​

Kirkasloiste Luuklaani

~•★Dark★•~

Hei. Olen kirkasloiste. Ei! Älä kerro nimeäsi vielä. Ai olet eksynyt? Sepä kamalaa. Leiriimme on pitkä matka. Mutta kauanko olet ollut eksyksissä? Mitä? Pennusta asti?! Voi ei! Olet saman ikäinen kuin minä. Olet ollut ilman kotia kauan. Tuli toki mukaani tai...jää mieluiten tähän sammaleiselle kivelle makoilemaan. Kysyn pääliköltä asioita vähän sinuun liittyen. Tulen pian. Hei! Älä huido kuin ärsyyntynyt mäyrä! Yritän auttaa. Kerro toki nimesi. Ai olet myrskytuuli? Sama nimi alkuliite kuin kadonneella veljelläni. Kiva nimi kuitenkin. No kerro toki myös perheestäsi. Selvä...selvä...entä emosi nimi? Ai mikä oli? Öh....Älä ihmettele...olen...järkyttynyt...minun emollani on sama nimi kuin sinun emollasi..

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Haukkakiito tuntui heräävän viereltäni ja kohta tuijotinkin kumppanini kirkkaita silmiä. Hymyilin ja hän tuntui hymyilevän minulle takaisin. Olimme jutelleet lähes aamunkoittoon saakka, kun olin edellisestä kokoontumisesta palannut ja olimme saaneet sovittua riitamme. Sekä suunniteltua yhteistä tulevaisuuttamme perheenä. Tulevat kuut näyttivät kerrankin valoisilta, ainakin yksityiselämäni kannalta. Klaanin kohdalla ei niinkään. Nummillamme asui meidän lisäksi nyt kaksi muutakin klaania ja maariista alkoi selkeästi hupenemaan. Puroklaani antoi meille yhä osan puroista ja joista nappaamista kaloista, mutta eivätpä ne monelle nummiklaanilaiselle maistuneet, saatikka sitten vuoristoklaanilaisille. Pelkäsin tulevaa lehtisadetta, tulisimme kaikki kuihtumaan rapakuntoon ennen lehtikatoa tämän riistan puutteen takia, mikä viimeistään lehtikadon kylminä öinä tulisi koitumaan kohtaloksemme. Tuntui kammottavalta ajatukselta, että pentumme tulisi syntymään keskelle nälkäkatoa, kuolevaan klaaniin.
Vatsaani kouraisi epämiellyttävästi ahdistavat ajatukset, joten nousin pikaisesti tassuilleni ja viitoin Haukkakiitoa seuraamaan minua äänettömästi. En halunnut muiden pentutarhan pentujen heräävän poistumiseemme. Saavuin leiriaukiolle, missä klaani oli täydessä työn touhussa. Oli varmaankin hetki ennen aurinkohuippua, kun kissat vasta palailivat aamupartioilta ja etsivät vielä ruokailu- ja kieltenjakoseuraa.
Sadeläikkä istui pesäni edessä ja viittoi minua hännällään luokseen. En voinut olla huomaamatta varapäällikön sotkuista ja naarmuuntunutta turkkia, sekä lovea tuon korvassa.
"Missäs sinä olet ollut, kun noin pieksetyltä näytät?" kysyin saapuessani naaraan luo, kumppanini yhä vierelläni kulkien.
Valkoläikikäs kissa yritti parhaansa mukaan selittää aamun metsästyspartion aikana tapahtunutta kahakkaa Vuoristoklaanin jäsenten kanssa.
Karvani nousivat pystyyn ärtymyksestä, kun kuulin alaisteni aloittaneet täysin turhan tappelun vieraan klaanin jäsenten kanssa. Kaikki vain sen takia, koska joku Nummiklaanista ja joku Vuoristoklaanista olivat vahingossa jäljittäneet samaa jänistä ja menettäneet sen koska eivät olleet huomanneet toisiaan. He eivät olleet toimineet yhteistyössä sen nappaamisessa, vaan olivat mielummin antaneet ylpeydelleen vallan ja alkaneet nahistelemaan siitä kumman syy oli ollut pitkäkorvan menetys.
Katseeni lipui leiriaukion reunamilla oleileviin kissoihin, ilmeisesti juurikin tähän kyseiseen partioon, jonka naarmujen tarkkailun ja paikkaamisen Yötuuli ja Tähtitassu olivat juuri saaneet tehtyä.
Niskakarvat pystyssä marssin partion luokse ja annoin liekehtivän katseeni käydä jokaisen kissan oman läpi.
Saarnihäntä, joka partiota oli johtanut, astui eteenpäin.
"Se oli erittäin typerästi tehty!" kivahdin, enkä yrittäyt peittää sihinää äänessäni.
Luottosoturini painoi päänsä anteeksipyytäväisesti alas, mutta ei näyttänyt ottavan läksytystäni ihonsa alle.
Sen sijaan Tiikerililja tuon vierellä luimi korviaan ja näytti selkeästi häpeävän, että oli ottanut osaa moiseen hiirenaivoiseen temppuun.
Leijonakynsi tuhahti ja heilautteli häntäänsä tympääntyneenä, selkeästi hänestä ei partio ollut tehnyt mitään väärää.
Kurkkuani kuristi, kun katsoin omaa tytärtäni, Solinatassua ja tuon etutassullaan hajamielisenä kaivamaa kuoppaa leirin multapohjassa. Kuinka minun oma vereni oli ryhtynyt tappelemaan täysin turhan asian vuoksi? Hänestä pitäisi tulla soturi aivan lähipäivinä, eikö hän ollut sittenkään vielä henkisesti valmis soturin arvon vastuuseen?
Pudistin päätäni pettyneenä ja käänsin katseeni vielä partion viimeiseen ja nuorimpaan jäseneen, Karhutassuun. Tuon elekieli imitoi paljon Leijonakynttä, enkä suoraan sanottuna jaksanut katsoa oppilaan naurettavaa käyttäytymistä. Tuo tuskin tajusi mitä oli edes tehnyt väärin.
"Saarnihäntä, pistämme sinut Sadeläikän kanssa partioiden johtoon, koska luotamme johtokykyihisi ja siihen, että saat pidettyä partion muut jäsenet ruodussa. Olemmeko olleet väärässä taitojesi suhteen? Ja Tiikerililja, haluatko todella näyttää tälläistä esimerkkiä sinua nuoremmille sotureille ja oppilaille, varsinkin omallesi? Leijonakynsi, miten kehtaat niskuroida sinua vanhempien ja kokeneempien sotureiden antamia käskyjä vastaan, kun he tietävät sinua paremmin? Solinatassu, et selkeästi ole vielä valmis soturin arvoon, jos et osaa ajatella rationaalisesti tällaisissa tilanteissa. Ja Karhutassu, määräämme Tiikerililjan kanssa sinulle sopivan rangaistuksen", jatkoin ja silmät viirussa kävin vielä kertaalleen partion jäsenet läpi. Olin hyvin pettynyt heihin ja pohdin jo tulisiko Aaltotähti tekemään tapahtuneesta ihan virallisen valituksen. Minua ei kiinnostanut oliko riidan aloittanut Nummiklaanin vai Vuoristoklaanin jäsen, alaiseni olivat hoitaneet tilanteen väärin ja Vuoristoklaanin päälliköllä olisi täysi oikeus olla tapahtuneesta ärtynyt. Vaikutin hänen mielessään varmasti nuorelta ja naiivilta päälliköltä, joka ei saanut oman klaaninsa jäseniä tottelemaan annettuja käskyjä. Tai näkemään ettei kynsien käyttö ollut vastaus kaikkeen ja usein tuotti vain turhaa veren vuodatusta.
Pyörähdin ympäri häntä vihasta huiskuten ja olin naukumassa Sadeläikkää luokseni, kun huomasin tuon kyyristyneen Haukkakiidon viereen. Ärtymys oli samantien tiessään, kun huoli kumppanini hyvinvoinnista valtasi minut.

Olin isä. Tai, olinhan minä ollut isä jo monta vuodenaikaa, mutta nyt olin aivan uuden kissan vanhempi.
Haukkakiidon synnytys oli käynnistynyt ja pentumme oli putkahtanut maailmaan hieman ennen auringonlaskua. Tulokas oli ainokaisemme, kaunis tummanruskea naaras, jonka turkkia värittivät vaaleat laikut. Pentu ei ollut juurikaan näyttänyt minulta, mutta kumppanini kertoi tuon näyttäneen lähes identtiseltä oman emonsa kanssa. Asia ei ollut jäänyt häiritsemään, minulla oli kuitenkin jo yksi pentu joka oli lähes samannäköinen oman väritykseni kanssa. Jos Purotassu antaisi raitansa Solinatassulle, meitä erottaisi enää vain silmien väri.
Emme olleet Haukkakiidon kanssa ruvenneet vielä päättämään tyttärellemme nimeä, sillä tuore kuningatar oli ollut hyvin väsynyt raskaan synnytyksen jäljiltä ja olin jättänyt tuon nukkumaan pentumme ympärille kääriytyneenä.
Yötuuli oli hätistellyt minut pois pentutarhasta, etten vain häiritsisi vaaleanharmaan naaraan hitaasti alkavaa toipumista ja paljon tarvittua unta. Nyt kuu oli jo hyvää vauhtia matkalla huippuaan kohti.
*Tiesin tässä käyvän näin, mutta en olisi uskonut näin pian...*, mietin ja käännyin katsomaan pentutarhaan. Sieltä kuului hirveä melu, kun pentuni huusi ja vikisi, ja muut tarhan pennut valittivat kun eivät saaneet nukutuksi moisessa melussa.
Olin käynyt kysymässä kaipasiko Haukkakiito kaitsemisapua, mutta hän oli hyvin kylmästi käännyttänyt minut pentutarhan ovelta ja todennut, että hän ja Yötuuli pärjäisivät kyllä.
Käänsin katseeni tarhan suunnalta pois ja se osui yövartiossa istuvaan Viiksihäntään. Olimme Sadeläikän kanssa jutelleet tuosta hienosta soturista ja pohtineet, olisiko tuosta tulevaa mestariainesta. Kumppanini työmäärä laskisi huomattavasti, jos tuo saisi yhden pennun pois käpälistään ja pystyisi keskittymään vain Liljapentuun ja vastasyntyneeseen tyttäreemme. Ja Sulkapentu alkoi olla kuuden kuun iässä, hänestä pitäisi tehdä joka tapauksessa pian oppilas. Varmuus lämmitti rintaani, kun kävelin pesälleni soturittaren ohitse tuota tervehtien. Nimittäisi Sulkapennusta oppilaan ja valitsisin Viiksihännän hänen mestarikseen.

​

Hilleripentu - Kuutamoklaani

Maria:)

Upeaa, oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin ulkomaailman. Jäin hetkeksi seisomaan pöllämystyneenä väliaikaisen pentutarhan suuaukolle ja tuijotin leiriä ja metsää ympärilläni.
Korkeiden puiden väleistä siivilöityi metsään hämyisää valoa. Linnut lauloivat, lintuja niiden täytyi olla. Täytyi kuitenkin kuunnella tarkkaan, jos halusi kuulla metsän ääniä, koska kissat klaanissa juttelivat keskenään, varapäällikkö jakoi käskyjä kuuluvaan ääneen ja parilla oppilailla oli menossa jonkinlainen leikkitaistelu, jonka ympärillä muut kannustivat. Olisin halunnut mennä mukaan, koska se näytti siistiltä. Voisi olla mukava tutustua oppilaisiin, niin tuntisin heidät jo valmiiksi sitten viiden kuukauden kuluttua, kun minustakin tehtaisiin oppilas. Tai ehkä isä voisi tehdä minusta poikkeuksellisesti oppilaan jo etuajassa... Toisaalta leiri kutsui minua tutkimaan itseään. Vilkaisin vielä kerran kateellisena oppilaiden leikkiä ja yritin sitten kulkea mahdollisimman ei-syyllisen näköisenä leirin poikki, etten saisi saman tien häätöä takaisin pentutarhaan.
Isä ja emo olivat kertoneet vanhasta leiristä, ennen tulvaa. Olin syntynyt vasta väliaikaiseen leiriin saapumisen jälkeen ja se ei kuulemma ollut yhtään niin hieno kuin vanha. Mielestäni leirissä oli kuitenkin hyvin paljon tutkittavaa. Huomasin tuoresaaliskasan, jossa oli muutama lintu ja hiiriä. Mehiläispentu oli kertonut niistä, mutta en saanut vielä syödä kiinteää ruokaa. Mukamas liian pieni, sanoi emo. Huoh. Pesätkin oli jo selvästi järjestetty: näin vanhojen kissojen, selvästi klaaninvanhimpien kömpivän juuri kannon alta päivänvaloon. Sotureita tuli myös omasta pesästään ja ihailin pakostakin sitä, miten suurilta ja mahtavilta osa heistä näytti. Minusta tulisi samanlainen, tai oikeastaan vielä parempi. Niin kuin isä.
Kun isä tuli mieleeni, aloin etsiä häntä kissojen joukosta. Savunharmaata turkkia ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehkä isä oli pesässään.
-Hei, mitäs sinä siinä teet? Kysyi yhtäkkiä ääni takanani.
Hypähdin säikähdyksestä ilmaan. Turkki pystyssä käännyin ympäri ja kohtasin ikivanhanoloisen, valkoturkkisen kissan katseen. Klaaninvanhimpia, luultavasti Sinikellohäntä, josta olin kuullut: hän oli vanhin kuutamoklaanilainen, äreä mutta huononäköinen, -kuuloinen ja -muistinen. Siis helppo huijata.
-O-olen oppilas? vastasin, niin kuin se olisi kysymys.
Sinikellohäntä katseli minua nenänvarttaan pitkin silmät viiruina ja mutisi sitten:
-Minun aikanani oppilaat olivat isoimpia. Mikähän näissä nykynuorissa on vikana. Saisitte tulla vaihtamaan makuualuseni, niissä alkaa olla kirppuja.
Hän lähti rahjustamaan pois itsekseen jupisten.
-Vanha hiirenaivo, mutisin itsekseni ja huokaisin samalla helpotuksesta. Vaara vältetty.
Seuraavaksi katseeni kiinnitti kummallinen haju. Se muistutti samaa kirpeää löyhkää, miltä myös Lehtikuun kuonooni laittama haude haisi. Olin tullut siis parantajien pesälle.
Yritin pysytellä huomaamattomana, lähellä leirin reunaa kiertäviä karhunvatukkapensaita. Kuulin, kun minulle tuntematon kissa totesi, jollekin, luultavasti Lehtikuulle:
-Kiitos. Se tuntuu paremmalta.
-Muista olla varaamatta sille liikaa painoa seuraavina päivinä ja tule välittömästi luokseni, jos se tulehtuu, vastasi Lehtikuun hiljainen ja hiukan varuillaan oleva ääni.
En kuullut, mitä kissa vastasi, mutta kohta hän pujahti ulos parantajan pesästä. Vetäydyin kiireesti varjoihin. Kolli ei huomannut mitään, hän loikki parantajan ohjeista huolimatta takaisin soturien joukkoon juuri varomatta jalkaansa.
Mietin juuri, mitä tekisin seuraavaksi, kun joukko kissoja saapui leiriin. Istuin edelleen varjoissa, mutta nojauduin vähän lähemmäs nähdäkseni kissat.
Leiriin saapui tummanruskea kolli, joka yhdessä mustan kollin kanssa talutti vaaleanharmaata naarasta. Kollit näyttivät vihaisilta, naaras siltä, että tilanne oli hänelle epämiellyttävä.
Oliko naaras kulkukissa ja nyt isä aikoi rangaista häntä klaanin reviirille tunkeutumisesta?
Totta tosiaan, leiriaukiolla olevat kissat kerääntyivät lähemmäs nähdessään jotain tavallisesta poikkeavaa ja näin heidän pörhistyneistä turkeistaan ja jopa vihamielisistä ilmeistään, ettei naaras ollut haluttu vieras kuutamoklaanin leiriin.
Kohta isä marssi omalta pesältään kaiken keskelle.
-Väistykää tieltäni! Hän jyrähti ja kissat tottelivat.
Katselin silmät suurina. Nyt näkisin todellani, miten suuri päällikkö isäni on. Hän näyttää sille kulkurille!
Keskittymiseni herpaantui hetkeksi miettiessäni isän suuruutta ja seuraavaksi kuulin naaraan yrittävän sanoa:
-Mutta minä olen kuutamoklaanilainen...
-Kuuletteko saman kuin minä? Jotenkin se kehtaa kutsua itseään kuutamoklaanilaiseksi! Isä mourusi vihaisena.
Hän näytti todella pelottavalta. Yritin saada kuvaa tilanteesta. Oliko naaras kuutamoklaanilainen? Oliko hän rikkonut sääntöjä pahasti?
-Olen edelleen se sama Tihkutäplä kuin kaikkina aiempinakin kuina, naaras puolustautui.
Tihkutäplä? Olikohan emo puhunut hänestä joskus jotain? Yritin muistella, mutta en saanut mitään päähäni.
-Viekää Tihkutäplä sinne mäyränkoloon, jonka tyhjensitte puolikuuta sitten. Hän saa ryvetä siellä siihen asti, että keksin, mitä hänelle tehdään, isä käski nyt.
Tihkutäplä-nimistä kissaa raahattiin taas samojen isojen kollien toimesta kohti... minua!
Hypähdin puskaan piiloon, kun kollit veivät Tihkutäplää ulos leiriaukiolta. Uteliaisuuteni heräsi. Minne vaaleanharmaa naaras joutuisi? Vilkaisin taakseni leiriin, minua ei tunnuttu etsivän. Emoa ei näkynyt aukiolla olevien kissojen joukossa, ehkä hän nukkui vielä eikä ollut herännyt isän mouruntaan.
Lähdin ääntäkään päästämättä kissojen perään. En voinut olla samalla vilkuilematta metsää ympärilläni, näinhän sen ensimmäisen kerran. Neulaset pistelivät jalkapohjia ja olin melko varma, että kuulin jonkun pikkueläimen kipittävän kiireesti pois alta. Metsä oli upea! Miten odotinkaan saalistusta ja taisteluita ja harjoituksia ja tutkimista!
Olin kadottanut kissat hetkeksi näköpiiristäni, mutta nyt näin heidät taas. Hyppäsin puun taa piiloon, kun kuulin ohi kiitävät juoksuaskeleet. Kolli suuntasi takaisin kohti leiriä. Katselin varuillani ympärilleni ja hiivin sitten taas eteenpäin.
Tihkutäplä ja musta kolli keskustelivat. Yritin kuunnella, mistä.
-Oli miten oli, Varistähti on raivoissaan, musta kolli totesi.
-Täysin ilman syytä. Kostokynsi ei tehnyt hänelle mitään! Tihkutälä vastasi vihaisen oloisena.
-Toimit vastoin hänen määräyksiään, vastasi kolli tähän.
Nyt Tihkutäplä vastasi niin hiljaa, etten olisi kuullut, jos en olisi nojautunut lähemmäs korvat valppaina:
-Etpä ole itsekään aina noudattanut niitä.
Oliko kolli Tihkutäplän rikoskumppani? Värähdin hiukan, ja nojauduin edelleen lähemmäksi. Menetin kuitenkin tasapainoni ja tömähdin kuono edellä maahan. Oksa rasahti ja paniikki valtasi mieleni. Olivatko kissat kuulleet?
Kävi ilmi, että olivat, koska seuraavana tunsin niskassani vahvat hampaat. Aiottiinko minut tappaa, koska olin kuullut? Tajusin roikkuvani mustan kollin vahvassa otteessa. Yritin rimpuilla irti, mutta turhaan.
Kolli tassutti takaisin mäyränkololle. Näin Tihkutäplän, joka katseli minua uteliaana ja hiukan huvittuneen oloisena. Hän puuskahti:
-Salamaviilto, kuka tuo on?
Salamaviilto-niminen kolli yritti mumista vastausta, mutta siitä ei saanut selvää. Hän laski minut maahan, enkä uskaltanut tassuakaan liikuttaa.
-Hän on Syreenikukan ja Varistähden pentu, Salaviilto vastasi katsellen minua epäluuloisena.
On minulla nimikin, olisin tahtonut tiuskaista, mutta pidin suuni kiinni.
Tihkutäplä näytti edelleen huvittuneelta.
-Ai...
Salamaviilto murahti. Hän oli koko ajan katsonut minua sillä silmällä, etten vain tekisi mitään tyhmää.
-Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa? Olet suurin piirtein... Vastasyntynyt. Mitä sinä teet, yritätkö vakoilla meitä? Salamaviilto sanoi jokseenkin vihaiseen sävyyn.
-Salamaviilto, se on pikkupentu. Ne tykkäävät leikkiä. Sinun pitäisi ehkä viedä se takaisin leiriin... Tihkutäplä aloitti, mutta Salamaviilto keskeytti hänet:
-Ai jättäisin sinut yksin tänne! En todellakaan.
Tihkutäplä ei ehtinyt vastata, kun heidän takaansa kuului vihaista mau’untaa:
-Hilleripentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet täällä?
Se oli emoni. Käännähdin ympäri ja väänsin naamalleni viatonta ilmettä. Emo kuitenkin kiinnitti huomionsa takanani oleviin kissoihin. Hän murisi:
-Pettureita näkyvissä. Kehtasitkin tulla takaisin.
Tihkutäplä ei vastannut heti, mutta näytti olevan puolustuskannalla. Katselin kaikkia kolmea isoa kissaa vuorotellen varuillani. Salamaviilto pysytteli hiljaa, kun naaraat mittailivat toisiaan.
-Minä olen kuutamoklaanilainen, Tihkutäplä sanoi hetken kuluttua.
Syreenikukka mulkoili häntä vihaisesti. Hän näytti melkein yhtä hurjalta, kuin isä.
-Häpeäisit, ketunmieli. Et sinä kuutamoklaanilainen ole, et sen jälkeen, kun hyökkäsit klaanitoverisi kimppuun! emo raivosi.
Tihkutäplä yritti vastata, mutta emo karjui hänen päälleen.
-En kuuntele sinun selityksiäsi! Hilleripentu, me menemme nyt. Voit olla varma, että saat puhuttelun minulta ja isältäsi, kun sillä tavalla karkasit pentutarhasta.
Voi ei, ajattelin. Emo lähti raahaamaan minua pentutarhaan. Millaisessakohan liemessä olin nyt?

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Höristin korviani, kun Taivaslilja, Vuoristoklaanin parantaja, oli aamuisen ruokailumme yhteydessä alkanut selittämään viimeöisestä unestaan, jonka uskoi olevan enne Tähtiklaanilta. Päästäisen pureskeleminen oli jäänyt minulta samantien kesken, kun kumarruin lähemmäs naarasta ja yritin tutkia tuon ilmeestä jonkinlaista vihiä hänen mielentilastaan. Tietenkin minä harmaalaikkuista kissaa Tähtiklaaniin liittyvissä asioissa uskoisin, tuolla oli paljon läheisempi yhteys klaanien soturi esi-isiin, kuin minulla, Tähtiklaanin hyllänneestä klaanista erotetulla luopiolla.
Mutta oliko viesti ollut pahaenteinen? Vai voisiko se antaa jonkinlaista vihiä siitä mitä klaanien kuuluisi seuraavaksi tehdä, tämän tulva ongelman selättämiseksi? Vuoristoklaani ei tuntenut oloaan turvalliseksi avaralla nummella, olin viettänyt vasta yhden yön täällä heidän kanssaan ja olin huomannut sen heti.
- Toivopentu, entinen vuoristoklaanilainen, käski minun tavata kahdeksan muuta kissaa kolmen päivän päästä Neljän virran tammella!
Taivaslilja naukaisi ja vilkaisi ympärillemme varmistaakseen ettei ylimääräisiä korvapareja ollut kuuntelemassa. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja vetäessäni henkeä meinasin tukehtua puoliksi pureskellun päästäisen palaan. Laskin katseeni tassuihin rykiessäni lihanpaloja kurkustani ja vasta kunnolla ruokani nielaistua kohotin katseeni takaisin parantajaan. Unesta oli ollut todella yllättävää kuulla, varsinkin kun olin nähnyt itse lähes samanlaista. Vaikka omassa unessani lempeä ääni ja makea tuoksu olivat olleet ainoat merkit siitä etten ollut yksin unimaailmassani, oli ääni myös informoinut minua tulevasta tapaamisesta. Halusin kuitenkin naaraan seurassa - kollegan läsnäollessa - osoittaa omaa kyvykkyyttäni puhua jonkinlaisen henkiolennon kanssa unissani, joten vaikka äänen henkilöllisyys oli jäänyt mysteeriksi minulle, päätin sanoa ääneen ensimmäisen nimen joka mieleeni tuli.
- Sielutaivas sanoi unessani minulle, että minunkin pitää tavata kahdeksan kissaa.
Kuolleen kumppanini nimen naukuminen puristi rinnassani, mutta yritin olla näyttämättä kasvoillani surun merkkejä, kun Taivasliljan kanssa katsoimme toisiamme. Parantaja ei kyseenalaistanut untani vaan näytti luottavan sanoihini, siihen että minäkin olin saanut saman viestin Tähtiklaanilta. Naaraan ilme oli päättäväinen ja tuo huiskaisi häntäänsä kuin mielensä päättäneenä kauan harkittuun asiaan.
- Eli lähdemme Neljän virran tammelle kolmen päivän päästä.
Taivasliljan maukaisu oli itsevarmuutta täynnä ja nyökkäsin asian hyväksyneenä. Samaan aikaan käpälissäni alkoi kutittelemaan, kahdeksan muuta kissaa olivat varmasti saaneet saman viestin kuin mekin, mutta keitä he oikein olivat? Kuutamoklaanin Tihkutäplä aivan varmasti, hänhän oli ilmoittanut minulle itse, että oli alkuperäisen enteen Tähtiklaanilta saanut. Mutta pääsisikö soturi varmasti tammelle vihamielisten klaanitovereidensa keskeltä? Häntä ei ollut näkynyt aikaisemmassa kokoontumisessa, enkä voinut estää pahaenteisten ajatusten myllertämistä mielessäni. Olikohan naaraalle tapahtunut jotakin? Olisivatko hänen klaanitoverinsa satuttaneet tai rankaisseet häntä jotenkin, kun hän oli auttanut minut pakoon ja lähtenyt mukaani Vuoristoklaaniin reilu kuunkierto sitten?

​

Kauristassu, Vuoristoklaani

Raven

Tuntui hieman erikoiselta asua nummilla, mutta minusta tuntui että olin sopeutunut elämään siellä paremmin kuin muut klaanin kissat. Tietysti kaipasin vuoristoa ja siellä kiipeilyä, mutta tiesin että nyt oli vaan sopeuduttava uuteen elämäämme Nummiklaanin reviirillä. Oli hyvin anteliasta heiltä antaa meidän asua heidän alueellaan väliaikaisesti, mutta joka tapauksessa toivoin että palaisimme omalle reviirillemme mahdollisimman pian. En tosiaankaan ollut ajatellut, että oppilaaksi nimittämiseni tapahtuisi täällä, mutta asia oli nyt näin ja sen kanssa oli vain elettävä.
"Kaurispentu, Kaurispentu!" paras ystäväni Pähkinäpentu juoksi luokseni innoissaan. "Tänään sinusta tulee oppilas!" valkea kolli hihkui.
"Tiedän, en malta odottaa", sanoin iloisena. "Mutta mitähän meidän ystävyydellemme sitten käy?"
Pähkinäpennun ilme vakavoitui hieman.
"Niin, sinulla varmaan menee kauheasti aikaa kaikissa harjoituksissa", hän sanoi vakavana. "Mutta sehän on tosi siistiä, että pääset harjoittelemaan kaikkia soturin taitoja, voit sitten kertoa minulle niistä kaiken!" kolli innostui taas.
Hymyilin, tosin hieman vaisusti. Olihan se tavallaan siistiä että olisin tulevaisuudessa soturi, mutta samalla oloni oli ristiriitainen. Vanhempani olivat kuolleet taisteluissa, nyt minunkin pitäisi harjoitella olemaan valmis siihen. Totta kai halusin puolustaa klaaniani viimeiseen asti, en ikinä hylkäisi Vuoristoklaania, mutta kyllä minua samalla hieman pelotti vaikka olinkin innoissani soturikoulutuksen alkamisesta. Mitä kaikkea eteeni tulisikaan tulevaisuudessa? Ehkä harjoittelisimme jotain hyviä puolustustekniikoita, että voisin suojella itseäni ja muita klaanilaisia mahdollisimman hyvin taisteluissa. Tietysti toivoin, että pystyisimme elämään muiden klaanien kesken mahdollisimman rauhanomaisesti eikä mitään rajuja taisteluja tarvitsisi käydä.
"Leikitään vielä vähän aikaa, ennen kuin oppilasseremonia alkaa!" Pähkinäpentu ehdotti ja aloimme leikkisästi jahdata toisiamme pentutarhassa.

***

Aaltotähden kantava ääni raikui väliaikaisessa leirissämme, nyt se sitten tapahtuisi - minusta tulisi soturioppilas! Kunnioitin Aaltotähteä suuresti, hänellä oli niin paljon vastuuta klaanin päällikkönä, se ei varmasti ollut aina helppoa. Tuskin itse koskaan halusin päälliköksi, se oli niin suuri vastuu. Kuuntelin klaanin päällikköä lähes lumoutuneessa tilassa. Hän ilmoitti soturinimeni, joka olisi tietysti Kauristassu ja mestarini, joka tulisi olemaan Tomukukka. Arvostin kaikkia sotureita klaanissamme, he tekivät tärkeää työtä turvatakseen klaanin jokapäiväisen elämän ja olin innoissani, että pian minäkin pystyisin palvelemaan klaaniani paremmin kuin pelkkänä pentuna. Tomukukka olisi varmasti loistava mestari minulle ja oppisin paljon hyödyllisiä taitoja häneltä. Musta, meripihkan väriset silmät omaava naaras asteli luokseni, jolloin kosketimme toisiamme kuonoillamme. Toivoin, että mestarini aisti kunnioitukseni häntä kohtaan, vaikka emme sanoneetkaan tilanteessa mitään. Odotin innolla, mitä hän opettaisi minulle ensimmäisenä. Toivottavasti ensimmäiset harjoitukset olisivat pian!

​

Turmasielu, Luuklaani

Raven

Turmasielulla kesti yllättävän kauan palata takaisin Luuklaanin leiriin. Hän käytti paljon aikaa siihen, että asetteli tassunsa varovaisemmin vuoristopolulle - hän ei halunnut loukata itseään enempää. Kaatosade piiskasi vuoristoa, jolloin Turmasielu alkoi entistä enemmän katua metsästämään lähtemistä. Hän kapusi hitaasti ylös vuorenrinnettä, liukastuminen olisi voinut olla hyvinkin kohtalokasta joten nopeisiin liikkeisiin ei ollut varaa. Hänen täytyi myös varoa nyrjähtänyttä tassuaan, eteneminen oli siis todella hidasta. Naaras alkoi turhautua, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Hän luuli olevansa liikkeellä yksin, kunnes hänen katseensa kiinnittyi vähän matkan päässä olevaan tummanpuhuvaan otukseen. Aluksi hän ei edes ollut varma, oliko se kissa ollenkaan, mutta lähemmäs päästyään hän erotti kissan pitkän, joskin aika ohuen hännän ja arpisen, sysimustan turkin, joka sai Turmasielun epäilemään että kyseinen kissa olisi Luuklaanista. Tässä klaanissa oli usein aika rujon näköisiä kissoja, hän ei kuitenkaan heti tunnistanut kuka kyseinen kissa voisi olla.
"Hei, kuka sinä olet?" Turmasielu huusi kaatosateen kohinan läpi, mutta kissa ei edes kääntynyt katsomaan häneen päin vaan jatkoi päättäväisen näköistä kiipeämistään vuorella.
"Kuuletko sinä?" naaras huusi kovempaa, mutta ei edelleenkään saanut vastausta. Hän yritti saada oudon kissan kiinni, mutta nopeampaa eteneminen vuoristossa oli toivotonta. Ketterän oloinen, mysteeriksi jäänyt, laiha mutta pitkäkoipinen kissa luikki paljon nopeampaa vuoristossa ja katosi pian kokonaan Turmasielun näköpiiristä. Naaras kirosi pettyneenä, jokin sai hänet kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tapaisi kyseisen kissan ennemmin tai myöhemmin Luuklaanissa, ellei kissa sitten ollut erakko ja katosi jäljettömiin.

Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, hän oli takaisin leirissä saaliinsa kanssa. Turmasielu mietti edelleen outoa kissaa vuoristossa, mutta hän yritti unohtaa sen, ehkä se ei ollut mitään erikoista. Hän ei uskonut kissan olevan mistään muustakaan klaanista, muuten hän olisi varmasti haistanut kissan epäilyttävän hajun. Ehkä kissa vielä ilmestyisi Luuklaaniin jossain vaiheessa. Hieman Turmasielu kuitenkin ihmetteli, miksei kissa ollut vastannut hänelle, jos he olivat samasta klaanista. Mietteliäs naaras asteli pentutarhaan aivan läpimärkänä, hän varmasti näytti vielä rujommalta kuin aiemmin. Sillä välin kun hän oli ollut metsästämässä, klaani oli herännyt ja pentutarhassa kävi kuhina. Turmasielu heitti hiiren Kalmapennun eteen ja kehotti pienokaista syömään. Pentu katsoi hiirtä epäillen, mutta Turmasielun rohkaisevan katseen jälkeen alkoi syödä sitä pienin haukuin. Turmasielu vahti, että pentu sai syötyä, pentu ei varmasti osannut pitää puoliaan rohkeampien pentujen keskuudessa eikä sen takia saanut kunnolla syötyä. Hän tunsi, että hänen pitäisi varmasti ottaa vastuu tästä pennusta, hän ei uskonut pennun vanhempien enää palaavan. Joku päivä Turmasielu toivoi saavansa omiakin pentuja, mutta se oli toive joka ei ollut Luuklaanissa kovinkaan suuressa suosiossa. Varsinkin, jos hän meinasi päästä päälliköksi, hänen pitäisi omistautua kokonaan klaanille eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten hän sovittaisi pennut siihen rooliin. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvinnut miettiä nyt.

​

Kalmapentu, Luuklaani

Raven

Kyyhötin nälkäisenä ja väsyneenä pentutarhassa, tuntui siltä että Turmasielu ei ikinä palaisi ruokani kanssa. En kyllä ollut ihan varma, kauanko metsästyksessä yleensä kesti, en ollut koskaan varsinaisesti miettinyt asiaa. Joka tapauksessa tuntui siltä, että siinä oli kestänyt aivan liian kauan. Sade oli yltynyt kaatosateeksi ja leiri oli alkanut pikkuhiljaa heräilemään uuteen päivään. *Onkohan Turmasielulle sattunut jotain?* mietin huolestuneena. Tällaisella kelillä vuoristopolut olivat varmasti liukkaita ja vaarallisia. Väsymys alkoi painaa silmiäni niin paljon, että torkahdin hetkeksi sitä miettiessäni. Pian säpsähdin hereille ja niskakarvani pomppasivat pystyyn, kun Mustakynnen huuto kiiri ympäri leiriä ja varmaan kuului koko kanjonissa. Hänellä oli Punapennulle jotain kiireellistä asiaa - hän kuulosti todella vihaiselta. *Enpä haluaisi olla Punapennun asemassa juuri nyt...*

Selvisi, että Luuklaanin parantajaoppilas Yötassu oli kuollut liukastuessaan vuoristopolulla, kun hänen oli pitänyt lähteä Luuklaanin parantajan, Mustakipinän kanssa hakemaan lisää yrttejä, kun joku oli sekoittanut edelliset. Jostakin syystä Yötassun kuolema sai minut järkyttyneeksi, vaikka en varsinaisesti tuntenut kyseistä oppilasta. Silti mieleeni kiiri ajatus, entä jos Turmasielukin on liukastunut vuoristossa ja... Nielaisin pelokkaana ja katsoin toiveikkaana pentutarhan suuaukolle päin. En uskaltanut sanoa ääneen mitään, vaikka olisikin tehnyt mieli kysyä joltain, oliko normaalia että metsästyksessä kesti välillä kauan. Mitään liikettä ei kuitenkaan näkynyt pentutarhan suuaukolla vaikka kuinka tuijotin, joten kävelin pettyneenä lähemmäs muita pentuja ja seurasin heidän leikkejään. Olin aivan liian väsynyt ja nälkäinen liittyäkseni itse mukaan leikkiin, vaikka se aika hauskalta näyttikin. Siirsin katseeni kohti Punapentua, joka oli juuri joutunut epäilyksen kohteeksi yrttien sekoittamisesta, mutta onneksi hän ei ollutkaan syyllinen. En olisi ehkä kestänyt sitä huutoa, mikä olisi seurannut Mustakynneltä, jos hänen pentunsa olisi paljastunut syylliseksi. Punapentu tuijotti kiinnostuneen näköisenä Mustakipinää, joka ilmeisesti antoi jotain yrttejä Rottapennulle. En tietystikään ymmärtänyt yrteistä mitään, mutta sen ymmärsin, että Rottapentu oli todella huonossa kunnossa ja parantaja teki tärkeää työtä. Tuijotin säälittävän näköistä, hiilenharmaata pentua, näin hänessä oikeastaan aika paljon samaa kuin itsessäni. Huomioni kiinnitti myös hänen suuret, naurettavan näköiset korvansa, jotka olivat ihan samanlaiset kuin minulla itselläni. Pennun meripihkan väriset silmät kohtasivat omani, jolloin käänsin katseeni ujosti poispäin. *Pitäisikö minun yrittää tehdä Rottapennun kanssa lähempää tuttavuutta, olemmehan aika samanlaisia ja voisimme ehkä ystävystyä?* mietin hiljaa ja toivoin edelleen Turmasielun saapuvan pian jonkun mehevän saaliin kanssa, nälän tunteeni alkoi käydä jo sietämättömäksi.

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu näki edessään valkoisen hohtoisen kissanpennun, jonka vihreät silmät loistivat kirkkaammin kuin mikään muu mitä hän oli aikaisemmin nähnyt. Naaras ei ollut nähnyt tätä pentua ennen, ei ainakaan pentutarhassa. Saivatko sitten klaanin vanhimmat pennut asua tarhan ulkopuolella? Siitä hän ei ollut aivan varma. Tämä kyseinen pentu ei kuitenkaan vaikuttanut huomaavan ruskeaturkkista kissaa, ja tuntui oikeastaan katselevan jonnekin kauas hänen taakseen. Kun hohtokissa avasi suunsa puhuakseen, tuntui Kaikupennusta siltä ettei tuo edes puhunut hänelle vaan jollekin muulle, "Yöturkki, klaanisi ei ole enää kauaa turvassa. Tapaa kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, te olette klaanien ainoa toivo."
Ja sitten valkoinen pentu katosi, jättäen naaraan yksin pimeyteen.

Kaikupentu räpäytteli silmiään herätessään ja huomasi emonsa Liekkisateen olevan jo hereillä, tuon sukien nukkumisesta sekoittunutta kylkikarvoitustaan. Pentu kiepahti ympäri sammalpedillä ollakseen emonsa kanssa kasvotusten ja esti haukoituksen päästämisen suustaan. Hänellä olisi tärkeää kerrottavaa!
"Emo, minä näin todella outoa unta äsken... Siinä joku kissanpentu tuli kertomaan, että minun pitäisi tavata kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella", pentu naukaisi ja kaksi naarasta katsoivat hetken toisiaan hiljaisuudessa. Punaturkkisen naaraan katseessa oli jotakin outoa, mitä pieni pentu ei osannut tunnistaa tai nimetä. Kuningatar kiersi häntänsä aavistuksen tiukemmin tyttärensä ympärille ja kosketti sitten hyrähtäen hänen kuonoaan omallaan.
"No kuulostipas se omituiselta unelta, muttaei se varmasti mitään tarkoittanut", Liekkisade naukui hieman oudolla äänellä, vaikka tuon katse olikin jo palannut takaisin siihen lempeään ja emolliseen ilmeeseen. Kaikupennun kulmat kurtistuivat ihmetyksestä, kyllä uni oli hänen mielestään tärkeältä vaikuttanut! Sitten Kaikupentu näki Lumisydämen, isänsä. Soturi asteli pentutarhaan peremmälle ja seisahtui heidän viereensä, pudottaen tarhan lattialle kalan.
"Kaikupentu, tyttäreni, sinähän olet aikaisin hereillä", kolli naukui ja kumartui koskettamaan kumppaninsa kuonoa omallaa, tehden sitten saman hellän tervehdyksen tyttärelleen. Kaikupennun häntä huiskui innokkaana puolelta toiselle, ehkä isä ottaisi hänen unensa vakavammin harkintaan kuin emo!
"Isä, minä näin ihan hurjan omituista unta! Siinä joku kissanpentu kertoi, että klaanimme ei ole enää kauaa turvassa. Että pitäisi tavata kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, koska olemme klaanien ainoa toivo. Ja sitten hän vain katosi ja minä heräsin", pentu ulisi tohkeissaan ja venytteli samalla etukäpäliään, köyristäen raidallista selkäänsä kaarelle. Hän ei huomannut vanhempiensa vaihtavan huolestuneita katseita keskenään, kun hän syventyi ajattelemaan ja raapimaan sammalpetiä piskuisilla kynsillään.
*Ketkä ne kahdeksan ovat?* naaras ajatteli otsa hienoisessa rypyssä, jäänsiniset silmät pohdinnasta leiskuen.

​

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Tihkutäplä tunsi Salamaviillon lämpöä hohkaavan hengityksen korvassaan:
”Haiset aivan Vuoristoklaanille.”
Kollisoturi sylki maahan hänen päänsä viereen. Tihkutäplä koitti vääntää itseään pois isomman kuutamoklaanilaisen alta, mutta sai tuntea valtavien kynsien porautuvan syvemmälle nahkaansa.
#Oi voi#, naaras ajatteli nielaisten.
”Jos päästäisit minut.. voisimme puhua tästä.. Salamaviilto”, hän pihisi vaivoin tiukan otteen puristuksessa.
”Pah!”
Läheisestä pusikosta kuului rapinaa. Oksakatse asteli polulle silmät kiiluen. Villituuli saapui tuon vanavedessä pilkkaava virne kasvoillaan. Tihkutäplä luimisti korviaan. Kaikista kuutamoklaanilaisista paikalle sattuivat juuri nuo kolme, joilta hän ei saisi herumaan tippaakaan sympatiaa vaikka mitä sanoisi.
”Varistähti tulee olemaan mielissään”, Oksakatse räkätti ja nyökkäsi Salamaviillolle, joka irvisti vastaukseksi. Mustaturkkinen kolli laskeutui alas Tihkutäplän päältä ja kampesi hänet väkivalloin pystyyn.
”Turha tehdä vastarintaa. Tiedät kyllä mitä sitten tapahtuu”, Villituuli murahti loikatessaan naaraan toiselle puolelle.
”Yritän vain palata takaisin kotiin”, Tihkutäplä kivahti, kun Villituulen tummanruskea kylki iskeytyi häntä vasten. Hänen rinnassaan oli ontto tunne.
”Olen kuutamoklaanilainen kuten tekin!”
”Hiljaa nyt”, Salamaviillon ääni rahisi jälleen epämiellyttävästi hänen korvassaan. Kiukku sai naaraan hännän nykimään. Hetken tuon teki jo mieli paljastaa kahdelle muulle ilkkujalle, miten petollisia juonia Varistähden hallintoa vastaan Salamaviilto ja Hämäräaskel olivat vasta muutamia kuita sitten tulvivan joen rannalla punoneet. He olivat vähintäänkin yhtä paljon pettureita, jos asiaa katsottiin Varistähden näkökulmasta. Ajatus oli kuitenkin pelkkä välähdys, joka katosi nopeasti hänen muun ajatuksenkulunsa joukkoon.
”Kuule”, Oksakatse ilkkui tassutellessaan hänen eteensä. ”Lakkasit olemasta kuutamoklaanilainen sillä hetkellä, kun menit sen erakon matkaan - tai kun paljastit kyntesi Syreenikukalle.”
Tihkutäplän katse synkkeni.
”Voin selittää”, hän naukui ääni kähisten.
”En halunnut tehdä sitä, mi-”
”Liikettä nyt!”
Salamaviilto katkaisi hänen lauseensa ja tyrkkäsi hänet liikkeelle.

Tihkutäplä pysytteli koko matkan väliaikaiselle leirille hiljaa, ettei olisi ärsyttänyt vartijoitaan enempää. Puhumisen sijaan hän pohti, miten ihmeessä pystyisi selittämään tekonsa niin, ettei häntä revittäisi riekaleiksi. Kaksi rotevaa kollia puristivat häntä väliinsä kuin mitä tahansa rajarikkuria. Tätä huonompaa vastaanottoa hän ei ollut osannut odottaa.
”Perillä viimein”, Salamaviilto murahti, kun he pysähtyivät karhunvatukoilla rajatun aukion edustalle. Tihkutäplä silmäili keskeneräiseltä vaikuttavaa muuria. Kuutamoklaani oli kuin olikin joutunut jättämään leirinsä.
”Mitä leirille kävi? Ovatko kaikki kunnossa?” hän kysyi huolestuneena. Vastaukseksi kuului kiusaantunutta hiljaisuutta.
”Muistitko muuten hakea sen hiiresi?” Villituuli huikkasi Salamaviillolle ohittaen hänen kysymyksensä, kun Oksakatse katosi muurin läpi ilmoittamaan heidän tulostaan.
”Hiirenpapanat”, musta soturi kirosi vastaukseksi. Tihkutäplä väräytti viiksiään tuolle ja sai vastaukseksi myrkyllisen mulkaisun. Sitten he astelivat sisään.
Huojennus valtasi Tihkutäplän, kun hän näki tuttujen kasvojen kurkistelevan häntä kumpareiden ja kaatuneiden puunrunkojen takaa. Klaanitovereiden tutut tuoksut ympäröivät häntä jälleen, ja oli kuin myös leirin vankat kuusipuut olisivat kääntyneet heidän ylleen. Hän pyöritteli päätään puolelta toiselle ja Villituuli murahti hänelle uhkaavaan sävyyn. Samalla kuutamoklaanilaisia alkoi kerääntyä lisää heidän ympärilleen. Tihkutäplä katseli tuttuja kasvoja häkeltyneenä. Hän oli odottanut jälleennnäkemistä niin kauan, ettei tiennyt, mitä sanoa.
”Väistykää tieltäni!”
Varistähden jyrähdys sai Tihkutäplän hypähtämään pienesti. Hän tunnisti äänen välittömästi. Päällikkö tunkeutui Tihkutäplän ja muun partion ympärille kerääntynen kissamuurin läpi ja jäi tuijottamaan häntä vihaisesti jäisillä viirusilmillään.
”Katsohan Varistähti, kenet löysimme reviiriltämme”, häntä seurannut Oksakatse naljaili viittoen samalla hännällään kohti Tihkutäplään kuin johonkin saaliseläimeen. Naaras luimisti korviaan puolustelevasti. Varistähti tuijotti häntä mielipuolisena, silmät tihkuen halveksuntaa ja raivoa. Valtava kolli otti hitaita, raskaita askelia häntä kohti ja pysähtyi vasta ollessaan niin lähellä, että Tihkutäplä tunsi tuon riistanhajuisen hengityksen viiksikarvoissaan.
”Mikä ihme saa sinut luulemaan”, päällikkö puhui hiljaa, ”että voit noin vain palata tänne?”
Tihkutäplä värisi kauttaaltaan, mutta pakottautui pysymään paikallaan.
”Minä olen kuutamoklaanilainen”, hän kähisi jälleen.
”Minä kuulun tänne, teidän joukkoonne. Olen aina kuulunut, eikä mikään muuta sitä.”
Varistähti naurahti kalsevasti.
”Kuuletteko saman kuin minä?” päällikkö kääntyi klaaniaan kohti.
”Jotenkin se kehtaa kutsua itseään kuutamoklaanilaiseksi”, kollin ääni oli äitynyt raivokkaaksi mouruksi. Nöyryytys poltteli Tihkutäplän turkkia. Hetki hetkeltä hän alkoi vihata Varistähteä, tuon taisteluarpien raidottamaa, harmaata takkuturkkia ja jäänsinisiä, tunnekylmiä silmiä, yhä enemmän. Oli kuin päällikkö olisi etsimällä etsinyt jotakuta, johon kanavoida kaiken sisälleen patoutuneen vihan, jonka kohteeksi Tihkutäplä oli nyt joutunut. Miten olikin ollut joskus aika, kun Tihkutäplä oli kunnioittanut päällikköään niin paljon, että olisi vaikka heittänyt henkensä menemään tuon suuruudenhullujen suunnitelmien vuoksi?
”Olen edelleen se sama Tihkutäplä kuin kaikkina aiempinakin kuina”, naaras ärähti ääni särähtäen.
”Vaikka ette olisi olleet samaa mieltä siitä mitä tein.. minulla oli syyni. En olisi ikinä paljastanut kynsiäni omalle klaanitoverilleni, mu-”
”Hiljaa!” Varistähti huusi ja loikkasi häntä päin niskavillat pörröllä. Tihkutäplä kavahti taakse päin.
”En halua kuulla noita raukkamaisia selityksiä”, päällikkö jatkoi murinaansa. Tihkutäplä vilkuili ympärilleen ja tunsi vatsassaan onton tunteen, kun näki klaanitovereiden välttelevän hänen katsettaan. Hän etsi Lehtikuuta ja Ruostehallaa, Laikkutassua ja Hämäräaskelta, mutta hänen lähimmäisensä eivät joko olleet paikalla tai seisoivat jossakin minne hän ei nähnyt.
”Villituuli ja Salamaviilto”, Varistähti puhui kahdelle kollisoturilleen.
”Viekää Tihkutäplä sinne mäyränkoloon, jonka tyhjensitte puolikuuta sitten. Hän saa ryvetä siellä siihen asti, että keksin, mitä hänelle tehdään..”
Päällikön sanat saivat kylmät väreet lipumaan pitkin Tihkutäplän selkäpiitä. Hän vilkuili ympärilleen hakien apua klaanitovereiltaan, jotka käänsivät jälleen katseensa pois vaivaantuneina yksi toisensa jälkeen.

Mäyränkolossa leijui yhä pedon löyhkä.
”Oletteko varmoja, että täällä ei varmasti asu enää ketään?” Tihkutäplä naukui varovasti, kun Salamaviilto työnsi hänet tunkkaiseen onkaloon. Kolli murahti hänelle vastaukseksi.
”Älä sitten yritä mitään”, soturi muistutti kova ilme kasvoillaan. Tihkutäplä perääntyi syvemmälle onkaloon irvistäen. Maahan kaivettu kolo oli tilava ja sen lattia oli kellertävien, tassujen alla rapisevien lehtien peittämä.
”Kuinka kauan te aiotte jatkaa tuota?” siniharmaa naaras kivahti ja istui aloilleen osoittaakseen, ettei aikonut tehdä vastarintaa.
”Olen klaanitoverinne. Tämä on typerää.” Hän ei pystynyt hallitsemaan äänensä värinää.
Salamaviilto heitti epäilevän katseen Villituulelle, joka kiristeli hampaitaan ärsyyntyneen oloisena. Tummanruskea kolli osoitti sanansa mustalle soturille.
”Ota sinä ensimmäinen vahtivuoro, niin minä palaan leiriin kertomaan Varistähdelle että Tihkutäplä on nyt vangittu.”
Salamaviilto nyökkäsi hapan ilme naamallaan. Tihkutäplä näki onkalon pyöreältä suulta, kuinka Villituulen hännänpää vilahti aluskasvillisuuteen. Mäyränkolo sijaitsi aivan väliaikaisen leirin takana vain muutaman puurivistön ja vatukkapensaan kätkemänä, joten kollilla tuskin kestäisi kauaa kipaista leiriin ja takaisin, jos tuo oli vielä aikeissa palata takaisin.
Tihkutäplä istahti voimattomana paikoilleen. Ilmassa leijuva mäyränhaju sai hänet pahoinvoivaksi. Silmäkulmastaan naaras näki, kuinka Salamaviilto vilkaisi häntä.
”Et varmaan ajatellut, että tämä menisi aivan näin”, kolli huokaisi hetken kuluttua. Tihkutäplä nosti katseensa maasta, jolloin Salamaviilto nyrpisti nenäänsä. Valkea, salaman muotoa mukaileva juova tuon kasvoilla värisi ja meripihkansävyiset silmät harhailivat ympäriinsä.
”Tiedätkö edes, miten pahasti nolasit Varistähden auttamalla sen erakon karkuun?” kolli mutisi matalalla äänellä ja pudisti päätään kuin pettyneenä. Tihkutäplän sydämessä läikähti, kun hän tunnisti Salamaviillon äänessä saman sävyn, jolla tuo oli aina aiemminkin puhunut hänelle. Vaikka sanat olivat kylmiä, hän tunnisti niiden takaa jonkinlaista tuttavuutta, joka tuntui siinä tilanteessa melkein lämpimältä.
”Minun oli pakko”, Tihkutäplä naukui kiihkeästi ja loikkasi jaloilleen. Salamaviilto mittaili häntä katseellaan ja tuhahti taas.
”Eikä ollut.”
”Minun piti tehdä se, ei pelkästään Kuutamoklaanin vaan kaikkien klaanien tähden”, Tihkutäplä jatkoi. Salamaviilto pyöräytti silmiään ivallisesti. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan. Vaikka kolli ei vaikuttanut ottavan häntä tosissaan, kuten tavallista, tuo ei enää vaikuttanut niin vihamieliseltä.
”Oli miten oli, Varistähti on raivoissaan”, Salamaviilto huomautti lähes huvittuneena. Tihkutäplän hännänpää nyki.
”Täysin ilman syytä”, Tihkutäplä mutisi, ”Kostokynsi ei tehnyt hänelle mitään.”
Salamaviilto vaikeni hetkeksi.
”Toimit vastoin hänen määräyksiään”, kolli totesi viileästi. Tihkutäplän korvia kuumotti.
”Et itsekään ole aina noudattanut niitä”, hän naukui hiljaa. Salamaviilto kääntyi häntä päin oudoksuva ilme kasvoillaan. Silloin jostain läheisestä aluskasvillisuudesta kuului rasahdus, joka sai kollin kääntymään äänen suuntaan valppaana. Tihkutäplä uskaltautui kurkkaamaan onkalon suulta.
”Palasikohan se mäyrä?” Tihkutäplä vitsaili hermostuksissaan. Hän oli ollut lähellä paljastaa, että tiesi jotain Hämäräaskeleen ja Salamaviillon hatarista suunnitelmista – onneksi musta kolli oli tuskin tajunnut hänen sanojensa merkitystä.
Salamaviilto mulkaisi häntä ja katsoi kulmat kurtussa äänen suuntaan.
”Kuka siellä?” soturi huudahti epäluuloisena. Kun vastausta ei kuulunut, roteva kolli käski Tihkutäplää pysymään paikoillaan ja sujahti itse aluskasvillisuuteen. Tihkutäplä katseli uteliaana, kuinka Salamaviilto palasi leuoissaan rimpuileva, harmaaturkkinen pentu, jota hän ei ollut aiemmin nähnyt.

//Hillerillä jatkoa?

​

Punapentu ~ Luuklaani

Jezkebel

"Punapentu! Tule tänne! Minulla on sinulla vakavaa asiaa! Ja tulekin pikkuisen äkkiä!"
Mustakynnen karjuminen raikasi Luuklaanin väliaikaisessa leirissä ja sai Punapennun kilpikonnakuvioisen turkin nousemaan heti luolan kattoa kohti. Mistä kummasta emo oli nyt hänelle suuttunut? Korvat niskaan liimautuneena ja häntä takajalkojen välissä pentu lähti hipsimään kohti pentutarhaa, antaen vatsansa raahata miltein maan tasalla. Hänen pitäisi osoittaa kuningattarelle, että oli aidosti pahoillaan ja häpeissään asian takia mikä oli suututtanut tuon, vaikka kolli ei itsekään vielä tiennyt mikä oli polttanut naaraan päreet noin. Hän kiersi syvemmälle vuoristoluolan kupeeseen, missä väliaikainen pentutarha sijaitsi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehoaan pitkin, kun hän näki mustavalkeankissan istumassa pentujensa petipaikan vierellä. Tuon keltaiset silmät olivat siristetyt ja ne seurasivat kilpikonnakuvioista kissaa, kun tuo loikkasi pesäänsä veljiensä vierelle.
"Joku oli käynyt sekoittamassa parantajan yrtit niin, että Mustakipinä ja Yötassu joutuivat lähtemään hakemaan tuossa järkytävässä kaatosateessa uusia kasveja. Ja arvatkaapas mitä kävi? Yötassu liukastui vuoristopolulla ja taittoi niskansa!" Mustakynsi naukui kylmän viileästi ja katsoi kutakin pentuaan vuorollaan. Punapentu värähti, mutta ei suinkaan kylmästä. Oliko uusi parantajaoppilas tosiaankin kuollut? Hän laski katseensa tassuihinsa ja nielaisi tajutessaan, että hänen kyntensä ympärille oli takertunut pala värikäslehtisestä kukasta, mitä oli ollut aikaisemmin päivällä parantajan pesällä tutkimassa. Mutta pentu oli pistänyt kaikki tutkimansa kasvit takaisin samoille paikoilleen, Mustakipinäkin oli ollut vahtimassa vieressä! Ei kai häntä luultu syypääksi Yötassun kuolemaan? Kolli nosti katseensa tassuistaan ja oli säikähtää kauhusta, kun hän kohtasi emonsa keltaiset silmät.
"Punapentu, sinä tuoksut yrteiltä-"
"Punapentu ei ole syyllinen Yötassun onnettomuuteen. Hän oli pesälläni tänään, mutta seurasin hänen tekojaan aivan vierestä, enkä olisi antanut hänen sotkea varastojani käyttämättömään kuntoon. Yötassun kuolema oli ainoastaan hänen omaa syytään, kun ei ollut polulla varovaisempi. Yrttieni sekoittamisen takana on voinut olla kuka tahansa aina pennusta klaaninvanhimpaan", Mustakipinän ääni kuului tarhan suuaukolta, kun parantaja astui pesään mukanaan yrttikäärö pienelle Rottapennulle. Punapentu tunsi valtavaa helpotusta, kun valkotäplikäs kolli puhui hänen puolestaan ja sai Mustakynnen vetäytymään takaisin sekä tasoittamaan pörhistyneen niskakarvoituksensa. Emo päästi suustaan 'tsk'-äänen ja marssi ulos pentutarhasta, luultavasti osallistuakseen seuraavaan metsästyspartioon nyt kun saarnaustuokion pystyi päättämään, eikä rangaistuksia tarvinnutkaan jaella. Aavepentu ja Luupentu kipittivät jatkamaan leikkitappelua, mikä heillä oli luultavasti äskettäin ollut kesken, kun taas Punapentu jäi tuijottamaan Luuklaanin parantajaa ja tuon työskentelyä Myyräkynnen pentujen tarkistamisessa.

​

Huurretassu, Nummiklaani

Raven

Juoksentelin tavalliseen tapaani ympäri nummia, rakastin tätä vapauden tunnetta, sitä kun tuuli tuiversi turkkiin eikä ollut minkäänlaisia huolia tai velvollisuuksia. Pystyi vain keskittymään juoksemiseen, ei sillä että olisin paljon muuhun ikinä keskittynytkään. Olisin voinut juosta koko päivän, mutta hauskan hetkeni keskeytti emon huuto.
"Tule tänne sieltä, oppilasseremonia alkaa!" hän huusi raivoissaan. "Monestikko sinulle pitää sanoa, että seremoniasta ei saa missään nimessä myöhästyä?"
Ääh, olin jo onnellisesti unohtanut, että tänään minusta tulisi oppilas. En halunnut, minua ei kiinnostanut yhtään. *Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut metsästyksestä ja taisteluista, eiväthän ne ole yhtään hauskoja asioita*, ajattelin ärsyyntyneenä. Lähdin juoksemaan emoani karkuun, kun hän yritti tulla hakemaan minua oppilasseremoniaan. *Ehkä voisin saada olla pentuna vielä vähän aikaa, jos käyttäytyisin todella huonosti?*
"Huurrepentu, nyt tottelet, tai et saa ruokaa koko päivänä!" emoni huusi raivoissaan ja nappasi minua niskavilloista kiinni, ja lähti kantamaan minua seremoniaan. Epäonnekseni myös emoni oli erittäin hyvä juoksija, ja paljon isompi kuin minä, joten hän sai minut vaivatta kiinni.
Uhkailu toimi aina, en halunnut olla päivää syömättä. Nielin tappioni pettyneenä, ei kai minulla siinä emoni suussa roikkuessa muita vaihtoehtoja ollutkaan.

"Anteeksi kovasti pieni myöhästyminen", emoni pahoitteli nöyrästi Liekkitähdelle, joka oli onneksi ystävällinen klaanipäällikkö ainakin yleensä. Hän jatkoi puhumista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Samalla nimitettiin muitakin oppilaita, joten myöhästymisestämme ei ollut paljoa haittaa. En olisi millään jaksanut olla paikoillani odottamassa vuoroani ja muutaman kerran ehdin jo miettiä karkaamista, mutta emoni oli koko ajan hereillä eikä minulle tullut sopivaa hetkeä livistää paikalta. Huokaisin syvään, se olisi menoa kohta. Ei enää paluuta huolettomaan pentuaikaan.
"Emo, en halua oppilaaksi!" parkaisin kovaan ääneen. Kaikki Seinämäkivellä paikalla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä. Emoni näytti silminnähden häpeävän, ja pahoitteli taas muille kissoille käytöstäni. Hän piti minulle pitkän saarnan oppilaaksi tulemisen tärkeydestä, mutta en tietystikään kuunnellut siitä puoliakaan kun olin mielessäni jo juoksemassa taas nummilla. Katsoin emoani uhkaavasti ja lähdin juoksemaan sen minkä tassuistani pääsin. Luultavasti erittäin typerä idea, mutta en voinut enää perääntyäkään, joten vilistin menemään minkä kerkesin.

Pakoni ei kuitenkaan kauaa kestänyt, koska emoni sai minut nopeasti kiinni ja palautti minut sinne mistä olimme lähteneetkin. Liekkitähti katsoi meitä ärtyneenä, mutta hän oli luultavasti tottunut kaikenlaiseen, joten hän ei ainakaan heti alkanut raivoamaan meille. Emoni kävi puhumassa päällikölle, tämä olisi ollut hyvä hetki lähteä taas pakoon, mutta aloin pikkuhiljaa luovuttaa ja hyväksyä sen, että minusta pitäisi tulla oppilas. Elättelin toivoa siitä, että emoni pyytäisi lykkäystä oppilaaksi nimittämiseeni, mutta pian päällikkö puhutteli suoraan minua eivätkä ne olleet ne sanat mitkä olisin halunnut kuulla.
"Huurrepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Huurretassu. Mestariksesi tulee Kuurasäde."
Katsoin luonnonvalkeaa kollia eli siis tulevaa mestariani pettyneenä. Häntä ei luultavasti paljoa kiinnostanut minun tunteeni, koska hän vain vilkaisi minua kylmästi kun kosketimme toisiamme kuonoillamme. *Nyt ei taida enää auttaa karkuun juokseminen*, ajattelin kun klaani alkoi huutamaan oppilasnimeäni.

​

Turmasielu, Luuklaani

Raven

// Jatkuu siitä mihin Kalmapennun tarina jäi

Aamu oli harmaa ja tihkusateinen, lähestyvän lehtisateen aisti ilmassa. *Onneksi on leuto sää, vihaan viherlehteä ja lehtikatoa, silloin on aina liian kuuma tai kylmä*, mustaruskea kissa totesi mielessään. Hän oli lähtenyt varovaisesti laskeutumaan alas vuorenrinnettä, jotta pääsisi paremmille maille metsästämään. Hän ei pitänyt metsästämisestä lainkaan, mutta totta kai hän tunnisti sen olevan yksi sotureiden velvollisuuksista eikä hän halunnut jättää nälkiintynyttä pentua riutumaan. *Missähän hänen vanhempansa ovat*, naaras pohti. Hänestä oli outoa, että jotkut kissat vain hylkäsivät pentunsa. *Ei sellaisia kyllä klaanissa kaivatakaan, että hyvä vaan jos lähtivät menemään lopullisesti*, Turmasielu jatkoi pohdiskeluaan ja yritti samalla taiteilla itsensä alas vuorilta. Hän ei ollut hyvä kiipeilemään, mutta kun hän oli tarpeeksi rauhallinen, se onnistui suhteellisen hyvin. Hän ei myöskään pitänyt yhtään siitä, että luuklaanilaisten piti aina mennä toisten klaanien alueille metsästämään. Se oli hänen mielestään hyvin nöyryyttävää, koko kanjonin olisi pitänyt olla jo Luuklaanin vallassa. *Jos minä olisin päällikkö...*

Turmasielun ajatus keskeytyi, kun hän näki vuorenrinteellä paksun hiiren. *Tuo tuskin jaksaa lähteä kovin nopeasti pakoon*, Turmasielu ajatteli tyytyväisenä. Hän pohti parin hetken ajan, pitäisikö hyökätä eläimen kimppuun, vaikka se olisikin aika riskialtista tässä ympäristössä. Kissa tykkäsi metsästää enemmän tasaisella maalla, jos oli pakko valita epämieluisista vaihtoehdoista mieluisin. Päättäväinen naaras kuitenkin otti riskin, ja loikkasi suurella loikalla hiiren kimppuun. Hän sai hiiren hengiltä yhdellä voimakkaalla puraisulla ja nappasi hiiren voitonriemuisena suuhunsa. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi, ettei hänen oikeanpuolimmaisen etutassunsa alla ollutkaan enää mitään. Kissan tasapaino petti ja hän kierähti rinnettä alas maahan. Onneksi pudotus ei ollut pitkä, hän oli ehtinyt laskeutua vuorilta jo melkein tasaiselle maalle. Silti Turmasielu kirosi mielessään, kun hän tömähti kovaan maahan, tassuun sattui mutta se oli luultavasti vain nyrjähtänyt. Juuri tämän takia hän ei pitänyt metsästyksestä, aina tapahtui jotain tällaista. Kissa nappasi suustaan pudonneen hiiren takaisin suuhunsa ja päätti, että tämä metsästysretki sai riittää tältä kertaa, kyllä tämä hiiri varmasti riitti pienelle pennulle. *Ehkä muut klaanilaiset ovat heränneet, että he voivat lähteä metsästämään muulle klaanille ruokaa. Toivottavasti minua ei pakoteta lähtemään mukaan*, Turmasielu ajatteli kun lähti kiipeämään takaisin rinnettä ylös kohti Tulikammiota.