseni Liekkitähden suuntaan, nousevan auringon ensimmäiset säteet piirtyivät tuon takana olevien nummikumpujen takaa, luoden pikkuhiljaa enemmän valoa tammen aukiolle.
- Tässä ei mene kauaa, naukaisin ja ohjasin sitten soturittaren kanssani hieman sivummalle muista. Auuringon ensimmäiset säteet osuivat turkkiini ja alkoivat lämmittää sitä niinkin viileän yön jäljiltä.
- Kuinka jaksat? Kerroit aiemmin, että kaikki ei ollut hyvin, kun kysyin vointiasi, naukaisin ja seurasin samalla kuinka soturitar istahti alas hyvään asentoon ja sulki silmänsä, kuin estäen tunteiden nousemista pintaan. Istahdin hänen viereensä ja nielaisin varovasti, jotakin ikävää oli tapahtunut kun se kerran aiheutti naaraassa noin tunteellisen reaktion. Eikö niin? Valoa alkoi siivilöitymään enemmänkin aukiolle, ne valaisivat soturittaren kasvot niin että pystyin näkemään kuinka yksinäinen kyynel vieri tuon poskea pitkin.
- Minut erotettiin Kuutamoklaanista, Tihkutäplä naukaisi hiljaa ja painautui turkkiini. Korvani luimistuivat heti ja kiersin häntäni lohduttavasti ystäväni ympärille. Hänetkö oltiin erotettu, vain sen takia, että hän yritti pelastaa klaanit? Kuinka hiirenaivoinen Varistähti oikein oli? Tunsin kovaa myötätuntoa naarasta kohtaan, olimme nyt molemmat luopioita, erotettuina klaanista koska yritimme parantaa elinympäristöämme ja klaanitoveriedemme elämää. Mutta siinä missä minä olin lopulta ollut tyytyväine erottamiseeni, oli Tihkutäplä selkeästi järkyttynyt ja tolaltaan. Soturitar tunsi varmasti olonsa petetyksi ja surkeaksi tällä hetkellä.
- Voi Tihkutäplä, olen niin pahoillani. Sinä olet viimeinen kissa joka tällaista ansaitsee, Varistähti on täysi hiirenaivo kun keksi tämä ainoaksi keinoksi selvittää asia, naukaisin ja laskin leukani varovasti tuon päälaelle.
- Pääsen takaisin vain, jos saan tulvat katoamaan, naaras naukaisi nyt jo paljon kärttyisämpänä, katkerampana. Vedin syvään henkeä ja vetäydyin hieman kauemmas toisesta, hakien tuohon katsekontaktia.
- Sinun tehtäväsi valittuna on sammuttaa kanjonissa palavat liekit. Mutta minä vannon, kautta Tähtiklaanin että teen kaikkeni, jotta kanjoni pääsisi näistä tulvista eroon. Että sinä pääsisit takaisin kotiisi.
Katsoin Tihkutäplää suoraan tuon keltaisiin silmiin, jotka olivat alkaneet kimmeltämään auringonvalossa. Niin, minä todella tekisin kaikkeni ettei yhdenkään kissan, ettei Tihkutäplän, Kuutassun, Hopeatassun, Yötassun tai Tähtitulenkaan tarvitsisi enää kärsiä tulvien takia.

//Tihkulla tai jollakulla muulla valitulla jatkoa?

23.8.24 klo 10.19

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu katseli emonsa jalkojen suojasta kuinka Kanijalka työntyi pentutarhaan, pysähtyi hetkeksi muiden kuningattarien ja pentujen eteen, ja sitten kumarsi heille. Pentu räpäytteli sinisiä silmiään hämmentyneenä, hän tiesi että jotakin vakavaa, kamalaa oli tapahtumassa. Jo pentutarhan hiljainen, painostava ilmapiiri kieli siitä. Koko klaani oli muuttunut paljon synkemmäksi ja surumielisemmäksi aina siitä hetkestä alkaen kun Hiiriturkki lähti johtamaan hyökkäyspartiota nummille. Naaras seurasi katseellaan kuinka soturi asteli kumppaninsa Hunajavirran luo ja pyyhkäisi hännällään kyyneleen tuon poskelta.
"Kanijalka", kuningatar valitti, mutta kolli pudisti päätään ja kumartui koskettamaan vuorollaan kumppaninsa ja ainoan pentunsa neniä. Kun hän sai taas suoristettua itsensä, kolli katsoi Hunajavirtaan lempeästi ja katosi sitten pensaikkoon, mikä johti ulos pentutarhasta. Se synnytti hälinää ja hämmennystä. Timalipentu alkoi valittamaan isänsä perään ja Hunajavirta romahti nyyhkyttämään. Ja jotenkin Kaikupentu tiesi, että tuo uljas ja rohkea kolli, oli viestittänyt katseellaan omaa asiaansa, jotakin minkä vain kuningattaren oli tarkoitus tajuta. Pentu taittoi niskaansa nähdäkseen oman emonsa kasvot.
"Minne Kanijalka oikein lähti, kun Hunajavirta itkee noin? Eikö hän tule takaisin?" naaras kysyi. Liekkisade hyssytteli tytärtään ja nuolaisi tuon korvannipukoita muutaman kerran, vastaamatta kuitenkaan Kaikupennun kysymykseen. Raidallinen kissan asettui makoilemaan paremmin emonsa lämmintä kehoa vasten ja tuijotti pesän toisella puolella hiljaa valittavaa Hunajavirtaa. Oliko Kanijalkakin lähtenyt mukaan taisteluun? Tapahtuiko niissä taisteluissa sitten jotakin kamalaa, kun kuningatar reagoi kumppaninsa lähtöön noin? Ikävä tunne kiersi pennun vatsassa.
"Eikö isäkin lähtenyt taisteluun? Kai hän tulee takaisin?" Kaikupentu kysyi emoltaan, joka kiersi oman häntänsä vielä tiukemmin pentunsa ympärille.

23.8.24 klo 8.37

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu venytteli selkäänsä ja muisteli edellispäivänä tapahtunutta oppilasnimitystään. Koko seremonia oli ollut tylsempi kuin hän oli alunperin odottanut... Vaikka jännitys olikin ollut läsnä ja häntä oli suorastaan hirvittänyt keskeyttää Kuolontähden selostus, kun kolli olisikin halunnut parantajaoppilaan koulutukseen soturioppilaskoulutuksen sijaan. Kuitenkin itse tapahtuman jälkeen kaikki oli tuntunut vain niin ohitsemenevältä, luuklaanilaiset olivat palanneet kaikki normaalien päiväaskareidensa pariin, eikä kukaan edes ollut tullut onnittelemaan tuoreita oppilaita. Nyt mentiin jo seuraavassa päivässä, aurinko oli tekemässä laskuaan, mutta luuklaanilaiset olivat virkeinä aukiolla. Oli uusien nimitysmenojen aika.
"Saapukoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juurelle klaanikokoukseen!"
Punatassu asteli aukiolle ja etsi katseellaan mestariaan Mustakipinää ja toista parantajaoppilastoveriaan Taistotassua. Hän ei ollut vielä ehtinyt vaihtaa sanaakaan mustaturkkisen oppilaan kanssa, sillä tuo ja Mustakipinä olivat olleet koko edellispäivän muualla etsimässä yrttejä, antaen Punatassulle mahdollisuuden tutustua parantajien pesään itsekseen. Kollioppilaalla ei ollut mikään kiire tehdä ystävyyssuhteita ikätovereidensa kanssa, mutta hän tiedosti sen että tuleva koulutusjakso tulisi olemaan kaikkien kannalta helpompi, jos parantajaoppilaat pystyisivät tulemaan toimeen keskenään.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin riveihimme. Jääsilmä on kertonut, että Mustatassu läpäisi tänään viimeisen osuuden arvioinnistaan joten hänestä on aika nimittää soturi. Minä Kuolontähti, Luuklaanin päällikkö pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti Luuklaanin tavoille ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Mustatassu, lupaatko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaasi saakka?"
Punatassu nyrpisti nenäänsä. Hän ei voinut olla toteamatta, että näissä nimitysmenoissa koko klaani tuntui olevan jännittyneempi ja odotti suuremmalla innolla uutta soturia riveihinsä, kuin kolmea oppilasta edellispäivänä.
"Lupaan."
Parantajaoppilaan katse siirtyi Kuolontähdestä valkoturkkiseen, suurikokoiseen naaraaseen joka istui järkähtämättä koko klaanin katseiden alla. Oliko kollikin näyttänyt yhtä jämäkältä, vai oliko hän tärissyt koko klaanin nähden jännityksestä?
"Siinä tapauksessa, Pimeydenmetsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Mustatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Mustapihlaja. Pimeydenmetsä on valinnut sinut tähän klaaniin itsetuntosi ja arvojesi perusteella, ja hyväksyy sinut Luuklaanin täydeksi soturiksi."
Punatassu yhtyi muiden klaanitovereidensa mukana huutamaan uuden soturin nimeä, vaikkakin hieman innottomammin kuin muut. Jos hänen nimitystilaisuudessaan ei oltu osoitettu samanlaista innostusta ja intoa, miksi hänen pitäisi osoittaa sitä jonkun toisen seremoniatilaisuudessa?