​

Kalliotassu ~ Nummiklaani

Foxx

Hätkähdin hereille. Olin nähnyt unta siitä äänestä. Se oli oikeassa. En päässyt sitä pakoon. Ravistin päätäni. *Äh. Se oli vain joku todella outo kohtaus. Nyt minun on keskityttävä saalistamiseen ja partioimiseen. * Ajattelin. Ryhdistäydyin ja kävelin ulos pesästä. Etsin katseellani Leijonakynttä. “Etsitkö Leijonakynttä?” Kuulin Kettutassun äänen. Käännyin katsomaan naarasta. “Niin.” Vastasin. “Tiedätkö missä hän on?” Kysäisin. Kettutassu vilkaisi olkansa yli. “Hän lähti saalistamaan. Tulee varmaan pian.” Nyökkäsin toiselle oppilaalle ja lähdin varapäällikkö Sadeläikän luo. Sadeläikkä oli juttelemassa jonkun soturin kanssa. “Öm, Sadeläikkä?” Sanoin epävarmasti. En halunnut keskeyttää juttelua. Sadeläikkä katsoi minua. “Niin?” Hän kysyi tyynesti. “Tuota- onko mitään pariota, johon voisin mennä?” kysyin. Yritin näyttää itsevarmalta, mutta se ei oikein onnistunut. “Totta kai. Voit mennä rajapartioon Kuutamoklaanin rajalle Saarnihännän ja Punakynnen kanssa. He lähtevät pian.” Hän sanoi. Nyökkäsin pikaisesti ja lähdin etsimään noita kahta. Löysin heidät soturien pesän luota. “Sadeläikkä sanoi, että tulen mukaanne!” Ilmoitin. Saarnihäntä nyökkäsi. Istahdin alas odottamaan, että soturit olisivat valmiita lähtöön. “Noniin, mennään.” Punakynsi naukaisi. Hyppäsin ylös ja seurasin kahta soturia ulos leiristä. Aurinko lämmitti turkkiani ihanasti. Tallustelin rennosti soturien perässä. Noniin. Tavallinen aurinkohuippu, ei mitään omituista. Ajattelin tyytyväisenä. Typerä ääni oli jättänyt minut rauhaan. Lähestyimme rajaa. “Miten Kuutamoklaani kestää tuota pimeyttä?” Huudahdin nähdessäni tiheän metsän. “Siinäpä oiva kysymys, Kalliotassu.” Saarnihäntä naurahti. Yhtäkkiä se tapahtui. Taas. *Kalliotassu, älä yritä peitellä itseäsi. * Pysähdyin kuin seinään. Sydämeni hakkasi kauhusta. Soturit kääntyivät katsomaan minua. “Tuletko sinä, Kalliotassu?” Punakynsi kysyi minulta. “T-tulenhan minä.” Nau’uin. Kävelin soturien luokse. He vilkaisivat toisiaan mutta jatkoivat matkaa. *Kohtalosi on meidän tassuissamme. * Niskakarvani pörhistyivät kauhusta ja vihasta. *Jätä minut rauhaan! * Huusin mielessäni. Minun oli pakko saada olla yksin. Tarvitsin aikaa ajatella. “Hei, Punakynsi! Minulla on maha kipeä. Voisinko mennä leiriin?” Kysyin. Punakynsi katsoi minua. “Selvä. Mutta me tulemme mukaan. Voit kyllä odottaa siihen asti, että saamme rajan merkittyä. *Ei! Minun on päästävä sinne yksin! * Ajattelin. “Osaan sinne itsekin!” Tiuskaisin soturille. Punakynsi vilkaisi ystäväänsä hämmentyneenä. “Voit mennä.” Saarnihäntä naukui. Nyökkäsin ja lähdin nopeasti kohti leiriä. *Kalliotassu... Tule... * Ravistin päätäni. *Ei! EN HALUA!*

​

Kalliotassu

Foxx

Kävelin niityllä. Tarvitsin rauhaa kaikista niistä kissoista, nyt kun Puroklaani ja Vuoristoklaani asui väliaikaisesti samalla reviirillä. Hypin pienten lumikasojen yli. Värähdin kylmästä, kun tassuni upposivat sulaan, kylmään lumeen. En malttanut odottaa viherlehteä. Minusta hiirenkorvan märkyys oli inhottavaa. Pysähdyin läähättäen erään nummen harjalle. Nautin tuulesta turkillani. Se tuntui ihanalta leirin ahtauden jälkeen. Tuijottelin taivasta. Sillä ei ollut pilviä. Höristin korviani. Kuulin pientä rapinaa. Käännyin. Näin mestarini, Leijonakynnen. “Mitäs sinä täällä teet?” Hän kysyi. “Halusin rauhaa kaikista niistä kissoista.” Naukaisin mestarilleni. Hän hymyili hieman hajamielisesti. “Niin niin. Mutta nyt kun kerran olet täällä, voisit saalistaa jotain palatessasi.” Mestarini jatkoi. Nyökkäsin kollille. Hän kääntyi ja lähti kävelemän pois päin. Katsoin mestarini perään, kunnes hän katosi näkyvistä. *Sama se, ehkä voin nytkin saalistaa. Eihän minulla muutakaan tekemistä ole. * Ajattelin. Nuuhkin ilmaa. Haistoin jäniksen tuoksun. Laskeuduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään tuoksun suuntaan. Ruskea turkkini sulautui hyvin nummen väriin. Nyt näin jäniksen. Se oli hieman laiha, mutta siitä ei ollut haittaa. Hiivin lähemmäs. Jänis ei ollut vielä huomannut minua. Se etsi ruokaa. Keinuttelin takapäätäni ja loikkasin. Laskeuduin suoraan jäniksen taakse. Se vinkaisi ja katsoi minua mustilla silmillään. Salamannopeasti ja siististi purin sitä kaulaan ja se valahti veltoksi. *Kerrankin joku kunnon saalis. Riista käy vähiin, kun täällä asuu 3 klaania. * Ajattelin tyytyväisenä. Lähdin tassuttamaan takaisin kohti leiriä. Samassa pysähdyin. Oli lämmin, mutta tunsin kylmän tuulahduksen vieressäni. *Tiedämme salaisuutesi, Kalliotassu. * Kuulin hyytävän, suorastaan pilkallisen äänen sanovan. Katsoin ympärilleni mutten nähnyt mitään. *Tunnemme sinut läpikotaisin... * Ääni jatkoi. Lähdin juoksemaan kauhuissani. Halusin karistaa äänen päästäni. Kuulin äänen sanovan jostain kaukaa: *Et pääse meitä pakoon. Olemme aina mielessäsi.*

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän kieriskeli levottomana sammalpedillään, samalla kun Ututähti nukkui levollisena viereisellä pedillä. Soturittaren ajatukset poukkoilivat ahdistuneina huolenaiheista toiseen. Puroklaani majaili kahden vihollisklaanin leirin välissä heille tuntemattomalla reviirillä. Maariista oli kaikki kaikonnut alkavaa lehtikatoa ja suurta määrää metsästäviä kissoja pakoon, ja joet alkoivat olemaan hyytävän kylmiä. Hän oli joka päivä saapunut tassut kohmeisina leiriin, mukanaan vain muutama kala, mikä riittäisi juuri ja juuri elättämään imettävät kuningattaret muutamaksi päiväksi. Ilma kylmeni koko ajan eivätkä puroklaanilaiset olleet ikinä näyttäneet niin ohutturkkisilta ennen lehtikatoa kuin nyt.
*Monta kissaa tulee kuolemaan jo ennen lehtikatoa ellemme saa pian kunnolla syödäksemme. Yhteiselo Nummiklaanin ja Vuoristoklaanin kanssa alkaa käymään liian ahtaaksi, kissat riitelevät ja tappelevat muiden klaanien jäsenten kanssa päivittäin. Mitä seuraavaksi...?* Tammisydän mietti ja katsoi iltataivaalle. Täysikuu olisi muutaman päivän päässä. Hän huokaisi ja kierähti selälleen, tarkastellen yksitellen jokaista Hopeahännän soturihenkeä. Valopallot hohtivat kirkkaina pilvettömällä taivaalla. Olisiko Hallatassu katsomassa alas juuri nyt, ja näkisikö tuo sisarensa ahdingon? Pystyisikö Tähtiklaanin jäsen auttamaan häntä jotenkin, vai joutuisiko tuokin vain seuraamaan kuinka kanjonin kissat riutuivat päivä päivältä heikommiksi? Tähtiklaanin olisi pitänyt tietää tästä ongelmasta ja varoittaa klaaneja monia vuodenaikoja aikaisemmin, ehkä silloin klaanit olisivat pystyneet tekemään yhteistyötä ja varautuneet tilanteeseen paremmin.
*Pidetäänkö edes kokoontumisia enää, kun elämme näin lähekkäin? Kuutamoklaani on ainoa klaani joka on eristyksissä tästä sekasorrosta.* Tammisydän ajatteli.
Hänen huomionsa herpaantui taivaasta, kun Ututähti havahtui hereille, hengitys pihisten. Soturitar pystyi miltei kuulemaan tuon sydämen nopean hakkauksen korvissaan. Hän kierähti vatsalleen ja kurottautui painamaan kuononsa kumppaninsa kaulaan. Päällikkö oli varmasti nähnyt painajaista, ei kai tuo muuten niin tolaltaan olisi heti herättyään.
Valkoisen naaraan hengitys kuitenkin tasaantui nopeasti ja hän kääntyi painamaan poskensa kumppaninsa poskea vasten.
"Oliko se painajainen?" Tammisydän naukaisi, kun Ututähti nousi istumaan ja alkoi setvimään takkuuntunutta turkkiaan.
"Luulisin, paha aavistus siitä ainakin jäi. Minun on kutsuttava klaani koolle niin pian kun vain on mahdollista", päällikkö naukaisi.
Soturitar tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, hän nousi itsekin istumaan ja kumartui lähemmäs kumppaniaan. Mitä tuo oikein tarkoitti? Oliko jotakin kamalaa tapahtumassa? Oliko Tähtiklaani lähettänyt Puroklaanin johtajalle uuden enneunen?
"Mitä tarkoitat? Ei kai vaan lisää ongelmia? Puroklaani pysyy juuri ja juuri hengissä, me emme kaipaa yhtään enempää pulmia ratkottavaksi", Tammisydän naukaisi, madaltaen äänenvoimakkuuttaan etteivät lähellä uinuvat klaanitoverit vain kuulisi asioita mitkä eivät olleet vielä tarkoitettu heidän korvilleen.
Ututähti vältteli kumppaninsa katsetta ja nousi tassuilleen, hypäten sitten kaatuneen puunrungon päälle mikä oli vakiintunut uudessa leirissä paikaksi mistä päällikkö puhui klaanilleen.
Tammisydän murahti turhautuneena ja kiersi puunrungon toiselle puolelle, saaden näkyviinsä juuri yötoimille käyneen klaanin. Kissat olivat levittäytyneet nurmiselle aukealle, sillä suojaa näillä nummilla ei juurikaan ollut.
Valkoturkkinen naaras kutsui klaanin koolle ja heti, kun kissat olivat havahtuneet yöuniltaan tarpeeksi, että olivat päässeet raahautumaan johtajansa eteen, tuo alkoi puhumaan: "Lähiaikoina on tapahtunut kauheita asioita. Jotta klaanimme pysyisi vahvana mahdollisimman pitkään, pitää meidän tehdä kaikkemme että pystymme selviämään ja välttämään näitä kauheuksia."
Tammisydän kuuli kuinka puroklaanilaiset supattelivat keskenään hetkisen, muistellen kotileirinsä evakuointia ja vuodenaikojen ajan heitä riivanneita tulvia. Soturitar ei voinut itsekään olla muistelematta sitä kuinka Loistetassu oli melkein hukkunut leirin evakuoinnin aikana ja vaistomaisesti hän etsi ottopoikansa mustaa turkkia puroklaanilaisten joukosta. Tuo istui muiden oppilaiden kanssa, kumartuen juuri kuiskaamaan jotakin pesätoverinsa Jokitassun korvaan.
"Tästä lähtien pennut eivät saa poistua leiristä lainkaan. Eivät yksin, eivätkä soturin kanssa. Järjestämme lisää partioita ja kaksi yövartiota. Myöskään oppilaiden ei suositella lähtevän yksin, ainakaan pitkäksi aikaa", Ututähti lopetti. Puroklaanilaiset nyökäyttelivät päitään tyytyväisinä, vaikka Tammisydän kuuli oppilaiden seasta ärsyyntyneitä tuhahduksia. Soturitar uskoi, että hänen kumppaninsa oli unessaan nähnyt jonkin asian vaarantavan klaanin pentujen ja oppilaiden turvallisuutta. Hänen mielestään oli hyvä tehdä varatoimia klaanin nuorempien jäsenten suojelemiseksi, vaikka se tapahtuikin unen pohjalta. He olisivat kuitenkin Puroklaanin tulevaisuus, jos sillä sellainen tulisi vielä olemaan.
"Timalipentu! Lampipentu! Missä Viiksipentu on?" Tammisydän kuuli Hunajavirran huutavan väliaikaisen leirin toiselta puoellta, missä pentutarha sijaitsi. Leiriaukiolle tuli äkkiä täysin hiljaista ja soturitar tunsi sykkeensä kiihtyvän. Puroklaanilaiset siirtyivät nopeasti pentutarhalle kuningattaren luo, joka hätäisesti etsi vanhinta pentuaan. Kissat olivat nopeasti todenneet ettei kollipentu ollut pentutarhassa, minkä jälkeen kissat levittäytyivät etsimään kadonnutta pentua väliaikaisesta leiristä. Piilopaikkoja ei avoimilla nummilla kamalasti ollut, joten etsinnät päättyivät lyhyeen tässäkin tapauksessa. Paniikki alkoi hiljalleen levitä muihinkin klaanin jäseniin.
"Lampipentu! Pajupentu! Heti pentutarhaan siitä!" Punalehti huusi omille pennuilleen. Tuo heilautti häntäänsä luokseen tassutteleville pennuille, jotka katsoivat emoaan kauhuissaan. Tammisydän näki kuinka kuningatar nuolaisi molempia pienokaisiaan, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään lohduttavaa, koska Hiiriturkki joka oli hypännyt Ututähden luokse puunrungolle alkoi puhumaan juuri silloin: "Minä, Varjoturkki ja Monnitassu lähdemme ensimmäiseen etsintäpartioon. Toinen etsintäpartio voisi lähteä kuuhuipun aikaan, ottaisitko Kanijalka sen johdatettavaksi, ota mukaasi Puronlaulu ja Loistetassu!"
Varapäällikkö lähti partioon ottamiensa kissojen kanssa yöhön, samalla kun muut puroklaanilaiset jatkoivat Viiksipennun etsintää leirin lähiympäristöstä tai olivat lohduttamassa Hunajavirtaa, Kanijalkaa ja Timalipentua.
Tammisydän katseli huolestuneena leirin menoa ja kääntyi Ututähden puoleen, kun tuo pudottautui puunrungolta hänen viereensä. Kahden naaraan katseet kohtasivat ja soturitar näki saman määrän huolta kumppaninsa silmissä, kuin omissaan.
"Sinun unesi taisi käydä juuri toteen, eikö vain?"
Päällikkö luimi korviaan ja painoi päänsä Tammisydämen lapaa vasten.
"Niin taisi käydä."

​

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

//Kokeilen kirjoittaa minä-muodolla, en tiedä millainen tästä tulee, kun yleensä kirjoitan hän-muodossa.

“Emo, voidaanko me mennä ulos? On niin tylsää,” valitan, ja ryhdyn taapertamaan ympäri pesää vielä hieman huterilla jaloillani.
“Ette voi, olette vielä liian pieniä,” emo vastaa, ja yrittää nukkua.
“Miten niin? Hilleripentukin pääsi ulos ja hän on vain vähän vanhempi! Näin kun hän meni vähän aika sitten. Ja minä muutenkin suojelisin Kirkaspentua, ettei hänelle tapahdu mitään,” kiistän.
“En minä tarvitse suojelua,” Kirkaspentu kivahtaa, samaan aikaan kun Syreenikukka herää ja kysyy: “Ai menikö Hilleripentu ulos?” Hän on hetkessä jaloillaan ja lähtee pesästä.
*Voi ei, livahtiko Hilleripentu luvatta ulos? Nyt minä paljastin hänet,* ajattelen hätääntyneenä. Jatkan pesän ympäri kävelyä, haluan olla vahva, vaikka olen vasta pieni. Mutta jatkuva kävelyni taitaa olla aika levotonta ja ärsyttävää, koska Mehiläispennun emo Linnunsiipi sanoo pennulleen: “Mehiläispentu, mitä jos opettaisit sammalpallon pelaamisen Kirkaspennulle ja Sorapennulle?”
Pysähdyn. Sammalpallo? Olin kuullut siitä, kuulemma se oli hyvin hauskaa. “Joo, opeta!” pyydän.
“Hyvä on,” isompi pentu sanoo, ja me menemme pesän nurkkaan. Mehiläispentu ottaa sammalta ja tekee siitä pallon. “Tämän leikin tarkoitus on, että pitää tämän pallon itsellään ja toinen yrittää ottaa sen,” hän kertoo. “Eli hyvin yksinkertaista.”
“Okei,” sanon, ja keskityn, sillä haluan napata pallon ennen Kirkaspentua.
Mehiläispentu heittää pallon ilmaan. Hihkuen pompin sen perään, mutta Kirkaspentu on yllättävän nopea ja nappaa pallon nenäni edestä. “Hei!” kiljaisen, ja jahtaan sisartani ympäri pesää. Minä saan kuin saankin sammalpallon, ja potkin sitä tassuillani eteenpäin. Yritän lisätä vauhtia, koska sisareni on taas saavuttamassa minua, mutta näin pitkään juokseminen alkaa uuvuttaa. Minun pitäisi olla vahvempi, mutta en vain pysty. Kirkaspentu ottaa pallon ja naukaisee: “Hahaa, minä taisin voittaa!” Hän katsoo Mehiläispentuun kysyvästi.
“Niin kai,” Mehiläispentu vastaa, mutta kuulen hänen mutisevan jotain että nuo pennut eivät edes jaksa pelata. Melkein sanon, että kyllähän me jaksoimme, mutta jätän sen sanomatta. Sen sijaan päätän, että aion tästä lähtien joka päivä harjoitella tullakseni vahvemmaksi. Ehkä jonakin päivänä olen Kuutamoklaanin vahvin soturi. Nyt kuitenkin päätän levätä, sillä sammalpallon pelaaminen väsytti. Käyn makuulle nukkuvan emoni viereen, ja siskoni tulee kylkeeni.

Havahdun siihen että vihainen Syreenikukka kantaa Hilleripentua pesään. *Eikä! Tämä on minun vikani että Syreenikukka on noin vihainen!* ajattelen, ja katselen kun Syreenikukka laskee Hilleripennun alas, ja alkaa läksyttää tuota: “Et olisi saanut tuolla tavalla lähteä! Nyt minä käyn hakemassa Varistähden ja kerron mitä on tapahtunut! Pysy täällä!”
“Halusin vain ulkoilla!” vinkuu Hilleripentu.
Päätän, että minun on paras olla sanomatta mitään, joutuisin itse vain vaikeuksiin. En kuitenkaan saa enää levättyä, koska haluan tietää, mitä Hilleripennulle käy.

​

Salamasydän - Luuklaani

Tuiskuviiksi

Oli yö, ja Salamasydän makasi soturien pesässä. Sammal hänen allaan tuntui kivikovalta, eikä kolli kerrassaan pystynyt nukkua. Hetken levottoman kääntyilyn jälkeen Salamasydän nousi ylös, ja ravisti pienet sammalhippuset pois turkistaan. Kolli hiipi nukkuvien sotureiden keskellä, valiten askelensa tarkasti – kukaan Luuklaanin sotureista ei olisi iloinen jos hänen häntänsä päälle astuttaisiin. Vaaleanruskea kissa hätkähti, kun joku kissoista mumisi jotain. Sitten hän kuitenkin jatkoi matkaansa päästäkseen leirin suuaukolle. Kävely virkistäisi. Kolli voisi myös saalistaa matkalla.

Ulkona tuuli tuiversi, ja Salamasydän oli vähällä kaatua. Maakin oli liukas tulvan takia.
*Olisi kannattanut pysyä leirissä... Olisi säästynyt vaivalta.*, soturi ajatteli ärtyneenä. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa, ja päätti suunnata polulle joka johti rotkon pohjalle.
*Se oli kuullemma murentunut... Noh, kai sinne jotenkin pääsee.*

Salamasydän tassutteli rotkon reunalla.
*Tässä se polku oli... OLI...*
Nyt tie oli selvästi luhistunut. Lähellä romahduskohtaa oli tassunjälkiä.
“Joku on pudonnut.”, kolli totesi ääneen.
“Ja joku putoaa!”, tuntematon kissa hihkaisi samalla kun työnsi Salamasydämen rotkoon. Vaaleanruskea kolli ei ehtinyt ajatella mitään ilmassa. Hän kuitenkin kääntyi katsomaan ylös.
*Ei ketään... Kuvittelinko vain?”

//Aika lyhyt, joo. Ja olin jotenki unohtanu miten lähetän tarinoita nii toivottavasti meni oikein:D. Mulla ei sit oo mitään hajua mitä tapahtu, kirjotin vaa

​

Taistotassu luuklaani

Varjo

Tassuttelin reviirillä. Etsin pietaryrttiä. Viheryskä oli melko vakava yskä, ja pietaryrtti voisi estää sen aioin antaa sitä ainakin pennuille ja kuningattarille. Päätin etsiä myös kaislaa, sillä jos nummiklaani tulisi taas etsimään tähtitassua, ja syttyisi taistelu, kaisla olisi todellakin tarpeen. Näin pienen, limaisen kasan pietaryrttiä. Haistelin sitä. *Vai on puroklaani tunkeutunut reviirillemme. Pitää ilmoittaa päällikölle.* Murisin päässäni. Tassuttelin kohti päällikön pesää. "Kuolontähti!" Huusin. Vastausta ei kuulunut. Haistoin vain nummiklaanin. Oliko... Oliko kuolontähti napattu vangiksi! Säikähdib mielessäni.
*Ei, ei se ole mahdollista.* Lohduttelin mielessäni. *Ei, on se!* Purslahdin heti itkuun. Kissa nimeltään kirkasloiste kääntyi puoleeni. "Mitä ihmettä?" Hän kysyi.
*Parantajaoppilaan... Itkevän...* Tunnistin hänen ajatuksiansa. "Hei...." kuiskasin.
"No... Hei." Kirkasloiste henkäisi.
*Mitä ihmettä?* Luin naaraan ajatuksia

//Kirkasloisteeeee jatkoo

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!"
Liekkitähden ilmoille huudettu klaanikutsu sai päivittäisissä askareissaan puuhaavat nummiklaanilaiset keskeyttämään ne ja valumaan leiriaukiolle kuuntelemaan päällikkönsä sanaa. Leijonakynsi nosti katseensa paksun rintaturkkinsa pesemisestä ja nousi jupisten tassuilleen, löntystellen sitten muiden klaanitovereidensa seuraan. Hän katseli ympärilleen ja tunsi pientä ylpeyttä erottuessaan niin selkeästi stereotyyppisestä nummiklaanilaisesta. Hänellä ei ollut hoikkaa rakennetta tai pitkiä jalkoja vaan päinvastoin, lihakset pullistelivat paksun turkin alta ja hän oli yksi suurimmista klaanin kissoista. Soturilta vaadittaisiin yksi lyönti iskemään vastustaja kanveesiin, kun muut kissat hänen ympärillään joutuivat turvautumaan monimutkaisiin hyökkäysstrategioihin ja vastustajan huiputtamiseen. Kolli olisi totisesti arvokkain tekijä klaanilleen, kunpa muutkin vain pystyisivät näkemään sen.
"On tullut aika nimittää uusi soturioppilas joukkoomme. Sulkapentu, astuisitko edemmäs?" Liekkitähti kysyi ja Leijonakynsikin havahtui seuraamaan uuden oppilaan nimitysseremoniaa. Hän uskoi, että päällikkö ei enää tämän lehtisateen aikana nimittäisi hänestä mestaria yhdellekään uudelle oppilaalle, mikä oli sinänsä hyvä asia. Kaikki pentutarhan pennut olivat sillä hetkellä naaraita, eikä soturi suostuisi kouluttamaan sellaiselle kissalle soturin oppeja ja tapoja, jos tuon oikea tehtävä olisi viettää suurin osa soturinurastaan pentutarhassa. Hän ei pääsisi näkemään työnsä tulosta ja ylpeilemään sillä, eikä kollia huvittanut tehdä työtä, joka valuisi vain hukkaan. Sulkapennulle oli siis varmasti joku toinen kissa valittuna mestarin työhön.
"Sulkapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, tunnetaan sinut Sulkatassuna. Mestariksesi olen valinnut Viiksihännän."
Leijonakynsi oli arvannut oikein. Hän seurasi katseellaan, kuinka mustaturkkinen soturitar käveli tuoreen oppilaan viereen ja hymyili tuolle lempeästi. Oppilaan silmät säihkyivät innosta.
"Viiksihäntä, olet valmis saamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvän koulutuksen omalta mestariltasi ja oletan sinun siirtävän kaiken tietosi ja taitosi tälle oppilaalle."
Viiksihäntä nyökkäsi ja kosketti kuonollaan Sulkatassun kuonoa, samalla kun koko muu klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä.

​

Kirkasloiste Luuklaani

Dark

Myrskytuuli kääntyi kirkasloisteen suuntaan. Hänen silmänsä olivat viiruina. "Miksi halusit minut takaisin tänne?" Myrskytuuli kysyi. Kirkasloiste katsoi tassuihinsa. "Vain koska olet veljeni" Hän maukaisi. Myrskytuuli nyökkäsi. Kirkasloiste näytti tietä hyvään paikkaan missä Myrskytuuli voisi levätä. "Minä vien saaliit leiriin. Odota tässä" Kirkasloiste maukaisi. Myrskytuuli katsoi kun kirkasloiste hävisi leirin sisäänpääsy tunneliin. Hän oli silti luuklaanin reviirillä. Myrskytuuli näki hiiren joka meni hänen ohitseen mutta tiesi ettei saisi saalistaa sitä. Kirkasloiste palasi. "Päälikkö haluaa vain repiä sinut riekaleiksi jos et kerro kunnon selitystä" Kirkasloiste tuhahti. Myrskytuulen silmät levisivät jännityksestä. Hän ei ollut ikinä näin vaarallisessa tilanteessa. Paitsi jos hän pakenisi nyt. "Emomme on siellä. Hän tietää tulostasi" Kirkasloiste maukaisi. Myrskytuuli hymyili hieman kun kuuli että hänen emonsa odottaisi häntä. Ja hänen isänsä! Se olisi mahtavaa. Kuin isä ja poika. He menivät leirin sisälle ja sisäänkäynnillä heitä odotti valkoisen,mustan ja oranssin kirjava naaras. Hän oli hieman vanha. "Oletko...oletko sinä myrskypentu?" Naaras maukaisi hiljaa. Myrskytuuli nyökkäsi. Hänen emonsa oli niin iloinen nähdessään oman pentunsa joka katosi kauan aikaa sitten. "Missä isä on?" Myrskytuuli kysyi. Naaraan ilme muuttui synkäksi ja surulliseksi. Kirkasloiste saapui myrskytuulen viereen "Isä kuoli,Myrskytuuli" Kirkasloiste maukaisi surullisesti. Heidän emonsa nyökkäsi. "Niin. Hän kuoli pian sen jälkeen kun katosit. Hän lähti etsimään sinua mutta sitten ketut tappoivat hänet matkalla" emo maukaisi surullisena. Hän kumminkin katsoi pentujansa. "Te kaksi olette kumminkin siinä. Nopsatöyhtö ja Etsijäsydän ovat teidän veljiänne." Emo maukaisi.

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän oli kävelemässä yksin nummilla. Hän oli ajatellut käyvänsä katsomassa josko Nummiklaanin reviirin läpi virtaavasta joesta saisi napattua muutaman kalan, mutta metsätysonni oli ollut suorastaan surkea ja soturi oli saanut saaliiksi vain yhden säälittävän ahvenen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä aukiolle klaanikokoukseen!" Ututähden huutelu kantautui kollin korviin aavalla nummella ja hän joutui kiristämään tahtiaan, että ehtisi Puroklaanin väliaikaiseen leiriin ennen klaanikokouksen alkamista. Miksiköhän päällikkö oli päättänyt kutsua klaanin koolle? Jaloaamun soturinimityksen jälkeen Lumisydän ei ollut lainkaan pereillä oppilaiden koulutusten tilanteesta, hän lähinnä kuuli vain Aamutäplältä tai Liekkisateelta Mesitassun ja Ukkostassun hitaasta, mutta varmasta oppimisesta soturioppilaiden polulla. Kaksikko oli kuitenkin vielä vasta koulutuksensa alkupuolella, joten heidän nimitystilaisuutensa ei kokouksen aiheena ainakaan voinut olla. Sitten soturin mieleen välkähti parin illan takainen ruokailuhetki emonsa Sädetaivaan kanssa.
"Hyvät Puroklaanin kissat, on tullut aika nimittää uusi soturi joukkoomme", Ututähti ulvaisi, kun Lumisydän viimein saapui väliaikaiseen leiriin. Koko klaani oli kerääntynyt aukiolle ja kolli toivoi näyttävänsä mahdollisimman huomaamattomalta, kun kävi pudottamassa ahvenen piskuiseen tuoresaaliskasaan. Sitten hän jäi yleisön takaosaan kuuntelemaan loppua seremoniaa. Sädetaivas oli todella kertonut, että oli ajatellut pitävänsä oppilaansa Valkotassun soturiarvioinnin aivan lähipäivinä, joten voisiko kyseessä nyt olla kyseisen kissan soturinimitys? Harmaalaikkuinen kissa kurotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin kissajoukon päiden yli, mutta ei saanut kunnolla selvää kuka yleisön edessä istui. Tilannetta ei kuitenkaan tarvinnut kauaa arvailla.
"Valkotassu, astuisitko eteenpäin?" Ututähti pyysi ja Lumisydämen arvaus osui oikeaan. Valkotassu oli läpäissyt soturiarvioinnin ja olisi tämän illan jälkeen yksi Puroklaanin sotureista. Päällikön silmät siristyivät, "Pyydän soturi esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Valkotassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan!" Oppilas vastasi ja nosti kuononsa ylpeänä pystyyn. Harmaalaikkuinen soturi ei voinut olla hymyilemättä naaraan itsevarmalle käytökselle.
Ututähti jatkoi nimitysseremoniaa sen tavalliseen tapaan. Hän antoi naaraalle soturin arvon ja tuon uuden soturinimen, Valkoleijona. Valkoleijonaa kunnioitettiin hänen uskostaan Tähtiklaaniin ja Lumisydän yhtyi muiden klaanitovereidensa rinnalla hurraamaan soturin uutta nimeä, kun päällikkö kävi koskettamassa tuon otsaa kuonollaan.
"Valkoleijona! Valkoleijona! Valkoleijona!"

​

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

“Hän on Syreenikukan ja Varistähden pentu.”
“Ai”, Tihkutäplä naukui, kun ymmärrys levisi hänen tajuntaansa. Vaikka aika oli tuntunut hänestä lopulta paljon lyhyemmältä, paljon oli muuttunut siitä, kun hän oli klaaninsa jättänyt. Samaan aikaan pahanolontunne puristi hänen vatsaansa. Oliko Syreenikukka ollut tiineenä jo silloin, kun he olivat ottaneet yhteen rajalla?
“Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa? Olet suurinpiirtein… Vastasyntynyt. Mitä sinä teet, yritätkö vakoilla meitä?” Salamaviilto murahteli pennulle, joka kerääntyi pelokkaan oloisena kasaan, kuitenkin uhmakas kiilto silmissään.
“Salamaviilto, se on pikkupentu”, Tihkutäplä huomautti saadakseen kollin rentoutumaan, ennen kuin Syreenikukan ja Varistähden pienokainen traumatisoituisi tilanteesta enempää. Salamaviilto tuskin tiesi, miten pennuille puhuttiin, saati sitä, miten niillä oli tapana tutkia kiellettyjäkin paikkoja.
“Ne tykkäävät leikkiä. Sinun pitäisi ehkä viedä se takaisin leiriin-”
“Ai jättäisin sinut yksin tänne! En todellakaan.”
Tihkutäplä luimisti korviaan. Kun naaras oli vastaamassa, kuului pusikoista kuitenkin ärtynyttä mouruntaa:
“Hilleripentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet täällä?”
Syreenikukan tumma, solakka hahmo sujahti esiin. Tihkutäplä nielaisi ja tunsi halua vetäytyä mäyränkolon varjoihin kohdatessaan naaraan kipinöivän katseen. Nähdessään hänet kuutamoklaanilainen pysähtyi kuin seinään.
“Pettureita näkyvissä. Kehtasitkin tulla takaisin.”
Tihkutäplä katsoi lannistuneena meripihkasilmäistä naarasta, jonka kylmä ilme sai hänen turkkinsa väreilemään häpeästä. Kipeä muisto siitä viimekertaisesta tapaamisesta nousi pintaan. Hän vilkaisi Salamaviiltoa, joka tuijotteli tassujaan vaitonaisena. Varsinkin nyt, kun Syreenikukka kuului Varistähden lähipiiriin, kollilta oli varmasti turha toivoa apuja sanaharkassa häntä vastaan.
“Minä olen kuutamoklaanilainen”, Tihkutäplä virkkoi lopulta kiristellen hampaitaan.
#Vaikka asiat menivät kuten menivät, en voi hyväksyä ihan mitä vain.#
Syreenikukan tumma turkki pörhistyi ja naaraan katse hurjistui jopa entisestään.
“Häpeäisit, ketunmieli. Et sinä kuutamoklaanilainen ole, et sen jälkeen, kun hyökkäsit klaanitoverisi kimppuun!”
Soturittaren sanat tuntuivat yhtä kipeiltä kuin fyysiset kynneniskut. Tihkutäplä avasi suunsa puolustautuakseen, mutta turhaan. Syreenikukka sylki sanoja suustaan yhä raivokkaammin:
“En kuuntele sinun selityksiäsi! Hilleripentu, me menemme nyt. Voit olla varma, että saat puhuttelun minulta ja isältäsi, kun sillä tavalla karkasit pentutarhasta.”
Syreenikukka poistui paikalta häntä dramaattiseti heiluen ja vei mukana pentunsa. Tihkutäplä lysähti alas kuin maahan lyötynä. Tihkutäplä ummisti silmänsä hetkeksi ja avatessaan ne uudelleen hän näki Salamaviillon tarkkailevan häntä silmät tiukkoina, arvioivina viiruina. Naaras huokaisi epätoivoisena.
“Se ei ollut sellaista mitä luulet. Sitä paitsi Syreenikukka saattoi olla ensimmäinen, joka paljasti kyntensä. En edes tiedä, kaikki oli niin sekavaa, etten muista.”
“Jos luulet, että tuo muuttaa mitään, niin-”
“En luulekaan!” Tihkutäplä intti ja kampesi itsensä ylös nyt kiukustuneena. Salamaviilto tuhahti ja käänsi hänelle selkänsä. Tihkutäplä tunsi katumuksen piston sydämessään. Ei ollut hänenlaistaan tuohtua tuolla tavalla.
“Anteeksi Salamaviilto”, harmaakirjava naaras naukui lohduttomasti.
“Olet ainoa kissa, joka on kuunnellut minua. Ei ollut tarkoitukseni kerätä sääliä tai selitellä mitään, mutta jos joku vain ymmärtäisi, ettei tarkoitukseni ollut pettää klaaniani, niin.. ehkä kaikki voisi sitten palata normaaliin.”
Hiljaisuus raastoi Tihkutäplän korvia. Hän erotti vain tuulen suhinan ympäröivien puiden oksistoissa. Pihkan kirpeä tuoksu ja puiden laakeat varjot muistuttivat, että hän oli kotona, ja se rauhoitti naarasta osiltaan hieman.
“Luuletko, että saisin tavata jonkun? Lehtikuun tai Ruostehallan? Tai Laikkutassun? En edes tiedä, miten oman oppilaani koulutus menee..”
Salamaviilto koukisteli kynsiään ja heitti:
“Se ei ole minun päätettävissäni.”
Tihkutäplä tyytyi vastaukseen ja jäi istumaan hiljaa paikoilleen. Pian aluskasvillisuudesta kuului jälleen rapinaa. Äänien perusteella Villituuli oli palannut.
“Minä voin ottaa seuraavan vahtivuoron”, kuutamoklaanilainen totesi klaanitoverilleen kylmästi, ja vilkaisi lyhyesti Tihkutäplään ennen kuin asettui itse Salamaviillon paikalle.
“Varistähti sanoi, että häntä on vahdittava päivin öin.”
Salamaviilto nyökkäsi ja poistui paikalta. Tihkutäplä kuunteli askelten jälkeensä jättämää hiljaisuutta haikeana. Villituulesta ei olisi juttuseuraksi. Tihkutäplä silmäili vanhan mäyränkolon kolkkoja seinämiä ja huokaisi. Tähän näkymään olisi kait sitten totuteltava ainakin toistaiseksi. Puhumista hän oli yrittänyt ja se oli osoittautunut turhaksi - luultavasti hän oli vain pahentanut asiaa. Ainoa vaihtoehto oli siis vain odottaa.
Pimenevä ilta oli vilpoinen. Yöksi Villituulen tilalle saapui Leijonaturkki, joka oli yhtä halumaton puhumaan harmaan naaraan kanssa. Lopulta Tihkutäplä käpristyi tiukalle kerälle pehmusteenaan nopeasti koottu kasa kolon pohjalta löytyneitä lehtiä ja ummisti silmänsä päästäkseen pian seuraavaan aamuun.
Pian hän kuitenkin kuuli tutun äänen kehottavan häntä heräämään.
“Vasanloikka?” Tihkutäplä kutsui entistä mestariaan hämmästyneeltä. Avatessaan silmänsä soturi näki naaraan edessään sellaisena kuin muistikin, mutta vielä hyvinvointisempana - leveitä lapoja peitti vaaleanruskea, kiiltävä turkki, ja karvan alta erottuvien lihasten päällä väreili astetta tummempia raitoja. Meripihkasilmät katsoivat häntä samaan aikaan sekä lempeästi, että tiukasti. Tihkutäplä lähti juoksemaan nurmikentän läpi häntä kohti, mutta entinen kuutamoklaanilainen nosti häntänsä pystyyn ja heitti hänelle varoittavan silmäyksen.
“Tihkutäplä, klaanisi ei ole enää kauaan turvassa. Tapaa kahdeksan muuta kissaa Neljän virran tammella kolmen päivän päästä, olette klaanien ainoa toivo.”
Tihkutäplä katsoi Vasanloikkaan hölmistyneenä. Uutta viestiä Tähtiklaanilta hän ei ollut osannut odottaa, vaikka unen luonteen huomioon ottaen varmaan olisi pitänyt. Äänekäs kohina, jonka Tihkutäplä yhdisti kuohuvan joen myrkyävään virtaan, täytti hänen korvansa samaan aikaan, kun Vasanloikan hahmo sumentui ja katosi pian näkymättömiin. Tihkutäplä tunsi painuvansa humisevan pinnan alle ja imautuvansa pimeään, kylmään pyörteeseen. Naaras haukkoi henkeä kauhistuksesta kangistuneena, kunnes hätkähti hereille yön pimeydessä. Naaraan keltaiset silmät hohtivat hämmästyksestä pyöreinä. Ahdistus riipaisi hänen vatsaansa, eikä hän epäillyt unen todenmukaisuutta enää lainkaan kuten viime kerralla. Sen sijaan hän pohti, miten ihmeessä selvittäisi tiensä tuohon tapaamiseen.

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Mustakynsi kulki vuoristossa ja nautti kevyestä sumusta, mikä niin aikaisin aamulla vuorilla vallitsi. Hän viihtyi hyvin kivisellä maastolla, sillä osasi kiivetä loistavasti ja luotti kykyihinsä kulkea niinkin hengenvaarallisilla poluilla. Kuningatar tassutteli kohti lempiluolaansa, kun hänen nenäänsä löyhähti tuttu haju. Luuklaanin pentutarhassa jokusen kuun asustaneen Rottapennun ominaistuoksu sekottui raikkaaseen usvaan ja sai naaraan kulmat kurtistumaan hämmennyksestä. Pentu oli vielä niin pieni ettei tuolla ollut lupaa poistua niin kauaksi Luuklaanin väliaikaisesta leiristä, edes Myyräkynnen seurassa. Hän haisteli ilmaa muutaman kerran varmistaakseen ettei ollut kuvitellut omiaan ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, kun kollin tuoksu vain vahvistui. Muiden luuklaanilaisten hajuja ei ollut tavoitettavissa, joten hiilenharmaa kissa oli luvatta liikkeellä.
- Rottapentu, tule tänne ja heti!
Mustakynsi huusi komennuksen vuoristopolulla ja heilautti häntäänsä, kun vastausta ei kuulunut. Hän alkoi hitaasti kulkemaan tuoksun suunnassa ja yritti kurkistella pieniin rakoihin kalliossa, jos pentu olikin ryöminyt sellaiseen piiloon. Tuota ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut missään, vaikka sumu peittikin kaiken muutamaa ketunmittaa kauemmas. Kolli saisi kyllä kuulla kunniansa, jos ilmoittaisi kuningattarelle olinpaikkansa. Vaikka hän vietti yhä vähemmän ja vähemmän päivisin aikaa pentutarhassa, oli hän kuitenkin yhtä oikeutettu rankaisemaan sen pieniä asukkeja jos he tekivät väärin tai rikkoivat sääntöjä. Vuoristossa tuntui kuitenkin olevan tavallista hiljaisempaa ja kuningatar puri hampaitaan yhteen pohtiessaan tilannetta. Tämä ei tuntunut normaalilta.
*Jokin on nyt hullusti*, hän mietti ja kiristi vauhtiaan. Pahat aavistukset hiipivät naaraan takaraivoon ja kohta hän laukkasi vuoristopolulla tuskin varoen sen kapeaa ja helposti murenevaa pintaa. Yhtäkkiä edempänä polulla, sumun keskeltä tuli esiin pienen pennun hahmo, mikä makasi uhkaavan lähellä polun reunamaa. Mustakynsi säntäsi tuon luokse.
- Rottapentu! Hei! Mitä tapahtui? Oletko edes elossa?
Kuningatar naukui ja haisteli kollin kehoa löytääkseen mahdollisia haavoja tai muita vammoja. Mitään vakavaa ei ollut kuitenkaan näkyvillä, pieni naarmu lavassa ja polkuanturoiden punoittaminen kielivät pitkästä kävelypatkasta kovalla kallioperällä ja kompastumisesta. Rottapentu tuntui havahtuvan naaraan herättelyyn ja nyökkäsi miltei huomaamattomasti.
- Tule. Vien sinut Mustakipinän luo. Pystytkö nousemaan selkääni?
Mustakynsi naukaisi ja auttoi toisella etukäpälällään pentua nousemaan selkäänsä. Tuo vaikutti olevan tokkurainen ja voimaton, mutta sai kerättyä sisua kasaan sen verran, että pystyi heivaamaan itsensä kuningattaren selkään. Pienet kynnet pureutuivat mustaan turkkiin, kun Rottapentu yritti olla putoamatta. Naaras olisi mielellään kiitänyt niin nopeasti kuin pääsi takaisin leiriin, mutta tajusi ettei kollilla ollut voimia pysyä niin kovassa vauhdissa mukana. Kiipeäminen oli tuskallisen hidasta, mutta he lähestyivät leiriä. Mustavalkean kissan oli matkan loppuvaiheilla pakko nopeuttaa vauhtia, sillä oli alkanut tuntemaan lämpimän nesteen valuvan hiilenharmaan kissan ihosta omalleen. Leiriluolaan saavuttuaan he pujahtivat sisälle ja keltasilmä kuuli järkyttyneitä huudahduksia ympäriltään, kun muun luuklaanilaiset huomasivat hänen taakkansa. Mustakynsi vei pennun parantajanpesälle.
- Mustakipinä! Apua!
Mustakipinä ilmestyi pesästään ja tuon silmät laajenivat kun tuo näki Rottapennun. Parantaja kiiruhti oitis kuningattaren rinnalle ja auttoi tuota laskemaan pennun mahdollisimman varovaisesti kalliolle, tarkastellen samalla pienokaisen kuntoa.
- Mit-Herranen aika! Mitä ihmettä? Mitä tapahtui?
Valkopilkullinen kolli kyseli naaraalta, mutta hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Erilaiset teoriat tapahtumien kulusta vilahtivat vuoronperään hänen mielessään, mutta yksikään niistä ei vaikuttanut varmalta vaihtoehdolta. Vain hiilenharmaa kolli tiesi itse mitä vuoristossa oli käynyt. Mustakynsi pudisteli päätään ja sihahti ääneen.
- En tiedä mitä on tapahtunut, löysin hänet aika kaukana leiristä olevalta vuoristopolulta tuossa kunnossa. Autathan häntä?
Kuningatar naukaisi ja ei voinut olla tuntematta pienehköä huolta kalliolla tärisevästä, verta vuotavasta pennusta.

//Rottapennulla jatkoa?

​

Kirkasloiste Luuklaani

Dark

Kirkasloiste katsoi tummanharmaata kollia silmiin. Hän ei ollut varma siitä että olisiko hänen edessään oleva kissa oikeasti hänen veljensä. Se voisi olla kuka vain! Hän ajatteli. Myrskytuuli näytti kumminkin heikolta sekä väsyneeltä. Kirkasloiste tunsi sydämmessään itsekin pientä kipua kollin takia. Myrskytuuli meni makoilemaan sammaleisen kiven päälle ja päästi ison huokauksen. "Kirkasloiste" Hän aloitti "tarvitsen apuasi. Olet siskoni. Olen varma siitä. Anna apua nyt tai katso kun kuolen" Hän maukaisi heikkona. Kirkasloiste katsoi käpäliinsä. -En uskalla avata suutani. En luota tuollaiseen kattiin jonka löysin kaukaa leiristämme- hän ajatteli. Myrskytuuli katsoi kirkasloistetta silmiin. "Tarvitsen apuasi Kirkasloiste. En ole syönyt yli viikkon. Olen yrittänyt pärjäillä vain vedellä" Hän maukaisi. Kirkasloiste tällä kertaa uskalsi avata suunsa. "Selvä. Luotan sinuun vain koska olet saman ikäinen kuin minä ja sinun perheessä on saman nimiset kissat kuin minun perheessäni." Kirkasloiste maukaisi hieman ärtyneenä. Harmaa kolli sähähti siskonsa äänensävystä mutta rauhoittui sitten. "Ai vain sen takia? Selvä. Elä omassa tuskassasi ilman minua SISKO" Hän tuhahti ja käänsi selkänsä. "Tämä kolli jatkaa matkaansa sinne missä sinun naamaasi ei näytetä!" Hän sähähti vielä perään. "Ei odota!" Kirkasloiste Huudahti.