7.12.25 klo 11.38

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Minä, Ututähti, Puroklaanin päällikkö, pyydän Tähtiklaanissa asuvia esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Jokitassu, lupaatko suojella tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Luonnonvalkea kissatar naukui, kuin hunajaa tuo kaikki ja katsoi totisena klaanin edessä seisovaa oppilasta, joka ei itse nähnyt päällikkönsä katsetta.
"Lupaan", Jokitassu naukaisi kuitenkin itsevarman oloisena.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi: Jokitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Jokiturkki. Kunnioitamme rohkeuttasi ja itsepintaisuuttasi, ja Puroklaani hyväksyy sinut täydeksi soturiksi!" Ututähti naukaisi sulavasti ja hyppäsi vielä sulavammin alas pesänsä katolta vastanimitetyn soturin eteen, ja nuolaisi tuon päälakea. Puhtaanvalkea naaras nuolaisi päällikkönsä lapaa ja silloin eturivissä oleva punaruskea naaras alkoi huutamaan entisen oppilaansa uutta nimeä.
Lumisydän tuntui heräävän horroksesta, kun hänen klaanitoverinsa alkoivat huutamaan Jokiturkin uutta nimeä. Koko kokoontumisen aikana hän oli vain nähnyt Kaikupennun kivusta vääristyneet kasvot, kuva kummitteli hänen mielessään taukoamatta.
"Kas, päätit herätä tähän hetkeen", Liekkisade naukaisi. Harmaalaikkuinen soturi ähkäisi epätoivoisesti ja kääntyi lähteäkseen kumppanistaan kauemmas. Syyllisyys, mikä hänen rintaansa painoi heidän tyttärensä loukkaantumisen takia oli liikaa. Vaikka kuningatar olikin antanut hänelle jo anteeksi kuullessaan, että kolli oli todellakin vain halunnut opettaa Kaikupennun uimaan, ei hän pystynyt olemaan tuon seurassa. Tai edes keskustelemaan naaraan kanssa. Mikä kurja isä hän oikein oli, kun ei edes saanut pidettyä pentuansa turvassa? Kermanvaalea kissa vilkaisi parantajien pesälle päin, toivoen näkevänsä tyttärensä odottamassa hereillä sen suuaukolla. Kaikupentu oli kuitenkin yhä tajuttomana, eikä Yöturkki osannut sanoa koska hän heräisi.

27.11.25 klo 11.14

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Meitä oli ollut kolme, mutta en saanut päähäni millään mikä kolmannen nimi oli ollut... Jos vanhempamme olivat edes antaneet hänelle nimeä. Kettu oli vienyt hänet niinä ensimmäisinä päivinä, kun vanhempani olivat jättäneet minut ja veljeni yksin huonosti kyhättyyn pesään Kuutamoklaanin rajalla. Lapsuusajan muistot olivat hyvin sumeita, en muistanut kunnolla vanhempieni hahmoja tai sitä kuka oli ketun suuhun kadonnut sisarukseni... Enkä minä tulisi enää näkemään ketään entisestä perheestäni, en tiedä olinko asiasta enemmän helpottunut vai vihainen.
"Karhutassu!" kivahdin, kun jaksoin taas katsoa kahden kamppailevan oppilaan suuntaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Karhutassu oli ensiksi saanut vielä hieman retuutettua allaan olevaa Rastastassua, vastasi hän: "Mitä...?"
"Minä en ole nähnyt lainkaan kehitystä sinun puolustus- tai hyökkäystaidoissasi näiden kahden harjoitustuokion kanssa mitkä olet ollut Rastastassun kanssa. Sinä et suunnittele liikkeitäsi etukäteen lainkaan. vaikka tämä olisi sille loistava tilaisuus Rastastassun ollessa vielä paljon kokemattomampi kuin sinä. Luotat liikaa raakaan voimaan, se tulee todellisessa taistelussa vielä puremaan sinua käpälään", tokaisin oppilaalleni päin naamaa, kun olin astellut kahden naaraan luokse.
"Mutta minä yritän parhaani", Karhutassu kuiskasi epätoivoisesti. Tummanruskealaikullinen kissa kuitenkin tiesi ettei minulle selitelty tekojen syitä takaisin. Napautin tuota terävällä iskulla korvantaustaan, mikä sai hänet hypähtämään pois pesätoverinsa päältä. Tämä opetustuokio sai nyt päättyä tähän.

"Saapukoon jokainen tappamiseen pystyvä Luukummulle klaanikokoukseen!" Musta kissatar naukaisi Luukummun päältä. Astuin esiin halkeamasta vuoriseinämässä, jossa soturit nukkuivat. Ohitseni rientää hiilenharmaa kolli, joka jarruttaa lähellä olevan harmaatabbykuvioisen naaraan eteen.
"Tänäänkö on se päivä?" kollipentu kuiskasi tabbykuvioisen kissan korvan juuressa, mutta olin tarpeeksi lähellä kuullakseni sen. Kuningatar nyökkäsi ja lähti meripihkasilmäisen kissan kanssa kohti Luukumpua, jonka päällä seisova naaras leikkasi keltaoransseilla silmillään ympäristöä. Kaksikko käveli eturiviin ja jäivät odottamaan päällikkönsä asiaa, minä seuraten perässä muutaman askeleen verran taaempana. Toivon mukaan tuo hiilenharmaa kolli pääsisi oppilaiden pesään ja voisi alkaa olemaan hyödyksi klaanilleen, joka oli hänet ottanut huostaansa. Mustaturkkinen kissatar Luukummulla hykerteli itsekseen ja katsahti nopeasti alemmas vierelleen, missä oranssipilkkuinen naaras katseli häntä ilmeettömästi ja nyökkäsi sitten.
"Rottapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi sinut tunnetaan nimellä Rottatassu. Mestariksesi tulee Pihlajamyrsky", päällikkö aloitti seremoniasanojen lausumisen sulavasti, kuin hänen suustaan olisi tullut hunajaa. Pentu, tai nyt Rottatassu asteli mustaturkkisen naaraan puheen aikana Luukummun eteen.
"Pihlajamyrsky, olet valmis kouluttamaan toisen oppilaasi. Toivon sinun opettavan kaiken tarpeellisen Rottatassulle, sekä opastamaan hänet Luuklaanin tavoille ja arvoille", musta kissatar jatkoi sanojaan imartelevaan sävyyn, kun hän käänsi katseensa varapäällikköönsä. Harmaatabbykuvioinen kuningatar eturivissä heilautti häntäänsä tyytyväisenä, ilmeisesti mielissään uuden oppilaan mestarivalinnasta.
"Rottatassu! Rottatassu!" tabbykuvioinen naaras aloitti hurrauksen ja saikin kohta koko klaanin huutamaan uuden oppilaan nimeä, samalla kun tuo kosketti neniä uuden mestarinsa kanssa. Sitten kuningatar riensi päin oppilasta ja nuolaisi tuota ylpeänä päälaelle, samalla kun Luuklaanin päällikkö saapui ylväin askelin ja turkki kauniisti hulmuten kolmen kissan luokse.
"Myyräkynsi, haluaisitko tulla mukaamme Rottatassun ensimmäiseen metsätyspartioon? Aion itsekin osallistua mukaan", musta kissatar lausui istuessaan alas ja katsoi silmät puoliummessa kuningatarta, pää ylväästi korkealla ja häntä sievästi tassujen ympärillä. Tunsin pienen kateuden pistoksen sisälläni, minä halusin osallistua kaikkiin mahdollisiin partioihin mihin Pihlajamyrsky tai Kuolontähtikin osallistuisivat. Kuinka päällikkö edes jaksoi jonkun kuningattaren seuraa metsällä?
"Tulen mielelläni", harmaatabbykuvioinen kuningatar hihkaisi innoissaan ja matki sitten päällikkönsä istumistapaa. Se sai sekä minun, että mustaturkkisen naaraan silmät sirilleen, mutta päällikkö vain huiskautti häntäänsä ja lähti johdattamaan joukkoa ulos leiristä.

24.11.25 klo 10.39

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Sitten Kostokynsi kuoli, hän jäi tulvan ja kaiken sen roskan alle. Me löysimme hänen ruumiinsa vasta silloin, kun olimme itse päässeet vuoristosta alas. Hautasimme hänet Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajan lähelle, ja tulimme sitten heti takaisin tänne.
Kettutassun selitys heidän uskomattomasta matkastaan ja Joutsentassun välikommentit hengenvaarallisista tapahtumista ja sydäntä raastavasta epätoivosta olivat saaneet silmäni laajenemaan kauhusta. Oli täysin epätodellista kuulla mitä nämä kaksi nuorta kissaa olivat käyneet läpi lähiaikoina. He olivat lähteneet Nummiklaanista kokeneina oppilaina, mutta palasivat kuin kokeneina sotureina. Minä olin suunnattoman ylpeä näistä kahdesta, vaikka sisintäni raastoi se kaikki kauhu ja epätoivo mitä he olivat joutuneet kestämään. Vieressäni istuvat Sadeläikkä ja Yötuuli vaikuttivat olevan yhtä kunnioittavina, ylpeinä, ja empaattisina kuin minäkin.
- Te kaksi olette kokeneet paljon. Ja te pelastitte klaanit. Teidän ei ollut pakko tehdä niin, mutta päättäväisyytenne, urheutenne ja usko itseenne - ja toisiinne - saivat teidät vastaanottamaan tehtävän. Koko Nummiklaani tulee olemaan teille kiitollinen hyvin, hyvin pitkän aikaa. Kuten varmasti muutkin klaanit ovat. Kuten minä olen. Syvimmät kiitokseni teille kahdelle, Kettutassu ja Joutsentassu.
Naukaisin ja nyökkäsin päättäväisesti kummallekin oppilaalle. Sadeläikkä ja Yötuuli naukaisivat omatkin kiitoksensa kaksikolle, minkä jälkeen pesääni laskeutui hetken hiljaisuus. Oppilaat vilkaisivat toisiaan ja siirtelivät painoaan tassulta toiselle. Huokaisin ja nousin omille käpälilleni, oli aika päästää nämä kaksi lepäämään.
- Jos Yötuuleella ei ollut mitkään jatkotarkastuksia teidän varallenne, olette mielestäni ansainneet hakea mitä tahansa haluatte tuoresaaliskasasta. Ja sen jälkeen voitte mennä nukkumaan, Sadeläikkä pitää huolen siitä ettei teitä tarvita mihinkään hommiin ennen huomista.
Jatkoin selitystäni ja annoin pienellä nyökkäyksellä Kettutassulle ja Joutsentassulle luvan poistua pesästäni. Jäimme kolmin vanhempien kissojen kanssa pesäni hämärään.
- Tähtiklaani tiesi että he selviäisivät ja saisivat tehtävän päätökseen. He eivät ole julmureita, vaikka siltä välillä vaikuttaisikin. He tietävät enemmän kuin me.
Yötuulen sihahdus oli vaimea, mutta se sai minut hämmentymään hänen astelessa oppilaiden perässä ulos. Mistä parantaja oli tietänyt, että olin epäillyt Tähtiklaania näiden kahden kissan valitsemisessa?
- Minusta on vain raakaa lähettää nuoria kissanalkuja hengevaaralliselle tehtävälle.
Sadeläikkä sihahti takaisin, kun parantajan hännänpää oli kadonnut pesäni suuaukkoa suojaavan saniaisverhon lävitse. Sen jälkeen varapäällikköni lähti tallustamaan itsekin ulos pesästä, mutta pysähtyi sen suuaukolla ja pyörähti sitten ympäri. Hänen jäljessään tuli kolme soturia, Varjokukka, Kirkasaamu ja Kuiskevirta. Nyökkäsin heille tervehdyksen ja katsahdin sitten valkolaikukasta naarasta kysyvänä. Mitä heillä oli asiana?
- He haluaisivat järjestää huomenna Ratamotassulle, Kettutassulle ja Joutsentassulle soturiarvioinnit,
Sadeläikkä sanoi virnistellen.
- Kuiskevirta varsinkin haluaisi teettää Kettutassulla arvioinnin ennen kuin hän joutuu muuttamaan pentutarhaan.
Varapäällikköni hymy tarttui minuunkin ja käänsin katseeni sotureihin.
- Minä nimitän nämä kolme kissaa mielelläni heti huomenna illalla, jos he arviointinsa läpäisevät. He jos ketkä ovat sen ansainneet.

23.11.25 klo 21.08

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu tepasteli täysin tuhoutuneen pentutarhan luona edestakaisin. Soturit ja oppilaat jotka kiirehtivät ympäri leiriä - tai mitä siitä oli tulvien jälkeen enää jäljellä - eivät kiinnittäneet pentuun sen enempää huomiota kuin kukaan muukaan. Naaraspennulla oli kuitenkin tylsää ja hän kaipasi ajanvietettä. Tietenkin emo oli jo kysynyt haluaisiko hän osallistua kaislapetien tekoon, mutta se ei ollut lainkaan hauskaa! Niinpä ruskearaidallinen kissa livahti ulos leiristä, kaislamuurit kun makasivat litistyneinä maassa ja tekivät niiden päältä kävelemisestä erityisen helppoa, ja pinkaisi juoksuun.
"Kaikupentu!" naukaisi lempeä ääni hänen takaansa. Kaikupentu pysähtyi aloilleen ja kääntyi alistuneena isäänsä päin.
"Mihin sitä ollaan menossa?" Lumisydän naukaisi tyttärelleen ja katsoi häntä nyt hieman ankarammin.
"Ajattelin vain mennä tuohon tuoresaaliskasalle...", naaraspentu naurahti kiusaantuneena ja kävi sitten leikkisästi soturin jalkaan kiinni. Pentumainen söpöily varmasti tehoaisi kolliin ja hän unohtaisi saman tien, että hänen pentunsa oli lähtenyt leiristä ulos luvatta. Kaikupentu koitti kuitenkin varmuuden vuoksi vältellä harmaalaikkuisen kissan katsetta, hän ei saisi pidettyä naamaansa peruslukemilla niin ankaran katseen alla.
"Mielestäni se on juuri toisessa suunnassa", Lumisydän naukaisi moittivasti. Hän kuitenkin kumartui nuolaisemaan tyttärensä päälakea hellästi ja ravisteli hänet sitten irti koivestaan.
"Tule, menään ennen kuin joku huomaa meidät", soturi komensi pentua ja viittoi häntä seuraamaan. Naaras hihkaisi innoissaan ja lähti pompahdellen isänsä perään.

"Mitä haluat tehdä?" Lumisydän kysyi ja nuolaisi Kaikupentua päälaelle.
"Haluan oppia uimaan!" pentu naukaisi tyynesti ja nyökkäsi itsevarmana, katsellen heidän edessään virtaavaa puroa. Se ei varmasti ollut normaalisti noin iso, kun tulvavesien jäänteet paisuttivat sitä yhä. Mutta vesi näytti enemmänkin houkuttelevalta, kuin pelottavalta.
"Oikeasti?" soturi naurahti huvittuneena, mutta kun naaras ei enää vastannut isälleen, tuon ilme valahti. Hetken hiljaisuus jäi siihen, kun ruskearaidallinen kissa pinkaisi äkisti juoksuun ja hyppäsi puroon etutassut edellä. Veden viileys järkytti häntä, mutta muuta Kaikupentu ei ehtinyt rekisteröimään, kun kuului molskahdus ja isä seisoi hänen vierellään.
"Kaikupentu! Mitä sinä oikein ajattelit? Vesi olisi voinut olla vaikka kuinka syvää etkä sinä osaa uida!" Lumisydän henkäisi ja heilutteli häntäänsä puron vedenpinnan päällä.
"Tämä on liian matalaa", pentu vastasi täysin tyynesti, seisoessaan nyt tassut turvalisesti mutapohjalla. Tämä oli naurettavaa, vesi oli häntä juuri ja juuri rinnustalle asti. Naaras loiskutti vettä tassullaan, hän oli ehtinyt tottumaan viileään oloonkin jo.
"Mennään järveen!" Kaikupentu naukaisi ja katsoi isäänsä sitten tuon ruskeisiin silmiin.
"Niin, mutta...", Lumisydän naukaisi mietteliäänä. Pentu kurtisti kulmiaan hieman ja katsoi soturia nyt suurilla sinisillä, anovilla silmillä.
"Ei kun menoksi! Kumpi on ensin rantahiekalla?" kolli huikkasi ja lähti kävelemään pois purosta. Naaras nelisti harmaalaikkuisen kissan perässä pois vedestä, pujahti tuon jalkojen alitse ja kiihdytti sitten vauhtinsa juoksuun. Kermanvaalea kissa oli ottanut suunnakseen puron vartta pitkin kulkemisen, joten Kaikupentu kirmasi aivan veden rajassa ja antoi kevyen tuulen kuivattaa kastunutta turkkiaan. Tassut kiidyttivät häntä hurjaa vauhtia eteenpäin, olihan hän jo aika kookas tapaus.

Kaikupentu rojahti hengästyneenä rantahiekalle ja katsoi kaatseen. Lumisydän laahusti masentuneen näköisenä paikalle.
"MINÄ VOITIN!" pentu naukaisi huvittuneena ja virnisti.
"Niin teit...", isä vastasi pää alhaalla. Kyllä naaras huomasi, koska soturi teeskenteli ja koska ei, muttei vain jaksanut huomauttaa asiasta. Ruskearaidallinen kissa tepasteli vesirajaan, siirsi tassujaan ja asetti ne kollin tassujen viereen, samaan asentoon tuon kanssa.
"Nosta tassusi", Kaikupentu komensi ja katsoi sitten luomutuneena kahta hiekkaan jäänyttä, vierekkäin olevaa tassunjälkeä. Pennun oli puolet pienempi kuin Lumisydämen jälki, mutta muuten ne olivat lähes samankaltaiset. Sitten aalto saapui ulapalta ja kasteli naaraan jalat. Sen vetäytyessä olivat tassunjäljet pyyhkiytyneet pois. Ruskearaidallinen kissa otti tämän merkkinä siitä, ettei jälkiä kannattaisi enää vahdata, joten hän hyppäsi siltä seisomalta veteen. Tassut osuivat vieläkin veden hiekkapohjaan, joten sinisilmä kahlasi kauemmas ja yritti uida. Hänen päänsä kuitenkin upposi pinnan alle, eikä ruskeaturkkinen kissa päässyt enää omin voimin ylös. Sitten hän tunsi käpälän mahansa alla, joka kauhaisi hänet pintaa kohti.
"Kokeileppas nyt", isän ääni kuului aivan Kaikupennun sivulta, kun hänen päänsä pulpahti vesirajan yläpuolelle. Lumisydän liikutti tytärtään hitaasti eteenpäin, samalla kun pentu potki jaloillaan tasaisesti ja vahvasti. Hänen ilmeensä oli keskittynyt, jalkojen liikuttelu uimaliikkeiden mukaan oli yllättävän hankalaa. Lopulta soturi veti tassunsa pois naaraan alta. Hän odotti hukkumisen tunnetta, mutta ei! Sinisilmä pysyi pinnalla, vaikkakin hieman kömpelösti ja vettä aktiivisesti hörppien. Mutta hän osasi uida, ainakin jotenkuten!
"Minä osaan, minä- höyrp- osaan, minä osaan!" Kaikupentu huudahteli, mutta ilo loppuikin sitten siihen. Hän tunsi äkkinäisen piston käpälässään ja vinkaisi vihlaisun vahventuessa. Pentu hypähti pinnalle ja räpiköi nopeasti rantaan, samalla kun isä juoksi hänen viereensä.
"Jokin puri minua...", naaras vinkaisi ja näytti tassuaan Lumisydämelle. Tuon ilme muuttui vakavaksi.
"Meidän täytyy palata leiriin!" isä hymähti, eikä tuota näyttänyt huvittavan tai huolettavan enää mikään. Soturin ilme oli täysin tunteeton, kun tuo nappasi tyttärensä selkäturkista hampaisiinsa. Kolli kiiruhti niin nopeasti kuin pystyi rannalta pois, suoraan kanervikkometsään, kohti kotileiriä. Kaikupennun silmissä alkoi sumeta ja hän tunsi olonsa heikoksi. Kun he olivat viimeinkin päässeet leiriin asti, oli pentua alkanut jo oksettamaan. Harmaalaikkuinen kissa laski hänet hampaistaan vasta parantajanpesän sammalpedillä, tai mitä pesästä ja sen sisällöstä oltiin tähän mennessä saatu rakennettua takaisin vanhaan loistoonsa. Naaraan kuulo oli huono ja olo aivan järkyttävä, hän vain nökötti paikallaan sillä pelkäsi liikkumisen pahentavan oloa. Emon huuto isälle vastuusta kuului kuin kuplan tai vesimuurin takaa. Se oli silkkaa kohinaa. Lopulta huimaus vahvistui ja Kaikupennun silmissä pimeni.

19.11.25 klo 22.34

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti juoksi, kunnes tunsi tutun kihelmöinnin tassuissaan. Hän pysähtyi korkean kallion kielekkeelle tutkimaan maisemaa allaan.
*Maailman huipulla. Katsokaahan tänne!*
Naaras virnisti itsekseen ja nautti hetken yön hiljaisuudesta. Jossain huusi pöllö ja hetken päällikkö harkitsi lähtevänsä sen perään - syövänsä hiljaisuuttaan häiritsevän elikon suihinsa, mutta totesi pian ajatuksen olevan naurettava.
*Ei päällikön tarvitse metsästää itsekseen.*

Paluumatka leiriin oli paljon hitaampi. Kuolontähti kuljeksi mietteissään ja kävi läpi viime aikoijen taisteluita ja haasteita. Hänen mielessään muhivat mahdollisuudet tulevista juonista. Panttivankitilanteet olivat lietsoneet tervetullutta pelkoa, mutta niitä ei oltu viimekerroilla saatu hyödynnettyä oikein.

*Pitäisi vaatia jotakin, jonka klaanit antavat ilman suurta vastahyökkäystä. Vaihtokauppa resursseista ilman suuria ponnistuksia*, Kuolontähti pohti.
Pienistä kaappauksista ei kenties nousisi yhtä suurta meteliä, mutta riittävän usein suoritettuna ne voisivat muistuttaa muita klaaneja olemaan varuillaan.
*Meitä te ette unohda*, päällikkö mietti virnuillen kiivetessään kotileiriinsä. Hän loi omaksi ilokseen murhamaisen katseen häntä vastaan tulleille sotureille ja nautti heidän äkillisestä perääntymisestään. Huomenna olisi aikaa käydä suunnitelmia läpi ja valjastaa joukot, mutta nyt päällikkö käpertyi hyvin ansaituille yöunilleen.

19.11.25 klo 22.27

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Aaltotähti kuunteli tyytyväisenä klaaninsa eloa. Oli vielä aikainen aamu, ja ensimmäiset soturit olivat alkaneet päivän askareensa. Tunnelma oli vielä kuitenkin rauhallinen.
Aaltotähti käänsi vielä kylkeä sammalpedillään. Hän oli lähtenyt yöllä yksinään partioon ja palannut vasta myöhään. Tai näin hän sen selittäisi, jos joku asiaa kysyisi. Tosiasiassa kolli oli hiipinyt ulos leiristä, vannottanut leirin uloskäyntiä vartioineet soturit hiljaisiksi ja käynyt iltakävelyllä.

Kotileiriin palaaminen oli ollut mahtavaa, mutta päällikkö ei ollut vielä päässyt kaikesta levottomuudestaan irti. Jokin tuntui olevan vinossa, vaikka ulkoisesti suurta uhkaa ei juuri nyt vaikuttanut olevan. Hän oli kiertänyt rajoja ja tutkinut reviiriä, etsien vihjettä siitä, mikä mahtaisi olla tunteen takana.

*Todennäköisesti vain stressi viime aikojen tapahtumista. Ja vierailusta Tähtiklaanin luona.*

Nyt ulkoa kuului jo ensimmäiset harjoittelun äänet - joku oli onnistunut raahaamaan oppilaansa unten mailta. Pian olisi päällikönkin aika nousta ja ottaa johto klaanistaan. Aaltotähti hymyili ja nousi venytellen jaloilleen.

*Ainakin olemme kotona.*

19.11.25 klo 22.20

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Tunnelma leirissä oli ollut kireä koko aamun. Varistähti oli ottanut klaanin edessä yhteen Linnunsiiven kanssa, ja sanasotaa seuranneet oppilaat ja soturit olivat vasta hetki sitten kukin kerrallaan vetäytyneet loitommalle paikoiltaan, jossa he olivat olleet tekemässä muka kaikkea muuta, paitsi salakuuntelemassa. Tosin päällikkö ei ollut tuntunut edes yrittävän pitää konfliktia salaisena, joten mikäpä siitä.

Nummipyörre katseli klaanin palautumista normaaliin päiväohjelmaansa paikaltaan, jossa hän oli päällikön takaa seurannut tilannetta. Linnunsiiven perääntyessä pentunsa kanssa hän kallisti päätään ja kiinnitti katseensa toiseen naaraaseen. Nummipyörteen kuva hänestä oli ollut tähän asti neutraali, joskaan hän ei ollut vakuuttunut Linnunsiiven taistelutaidoista. Nyt naaraan mielessä pyöri, oliko kyse osaamisen puutteesta tai pelkuruudesta, kuten hän oli alunperin ajatellut, vai eikö toinen ollut uskollinen klaanilleen?

Varistähti oli vetäytynyt pesäänsä mutisten eri rangaistusvaihtoehtoja ja hetken Nummipyörre harkitsi seuraavansa häntä nähdäkseen, voisiko olla avuksi. Päällikön olemus ei ollut kuitenkaan antanut ymmärtää, että naaraan läsnäololle oli tarvetta, joten sen sijaan hän lähti astelemaan kohti leirin uloskäyntiä.

*Ainakin voin haukata hieman happea, ja ehkä jopa saalista, ennen kuin seuraava myrsky alkaa. Tosin Linnunsiipeä täytyy varmaankin pitää silmällä...*

Petturi tästä epävarmasta ajanjaksosta vielä puuttuisikin.

5.11.25 klo 13.53

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu oli tiennyt tämän! Jääsilmä odotti pentuja, ja uudet pennut tiesivät iloa Luuklaanille. Parantajaoppilas oli kiinnittänyt huomiota siihen kuinka useasti soturitar oli rampannut uuden leirin tarpeidentekopaikalla ja tullut muutamaan kertaan pyytämään Mustakipinältä yrttiä vatsakipuun. Ja nyt Luuklaanin parantaja oli pakottanut naaraan kunnon tutkimukseen, mihin Taistotassu ja Punatassu olivat myös saaneet osallistua. Ja näin pentu-uutiset oltiin saatu vahvistettua, vaikkei punaoranssin kissan tiineys vielä pitkällä ollutkaan. Kolli hymyili tyytyväisenä omaan tarkkaavaisuuteensa, hän oli arvannut asian oikean laidan jopa ennen hänen mestariaan!
"Punatassu!" Mustakipinä sanoi pesänsä suuaukolta ja viittoi tuuhealla valkotäplikkäällä hännällään toista oppilastaan seuraamaan.
"Tulisitko mukaani katsomaan Myyräkynnen pentuja? Taistotassu on keräämässä yrttejä", Luuklaanin parantaja huikkasi kilpikonnakuvioidulle kollille. Hän käänsi katseensa mestariinsa ja jolkotti sitten tuon luokse.
"No tuotaa... Kyllä minä voin tulla", Punatassu naukaisi. Kaksi kollia suunnisti kulkunsa uutta pentutarhaa kohti. Se oli samanlainen halkeama kalliossa, kuten muutkin Luuklaanin leirin pesät. Uusi leiri oltiin rakennettu samanlaisen kielekkeen harjanteelle, millaisella vanha leiri oli ollut. Tämä oli vain kooltaan suurempi ja vuoristoseinämät suojasivat heitä yhden sivun sijaan kahdelta puolelta. Parantajaoppilas kuvailisi ulkomuotoa rotkomaiseksi, paitsi että siinä päässä missä pitäisi seinämä tulla vastaan, oli valtava pudotus puidenmittojen päähän alas vuoriston juureen. Ellei tietenkin tömähtäisi vuoristoseinämään sitä ennen.
"Tarkista sinä Rottapentu niin minä tarkistan Harakkapennun", Mustakipinä naukaisi heidän päästessä sisälle pentutarhaan ja tuuppasi hieman hiilenharmaata pentua Punatassua kohti. Parantajaoppilas nyökkäsi ja istutti Rottapennun eteensä. Matkanteko vuoristossa ei ollut ainakaan päällepäin näyttänyt rasittavan pentutarhan vanhinta pentua, mutta kilpikonnakuvioinen kolli kyseli tuon vointia, jaksamista ja oliko tuolle tapahtunut jotakin normaalista poikkeavaa, samalla kun hän itse tutki hiilenharmaan kollin tassuja, lihaksia ja muuta kehoa. Pentu vaikutti täysin terveeltä, mikä ei ollut tullut meripihkasilmälle yllätyksenä. Vaellus väliaikaisesta leiristä uuteen ei ollut ollut kovinkaan pitkä ja Rottapentu alkoi muutenkin olemaan jo oppilasiässä. Hän nyökkäsi tyytyväisenä, kaksi oikein mennyttä diagnoosia tälle päivälle oli hänen uusi ennätyksensä!

22.10.25 klo 16.22

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Fasaani komeili aluskasvillisuudessa. Se tepasteli hitaasti ja ylväästi ympäriinsä, ja Seittiturkkia hymyilytti sen arvokas olemus. Kohta tuo arvokkuus katoaisi silmänräpäystäkin nopeammin. Soturi oli vain parin ketunmitan päässä ja hän valmistautui hyökkäämään. Kollin syvän siniset silmät olivat nauliintuneet tuohon ylvääseen lintuun ja hän oli juuri ponnistamassa, kun valkea otus loikkasi hänen nenänsä edestä fasaanin kimppuun. Lintu piti korviavihlovaa meteliä, mutta nopeasti tuo valkoinen olento päästi sen päiviltään. Samassa tummaraitainen kissa tunnisti otuksen toiseksi kissaksi, eikä hän voinut uskoa silmiään, kun hän tajusi kuka se oli. Lumitassu katseli ylpeästi ympärilleen ja näytti itsekin hiukan yllättyneeltä saaliistaan. Samassa tuon mestari Tummavarjo riensi paikalle, ja hänen silmänsä pyöristyivät yllätyksestä.
"Hienoa, Lumitassu! Alat kehittyä!" tuo sanoi. Seittiturkki oli aivan ihmeissään. Tuo äärettömän laiska ja inhottava oppilas oli juuri pyydystänyt fasaanin!
*Kuinka hänet saatiin ulos leiristä ilman kiristystä tai voimaotteita?*
Niin, eihän Lumitassu mitenkään laiska ollut jaksamattomuuden takia. Oppilaan oli vain pistettävä hanttiin joka ikisessä asiassa mitä Tummavarjo tai kuka tahansa muu yritti tuolle sanoa tai antaa hoidettavaksi. Siksi tummaraitainen soturi ei kyennyt sanomaan sanaakaan, tai edes kunnolla suuttumaan saaliinsa varastamisesta. Hän oli niin ihmeissään.
*Onko Lumitassu muuttunut vihdoin?*
Seittiturkki palasi kuitenkin todellisuuteen, kun kuuli Lumitassun äänen: "Huhhuh... Tuo varmaan riittää tältä päivältä. Näytät Tummavarjo olevan aivan puhki ja minäkin taisin saada naarmun tassuuni. Kanna sinä tuo fasaani, kun et saalistanut mitään tällä reissulla. Minä menen jo edeltä Taivasliljan luo."
Oppilaan kasvoilla oli välinpitämätön ilme, ja hän kääntyi kannoillaan vuoristoa kohti. Hyvä ettei Seittiturkin suu loksahtanut maahan asti auki.
"Mutta Lumitassu, vastahan me aloitimme! Näytäpä sitä naarmua, osaan minäkin nyt jotain sille tehdä", Tummavarjo sanoi tyynenä. Lumitassun ilme valahti ylimielisestä ärsyyntyneeksi. Tuo mulkaisi mestariaan ja huiskaisi hännällään muristen: "No eikö yksi fasaani riitä? Ja minun on saatava jotakin Taivasliljan yrttiä! En pysty jatkamaan harjoituksia, ellen saa hoitoa!"
Seittiturkki pyöräytti syvän sinisiä silmiään.
*Mitä minä oikein ajattelin äsken? Että hän olisi muka muuttunut... Ja pah! Ärsyttävä pikku kakara joka ei viitsi edes yrittää pärjätä!*
Tummaraitaista soturia ärsytti tuo oppilas nyt aivan liikaa. Vuoristoklaani oli antanut Lumitassun, sekä tuon kuvottavien kotikisuvanhempiensa jäädä asumaan klaaniin, mutta valkoturkkinen kolli ei halunnut arvostaa sitä. Vaaleanruskea kolli nousi aluskasvillisuudesta ja juoksi takaisin vuoristoon.

14.10.25 klo 19.30

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Montako?
Olin hieman hämilläni, mutta iloisesti yllättynyt. Toivoin, että hämmennys ei ollut kuulunut kamalan pahasti läpi kysymyksestäni. Sadeläikän meripihkaiset silmät olivat kuitenkin vielä onnea täynnä, joten hän ei ollut huomannut mitään tai sitten vähät välitti tönköstä käyttäytymisestäni.
- Kolme. Luulimme aluksi, että niitä syntyisi vain kaksi, mutta ei se mitään. Parempi tämä kuin ei yhtäkään.
Varapäällikköni huokaisi ja hänen laikukas häntänsä kääntyi kippuralle. Nyökkäsin hänen sanoilleen ja annoin hymyn levitä suupieliini. Tietenkin olin onnellinen siitä, että minulle tärkeä neuvonantajani ja oikea tassuni saisi perheeseensä lisää jäseniä tyttärensä Kuiskevirran kautta. He olivat olleet niin pitkään kaksin Sadeläikän kumppanin Hahtuvaturkin kuoleman jälkeen, perheenlisäys oli ollut varmasti toivottu haave. Ainakin laikukas naaras edessäni näytti olevan asiasta yhtä hymyä.
- Koska saamme nähdä pienokaiset?
Kysyin ja nousin hitaasti istumaan sammalpedilläni. Mieleeni oli heti päässyt mielikuva hiljalleen viilenevistä päivistä ja pakkasen kylmettämistä öistä, joiden keskellä Kuiskevirta hytisi kolmen vastasyntyneen nyytin kanssa. Vaikka yritin peitellä kysymykseni puhtaaseen uteliaisuuteen, Sadeläikkä näytti nyt saavan kiinni siitä että olin huolissani.
- Ette vielä vähään aikaan... Ne syntyvät luultavasti lehtikadon alkupuolella.
Varapäällikkö vastasi napakasti, mutta nyt hänenkin ilmeestään paljastui huoli. Huokaisin ja hipaisin lohduttavasti hännälläni hänen lapaansa. Lehtikatoon olisi onneksi vielä hetki aikaa, ehtisimme kyllä valmistautumaan pentujen tuloon.

2.10.25 klo 16.25

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kolmikko pääsee nousemaan virrasta sen alajuoksulla. He olivat lähempänä muita reviirejä, ja Kettutassu arveli, että kun he vähän matkaa kävelisivät, he päätyisivät lähelle Neljän Virran tammea. Kettutassu ravistelee turkistaan suurimmat mudat, mutta hänestä tuntuu siltä, että vaikka hän kuinka nuolisi itsensä puhtaaksi, hänen pitkään turkkiinsa jäisi silti mutaa ja roskaa. Hän kuitenkin nuolee itseään hieman ja irvistää mudan maulle suussaan. Sitten hän sanoo: “Etsimmekö Kostokynnen nyt?”
Paarmahehku nyökkää pää painuksissa ja lähtee kulkemaan joen pengertä pitkin. Kettutassu seuraa mustaa kollia yhtä uupuneena kuin tuo.

Kostokynnen ruumis löytyy vähän matkan päästä siitä mistä he nousivat vedestä, mutta toiselta puolelta jokea. Kolmikko joutuu jälleen menemään jokeen ja ylittämään sen.
“Mihin hautaisimme hänet?” Kettutassu kysyy. Häntä sattuu kysyä tämä kysymys, mutta pakko se on.
“Tuolla on tuo aika kaunis puu, katsokaa,” Joutsentassu ehdottaa.
Puu on hyvinkin kaunis nuori paju.
“Tuo sopii hyvin,” Paarmahehku sanoo.
He puoliksi raahaavat, puoliksi kantavat Kostokynnen pajun luo. Se on työn takana, koska he kaikki ovat uupuneita matkasta alas jokea. He laskevat Kostokynnen pajun suojaan. Kettutassu ja Joutsentassu kaivavat kuopan märkään maahan. Se on helpohkoa, mutta Kettutassun tassua särkee. Hän kuitenkin tekee työn sinnikkäästi ja ilman taukoja, koska ajattelee, että Kostokynsi ansaitsee hyvän viimeisen lepopaikan, olihan vanhempi soturi tehnyt niin paljon heidän eteensä heidän matkan aikana. Kun kaivaminen on valmis, kolmikko kerääntyy Kostokynnen ruumiin luo.
Paarmahehku sanoo ensimmäisenä hyvästinsä Kostokynnelle. Hän kiittää Kostokynttä hänen parantamisestaan, ja sanoo, että tuo oli ollut hyvä kissa, vaikkakin entinen Luuklaanilainen. Sitten soturi astuu hieman taaksepäin, jotta Kettutassu ja Joutsentassu pääsevät hyvästelemään matkakumppaninsa.
“Pelastit meidät molemmat. Kiitos. Anteeksi etten kuunnellut sinua aluksi. Olit hyvä matkatoveri,” Kettutassu puhuu.
Joutsentassu nyökkäilee kyyneleet silmissä ystävänsä vierellä. Kettutassu painautuu Joutsentassuun kiinni ja kiertää häntänsä tämän ympärille. Paarmahehku istuutuu
heidän viereensä hieman kauemmaksi. He istuvat hiljaisuudessa kunnioittaen Kostokynnen muistoa ja katsovat kuinka ilta muuttuu yöksi.

Aikaisen aamun hämärässä kolmikko hautaa Kostokynnen hiljaisuuden vallitessa.
“Lepää rauhassa, Kostokynsi. Olkoon sinulla hyvä kuolemanjälkeinen elämä Tähtiklaanissa,” Kettutassu kuiskaa itku kurkussa, kun Kostokynsi on laskettu hautaan ja hauta peitetty.
He merkkaavat haudan kepeillä, vaikka sen paikka on tunnistettavissa pajusta myös. Kettutassu jää tuijottamaan hautaa surullisena.
Paarmahehku katsoo Kettutassua hieman säälivän oloisesti, ja sanoo: “Lähdetään nyt takaisin kotiin. Emme voi jäädä tähän enää kauaksi.”
Kettutassu ja Joutsentassu nyökkäävät ja niin he lähtevät matkaan.

Niin kuin Kettutassu oli arvellut, Neljän Virran tammi ei ollut kovin kaukana. Kostokynnen hautapaikasta. He olivat jo ennen aurinkohuippua aivan tammen lähellä. He ovat juuri ohittamassa sen, kun huomaavat kissan hahmon aivan puun vieressä aukealla.
“Kuka tuolla on?” Kettutassu säikähtää.
“Hm… en tiedä,” Paarmahehku sanoo ja juoksee puun taakse kurkkimaan kissaa tammen luona.
“Entä jos se on joku tunkeilija?” Joutsentassu miettii ja hänen niskakarvansa nousevat pystyyn.
Siinä samassa kissa alkaa lähestyä heitä. Lähempää Kettutassu näkee, että kissa on siniharmaa ja näyttää tutulta.
“Hetkinen… Onko tuo yksi toisista valituista?” Kettutassu tajuaa.
“Niin hän onkin. Se on Tihkutäplä,” Paarmahehku toteaa ja menee kissaa vastaan.
Tihkutäplä lähestyy heitä iloisen näköisenä. Sitten hänen iloinen ilme valahtaa, kun hän tajuaa, että Kostokynsi ei ole heidän kanssaan.
“Te onnistuitte!” hän melkein hihkuu. “Mutta missä Kostokynsi on?”
“Kostokynsi… Kostokynsi menehtyi,” Paarmahehku rikkoo suru-uutiset Tihkutäplälle.
Tihkutäplä katsoo Paarmahehkua hämmentynyt ja surullinen ilme kasvoillaan.
“Mutta… eihän tässä näin pitänyt käydä!” hän huudahtaa.
“Ei niin. Hän kuoli sen jälkeen kun pelasti minut,” Joutsentassu kertoo.
“Hän pelasti, tai no yritti pelastaa myös minut matkan aikana. Hän oli todella suuri apu matkalla. Ei se reilua ollut, että hän kuoli,” Kettutassu jatkaa.
Tihkutäplä pyörittelee päätään pää painuksissa. “Teitte hyvän työn. Klaanit ovat nyt turvassa. Kiitos Tähtiklaanille, että te kolme olette turvallisesti takaisin täällä,” hän sanoo.
“Kiitos Tähtiklaanille, tosiaan,” mutisee Paarmahehku. Sitten hän kääntyy puhumaan Kettutassulle ja Joutsentassulle: “Teidän pitäisi lähteä takaisin omaan leiriinne. Siellä varmasti odotetaan teitä. Teitte hyvää työtä tällä retkellä.”
Kettutassu yllättyy. *Paarmahehku kehui meitä?* hän ajattelee.
“Mutta entä te kaksi?” Joutsentassu kysyy.
“Me järjestämme itsemme kyllä kotiimme, älkää siitä huolehtiko,” Paarmahehku sanoo.
“Jos minua edes päästetään kotiini…” mumisee Tihkutäplä synkkänä.

Kettutassu ja Joutsentassu esittävät kiitoksensa Paarmahehkulle että Tihkutäplälle, sillä olihan hänkin ollut pelastamassa klaaneja. Sitten he kääntyvät kohti nummia ja kotileiriä. He kävelevät kesätuulen hieman pörröttäessä turkkejaan läpi nummien, ystävyyssuhteensa vakaampana ja läheisempänä kuin koskaan aiemmin.
“Me selvisimme,” Joutsentassu huokaisee helpotuksesta.
“Niin… mutta en enää ikinä halua vuoristoon! Siellä oli kamalaa!” Kettutassu huudahtaa.
“Totta!” Joutsentassu naurahtaa.
Yhtäkkiä kumpareen takaa ilmestyy kissoja. Kettutassu ja Joutsentassu tajuavat yhtä aikaa, että se on Nummiklaanin partio. He lähtevät juoksuun ja rientävät kohti partiota. Heitä tervehditään iloisesti ja he jatkavat matkaansa partion saattelemana. Oppilaat partiossa, Huurretassu ja Sulkatassu, pyytävät Kettutassua ja Joutsentassua kertomaan kaiken matkasta, mutta he sanovat että heidän pitää ensin puhua Liekkitähden kanssa, koska he järkeilevät, että niin olisi fiksuinta tehdä. He saapuvat leiriin. Jotkut kissat leirissä hurraavat heille. Kettutassu hämmentyy huomiosta, mutta hän on helpottunut; hän on vihdoin takaisin kotona.

1.9.25 klo 16.14

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo heräsi siihen, että joku kissa tökki häntä. Pehmeä sammalpeti ja taistelun jälkeen rasittuneet lihakset vetivät nuorta soturia kovin ottein takaisin unen maailmaan, mutta jokaisella tökkäyksellä hän tuntui vain heräävän enemmän. Ilmakin tuntui tarpeeksi viileältä kaiken viherlehden kuumuuden jälkeen, tämähän tuntui rikokselta herätä niin hyvästä unesta! Lopulta kolli kuitenkin avasi silmänsä ja koitti herätellä itseään syvästä unesta.
"Mitä asiaa?" hän kysyi henkäisten ja koitti saada selvää kissan sumeisesta hahmosta edessään. Samalla tummaraitainen kissa kampesi itseään tassuilleen ja pudisteli sammaleenhiput pois turkistaan. Kuinka hänen lihaksiaan kolotti vieläkin, vaikka taistelustakin oli kulunut jo miltei puoli kuuta aikaa?
"Lähdetkö metsätyspartioon?" Varjokukka naukaisi. Tumman naaraan siluetista ei muuta nökynyt kuin vihreinä välkkyvät silmät, mutta Purokajo oli jo ehtinyt tottumaan jokaisen uuden pesätoverinsa tuoksuihin ja pystyikin tunnistamaan heidät muutamassa hetkessä. Kuvitella, että hän oli viimeinkin soturi! Kolli nyökkäsi ja lähti seuraamaan vanhempaa soturitarta, kun tuo kääntyi palatakseen takaisin leiriaukealle. Siellä sentään näki hieman paremmin eteensä ja hetkessä nuori soturi pystyi näkemään partionsa muut jäsenet odottelemassa sisäänkäynnin lähettyvillä. Liekkitähti istui Solinasäde vierellään ja poikansa nähdessään tuon korvat nousivat pystyyn. Tummaraitaisen kissan mieliala taas laski.. Päällikkö oli luultavasti heidän metsätyspartionsa johtaja.
*Tottakai hän on, senkin hiirenaivo! Hän yrittää nyt hyvittää käytöstään meille, kun olemme viimeinkin sotureita.*
Solinasäde tervehti veljeään kevyellä kuonon kosketuksella, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä että heidän ketunläjä isänsä koitti väkisin viettää aikaa heidän kanssaan. Purokajo vältteli Liekkitähden katsetta, kun he lähtivät kulkemaan polkua pitkin joka johti ylös nummille heidän maanalaisesta leiristään. Nuori soturi jättäytyi joukon perälle, vaikka Varjokukka koitti kovasti kisata hänen kanssaan samasta paikasta. Mutta tummaraitainen kolli pysyttelisi mahdollisimman kaukana Nummiklaanin päälliköstä ja vanhemman soturittaren viimeinkin tajutessa tämän, siirtyi hän kulkemaan johtajan vierelle. Tummanharmaa kissa seurasi muita kissoja hitain, mutta varmoin askelin. Hän nimittäin meinasi eräässä vaiheessa astua terävään kiveen, mutta onneksi huomasi sen ajoissa ja sai potkaistua sen pois tieltään.
*Tähtiklaanille kiitos, jos en olisi huomannut sitä, en varmaankaan olisi päässyt nilkuttamaan takaisin leiriin ilman Liekkitähden 'apua'!*
Pian Liekkitähti heilautti häntäänsä merkiksi hajaantua ja ryhtyä jäljittämään riistaa. Purokajo kosketteli tassuillaan pidempiä ruohonkorsia erään pitkäkasvuisen heinikkoryppään luona ja koitti kuunnella jos jokin saalieläin säikähtäisi ääntä ja lähtisi pakoon. Hän kuuli heikkoa heinikon kahinaa ja alkoi oitis haistella itselleen metsästettävää. Pian nuori soturi haistoikin jotain, hän katseli ympärilleen ja näki kauempana heinikon reunassa oravan pompahtelevan ulos ruohonkorsien välistä. Tummaraitainen kolli kyyristyi saalistusasentoon ja hiipi lähemmäs saalistaan. Kokiessaan olevansa tarpeeksi lähellä tummanharmaa kissa loikkasi pihkaniiloa kohti, mutta saalis ehti huomata hänet ja lähti pakenemaan tiheäoksaista piikkipusikkoa kohti. Kissa ryhtyi takaa-ajoon, mutta orava ehti tarpeeksi syvälle pusikkoon niin nopeasti, että kollin oli pakko jarruttaa ellei olisi halunnut saada turkkiaan täyteen teräviä piikkejä.
"Hiirenpapanat!" Purokajo sähisi kylmällä äänellä. Hän alkoi haistelemaan uudestaan ilmaa ja saikin pian uudesta tuoksusta kiinni. Nuori soturi hiipi lähemmäs hajua, pitäen nyt erityistä huolta siitä ettei päästänyt ääntäkään vaaniessaan. Hän sai näköyhteyden hiireen ja rupesi pienessä kaaressa lähestymään sitä. Kun kolli oli vain muutaman ketunmitan päässä jyrsijästä, hän syöksyi sen kimppuun. Hiiri lähti liian myöhään karkuun selkänsä takaa tulevaa vaaraa, joten tummaraitainen kissa sai sen kiinni ja puri eläimen niskat poikki nopealla liikkeellä. Hän hautasi ensimmäisen saaliinsa ja palasi käpälänjäljissään taaemmas etsimään uutta napattavaa. Päivän kuluessa oli Purokajo saanut saaliiksi kaksi hiirtä ja yhden oravan, ja hän oli ainakin itse melko tyytyväinen tulokseensa. Muutkin partiosta olivat saaneet hyvin saalista, ja Liekkitähti ja Varjokukka olivat yhteisvoimin saaneet napattua jäniksenkin. He päättivät metsästyspartionsa siihen ja lähtivät kulkemaam leiriä kohti saadakseen saaliinsa mahdollisimman nopeasti tuoresaaliskasaan.